Sûlwen
Tuulistukka
Vuosina 2002-2004 kirjoittamiani Tolkien-runoja. Vaihtelevat tasoltaan, tyyliltään ja aiheiltaan laidasta laitaan.
Näitä on aika liuta, vaikka en laittanutkaan mukaan kaikkia, jotka ovat vanhalla Nuotiolla olleet. Tarvitsisi melkein sisällysluettelon. :roll:
// Edit: Lisäsin tämän kokoelman loppuun myös uudemmat runoiluni, jotta löytyvät kaikki mukavasti samasta paikasta.
// 3.12.05: Ja muuten: mikään ei ilahduta runoilijaa niin kuin palaute.
===============================
Niennan talo
On Niennan talo paikka matkalaisen väsyneen.
On Niennan talo paikka säälin, kärsivällisyyden.
On Niennan talo paikka, jota murhe koristaa,
mutta Nienna itse viisauden saa surustaan.
Yksi Ardan korkeimmista Nienna surun tytär on.
Hän maailman rajoille on pystyttänyt asunnon.
Hän suureen soittoon laulanut on surun sävelen
ja itkee Ardaa, joka huokaa alla pahuuden.
Ei itseään hän itke vaan haavoja maailman.
Hän tuntee joka iskun, tuntee veren vuotavan.
Vaan toivon silti löytää murheensakin keskeltä
ja viisauden ja säälin oppii moni häneltä.
Iloa hän kaihtaa Valimarin valossa
ja viipyy siksi mieluummin omassa talossa.
Hän ikkunoistaan näkee Ardan ulkopuolelle,
vaan talossaan on sijaa muullekin kuin huolelle.
Hän toivoon yhä luottaa turmeluksen yössäkin,
ja henget häntä huutavat saleista Mandosin.
Hän voiman heihin valaa, surun viisaudeksi saa,
ja helpompi on heidän Mandosissa odottaa.
Ja Nienna myöskin kohtaloita muutti Keski-Maan,
kun lähti maia Olórin Varjoa voittamaan.
Hän opit oli omaksunut Niennan talosta
ja vuoksi maailman tuskan lähti Lännen valosta.
Varjo lyötiin, mutta kantaa Nienna suruaan
Toiseen Soittoon asti, jolloin pahuus korjataan.
Ja kenties silloin Niennan talon itku vaikenee,
kun Ardan avohaavain arvetkin jo hälvenee.
7.9.2003
Parannuksen tarha
Niin katkerasti melkein tavoittelin kuolemaa,
kun tyhjään elämääni tahdoin jotain suurempaa.
Niin kauan elin synkän mieleni synkässä harhassa,
kunnes pelastuksen löysin Parannuksen tarhassa.
Kun elämältä merkityksen tunsin haihtuvan
ja päiväin samankaltaisten vain uusiin vaihtuvan,
yhtä mietin paljon läpi valvottujen öiden:
Ei vainajia muisteta kuin vuoksi sankartöiden.
Tunsin olevani oman kamarini vanki,
sieluani kylmäsi kuin Ikitalven hanki.
Kaiken merkityksettömyys sydäntäni kalvoi.
Yössä pimeässä neito ahdistuen valvoi.
Niinpä viimein kuninkaani määräyksen petin
kokeaksein Pelennorin verisen helvetin.
Voi kuinka vapauttavaa oli käsitellä miekkaa,
örkkiverin kuvioida Pelennorin hiekkaa.
Ei rivimiehen osa vielä ollut tarpeeksi,
ei sillä tavoin päästä sankarlaulun aiheeksi.
Niin kävin vastaan vihollista kammottavinta
piittaamatta, mikä voisi olla uhman hinta.
Kai rakkaus minut paransi, ja kädet kuninkaan.
Sain vihdoin jättää taakse sydämeni varjomaan.
Viimein korjaantui se synkkä väärinkäsitys:
Elämä, ei kuolema, on elämän merkitys.
Nyt katson kauas itään, mistä päivä aukeaa.
Soi korvissani viime huuto Noitakuninkaan.
Vaan sydämeni laulaa uuden ajan sävelen.
En enää lainkaan kaipaa osaa kuningattaren.
25.7.2004
Katumus
”Kadun!
