Sûlwenin Tolkien-runoja

Ajattelin pyhittää tällä kertaa topicini pelkästään Tolkienin inspiroimille runoilleni ihan siitä ilosta, että niitä on niin mukava kirjoitella ja toisekseen tämä kuitenkin on Tolkienin inspiroima foorumikin. :wink: Lisäilen runoja sitä mukaa jos/kun niitä syntyy. Toivottavasti nämä vanhemmat runot eivät ole jo olleet Nuotiolla joskus. Kommentointi on vapaata ja toivottavaa.

Ei tulla hullua hurskaammiksi.
Häntä kutsutaan Konkariksi.
On yhä mieleni empiväinen:
Kuka on tuo huppupäinen?
En vain luottaa saata moiseen
metsäläisen kuontaloiseen
Eikö varoa pitäisi vielä,
kun ei miehestä mitään tiedä.
Hällä sana on hallussa kyllä,
mutta tummat vaatteet yllä.
Hieman liikaa hän muistuttaa
sitä Mustaa Ratsastajaa.
Hän tietää Tehtävästä,
puhuu herrasta kuin ystävästä.
Ettei harhaan vaan meitä nyt viedä?
Huolestuttaa; mene ja tiedä.
Aina kun hän katsahtaa minuun,
käännän silmäni heti sivuun.
Voi, kunpa hän puhuisi totta,
eikä olisi vain urkkiva rotta!
Nyt kaipaan jo piipullista,
on kaikki niin kummallista.
Ymmärrys tuntuu ylittyvän,
hermoparkani jännittyvän.
Kiertää aatokset samaa kiekkaa:
Kantaa mies liian pitkää miekkaa.

-----------------------------------

Lórien

Sinne tahdon
missä iltaisin
Gil-Estel loistaa.
Missä haltialasten silmät
tähtien tuikkeen toistaa.
Sinne missä elanor kukkii,
ja Nimrodel pulppuaa,
missä mallornin kätköissä istuu
monta hahmoa laulavaa.
Sinne tahdon
missä Valtiatar
katsoo Peiliinsä ihmeelliseen,
missä koko Caras Galadhon
yhtyy lauluun niin kaihoiseen.
Sinne tahtoisin mennä lepäämään,
unohtamaan kaiken muun
haltiakansan hämärään,
alle kultalehtisen puun.

---------------------------
Tämä maailman kovettama ihminen
kuuli jälleen sen kutsun hiljaisen;
vaikka harhaa tuo laulu kai onkin vain,
siitä elämänkipinän uuden sain.

Ja taas, olen sieluni maisemissa;
Eriadorissa, Gondorissa.
Muistijälkiä lähes läjäpäin,
joiden lumoihin jo ajat sitten jäin.

On niin hienoa tuntea tuntevansa;
yllättäen näkee selvemmin maailmansa.
Tuhat kyyneltä Nirnaeth Arnoediadissa,
hyvästejä haikeita Mithlondissa.

Suru muutettava on viisaudeksi,
sen asetan mieleni tavoitteeksi.
Kun taas katselen maailmani harmautta,
koitan muistaa: Vielä on toivoa.

Toivon, ettei matkani lopu koskaan,
ettei haaveeni hautaudu ajan loskaan.
Onhan kotini toinen lähes Keski-Maa,
tuo kova, mutta kaunis niin kuin tämäkin Maa.
----------------------------------------

Tässäpä aluksi... Tuo viimeinen on hieman eri tyylinen eikä varsin hyvä, mutta syämmellä kirjoitettu.

No niin arvosteluja!

Aikas makee tuo ensimmäinen runosi Sûlwen Niniel,
siinä on todellakin tunnetta ja niin oivallisesti olet kuvaillut Konkarin! *taputuksia*
Minusta tämä on runona sopusuhtainen ja jotenkin niin kutkuttava että haluaisi itsekkin olla paikalla
ja tuntea se tunnelma.

