RP: Hahmosi tarina

Noniin ajattelin laittaa sitten pystyyn tällaisen ketjun johon voi kirjoittaa oman hahmonsa tarinan. Tämän pitäisi helpottaa esimerkiksi roolipelaamista (ja onhan tämä muutenkin hauskaa.) =) Idean sain siitä, kun Lomenil kirjoitteli tuolla itsensäesittelyketjussa siitä, kuinka hän voisi kirjoitella oman hahmonsa taustatarinaa tänne jonnekin.

HUOM: VANHENTUNUTTA TIETOA. UUSI VERSIO POSTATAAN TÄHÄN KESKUSTELUUN PIAN

No jos esittelisin oman hahmoni:

Haltia Laenir syntyi Imladrisissa sen perustamisen aikoihin (1700 TA). Laenirin isä, Laenor (Synt. Doriath 533 EA), oli Elrondin hyvä ystävä ja kuului siihen pieneen joukkoon joka jäi Keski-Maahan muiden lähtiessä Kuolemattomille Maille.
Sauronin hyökätessä Eriadoriin, Laenirin isä auttoi Elrondia perustamaan Imladrisia. Perimätiedon mukaan Sauronin joukot piirittivät Imladrisin, onnistumatta kuitenkaan valtaamaan sitä, sillä númenorilaiset tulivat Gil-Galadin johdolla ja häätivät Sauronin joukot. Laenir oli silloin vielä pieni. Myöhemmin perustettiin Haltiain ja Ihmisten viimeinen liitto. Laenir ja Laenor lähtivät sotaan ja taistelivat Dagorladissa. Laenir näki omin silmin kuinka Isildur leikkasi Mahtisormuksen Sauronin kädestä. Taistelun jälkeen Barad-Dur piiritettiin. Laenir palasi kuitenkin Rivendelliin ja alkoi matkustella Elrondin poikien, Elladanin ja Elrohirin kanssa. Heidän kauttaan hän tutustui myöskin pohjoisen samoojiin, joiden kanssa hän matkusteli ja vietti aikaa. Hän kuului myöskin siihen retkikuntaan joka lähti tutkimaan Edhelionin turvapaikkaa sen tuhon jälkeen. Laenir on myöskin todistanut monia historiallisia tapahtumia joita Rivendellissä on tapahtunut. Hän oli yksi niistä laulavista haltioista jotka toivottivat Bilbon, Gandalfin ja kääpiöt tervetulleiksi Rivendelliin. Ehkä sen takia haltiat tunnistivatkin Bilbon näöltä. Olihan Laenir matkannut ympäri Eriadoria. Bilbon nähdessään hän huudahti: "Katsokaa! Bilbo-hobitti ponin selässä! Voi ihmettä, eikö ole näky!"


Luonteeltaan Laenir on melko iloinen ja pirteä. Välillä hän suuttuu helposti, mutta hän on myös nopea leppymään. Hän on taitava metsässä kulkija, sillä hän on saanut oppinsa samoojilta. Hän tuntee suurimman osan Eriadorista kuin omat taskunsa. Laenir pitää kovasti viinistä, ruoasta ja musiikista. Mukanaan Laenir kantaa luuttuaan ja klarinettiaan joita hän soittaa omaksi ja muiden huviksi aika ajoin. Laenir on myös kiinnostunut tähdistä ja joskus hän saattaakin unohtaa itsensä makaamaan jonkun puun alle ja katsomaan tähtiä ja niiden liikkeitä. Omassa kodissaan Falathlornissa Laenorilla on uskomattomat määrät kirjoja jotka kertovat haltiain historiasta kaikilta ajoilta. Hän on kiinnostunut myös omista juuristaan ja historiantutkimuksesta. Laenirille on tarjottu paikkaa laivasta joka veisi hänet Kuolemattomille Maille, mutta hän ei ottanut sitä vastaan, sillä hän rakastaa Keski-Maata koko sydämestään. Hänen kohtalonsa on auttaa Keski-Maan ihmisiä, haltioita ja kääpiöitä puolustautumaan. Vaikka Laenirin isä kertoikin tälle tarinoita entisaikojen tuhoutuneesta Beleriandista, josta hänen isänsä oli kotoisin, Laenir ei koskaan kaivannut sinne.

Laenirin sukujuurista: Laenir on noldo, ja perimätiedon mukaan polveutuu suoraan Gondolinin haltia Voronwësta, joka oli ainoa eloonjäänyt merenkävijä niistä seitsemästä laivasta jotka lähetettiin länteen Nirnaeth Arnoediadin jälkeen. Merten jumala Ulmo pelasti Voronwën uppoavasta laivasta ja kuljetti tämän aallon harjalla Vinyamariin, Turgonin asunnon lähelle, joka sijaitsi Nevrastissa meren rannalla. Siellä hänen kohtalonsa sitoutui yhteen Tuorin, Huorin pojan kohtalon kanssa. Laenirin esi-isän, Voronwën kohtalo oli johdattaa Tuor viemään viestiä Ulmolta Turgonille Gondoliniin.

Oli pakko vielä vähän muokata sori ^^

Noniin, vihdoinkin kerkesin kirjoittamaan tänne lupailemaani oman hahmoni alustavaa tarinaa.


Alkujaan noldo Lomenil kuului Finarfinin huoneen Angrodin väkeen. Beleriandissa Dorthonionin erämaissa petäjien katveessa hän vaelteli nauttien Keski-Maan nuoruuden vehreydestä ja pyhitetyn Tar Aeluin järven rantamien rauhasta. Dagor Bragollachissa Lomenilin onnistui paeta Dorthonionin hävitystä ja balrogien tulia ja hän asettui pakolaiseksi Ossiriandiin, Seitsemän Virran Maahan, laiquendin joukkoon. Ensimmäisen Ajan kuluessa poistui Lomenil vain harvoin Ossiriandin metsien siimeksestä mutta Angbandin saarron murtumisen jälkeen tuolle alueelle vaeltavat örkit ja muut Morgothin hirmut saivat tuta hänen nuoliensa terävyyden ja miekkansa säihkeen. Tuona aikana Ossiriandissa Lomenil kasvoi täyteen loistoonsa. Laiquendi antoivatkin Lomenilille hänen omalla kielellään nimen Tauremire, metsäjalokivi, sillä hän oli vakaa kädeltään, vahva sydämeltään ja kaunis katsannoltaan.

Vihan sodan jälkeen ja Beleriandin tuhoutuessa Lomenil jäi asumaan Lindoniin, jossa hän saattoi vielä samoilla rakastamansa Beleriandin puitten katveessa. Ajan myötä hän viettikin aikaa yhä vähemmän aikaa muiden keskuudessa ja hänen reittinsä kasvoivat yhä pitemmiksi ja pitemmiksi. Lomenilista tulikin Lindonin salojen vartija, hänen vaeltaessaan maan rajoilla ja metsästäessä kaikkia Beleriandin tuhosta selvinneitä pimeyden olentoja, jotka uhkasivat maan rauhaa. Maahansa kiintyneenä ja maailmassa yhä vallitsevasta pahuudesta katkeroituneena hän ei lähtenyt ihmisten rinnalle Toisen ajan lopulla tapahtuneeseen Sauronin vallasta syöksemiseen vaan jäi turvaamaan kotoaan. Asioiden saatua tunnetut käänteensä, paljon pahaa jäi kuitenkin maailmaan vielä jäljelle ja Lomenil soimasikin itseään, ettei ollut itse lähtenyt mukaan kaatamaan Barad-durin tornia ja Sauronin hirmuvaltaa. Niinpä hän vannoi vielä joskus kostavansa Sauronille hänen aiheuttamansa vääryydet. Tapahtumien vyöryessä nykyhetkeen, Lomenil katsoi vihdoin aikansa tulleen. Niin päätti hän lähteä vielä kertaalleen auttamaan Vapaita Kansoja taistelussa pahuutta vastaan, ennen lähtöään laivalla kadotettuun länteen ellei hänen kohtalokseen muodostuisi kaatua ja matkata etuajassa odottamaan maailman muovautumista uusiksi Mandosin Saleihin.