Katkerasti ”
Huuto kuuluu
Se poukkoilee
Vuorten seinämissä
Meren pauhu sitä toistaa
Lapsesta vanhukseen
Jokainen
Thorin Tammikilpi
Katuu kuolinvuoteellaan
Kuin moni muukin
Jonka tappio vasta
Saa virheet huomaamaan
Ehkä aaltojen ärjynässä
Katuu koko Númenor
Yhteinen katkera katumus
Viime muisto maailmasta on
Katuu kuoleva Gondorin poika
Että toivonsa menetti
Miten katkera loppu kohtasi
Kuin tuomion sinetti
Myös katuu lähtöään Finarfin
Ylpeytensä unohtaa
Palaa Länteen; moni lähtijä
Paljon enemmän katua saa
Katuu vannottua valaa
Veljeksistä viimeinen
Meren äärelle vaieten palaa
Huutaa ilkkuen aallot sen
Pienen hetken katua ehtii
Pahuus rautatornissaan
Miten saattoi alakatveeseen jäädä
Pari pientä kulkijaa?
”Kadun!
Katkerasti ”
Miksi aina on myöhäistä?
Huuto vaimenee
Jää vaikerrus
Maa hiljaa huokailee
Niin epävireinen
On tämä Soiton sävel
Eihän sen kai
Pitänyt mennä näin
15.12.2003
Eldarin muisto
Vielä haltialaulun kaikua huokaa Caras Galadhon;
Vielä eldarin muistoa kultaa lasku Vardan auringon.
Vielä tuulessa mallornin kultalehtiä putoo hiljalleen.
On mennyt, mennyt ja poissa voima kolmen Sormuksen.
Varjo väistyi, mutta väistyä täytyy myös Esikoisien.
On tähtien lasten aika nyt ohi; Keski-Maa on ihmisten.
Valkopurjeiset laivat lipuvat hiljaa Lännen satamiin.
Lohduton, viimeinen syksy saapui Lothlórieniin.
Vielä kuihtuvain puiden alla viipyy henki eldarin.
Menneen loiston raunioilla on järkkyvä mieli vahvankin.
Vielä pulppuaa lähteistä Nimrodelin laulua kaihoisaa,
vielä lähtijäin sydämiin siintämään jää muistojen Keski-Maa.
Niin paljon kaunista katosi Tuomiovuoren uumeniin.
Ei kuki enää ihana elanor, ei tuoksu niphredil.
Vaan meren aalloissa yhä kuulla voi sen Soiton ikuisen
ja sydämessä tähtiä tähyävän soi Elbereth Gilthoniel.
5.9.2003
Túrambar
Kiroan nimeni
Kahdesti
Kolmasti
Neljästi sen kiroan
Kohtalon valtias
Silti kohtalonsa vanki
Synkän kohtalon synkkä narri
Mitä teenkin, se valuu tyhjiin
Ja pahempaakin!
Kaikki tekoni kääntyvät minua vastaan
Minua ja harvoja, joista todella välitän
Miksi enää taistelisin?
Kohtaloni ei enää hengitä niskaani,
Ei kulje kannoillani
Se on minussa
Ympäröi minut kuin rautamuuri
En näe sen läpi
En voi murtaa sitä
Kiroan nimeni, en enää hänen nimeään
En jaksa
Hänen, joka minut tuomitsi
Olkoon koko musta maailma
Jääköön
Parempi se on ilman minua
Jos kohta ei sittenkään kovin kaunis
16.10.2003
Lórien
Sinne tahdon
missä iltaisin
Gil-Estel loistaa.
Missä haltialasten silmät
tähtien tuikkeen toistaa.
Sinne missä elanor kukkii,
ja Nimrodel pulppuaa,
missä mallornin kätköissä istuu
monta hahmoa laulavaa.
Sinne tahdon
missä Valtiatar
katsoo Peiliinsä ihmeelliseen,
missä koko Caras Galadhon
yhtyy lauluun niin kaihoiseen.
Sinne tahtoisin mennä lepäämään,
unohtamaan kaiken muun
haltiakansan hämärään.
alle kultalehtisen puun.
19.6.2002
Hyvästit Lórienille
On Varjo vihdoin poissa,
uus aamu tullut on.
Vaan ilolauluissa noissa
myös surun sävel on.
Maa ihmisille jää nyt,
maa harmaa, vanhentunut.
Kun Kolmas aika päättyy,
on aika haltiain loppunut.
On eldarin kaipuu suuri
jo Lännen satamiin,
onhan menneen loiston juuri
jäänyt onnen Amaniin.
Muinaisen Lännen kultaa
on metsäni tulvillaan,
hiljaa oman maani
kultalehdet putoaa.
Hyvästi, nyt Lórien,
hiljaista ikävää,
polttavaa niin tunnen,
kun aikani täällä jää.
Kotini, oi Lórien,
olit väliaikainen.
Nyt lähden kerran viimeisen,
odottaa koti todellinen.
Boromirin tarina
Käskynhaltijain uljaan suvun poika oli hän,
oli uljas ja rohkea, tahtoi tehdä enemmän.