Toinen runo "Lórien"
Koskettava runonen ja jotenkin niin ihastuttava runonen että haluaisi olla paikalla.

Kolmas runosi on myös jotenkin niin koskettava ja
niin upeasti myöskin kirjoitettu!

Ihanaa, joku muukin kuin minä kirjoittaa täällä tolkien-tekstiä... Konkari-runo on upea... Frodon ajatuksia, ymmärsinkö oikein?

Kiitosta vaan. Tolkienin tuotanto on kyllä ehtymätön inspiraation lähde...
Konkari-runo on itse asiassa Samin näkökulmasta, Sam-parkahan suhtautui Konkariin kaikkein epäluuloisimmin.
Tässä sitten pari runoa lisää, toivottavasti eivät ole olleet täällä ja toivottavasti pidätte...
-------------------------------
Mitä juuri kukaan
puolituisista ties
ennen suurta Tehtävää,
jonka suoritti pikkumies?
Mitä ajatteli ylhäiset
suurissa saleissaan,
kun sai he kuulla
ketä kiittämän piti
heidän pelastumisestaan?
Kuka uskonut olisi
kuinka paljon
pienissä voimaa on?
Kuka uskoi, että
Mustasta Maasta löytää
toivonsa toivoton?
Ketä kumartaman pitäisi
koko laajan Keski-Maan?
Ja missä on tuo pieni nyt,
pelastaja kaiken maan?
Purjehti kanssa haltiain,
tuo vaatimaton mies.
Vaan nimensä yhä muistetaan,
ikuisestikin, kuka ties.
------------------------------
Fëanor

Suurempi liekki paloi
hänessä kuin jälkeensä koskaan.
Hän silmarilit valoi;
kohta hautautui jo ajan loskaan.
Ei myöntänyt tappiotaan,
kun Melkor otti kivet jalot,
vaan uhoten lähti sotaan
saadakseen takaisin Puiden valot.

Ei kaihtanut tarttua miekkaan,
kun häntä vastusti teleri,
valui Alqualonden hiekkaan
sukusurman katkera veri.
Hän nauraen poltti laivat,
kun veljensä yöllä petti.
Siitä seurasi suuret vaivat,
Helcaraxën jäähelvetti.

Käytiin Taistelu tähtien alla,
se lopulta voitettiin,
ja sopua keskuuteen noldorin
solmia koitettiin.
Vaan liian paljon itseensä luotti
tuo Fëanor huumassaan
ja itselleen kuoleman tuotti
muista eroon joutuessaan.

Niin pakeni tuo henki kuuma
Saleihin Mandosin,
vaan ei sammunut koston huuma
sydämissä noldorin.
Mandosin Tuomion alle
joutui yksi jos toinenkin,
jätti perinnökseen maailmalle
Fëanor katkeran noldorin.
---------------------------------
Tuo jälkimmäinen on ihan uusi eikä aivan viimeistelty.

Ja uutta taas. Olen innostunut nyt näköjään kirjoittelemaan Samin näkökulmasta... jotenkin Sam on niin ihana ja aito persoona.

ROHKAISU

Eteenpäin, vielä ihan vähän.
Ei me millään voida jäädä tähän!
Jaksakaa vielä pieni hetki,
niin loppuu tämä tuskainen retki.

Vuori jo häämöttää maiseman yllä.
Uskokaa: pystytte siihen kyllä!
Yhdessä päästy on tänne asti.
Ja kohtapa kevenee teidän lasti.

Voin hyvinkin teitä selässä kantaa,
jos Taakkaanne ette voi minulle antaa.
Kaikkenne antanut olette aivan;
Toivottavasti se maksaa myös vaivan!

Muistelkaa Kontua, omaa kotia.
Älkää miettikö kuolemaa ja sotia.
Pakko on taivaltaa kipein jaloin,
vaikka tuleva täysin on avoin.