Lomenilin voit yrittää tunnistaa matkallaan tummista hiuksistaan ja kalvakasta ihostaan sekä useimmiten vihreästä asustaan. Selässään hän kantaa joustaan Alquaquinqaa, jonka päät on veistetty joutsenien muotoon muistattamaan ainiaan Alqualonden sukusurmasta. Vyöllään roikkuu hänen miekkansa Elyaisa, taottu esiaikoina Beleriandin tähtien alla Morgoth Bauglirin hirmuja vastaan. Mikäli näet hänet ilman huppuaan, saatat lisäksi huomata lehdet hänen hiuksissaan ja jalokiven loisteen otsallaan.



[Lopuksi vielä pieni huomio: Pahoittelen ensiksikin lievää kliseisyyttä ja mahtipontisuutta, jota on kieltämättä havaittavissa mutta tällainen Lomenil on kuitenkin minulle aina ollut. Lisäksi kirjoitusasuun ja tiettyjen tapahtumien oikeellisuuteen ja lisäyksiin saattaa joutua vielä tekemään tarkistuksia, joten pidätän oikeudet muutoksiin. Mielenkiinnolla jään odottelemaan esimerkksi Liina Rankkibukin sukupuuta tai johtuuko Mazilin yrmeys muustakin kuin kääpiöverestään ]

Laethil Blackleaf syntyi Thranduilin hovissa Toisella Ajalla. Hän oli kaukaista sukua haltiakuninkaalle ja täten myös Legolakselle. Jo nuorena Laethil vaelsi Synkmetsän siimeksessä metsästäen hämähäkkejä jotka olivat jatkuva riesa metsähaltioille. Hän varoi kuitenkin ettei päätyisi liian lähelle Dol Gulduria eli Noidan asuinpaikkaa. Kerran matkoillaan Eriadoriin, Laethil poikkesi Rivendellissä ja tapasi siellä Laeniriin sekä Elladanin ja Elrohirin. Heiltä hän oppi samoojan taidot ja Eriadorin monet polut ja reitit. Samoiltuaan heidän kanssaan muutaman vuoden kartoittaen Angmarin rajamaita, hän palasi kotiinsa Synkmetsään mukanaan samoojien taidot joita hän opetti omalle kansalleen. Synkmetsässä vietetystä ajasta ei ole paljon kerrottavaa, paitsi ehkä että Laethil oli yksi niistä haltioista jotka vangitsivat kolmetoista kääpiötä Bilbon retkueesta. Myöhemmin hän oli mukana Ereborin edustalla käydyssä Viiden Armeijan Taistelussa jossa hän haavoittui saadessaan hiisinuolen kylkeensä suojatessaan Thorin Tammikilpeä Filin ja Kilin kanssa. Hänet parannettiin myrkkynuolen aiheuttamasta taudista Rivendellissä, jonka jälkeen hän ei palannut enää kotikonnuilleen vaan jatkoi samoilua Laenirin kanssa Elladanin ja Elrohirin ollessa jossain muualla. He seikkailivat Sumuvuoren lähes kaikki läntiset maat läpi.

Laethilin voi tunnistaa mustista ponihännällä olevista hiuksista ja sinisistä silmistä. Hänet tapaa yleensä samoilemasta Konnun ja Sumuvuorten välistä. Joskus hän käy tapaamassa sukulaisiaan Ered-Luinilla. Hänen tarkoituksensa olisi vielä joskus palata Synkmetsään ja Metsähaltiain hoviin. Aseinaan hän yleensä käyttää jousta ja ehkä kahta miekkaa.

Daltborn Sweetleaf syntyi vuonna 2673 kolmatta aikaa Synkmetsässä. Hänen isänsä, Daeron, toimi Tharanduilin hovissa aseseppänä. Daltbornin äiti, Ireth, kuoli Daltbornin ollessa vasta 7-vuotias örkkien hyökkäyksessä Emyn Lumissa. Daltborn opetteli asesepän taidot jo nuorena poikana ja hänet tunnettiinkin Tharanduilin hovissa osaavana seppänä. Daeron kuoli pajallaan sattuneessa onnettumuudessa Daltbornin 21. syntymäpäivänä. Koska Daltbornilla ei ollut enää sukulaisia Synkmetsässä, hän lähti asumaan setänsä luo Imladrisiin. Vaikka Daltborn oli taipuvainen synkkämielisyyteen, oli hän kuitenkin mainio seuramies joka nähtiin usein erilaisissa juhlissa. Imladrisissa ollessaan hän oppi sedältään, Maglorilta, miekkailun ja jousen käytön, Maglor oli nimittäin Elrondin jahtipäällikkö.

Imladrisissa asuessaan Daltborn seikkaili laajasti ympäri Eriadoria käyden aina pohjoisessa Forochelissa saakka ja etelässä Rohanissa. Rohanissa hän auttoi kuningas Helmiä vuosina 2758-2759 rohanilaisten taistellessa sitä ahdistelleita örkkejä vastaan, saaden ansioistaan arvonimen Guard Of The Isen. Vajaa sata vuotta myöhemmin Gandalf Harmaa saapui Imladrisiin ja kokosi joukkoja vartioimaan Dol Guldurin linnaketta Synkmetsässä. Daltborn otti tehtävän vastaan ja palasi vuosien vaellukselta takaisin sukunsa maille. 2941 Sauron hylkäsi Dol Guldurin. Daltborn marssii Tharanduilin mukana Ereborille hakemaan vankilasta karannutta kääpiö Thorinia joukkoineen. Tharanduilin 1000 haltian armeija kuitenkin kääntyy kohti Esgarothia auttaakseen sen ihmisiä Smaug-lohikäärmeen hyökkäyksen jälkeen. Haltia-armeija liittyy ihmisten ja kääpiöitten rinnalle Viiden Armeijan Taisteluun taistelemaan örkki-armeijaa vastaan. Taistelussa osoittamansa urheuden ansiosta Tharanduil teki Daltbornista valiokaartinsa jäsenen. Vuonna 3017 samooja Aragorn sai kiinni Klonkku-nimisen otuksen ja toi sen Tharanduilille Synkmetsään. Daltborn oli yksi Tharanduillin valiokaartilaisista, jonka tehtävänä Klonkun vartiointi oli. Klonkku kuitenkin pakeni ja Daltborn seurasi sen jälkiä aina Moriaan saakka, mistä hän löysi tuttuja kääpiöitä Viiden Armeijan Taistelusta. Vuoden 3018 puolivälissä Daltborn saa viestin samooja Aragornilta, joka pyytää häntä saapumaan välittömästi Breehen... Ja tarina jatkuu

Avanier Utúlien syntyi kolmannen ajan viimeisellä kolmanneksella Lorienissa, perheensä iltatähtenä. Hänen isänsä Ehtyarion polveutui aikoinaan Sumuvuorten itäpuolelle jääneistä salohaltioista, jotka asettuivat Celebornin ja Galadrielin alaisuuteen, kun taas äitinsä Almárëa Haeronwen on yksi Kultaiseen Metsään muuttaneista harmaahaltioista, jotka tulivat kuultuaan siellä kasvavasta mahdista toisella ajalla. Hänen veljensä Máfortion ja Beriadan ovat jo aikaa ennen häntä lähteneet isänsä lähettäminä toimimaan Kultaisen Metsän salaisina asiamiehinä ja tiedustelijoina sekä Eriadorissa, että Rhovanionissa.