Luotti omaan kansaansa, sen voimaan ja rohkeuteen,
mutta tahtoi silti löytää lopullisen vastauksen.
Niin lähti luokse Imladrisin neuvoa hakemaan,
kysymyksiä vastauksesta julki lausumaan.
Ei ehkä täysin ehtinyt sitä tajuamaan,
mihin joutui,
kun Saattueen kanssa lähti matkaamaan.
Liian paljon epätiedon kanssa kulki hän,
maili mailin jälkeen tahtoi yhä enemmän.
Ei tahtonut mennä Moriaan –ehkä liian pimeää?
vaan tahtoi vastauksen viedä pikavauhtia etelään.
Häntä Lórienin valossakin Varjo vaivasi.
Epätoivo, epäilys mieltänsä kaiveli.
Ja Valtiatar liian kaunis häntä satutti
vain katseellaan, vain tiedolla siitä mikä odotti.
Hän Suuren Virran rannalla melkein vesitti Tehtävän,
kun tajusi oudon Saattueen väärään suuntaan menevän.
Ei hyvällä, ei pahalla saanut vietyä Gondoriin
tuota Vastausta, jota kiihkeästi joka puolella etsittiin.
Ja viimein tuli hänelle se päätepysäkki,
kun liian monta örkkinuolta rintaan jysähti.
Liian suuren murheen kanssa häntä itkettiin,
joka liian paljon liian myöhään katui ja ymmärsi.
"Koskaan kukistu ei kansa Gondorin",
hän silmät sulki luottaen kai noihin sanoihin.
Ja viimeisenä tekonaan hän laski Raurosin
pelotta ja melatta ja kuivin sukkasin.
3.11.2002
Rohan
Kotimaamme,
peltojen, niittyjen maan,
sydämiimme tahdomme tallettaa.
Sinä menneiden aikojen lahjamaa
saat menneestä liitosta muistuttaa.
On loistosi ratsuissa, valkeissa kukissa,
toivosi miehissä pellavatukissa.
Voitokkuus vanha on palava jälleen;
Rohan apua tarjoaa ystävälleen.
Hetki on tullut, oi Rohanin kansa,
aika on laatia Varjolle ansa.
Noudattaa täytyy taas ystävyysvalaa;
Oi Gondor, rohirrim luoksesi palaa!
Nyt ratsaille nouskaa, te Eorlin pojat,
örkkien ruumiista täyttykööt ojat!
Ratsastakaamme siis aamunkoittoon,
torvet soittakoot tien Valon voittoon!
Mielenne urheat rohkaiskaa;
Nyt ratsaille! Gondoriin ratsastakaa!
6.1.2003
Fëanor
Suurempi liekki paloi
hänessä kuin jälkeensä koskaan.
Hän silmarilit valoi;
kohta hautautui jo ajan loskaan.
Ei myöntänyt tappiotaan,
kun Melkor otti kivet jalot,
vaan uhoten lähti sotaan
saadakseen takaisin Puiden valot.
Ei kaihtanut tarttua miekkaan,
kun häntä vastusti teleri,
valui Alqualonden hiekkaan
sukusurman katkera veri.
Hän nauraen poltti laivat,
kun veljensä yöllä petti.
Siitä seurasi suuret vaivat,
Helcaraxën jäähelvetti.
Käytiin Taistelu tähtien alla,
se lopulta voitettiin,
ja sopua keskuuteen noldorin
solmia koitettiin.
Vaan liian paljon itseensä luotti
tuo Fëanor huumassaan
ja itselleen kuoleman tuotti
muista eroon joutuessaan.
Niin pakeni henki kuuma
Saleihin Mandosin,
vaan ei sammunut koston huuma
sydämissä noldorin.
Mandosin Tuomion alle
joutui yksi jos toinenkin,
jätti perinnökseen maailmalle
Fëanor katkeran noldorin.
26.6.2003
Kultalehdet putoilevat
Kaukana Kaukana ja poissa.
Kielletty? Vai itsekö sen kiellän.
Pois otettu, tiedän kyllä miksi.
Mahdollisuus onko sitä enää?
Lähtisinkö, jos voisin?
Onko kohtaloni sidottu
tähän kuolevaan maahan?
Kultalehdet putoilevat.
Täällä minä yhä olen.
Maanpakolainen?
Oman tieni valitsin itse
Mutta minun on vaikea nähdä tietäni nyt.
Enää.
En voi elää kuin aikaa ei olisikaan.
Se on ja vaikuttaa.
Se vie minut mukanaan.
Valkeaa laivaa kai ikävöin.