Mutta jaksoihan ukkokin sanoa:
Kun on elämää silloin on toivoa.
Siis vaikka on vastassa vaara suurin,
menkäämme eteenpäin yhteistuumin!
--------------------------------------

Ja sitten Galadrielin tajunnanvirtaa... tätäkin olen nykyään harrastanut aika paljon, mutta en ennen runomuodossa. Tämä taitaa olla ensimmäinen riimitön Tolkien-runoni.

Kaukana… Kaukana ja poissa.
Kielletty? Vai itsekö sen kiellän.
Pois otettu, tiedän kyllä miksi.
Mahdollisuus… onko sitä enää?
Lähtisinkö, jos voisin?
Onko kohtaloni sidottu
tähän kuolevaan maahan?
Kultalehdet putoilevat.
Täällä minä yhä olen.
Maanpakolainen?
Oman tieni valitsin itse…
Mutta minun on vaikea nähdä tietäni nyt.
Enää.
En voi elää kuin aikaa ei olisikaan.
Se on ja vaikuttaa.
Se vie minut mukanaan.
Valkeaa laivaa kai ikävöin.
Liekit lyövät sydämessäni.
On olemassa suora tie.
Löydänkö sen?
Voinko palata?
Tämä maa tarvitsee minua.
Tarvitsenko minä sitä?
Ei hyödytä. Tänne minä jään.
Kunnes uusi aika koittaa yön jälkeen…
Jos koittaa…
Sydän, luotu taistelemaan,
silmät, paljon nähneet.
Jaksakaa vielä.
Kerran vielä ja sitten ei koskaan.
Valinor, odotan sinua niin.
Kultalehdet putoilevat…

Nyt tuleekin sitten Jotain Aivan Muuta... Kutsun tätä vertauskuvilla leikittelyksi eli ihan huvin vuoksi yritin tunkea runoon mahdollisimman paljon Keski-Maa-viittauksia. Nauttikaa jos voitte.

Mordorin myrsky on kannoillani,
selkäni takana, ei koskaan päällä.
Se kuluttaa vaeltajan jalat
ja mielen se täyttää tyhjyydenpelolla.

Sydämessäni
on Lórienin viimeinen syksy.
Kultalehdet putoilevat tuulessa,
joka laulaa menneistä keväistä.

Morgulin hevosten kaviot
tallovat uudestaan ja uudestaan
unelmani Gorgorothin tuhkaksi.
Sieluni Meneltarma vapisee...

Syvimmät, kipeimmät tuntoni
kätken seitsemän muurin taakse
ja sydämeni rautaportti
kolahtaa kiinni viimeisen kerran.

Kun viimeisen puun juuret
kiskaistaan irti harmaasta maasta,
ei entti minussa jaksa välittää.
Miekkani on murtunut ikiajoiksi…

Jee! Luetapa tuo jollain ei-Tolkienistilla ja saat nähdä tällaisia ilmeitä: . Samin näkökulma on hyvä, varsinkin, kun olen niin samastunut tuohon kyseenomaiseen hobittiin.

Konkarista pidin erityisesti. Runosi ovat muutenkin niin nautittavia: riimitys pelaa ja sisältö on hyvä. Ja jottei tämä jäisi pelkäksi ylistykseksi, pitänee löytää jotain moitittavaa. Täältä pesee: kirjoitustavassasi on se huono puoli, että järisyttävät kykysi saavat meidät tavalliset talliaiset masennuksen syövereihin tietäessämme, että sinä olet niin hyvä!

Jatkathan, jooko?

Kiitos kiitos! Lothelen, sinä saat minut näyttämään tältä
--> ops:
Mitkä ihmeen "järisyttävät kyvyt"? No, jatkanhan minä... taas joskus.

Ne järisyttävät kyvyt, joilla nuo runot syntyvät. Kai sinä omat runosi olet lukenut? :wink:

Kuka voisikaan vaientaa minut kun puheenaiheena on lempirunoilijani Sûlwen ja hänen ihanat runonsa?