Hänen isänsä on yksi valtias Celebornin luotetuista miehistä, jotka vastaavat Metsän ulkopuolisen maailman tiedustelusta ja sen organisoinnista. Avanier on kasvanut koko ikänsä ymmärtäen, että vaikka tieto on kullan arvoista, niin se realisoituu ainoastaan, jos tuon tiedon suomiin mahdollisuuksiin tartutaan lujasti. Hän ei koskaan jakanut veljiensä äidiltään oppimaa janoa tietoon yhtä täydellisesti, vaan oli enemmän isänsä lailla toimintaa rakastava. Tilaisuuksiin tarttuja. Äidiltään, joka oli tiedossaan keskittynyt enemmän vanhaan tietoon ja taruntuntemukseen, hän on oppinut paljon kansansa ja kaiken muunkin olevaisen historiasta. Siinä missä hän isänsä kanssa kulki saloilla ja harjoitteli fyysisesti vaativia asioita, hän äitinsä kanssa jakoi rakkauden käsitöihin. Juuri äidiltään hän oppi, kuinka kaavoittaa, missä suunnassa leikata kangas, kuinka käsitellä nahka niin että sitä tuli kuhunkin tarkoitukseen sopivaa jne.

Vartuttuaan tarpeeksi hän sai luvan lähteä vuoroin kummankin veljensä mukaan kaukomaille, välillä kotiin palaten. Hän oppi puhumaan westronia, vaikka se olikin ilmaisullisesti melko rajoittunut kieli, jota ei puhu mielellään. Avanier sai Máfortionin kanssa tutustua Eryn Galeniin, joka nyttemmin tunnetaan Synkmetsänä. Tuon valtavan metsän koillispäässä hän sai olla Thranduilin valtakunnan vieraana veljensä siipien suojassa. Vaikka Metsähovi olikin vaatimaton paikka Caras Galadhonin loisteliaseen kaupunkiin verrattuna, hän kahdehti sitä, kuinka se oli kuitenkin niin paljon avoimempi ulkomaailmaa kohtaan. Mutta kaikessa on aina puolensa, ehkä koti oli niin loistelias juuri siksi, että rajavartiosto piti sen niin koskemattomana. Kuitenkin - hänen äitinsä aina puhui sitä, kuinka haltioiden aika on loppumassa, kuinka kohtalo saavuttaa joku päivä vielä Kultaisenkin Metsän, eikä se voisi piiloutua ajalta ikuisesti. Thranduilin metsähovin väen ja lähialueen ihmisten mutkattomat kauppa- ynnä muut suhteet jättivät Avanieriin kuitenkin vahvan halun tehdä yhteistyötä muun maailman kanssa.

Sittemmin Avanier poistui Lorienista toisen veljensä, Beriadanin mukana, Caradhrasin kautta Eregioniin ja siitä Imladrisiin. He ehtivät viettää siellä vain tuokion, kunnes veli sai kiireellisen tehtävän Lindoniin, Celondimiin. Avanier ei suostunut jäämään Rivendelliin, ja koska hän oli isänsä tyttö, hän janosi ottaa osaa mahdollsiiin jännittäviin koitoksiin. Hänen veljensä on enemmän tietäjä, kuin taitaja, mutta kaikkea muuta kuin avuton taistelun puhjetessa. Tämän Avanier sai huomata kun he piilopolkuja kulkiessaan sattuivat havaitsemaan muutaman harhailevan hiiden Konnun pohjoisrajoilla, mistä heidän reittinsä meni. Avanier ei ollut aiemmin nähnyt hiisiä, paitsi Metsän rajoille ammuttuina. Mutta nämäpä olivat ilmieläviä ja ilmeisesti tulleet ryöstelemään, kenties osana isompaa joukkoa. Veli puhui että samoojat oli kiinnitettynä tällä hetkellä johonkin suurempaan, mutta näitäkään ei voisi päästää tunkeutumaan pahaa-aavistamattomien puolituisten maille. Beriadan tiesi, että Avanier kyllä pärjäisi, joten Ava veti hiisien huomion samalla, kun veli kiersi niiden selustaan metsästyshaukkoineen. Hiidet kyllä innostuivat, kun näkivät kokemattoman näköisen haltiatyttösen ruipeloon keihääseen turvautuneena. Vaan ennen kuin huomasivatkaan, niin Beriadan oli nakannut yhden nuttuun palavan kävyn ja kävi toisen kimppuun miekkoineen. Avanierille ei ollut kummoinen temppu pistää keihäällään hiittä, jonka pää oli haukan kynsissä, mutta se oli hänelle itselleen merkittävä virstanpylväs. Vaikka hän ei rakastanut väkivaltaa, niin teko tuntui oikeammalta, kuin jättää puolustuskyvyttömät ja viattomat puolituiset hiisien yllätyshyökkäyksen armoille. Hiidet eivät tunne armoa ja ne ovat aina olleet haltiain vihollisia, joten oli vain oikein, että hän teki sen, mihin pystyi. Hän saattoi tuntea isänsä ylpeyden pelottomuudestaan ja taitavuudestaan sorjan keihään kanssa. Ja olihan niin, että haltioiden vastuu Keski-Maasta oli siirtymässä, joten olisi kai oikein auttaa ihmisiä ja muita ottamaan tuo vastuu, ja tehdä yhteistyötä, kuin nuo Synkmetsän haltiat ja Esgarothin ihmiset.
Ja niin kävi, että vaikka veli oli aikonut valvoa jokaista pikkusiskonsa askelta, hän saattoi luottaa tämän tekemisiin Celondimissa samalla, kun hän itse jatkoi omia tehtäviään Sinivuorilla. Ja tuosta alkoi Avanierin oma matka, keihäineen ja kilpineen, läpi vaarojen, joista vain harvat tietävät.

Mestari Gloifin lapsenlapset - yleisesittely

Edesmennyt Gloif oli vanhan aseseppäsuvun nuori vesa Rautavuorilla päättäessään lähteä etsimään onneaan maailmalta. Hän koki monia seikkailuja, kunnes asettui aloilleen - ei kuitenkaan Rautavuorille vaan Sinivuorille. Hän perusti keräämiensä rikkauksien turvin asepajan, meni naimisiin ja sai kaksi poikaa ja tyttären. Nämä puolestaan menivät kaikki naimisiin, mikä on jokseenkin harvinaista kääpiöille, ja Gloif sai ennen kuolemaansa iloita viiden lapsenlapsen syntymästä. Nämä kaikki olivat poikia, ja viettivät paljon aikaa isoisänsä seurassa kuunnellen tarinoita hänen seikkailuistaan. Nyt vaikuttaakin siltä, että kaikki viisi ovat imeneet vaarallisen paljon vaikutteita isoisältään, ja ovat kaikki enemmän tai vähemmän tuntemassa maantien kutsua.