Ihania runoja! Kiinnitti heti huomion, kiva että joku noin lahjakas ihminen jaksaa tehdä Tolkien-runoja.
Konkari-runo oli kiva, muuta Lórien oli minun suosikkini . Se oli jotenkin kovin haikea ja ehkä surumielinen . Muutenkin haltiarunot ovat lähellä sydäntä. Jatka! Lisää!
Palaan sitten taas...

Osallistu ihmeessä Tarinakilpailuun!

Vau olet erittain taitava kun tuossa lueskelin noita runojasi.
Lórien oli erittäin hieno todella ihana se oli todella herkkä ja hienosti tehty
Kyllä tuo ensimmäinen on myös erittäin hyvä.
Myös tuo Fëanor oli erittäin ihana se oli hienosti tehty.
Toivon että jatkat koska runojasi on ihana lueskella

o
Pidin eniten Lórienista..Konkari runosta en niinkään pitänyt, sillä
siinä ei oikein ollut mitään erityistä, jota olisin jäänyt miettimään. En pidä oikein runoista, jossa riimitykset ovat aina samanlaisia..etenkin joka rivin lopussa..siinä vaan ei ole mitään omaperäistä, mutta myönnettävä on, että Lórien oli hyvä. )

Konkariruno Samin näkökulmasta oli hyvä. Alkoi oikeasti hymyilyttämään toden teolla.

Lorien oli ihana. Ihanan haikea.

Feanor oli myös erinomainen. siinä kerrottiin hyvin periaatteessa koko feanorin tarina.

Ei minulla ole muuta kuin kehuja. jokaisesta aivan samanlainen mielipide.

Sinulla on todellista taitoa. Osaat pitää lukijan mielenkiinnon yllä niin, että ei pitkästytä missään vaiheessa ja haluaa lukea lisää ja lisää. Riimit eivät tunnu pakotetuilta. Vaikka ei olisi riimejä, ne ovat silti yhtä mielenkiintoisia.

Tuleehan lisää?

No hei todella hienoja runoja. Itse en pystyisi moiseen.
Jatka samaa rataa. Ja tosiaan, osallistu ihmeessä tarinakilpailuun!

Kiitosta kiitos kommenteista. (Hui, Raadin jäseniä... )
Kyllä, kyllä, aion osallistua tarinakilpailuun, ainakin tuohon runosarjaan. Ehkä jotain tarinaakin voisi yrittää kehitellä... Uusia Tolkien-runoja on syntynyt aika paljon, mutta koska niiden on tarkoitus olla mukana tarinakilpailussa, pistän tähän nyt jotain vanhempaa... Siispä Boromirin tarina, olkaa hyvät.
-------------------------------------------------
Käskynhaltijain uljaan suvun poika oli hän.
Oli uljas ja rohkea, tahtoi tehdä enemmän.
Luotti omaan kansaansa, sen voimaan ja rohkeuteen,
mutta tahtoi silti löytää lopullisen vastauksen.

Niin lähti luokse Imladrisin neuvoa hakemaan,
kysymyksiä vastauksesta julki lausumaan.
Ei ehkä täysin ehtinyt sitä tajuamaan,
mihin joutui, kun Saattueen kanssa lähti matkaamaan.

Liian paljon epätiedon kanssa kulki hän,
maili mailin jälkeen tahtoi yhä enemmän.
Ei halunnut mennä Moriaan -ehkä liian pimeää?
vaan tahtoi vastauksen viedä pikavauhtia etelään.

Häntä Lórienin valossakin varjo vaivasi,
epätoivo, epäilys mieltänsä kaiveli.
Ja Valtiatar liian kaunis häntä satutti
vain katseellaan, vain tiedolla siitä mikä odotti.

Hän Suuren Virran rannalla melkein vesitti Tehtävän,
kun tajusi oudon Saattueen väärään suuntaan menevän.
Ei hyvällä, ei pahalla saanut vietyä Gondoriin
tuota Vastausta, jota kiihkeästi joka puolella etsittiin.

Ja viimein tuli hänelle se päätepysäkki,
kun liian monta örkkinuolta rintaan jysähti.
Liian suuren murheen kanssa häntä itkettiin,
joka liian paljon liian myöhään katui ja ymmärsi.

"Koskaan kukistu ei kansa Gondorin."
Hän silmät sulki luottaen kai noihin sanoihin.
Ja viimeisenä tekonaan hän laski Raurosin
pelotta ja melatta ja kuivin sukkasin.
----------------------------------------------------

Konkari runosta en niinkään pitänyt, sillä
siinä ei oikein ollut mitään erityistä, jota olisin jäänyt miettimään. En pidä oikein runoista, jossa riimitykset ovat aina samanlaisia..etenkin joka rivin lopussa..

Click to expand...

Jäin miettimään tätä kommenttia ja huomasin, että olet oikeassa. Konkari-runo tosin nyt onkin tuollainen pieni tuokiokuva, hämmentyneen hobitin ajatusten pyörittelyä, mutta uusissa runoissani olen alkanut kokeilla uudenlaisia riimiratkaisuja. /me kiittää vinkistä

Viimeinen oli taas kerran mielenkiintoa erinomaisesti ylläpitävä.

Yhtä kohtaa siinä ihmettelin.

Luokse Imladrisin neuvoa hakemaan

Imladrishan on paikka, eikö olekin? Kyllä se saattaa olla oikeinkin tuolla tavalla, mutta ihmettelin sitä hiukan.

Nuo runosi ovat uskomattoman hyviä!Toisin kuin eräiden(lue: minun)
Ihanaa kun täällä on joku jolla on kykyä vangita Keski-Maan tunnelma runoihin!
Erityisesti pidin Konkari-runostasi.Samin näkökulma.Olen aina pitänyt Samista.Ja tuo Lórienin jälkeen tuleva runo on myös tosi hyvä.
Ja Galadrielin ajatuksen juoksu.Jotenkin niin ihanan angstinen.
Olen aina ollut jonkun asteinen dramaatikko.En voi mitään,se on sukuvika.
Nyt on tullut niin paljon kehuja että pitää kai keksiä huonot puolet...Hmmm...En keksi.Olet aivan yksinkertaisesti niin hyvä!

Tämä runo syntyi sellaisessa masentuneessa, turhautuneessa ja vihaisessa mielentilassa, maailmantuskan siivittämänä... :roll: En tiedä, onko se enempää kuin tuollainen pieni riimittely, aiheesta saisi varmaan paremmankin runon aikaan.

Kapina

Maa repeilee, kapina alkaa;
ihmiset kulkevat juoksujalkaa.
Eivät välitä, kukaan ei huomaa
kostoiskua luonnon tuomaa.
Puissa on henki, se henkii nyt vihaa,
se suuntaa päin maailman Rautapihaa.
Kukapa välittää enää puista?
Ei niiden viisautta kukaan muista.
Tulossa ovat tuho ja tulva,
hätäisten kohtalo jälleen on julma.
Maksavat takaisin huornit ja entit
tuhottujen metsien joka sentit.