Mothlin on serkuksista kunnianhimoisin, mutta myös konservatiivisin. Hän on omaksunut asesepän roolin niin perusteellisesti, että on päättänyt omistautua täydellisen kirveen luomiselle. Gloifilta hän oppi sen, että hyvä aseseppä on myös hyvä soturi, ja ymmärtää takomisen lisäksi aseiden monet käyttötavat. Mothlin pitää ylpeydenaiheenaan sitä, että taistelee vain itse takomillaan kirveillä. Toisaalta hän ymmärtää myös urautumisen vaarat, ja saattaa toisinaan käyttää muitakin aseita. Jousia hän pitää lähinnä häirintään tarkoitettuina välineinä.

Mothlin oli Iltaruskon vartijoiden perustajajäseniä, minkä vuoksi hänellä on edelleen huomattavan korkea asema organisaatiossa, vaikka seikkailijana hänen kokemuksensa ei ole vartijoiden parhaimmistoa.

Lithmon on Mothlinin nuorempi veli. Hän on Mothlinia taiteellisempi sielu, ja innostui jo nuorena aseiden sijaan haarniskoista. Haarniska on sekä suojavaruste että näyttävän ulkoasun tarjoaja, ja haarniskantekijänä Lithmonia viehättää juuri näiden tekijöiden yhdistäminen. Toisin kuin Mothlin, joka uuvuttaa itsensä nopeasti hurjilla iskusarjoilla, luottaa Lithmon haarniskan tarjoamaan suojaan ja kilpeensä.

Hrothrin on Gloifin vasta edesmenneen vanhimman pojan poika, ja tämän perustaman asepajan perijä. Hänestä piti tulla aseseppä isänsä tavoin, mutta tarinoiden kuuleminen isoisän polvella sai hänet kiinnostumaan tarinoista itsestään. Hän opetteli laulua ja soittotaitoa, sekä taruntuntemusta laiminlyöden asesepän koulutustaan.

Hjormundgarm on Gloifin tyttären vanhin poika. Hänen isänsä oli Gloifin seikkailutoverin poika, ja tässä sukuhaarassa kulkeekin vahvana riimutuntemuksen perinne. Hrothrinin tavoin hän on myös taruntuntija, ja nämä voivatkin käyttää tuntikausia keskusteluihin aiheesta. Paitsi serkukset, ovat he myös hyvät ystävät keskenään.

Usvigr on Hjormundgarmin nuorempi veli. Hänet tulleen todennäköisesti tuntemaan vielä lisänimellä haltiamieli, sillä hän on pohjattoman kiinnostunut haltioista ja näiden perinteistä. Hänessä on myös suuri annos hobittia, ja hän on kääpiöille epätyypillisesti perehtynyt maanviljelykseen ja ruuanlaittoon. Vaikka hän onkin kokenut metsämies ja eränkävijä, on hän hämmästyttävän vähän perillä nahkojen parkitsemisesta, mineraalien keräämisestä tai puiden kaatamisesta. Hän onkin suuri luonnonystävä, joka nauttii enemmän kauneudesta kuin käyttöarvosta. Usvigr on mitä epätyypillisin kääpiö, ja häntä pidetään jonkinlaisena erikoisuuden tavoittelijana, mitä tulee niin pukeutumiseen kuin elämään yleensäkin.

Mothlin ja Lithmon ovat jo kierrelleet maailmalla ja liittyneet Iltaruskon vartijoihin, mutta muut ovat vasta aloittamassa seikkailijan polkuaan. Silti he mitä ilmeisimmin tulevat liittymään samaan järjestöön, koska he tuntevat eroistaan huolimatta suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta sukulaisina.

(Lisää tekstiä tulossa, jahka ajatuksia syntyy)

Ridus Gilidhren syntyi Toisella Ajalla Imladrisissa, ja oli jalon sekä hyvin metsät tuntevan Riedilin ainoa lapsi. Riduksen äiti Irethel oli tunnettu laulustaan ja luonnossa kokemastaan aistikkuudesta. Vanhemmat olivat molemmat metsähaltioita, Riedil oli kotoisin Lothlórienista ja Irethel Imladrisista. Molemmat olivat nähneet sotien kauhut ja maailman ahdingon, mutta he olivat säilyttäneet mielensä ja saaneet voimaa luonnosta.

Hänen vanhempansa tapasivat, rakastuivat sekä kasvattivat Riduksen metsien siimeksessä. Ridus oppi rakastamaan metsiä ja puuta, ja tunsi hyvin metsän antimet, vaarat ja mahdollisuudet. Nuoresta pitäen hän vuoli omat jousenalkunsa ja opetteli erä- sekä metsästystaitoja isänsä opastuksella. Äidiltään hän oppi tuon luonnon aistimisen ja sen, että luonto on armoton, mutta myös hellä ja hoivaava. Ridus viihtyi paljon omissa oloissaan joko viettäen aikaansa metsiä tutkien tai opiskellen tarustoja muinaisesta maailmasta. Hän oli kuullut paljon tarinoita muinaisista sodista sekä pahuudesta, mutta hän halusi tietää sukunsa ja erityisesti rotunsa historiasta kaikki pääpiirteet. Monet haltiat olivat ylpeitä korkeasta suvustaan, mahtavista taisteluista tai kättensä töistä, mutta Ridus ei langennut moiseen ylpistelyyn. Hän näki haltiat kovia kokeneena kansana, joka oli käyttänyt paljon myös kyseenalaisia keinoja selvitäkseen eteenpäin. Ridus on enemmän hiljainen pohdiskelija, joka nauttii pienistäkin asioista.

Ridus jäi orvoksi ollessaan kovin nuori, sillä Riedil kaatui sodassa ja Irethel surusta voipuneena käveli metsiin laulaen surumielistä lauluaan, ja kadoten metsien siimekseen. Vielä tänäkin päivänä eräässä kolkassa Trollshawsia saattaa kuulla surullista sävelmää lehtien havinan ja tuulen lomasta. Ridus suri hiljaa vanhempiensa menetystä, muttei lannistunut koskaan, sillä hänen vanhempansa juuri opettivat hänet etsimään voimaa suurenkin surun kohdatessa hänet. Elrond näki Riduksen ahdingon kaikesta huolimatta, ja otti tämän suojatikseen. Elrond opetti tätä muinaisista tarustoista ja tuki tämän vanhempien opetuksia luonnosta ja erämaassa selviytymisestä. Riduksesta kasvoi itsenäinen nuori nainen, ja hän lähti Imladrisista aina vain pidemmille ja pidemmille matkoille. Hän kävi Lothlórienissa isänsä kotikonnuilla ja oppi siellä paljon Lothlórienin salojen omanlaisesta luonnosta sekä sen eläimistä. Galadriel tunsi Riedilin ja kertoi Ridukselle monia tarinoita hänestä ja hänen uroteoistaan. Hän muiden muassa osasi veistää parhaimmat Lothlórienin jouset rakkaudella ja oikealla materiaalilla sekä opetti monia haltioita erämaan antimista, mikä teki hänestä tunnetun Lórienin kansan keskuudessa. Näin Riduksesta tuli isänsä myötä läheinen Galadrielille sekä tämän kansalle, ja oli hänen taloonsa aina tervetullut.

Pian saapuivat vaikeat ajat, kun Sormus löytyi. Ridus oli valmis tukemaan Keski-Maan asukkaita heitä kohdanneissa vaikeuksissa. Ridus käy itsenäisyydestään huolimatta välillä pyytämässä Elrondilta neuvoa ja tukea kun hän sitä tarvitsee eniten. Matkoillaan hän tutustui Sormuksen Saattueen jäseniin sekä Samoojiin, joiden kanssa hän tuli erityisen läheiseksi. Riduksesta tuli heidän yksi läheisimmistä haltiaystävistä, sillä he näkivät maailman monella tapaa samoin, vaikka ihmisten ja haltioiden välinen kuilu onkin suuri. Myöhemmin, voitettuaan Draigochin ja samottuaan Great Riverin rannoilla hän sai kutsumanimen Gilidhren, joka tarkoittaa viisasta tähteä. Se kuvastaa luonnon kautta opittua viisautta sekä tähti symboloi kirkasta tähtitaivasta, jolloin hän syntyi. Tähti voidaan myös liittää syväksi ystävyydeksi samoojien kanssa.

Vaikka Ridus on kovia kokenut, hän ei lannistu koskaan. Hän on kaikessa hiljaisuudessa tappavan tehokas ja häikäilemätön tarpeen tullen, mutta hän osaa myös ottaa ilon irti milloin mistäkin asiasta. Hän on ehta eräkävijä, oikea samooja.

Laenirin elämäntarina

Syntymä ja nuoruusvuodet

Laenir syntyi Tirionissa samoihin aikoihin kun Silmarilit taottiin. Laenirin isä oli Laenor ja äiti Nessalir ja he molemmat olivat niitä haltioita jotka heräsivät Cuivénenillä ja jotka pienen suostuttelun jälkeen seurasivat Oromëa Valinoriin. Laenirin isä oli rakentamassa mahtavaa Tirionin kaupunkia. Hän asui siellä ja hänen vaimonsa synnytti hänelle Laenirin vuonna 1450 Puiden Vuosina laskettuna. Jo lapsena Laenir rakasti puita ja kasveja. Valarista Laenir rakasti eniten Yavannaa, joka antoi kasvun kaikille kasveille ja puille joita Laenir kovasti rakasti. Laenirin ollessa melko nuori, Melkor alkoi levittää myrkyllisiä valheitaan noldorin keskuuteen

Laenir tapaa Yavannan Noldorin napinan aikoihin.

Kerran Laenirin ollessa kävelyllä eräässä Valinorin kauniista metsistä, hän tapasi vala Yavannan. Laenir ei tiennyt mistä ja miksi tämä ilmestyi. Yavannan sanoinkuvaamaton kauneus sai Laenirin jalat veteläksi ja tämä heittäytyikin kasvoilleen nurmelle. Seuraavat sanat Yavanna osoitti Laenirille ja ne ovat syöpyneet hänen mieleensä aikojen loppuun saakka.
- "Ällös pelkää Laenir, Laenorin poika. Nouse ylös ja katsahda minuun."
Laenir nousi ylös ja nosti katseensa. Yavanna jatkoi:
- "Laenir, sydämestäsi luen, että sinäkin olet jättämässä Valinorin. Miksi? Olethan aina rakastanut sen metsiä ja puutarhoja."
Heidän välillään vallitsi pitkä hiljaisuus. Laenir tunsi kuumien kyynelten virtaavan poskillaan. Sitten Laenir kokosi rohkeutensa ja vastasi.
- "Sydämeni ei tunne vapautta täällä Valinorin rajojen sisäpuolella. Tuntuu kuin minut olisi kahlehdittu sisään, vaikka ulkona on paljon nähtävää ja koettavaa."
Siihen Yavanna totesi
- "Jos olet lähtevä, muista että paluuta ei ole ennen kuin toisin säädetään. Mitä toivot saavuttavasi Valinorin ulkopuolella?"
Tähän Laenir:
- "Haluan tutkia laajoja Erämaita joissa kukaan ei ole koskaan käynyt. Haluan myös asua metsässä jossa saisin olla itseni herra ja voisin varjella sinun luomuksiasi."
Tämä miellytti Yavannaa, sillä hän tiesi, että Laenir todella rakasti vehreyttä ja kasvua. Sitten hän sanoi.
- "Jos se on polkusi, muista että sinun on käveltävä se loppuun asti. Jos poikkeat kohtalostasi, on kaikki aiempi työsi turhaa. Älä kuitenkaan pelkää polkua, sillä Valinorin valo ei kaikkoa kasvoiltasi, joskin se saattaa himmentyä."
Laenir pysyi hiljaa ja niinpä Yavanna vielä jatkoi.
- "Muista myös, että mitä suurempi rakkaus, sitä suurempaa ovat kipu ja suru silloin kun sen menetät."
Laenir painoi päänsä. Kun hän taas nosti katseensa, oli Yavanna kadonnut.

Melkorin valheet, Valinorin pimeneminen, maanpako ja suvunsurma

Melkorin valheet saavuttivat myös Laenirin ja hän, monien muiden mukana, alkoi napista Valaria vastaan. Laenir ei pitänyt Valaria orjuuttajina, ja Yavannaa hän suuresti arvosti edelleen, mutta hän ajatteli että Valar rajoittavat Eldarin elämää Valinorissa. Melkorin valheet kuitenkin paljastuvat ja tämä pakeni. Myöhemmin Melkor ja Ungoliant tuhosivat Valinorin kaksi puuta ja Valinoriin levisi pimeys. Puiden tuho sai Laenirin raivon valtaan. Yksin pimeydessä hän suri puiden menetystä.
Silmarilien katoaminen sai haltia Fëanorin sydämen palamaan ja hän vannoi valansa. Hän lähti johtamaan Noldoria pois Amanista. Tuossa joukossa oli myös Laenir ja hänen sukunsa. Alqualondëssa Fëanorin seuraajat, Laenir mukaan lukien, surmasivat Joutsenvalkaman haltiain sukua. Laivat vallattuaan Fëanor lähti johdattamaan uskollisimpia seuraajiaan Keski-Maahan. Suurin osa noldorista, Laenir ja tämän suku mukaan lukien, jäivät laivatta ja katselivat kuinka Alqualondën kauniit laivat katosivat horisonttiin. Viha täytti Laenirin, sillä hän ei sietänyt juonittelua ja selkään puukottamista ja hänestä oli ennenkuulumatonta että toinen noldo pettäisi toista. Myöhemmin hän seurasi Fingolfinia yli Helcaraxën jäärauman Keski-Maahan.

Jäärauman ylitys

Fingolfin ja tämän seuraajat aloittivat pitkän matkansa. Jäärauman tuulet ja kylmyys verottivat Noldoria, mutta Laenir kulki Yavannan siunaus yllään ja tämän rakkaus sydämessään. Hän tunsi raivoa Puiden tuhoajia kohtaan, vannoi kostoa ja punoi juoniaan. Hän tunsi myöskin lievää vihaa Fëanoria kohtaan, sillä Laenirista tuntui että tämä oli pettänyt osan seuraajistaan. Jäärauman ylityksestä ei ole paljon muuta kerrottavaa, muutakuin että siltä ajalta Laenir keksi sanonnan jota hän käyttää vielä nykyäänkin: "Rankka on oltava vaelluksen, joka Helcaraxën kylmän lakeuden ylittäneen lannistaa."