Sûlwen tekee paluun, halusitte eli ette.. :wink: Pitkän riimirunokauden jälkeen teki mieli kirjoittaa jotain "vapaamuotoisempaa". Tällainen runonen siitä syntyi, Apocalyptican tahdissa.. :roll:

Túrambar

Kiroan nimeni
Kahdesti
Kolmasti
Neljästi sen kiroan
Kohtalon valtias
Silti kohtalonsa vanki
Synkän kohtalon synkkä narri
Mitä teenkin, se valuu tyhjiin
Ja pahempaakin!
Kaikki tekoni kääntyvät minua vastaan
Minua ja harvoja, joista todella välitän
Miksi enää taistelisin?
Kohtaloni ei enää hengitä niskaani,
Ei kulje kannoillani
Se on minussa
Ympäröi minut kuin rautamuuri
En näe sen läpi
En voi murtaa sitä
Kiroan nimeni, en enää hänen nimeään
En jaksa
Hänen, joka minut tuomitsi
Olkoon koko musta maailma
Jääköön
Parempi se on ilman minua
Jos kohta ei sittenkään kovin kaunis…

Tätä taas---

Heleijaa… Pitkästä aikaa kirjoitin Tolkien-runoja. Nämä ovat taas riimitöntä tajunnanvirtaa. Pidän enemmän tuosta ensimmäisestä. En paljasta kuka jälkimmäisessä surkeilee, kyllä te sen keksitte... :wink: En hänen vihonviimeisiä ajatuksiaan halua noin synkiksi ajatella, mutta nämä eivät olekaan ne ihan viimeiset. Kyllä hän toivon löysi viimeisellä hetkellään.

=======================================
Isildurin perillinen täällä hei

En minä sinua pelkää,
Melkorin juoksupoika!
Vapise, vavahda kaikki se vähä,
mitä sinusta on jäljellä.
Tuohonko todella pystyt?
Palava silmä, katkera henki!
Missä on kauniit vaatteesi?
Enää ei teatteri onnistu.
Enää et leiki sukuni kanssa,
tämä päättyy, tiedät sen.
Luulet kai määrääväsi
hetken ja paikan!
Mutta minä tiedän paremmin.
Enpä kerro. Palava tuli
ei nyt oikein taida vakuuttaa,
et voi pakottaa minua kertomaan.
Katkeruutesi katkera orja!
Alaston tuli. Yksin. Yksin.
Nauran sinulle, kuuletko!
Katseesi ei tee enää vaikutusta.
Ne oli toiset miehet, jotka vapisivat.
Minä en väisty enkä horju!
Rautatornisi perustukset
taas sitä vastoin jo murenevat.
Sillä vanha veri on palannut
ja se vaati velkoja vanhoja maksuun.
Kuka se siirteli nappuloita,
kun Westernesse kaatui?
Muistatko? Taisit olla nuori ja kaunis.
Taisit olla hieman enemmän kuin nyt.
Mihin hukkasit jalon muotosi?
Halveksin sinua, herrasi varjo.
Varjoksi kutsuvat vähemmätkin.
Vähempi olet kuin varjo!
Kumpi räpäyttää ensin? Ei, älä luule.
En lähde leikkiisi, luometon katse.
Gondor seisoo, kun Barad-dûr murtuu!
Elendilin nimeen; tuho on tullut!

26.11.2003
===================================

Minä vain rakastin…

Toivoni menetin.
Rakastin vain niin paljon!
Oma maani, tämä kaikki…
Menetetty, tunnen sen, aivan pian.
Enkä voinut tehdä mitään!
He puhuivat mahdollisuudesta.
Hölmöt.
Haltiat todellisuuden tuolta puolen...
Eivät ne ymmärrä, vaikka paljon näkevätkin.
Todellisuus on siellä, omassa maassani,
joka on Sauronin vihan ensimmäinen maalitaulu.
Mahdollisuus…
Mitä ne tekevät sille? Heittävät pois.
Raukat. Pelkäävät.
Eivät uskalla käyttää sitä.
Ei. Niin ne sanovat. Ei.
En minä pahalla.
Minä vain halusin niin kovasti
pelastaa oman maani.
Auttakaa.
Minä vain rakastin niin paljon!
Minä kuolen.
Auttakaa.
Auttakaa kansaani.
Miten tämä voi päättyä näin?
Minähän vain rakastin…

26.11.2003


Kommentit, kritiikki ym. sydämellisesti tervetullutta.