Laenirin saapuminen Keski-Maahan

Kun Fingolfin seuraajineen saapui Keski-Maahan, hänen joukkonsa, Laenir mukaan lukien, näki Kuun ensinousun. Laenir tervehti Kuuta iloiten, sillä tämä loi kaunista kalpeaa valoa muuten niin synkkään maastoon. Pian Laenir kuuli, että Fëanor oli menehtynyt Dagor-nuin-Giliathissa ja ihmeekseen hän tunsi surua.
Ensimmäisinä vuosinaan Keski-Maassa, Laenir seurasi Fingolfinia, sillä tätä kohtaan Laenir tunsi syvää luottamusta. Laenir asui Dor-Lomínissa Fingolfinin alaisena ja otti osaa Dagor Aglarebin menestyksekkääseen taisteluun. Gondolinin rakennuksen aikoihin, Laenir lähti seuraamaan Turgonia ja valmistamaan kaupunkia ottaen osaa puutarhojen rakentamiseen ja suunnitteluun.

Elämä Gondolinissa

Laenir oli mukana rakentamassa Gondolinia asui siellä sen tuhoon asti. Gondolinissa hän tapasi vanhan ystävänsä Filhindrosin johon hän oli tutustunut Amanissa. Heidän tiensä olivat eronneet Suvunsurman jälkeen. Filhindros oli ylpeä noldo ja Fëanorin sotapäällikkö. Heidän ystävyytensä kukoistaa edelleen. Laenirin elämä Gondolinissa oli melko rauhallista. Hän matkasi paljon myös muualla Beleriandissa. Siitä lisää joskus jossain toisessa tekstissä.

Gondolinin tuho

Tuorin saapumisen jälkeen koittikin pian Gondolinin tuho. Urhoollisesti Laenir taisteli ystävänsä Filhindrosin rinnalla. Tappio oli kuitenkin väistämätön ja Laenir pakeni Gondolinista Tuorin ja Idrilin mukana. Cirith Thoronathin poluilla örkit väijyttivät pakolaiset ja Laenir näki kuinka Glorfindel taisteli Balrogia vastaan suistuen rotkoon tämän perässä. Glorfindelin hautaamisen jälkeen Laenir seurasi Tuoria Sirionin Laaksoon Raidanmaalle. Siellä Gondolidhrimin ja Doriathin haltiain jäännökset yhdistyivät ja Laenir oli heidän mukanaan.

Fëanorin poikain vaateet, Vihan Sota ja Beleriandin loppu

Näihin aikoihin kun Tuor oli jo mennyt ja Eärendil oli matkoillaan, Fëanorin pojat alkoivat vaatia pakolaisilta näiden hallussa olevaa Silmarilia. Aluksi vaatimukset olivat ystävällismielisiä, mutta myöhemmin Fëanorilaiset hyökkäsivät pakolaisten kimppuun ja hävittivät nämä. Laenir ja useat muut kuitenkin selvisivät taistelusta ja liittyivät Gil-Galadin joukkoon.
Pian tapahtui niin, että Valar kerääntyivät Valinorissa ja hyökkäsivät Beleriandiin aikeenaan estää Morgothin tihutyöt. Valar, haltiat ja ihmisten haltiamielet taistelivat rintarinnan ja Angbandin puolustus murrettiin ja Morgoth lyötiin maahan ja vangittiin. Taistelu oli niin tuhoisa, että se aiheutti Beleriandin lopun. Vuoret siirtyivät ja joet suistuivat uomistaan. Fëanorin pojat, Maglor ja Maedhros, kuitenkin saivat Silmarilit, mutta ne polttivat heidän käsiään. He tajusivat, että kaikki toivo oli mennyt. Mutta koska Fëanorin vala oli viimein täytetty, Maedhros riisti henkensä vieden Silmarilin mukanaan liekkeihin ja Maglor heitti viimeisen Silmarilin mereen. Mutta silloin oli Laenir ja muut Beleriandin haltiat jo Eönwën käskystä pakenemassa Keski-Maasta. Círdan, Celeborn ja tämän vaimo Galadriel, sekä Gil-Galad ja Elrond jäivät niihin Keski-Maan osiin jotka vielä olivat jäljellä ja Laenir ja tämän suku olivat heidän mukanaan, kuten myös suuri osa Beleriandin niistä haltioista jotka eivät lähteneet tällöin Valinoriin.
Morgoth heitettiin tyhjyyteen ja siellä hän on vieläkin.

Númenorin tuho ja Sauron


Númenorin kukoistuksen ja tuhon aikana Laenir eleli Keski-Maassa vannoen uskollisuutta puolhaltia Elrondille. Laenir asusti ensin Lindonissa ja sitten Eregionissa. Sormusten taonnan ja Eregionin tuhon jälkeen Laenir muutti Imladrisiin, Rivendelliin ja asuu siellä Sormuksen Sotaan asti.

Filhindrosin elämä, Tirionista nykyhetkeen

Elämää Puiden valossa

Filhindros syntyi Siunatussa Valtakunnassa Tirionin rakentamisen jälkeen. Alunperin hän otti nimen Tundacáno (kukaan ei tiedä miksi häntä nykyään kutsutaan Filhindrosiksi, eikä hän sitä luultavasti paljasta), ja tällä hänet tunnettin ja muistetaan kautta Amanin maan. Hänen isänsä, Tulcondo, oli Finwën huoneen palveluksessa oleva rakentaja ja äitinsä Helwaril puolestaan kutoja. Hänellä oli myös kaksossisar, Fimbilinde. Sisarensa kanssa hän kiinnostui jo varhain jousiammunnasta, vaikka ei ollutkaan siinä alunperin kovin hyvä.
Jo pienestä pitäen Filhindros tunsi enemmän vetoa äitinsä kuin isänsä työtä kohtaan ja alkoikin räätälöidä Tirionin teatteriin rooliasuja ja lavastekudoksia heti kun vain taidoiltaan kehittyi. Sattuman kautta hän päätyi myös näyttelemään samaiseen laitokseen, eikä aikaakaan, kun hänet jo jollakin asteella tunnettin läpi Valinorin. Näihin aikoihin hän tutustui myös Amrodiin ja Amrasiin, Fëanorin poikiin. Nämä olivat ihastuneet Filhindrosin loihtimiin asuihin ja pyysivät jotakin samankaltaista, mmutta vain hienompaa ja ylhäisempää. Filhindros otti tarjouksen ilomielin vastaan.
Elämä jatkui Valinorissa pitkään rauhaisana, mutta kun Melkorin pääsi Mandosista alkoivat tapahtumat vyöryä eteenpäin omalla painollaan. Rauhaisan ajan oli Filhindros käyttänyt hioen taitojaan ja tutustuen uusiin haltioihin kautta maan. Kun siis Fëanor paljasti miekkansa Fingolfinia vastaan ja karkotettiin, saapui Tulcondon talon ovelle varsin korkea-arvoinen lähetti. Rakentajalle oli varsin suuri yllätys kun poikaansa pyydettin Formenosiin. Filhindros lähti, vaikka hänen äitinsä ei siitä pitänyt ja vastusteli sanoen, että siitä ei hyvää seuraisi. Filhindros lupasi käydä ja kirjoittaa, pakkasi tavaransa ja lähti lähetin mukaan. Eihän tämä mikään pitkä ero olisi.
Formenosissa Filhindros sai käsiinsä monia töitä; vaatteiden ompelemista, paikkaamista, toimen räätälimestarina. Jonkin aikaa kului, ja hän alkoi saada todellista tunnustusta töistään. Eräänä päivänä häntä vastaan käveli itse Fëanor, kantaen tummaan kankaaseen käärittyä pitkulaista esinettä. Kuninkaan pojan nähdessään Filhindros polvistui oitis. Kummastuksekseen hän kuuli Fëanorin sanat, jotka hän yhä edelleen muistaa (ja tekee niin varmaan Dagor Dagorathiin asti). Nämä sanat he vaihtoivat:

'Ah, Tundacáno. Sinua minä olen etsinyt. Sinähän olet uskollinen kuninkaan huoneelle?' sanoi Fëanor puolivaativaan sävyyn.
'Minä seuraisin Korkeaa Kuningasta vaikka maailman ääriin, Valinorista pois,' vastasi Filhindros, pohtien sanojen merkitystä. Huhuja oli liikkeellä, mutta näinkö jo hänenkin uskollisuutensa kyseenalaistettiin?
'Minä sanon sinulle: tuo aika saattaa koittaa pikemmin kuin uskotkaan. Ja silloin ei sovi, että yksikään minun tai isäni palvelija kulkisi vailla puolustuksen mahdollisuutta.'
Filhindrosin sydän sykähti, osin pelosta, osin ylpeydestä, ja hän sai vaivoin hillittyä värähdyksensä. Mutta Fëanor jatkoi:
'Nosta pääsi, Tulcondon poika, ja ota vastaan tämä. Sillä sinä olet tehnyt monet palvelukset taloni väelle ja pojilleni. Jopa minä kuljen kirjailemassasi viitassa. Eikä sovi, että näin uskollista ja taidokasta palvelijaa kohdeltaisiin kuin alhaisinta orjaa.'
Filhindros nosti päänsä ja katsoi Fëanorin käsiin. Hän piteli miekkaa, kylmänkirkasta ja kullalla koristeltua. Suuren kunnioituksen vallassa hän vastaanotti lahjan ja painoi taas päänsä. 'Kiitos, herrani, oi eldarin sukukunnasta mahtavin! Nyt minä totisesti olen teille velassa.'
Fëanor ei puhunut enempää, vaan jatkoi matkaansa. Filhindros nousi, veti miekan huotrasta ja katseli sen terää. Siihen oli taidokkaasti pakotettu seuraava lausahdus: Rúsango nanyë, Fëanáro carenye, sucin sercé cotumori. Tätä miekkaa kantaa Filhindros edelleen.

Sukusurma ja ensimmäiset aurinkovuodet

Aika kului, ja tapahtumat etenivät kuten toisaalla kerrottu on. Puut pimenivät, Finwë surmattiin ja Fëanor poikineen vannoi valansa. Noldorin miekat kastuivat haltiain verestä, ja sen jälkeen lausuttiin Pohjoisen Ennustus. Filhindros seurasi tähän aikaan vankkumattomasti Fëanoria ja tuli näin tuomion alaiseksi. Hän purjehti raivoavan meren ylitse Kuninkaan huonetta seuraten ja nosti soihtunsa telerin laivoja vasten Losgarissa. Dagor-nuin-Giliathissa hän nousi haltiain joukko-osaston johtoon. Fëanorin kuollessa hän suri ja kun Maedhros ei palannut, alkoi hänelle ja muullekin noldor sotajoukolle valjeta, että sodassa Morgothia vastaan on muitakin kohtaloita kuin voittaminen tai surmatuksi tuleminen.
Kun Fingon pelasti Maedhrosin Thangorodrimilta ja noldorin riita ainakin nukahti, meni Filhindros Himringille Maedhrosin palvelukseen. Hän toimi taas kapteenina Dagor Aglarebissa ja meni sen jälkeen Pohjoiseen vartioimaan Angbandia tuhansien muiden kanssa. Kun Angbandin saartoa oli kestänyt jo kauan, liittyivät haltiain sotajoukkoihin ihmiset. Kuten moni maanmiehensä, Filhindros toivotti nämä uudet liittolaiset lämpimin sydämin tervetulleiksi. Mutta Ard-galenin autiudessa ja Pohjoisen kylmyydessä, satojen vuosien aikana, alkoivat Alqualondën ja Losgarin tapahtumat yhä enemmän vaivata Filhindrosin mieltä. Kun Äkkiliekissä koko Rautasaivon helvetti pääsi valloilleen ja monet haltiat ja ihmiset, mukaanlukien Korkea Kuningas Fingolfin ja lähes koko Filhindrosin komentama haltiaosasto tuhoutuivat, ei Filhindros aseveljiensä tavoin palannut Maedhrosin linnakkeelle vaan meni Gondolinin salattuun valtakuntaan.
Uupuneen, haavoittuneen ja paloarpisen haltian päästivät portinvartijat sisään. Gondolinissa hän tapasi vanhan ystävänsä Laenirin, jolta pyysi omasta puolestaan anteeksi. Tervetulleempi näky vielä oli Filhindrosin sisar (jonka kohtalosta hän ei ollut edes ollut varma), joka oli jo naimisissa ja jolla oli jo lapsiakin. Lapset kiinnostuivat ensin 'kapteenienosta', mutta kun eivät saaneet paljoa irti, jättivät tämän rauhaan. Tumladenin laaksossa Filhindrosin haavat paranivat ja hän palasi vanhaan räätälintoimeensa. Se ei kuitenkaan enää yhtä paljoa häntä tyydyttänyt, sillä hän oli oppinut käskemään sotilaita, ei kuuntelemaan toisten vaativia pyyntöjä. Niinpä, jonkin ajan kuluttua, liittyi Filhindros Turgonin asevoimiin ja hänelle tehtiin gondolindrimin keihäs ja haarniska. Myös kilpeä hänelle tarjottiin, mutta hän kieltäytyi. Vaikka hän vannoi uskollisuutta Turgonille, eivät Gondolinin haltiat häneen aluksi luottaneet, tuohon herransa hylänneeseen 'laivanpolttajaan'.
Vuodeet kuluivat ja ulkomaailmassa tapahtui. Morgoth menetti Silmarilin kruunustaan, Maedhros alkoi koota liittoa. Filhindros puhui sotajoukon lähettämisen puolesta aina kuin vain voi, ja olikin mukana tuossa kymmentuhatpäisessä armeijassa kun se torvet raikuen saapui Anfauglithille. Tuosta taistelusta ei Filhindros mieluiten puhu, sillä hän näki monen ystävänsä kaatuvan ja oli vähällä itsekin menettää henkensä vetäytymisessä. Hänen keihäänsä jäi ilkeästi kiinni erään suurikokoisen örkin ruhoon, eikä hän ehtinyt vetää miekkaansa esiin ennenkuin toinen hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ainoastaan sattumanuolen takia saattoi tämä Valinorin haltia jatkaa elämäänsä Tämänpuoleisilla Mailla; nuoli lävisti örkin ja päähän suunnattu isku osui jalkaan. Silti se teki ammottavan haavan, ja vain onnella selvisi Tulcondon poika Lukemattomien Kyynelten läpi.
Nyt muuttui Filhindrosin elämä Gondolinissa. Alituiseen hän pelkäsi, että Morgothin vakoojat saisivat vihiä salatusta laaksosta vuorten keskellä. Tämän vuoksi hän aina Tuorin saavuttua puhui hänen puolestaan ja Maeglinia vastaan, saavuttamatta kuitenkaan mitään. Kuitenkin hän työskenteli salatunnelin parissa Idrilin alaisuudessa.

Gondolinin tuho ja Filhindrosin elämä Toisen Ajan loppuun saakka

Vaikka Maeglin sai puhuttua Turgonin pysymään Gondolinissa, rakennettin kuitenkin salainen tunneli kaupungista ulos. Tästä ei paha saanut kaikeksi onneksi tietoa ja kun örkit ja balrogit ja lohikäärmeet hyökkäsivät Tumladenin laakson kaupunkiin, pakeni osa asukkaista. Kaupungin tuho on yksi Filhindrosin kauheimmista muistoista - edelleen hän muistaa sisarensa huudot kun tämä yritti pelastaa lastaan Vihollisen hirmuilta. Nähdessään julman surmatyön oli Filhindros vihansa ja surunsa läikähtäessä vähällä hyökätä omin päin kohti Morgothin armeijoita. Hänet kuitenkin kiskottiin pakenijoiden joukkoon ja niin jäi tuo kaunis kaupunki hänen selkänsä taakse liekehtimään. Kun pakolaiset olivat uhrausten ja kärsimysten kautta päässeet turvallisemmille maille, oli tämän ennen uupumattoman haltian mieli mustaa surua täynnä.
Kun Gondolinin pakolaiset pääsivät Sirionin suistoille, meni Filhindros, lojalisti kun oli, Círdanin lähettämällä laivalla Balarille Korkean Kuninkaan luo. Näin hän ei taistellut Fëanorin poikia vastaan kun nämä hyökkäsivät, Silmarilia tavoitellen. Tässä hyökkäyksessä sai surmansa monta Filhindrosin ystävää molemmilta puolilta. Vain yksi, Laenir, selvisi Toisen Ajan alkuun saakka.
Kun Vihan Sota oli ohi ja Beleriand aaltojen alla, pysyi Filhindros Keski-maassa, ei vähiten pelosta ja häpeästä. Hän jäi asumaan Lindoniin Gil-galadin palvelukseen, ja vaikka noldor myöhemmin perustivat Eregionin, ei hän sinne mennyt. Kun Sauron hyökkäsi Eriadoriin, oli Filhindros Elrondin alaisena Eregioniin lähetetyssä armeijassa. Kun joukot joutuivat saarroksiin, oli Filhindros mukana rakentamassa Imladrisin pakopaikkaa. Tästä lähtien hän asui tuossa kauniissa laaksossa, ajoittain vieraillen Lindonissa ja Lothlórienissa. Myös Moriassa hän kävi muutaman kerran katsomassa mithrilkaivoksia ja kääpiövaltakunnan loistoa. Viimeisen Liiton sodassa hän taisteli Gil-galadin lipun alla jousimiesten komentajana ja todisti Sauronin ensimmäistä häviötä.

Kolmas Aika

Barad-dûrin kaaduttua ja Gil-galadin kuoltua Filhindros palasi Imladrisiin ja asuu siellä edelleen. Vaikka maailma oli käymässä Lännen haltian silmissä jo harmaaksi, ei hän vieläkään tahtonut palata kotiinsa. Kolmannen Ajan kuluessa alkoi hän kiinnostua soitosta ja laulusta yhä enemmän kuin veren ja raudan taistelukentästä. Hän myös alkoi kirjoittaa runoja ja muutenkin vetäytyi sivuun tapahtumista. Hän taisteli vielä Fornostin edustalla Angmarin joukkoja vastaan, mutta ei enää samalla tulella. Carn Dûmin tuhon jälkeen hän alkoi matkailla ympäri Keski-maata. Hän käveli Lindonin vuorilla ja metsissä, harhaili vaillaa päämäärää yksin Eriadorissa. Kerran hän jopa matkasi Harmaista Satamista Gondoriin meren rantaa seuraten. Moriassa hän kävi vielä kerran ennenkuin paha heräsi siellä. Gondorissa hän kävi, ja kuninkaiden Linnassa. Hän tutki kaikki kirjastot kuunteli kaikki tarinat. Myös Angrenostissa hän kävi Sarumanin vieraana, jota piti hyvänä liittolaisena tämän petoksen paljastumiseen saakka. Valkoisen Neuvoston mukana hän oli hävittämässä Dol Gulduria.
Noidan linnakkeen tuhon ja Smaugin kuoleman jälkeen alkoi Filhindrosista yhtäkkiä tuntua, että hänen päivänsä Keski-maassa lähenivät loppuaan. Tästä syystä hän lähti vielä kerran pitkälle matkalle ja vietti vuosia rakastamissaan paikoissa. Hän kuitenkin oli väsymässä maailmaan ja palasi eräänä keväisenä iltana tähtien loistaessa Rivendelliin. Sinne saapuessaan häntä odotti merkillinen yllätys. Etelästä oli saapunut joukko avaria, jotka olivat matkalla Forochelin lumisille aavoille etsimään uutta kotia. Filhindros lähti näiden haltioiden mukaan matkalle Pohjoiseen ja rakastui erääseen mustahiuksiseen neitoon.
Tämä oli aluksi aikamoinen shokki haltialle, joka oli elänyt tuhansia vuosia rakkautta löytämättä. Mandosin kirous näytti kuitenkin vielä kummittelevan Filhindrosin yllä kun selvisi, että hänen rakkaansa oli jo naimisissa. Niinpä hän siis salasi tunteensa muilta kuin harvoilta, sillä ei halunnut heittää mitään huolia tuon sulavan kaunottaren päälle. Jonkin aikaa Filhindros vietti näiden pimentohaltioiden kanssa, sai selville monta seikkaa heidän historiastaan ja palasi lopulta Imladrisiin.


Luonteesta ja ulkonäöstä

Filhindros on, kuten oli alunperinkin, varsin rauhallinen haltia. Hänen ylpeytensä 'kului' pois Toisen ja Kolmannen Ajan aikana, mutta vieläkin sitä on jäljellä. Minkäänlaisia valheita tai loukkauksia hän ei siedä ja harvoin enää hänen tunteensa läikkyvät yli. Jos häneltä kysytään menneisyydestään ei hän luultavasti paljoa puhu. Ihmisistä hän ei juuri välitä, muista kuin Westernessen jälkeläisistä, kääpiöistä hän pitää enemmän kuin monet maanmiehensä eikä puolituisista tiedä juuri mitään.
Filhindrosin alunperin musta tukka on saanut huomattavasti harmaara sävyä ja hänen harmaissa silmissääs näkyvät vuosien koettelemukset ja tuskat. Edelleen hän kantaa vanhaa miekkaansa. Amanista hän ei juuri aarteita tuonut, mutta Gondolinista hän ehti pelastaa joitakin sisarensa tavaroita, mukaanlukien jalokiviä. Hänen suurin aarteensa on kuitenkin Eregionissa taottu morianhopeinen, kalpeilla berylleillä koristeltu sormus. Mitä mahtia siinä on, hän ei ikinä ole kertonut.

Kiitos tästä tuttuja nimiä vilisevästä tarinasta, joka sai minut hyvään alkuun hupsun tietokilpailun laatimisessa. Sen voinee aikanaan lukea Juhlapuun juurella -lehdestä.