Liekit lyövät sydämessäni.
On olemassa suora tie.
Löydänkö sen?
Voinko palata?
Tämä maa tarvitsee minua.
Tarvitsenko minä sitä?
Ei hyödytä. Tänne minä jään.
Kunnes uusi aika koittaa yön jälkeen
Jos koittaa
Sydän, luotu taistelemaan,
silmät, paljon nähneet.
Jaksakaa vielä.
Kerran vielä ja sitten ei koskaan.
Valinor, odotan sinua niin.
Kultalehdet putoilevat
26.6.2003
Neito Éowyn
Oli kuningasten sukua tuo kukka Rohanin:
Kaunis, uljas, rohkea; tytär Éomundin.
Ei kaltaistansa ollut ennemmin tai myöhemmin.
On sankarimme ihana tuo neito Éowyn!
Hän sotilaaksi syntyi vääränlaisiin vaatteisiin,
mieltynyt ei koskaan linnanneidon aatteisiin.
Hän miekan käytön taisi miehiäkin paremmin.
On sankarimme upea tuo neito Éowyn!
Kun maailman ylle vaara varjon heitti synkimmin,
ja sotaan lähti rohirrim avuksi Gondorin,
hän tiensä tiesi, ratsasti siis luo Pelennorin.
On sankarimme rohkea tuo neito Éowyn!
Keskellä kauhun, kuoleman hän loisti kirkkaimmin,
toi toivon epätoivoon kaaduttua Théodenin.
Neidon miekkaan kukistui niin aave Sauronin.
On sankarimme ylevä tuo neito Éowyn!
Hän totisesti oli kaunein kukka Rohanin;
vaan niin kuin päivä kuolee, taipuu varsi vahvinkin.
Oi, simbelmynë, kuki vuoksi menneen sankarin.
On muistoissamme pysyvä tuo neito Éowyn!
4.9.2003
Kapina
Maa repeilee, kapina alkaa;
ihmiset kulkevat juoksujalkaa.
Eivät välitä, kukaan ei huomaa
kostoiskua luonnon tuomaa.
Puissa on henki, se henkii nyt vihaa,
se suuntaa päin maailman Rautapihaa.
Kukapa välittää enää puista?
Ei niiden viisautta kukaan muista.
Tulossa ovat tuho ja tulva,
hätäisten kohtalo jälleen on julma.
Maksavat takaisin huornit ja entit
tuhottujen metsien joka sentit.
28.8.2003
Kääpiö ja haltia
Kantoi kaukaista kaunaa kääpiömies
kohden sukua haltiain.
Uljas haltiaprinssi puolestaan ties:
on kääpiö kääpiö vain.
”Sinä haiset”, mietti haltia,
mutta sanoi sen kauniimmin:
”Eikö arvosta peseytymistä
uljas väki Ereborin?”
Heille sattuman oikku tai Erun armo
sääti saman kohtalon:
Haltian viisaus ja kääpiön tarmo
Suursormuksen turvana on.
”Jokin mättää”, tuumi kääpiö,
ja mutisi ääneenkin:
”Ilman kaunotukkien apua
on tässä pärjätty ennenkin.”
Saattueen mukana lähti he kaksi
pitkää matkaa taittamaan.
Muuttui haltian hahmo tummemmaksi,
kun he joutuivat Moriaan.
”Vaara vaanii”, näin hän aavisti,
ja tiukasti kommentoi:
”En tahtoisi astua pimeyteen,
jonka kitukansa loi.”
Jälkeen Morian synkän kauheuden
he jatkoivat kulkuaan.
Luona Lothlórienin metsien
näin sättivät toisiaan:
”Minä tahdon”, sanoi kääpiö,
”että minuun luotetaan!”
”Paha periköön”, huusi haltia,
”nuo kääpiöt uhmassaan!”
Muutos kai tapahtui viimein sen myötä,
kun heille sanottiin:
”On Sauronin voiman kauheinta työtä,
kun jälleen väiteltiin.”
”Jotain järkeä”, mietti kääpiö,
”Valtiattaren sanoissa on.”
Myöskin haltia tuumi: ”Taitaapa
olla aika sovinnon.”
Ystävykset oli siitä lähtien
kääpiö ja haltia.
Toinen kaunis tuijottaja tähtien,
toinen taitava takoja.
”Tahdotteko”, sanoi haltia,
”nyt nuolen sydämeen?”
Ja haltiaa puolustaakseen
tarttui kääpiö kirveeseen.
Monet taistot ja seikkailut yhdessä
koki parivaljakko tuo.
Oli viimein matka viimeinen edessä,
haltian matka Amanin luo.
”En yksin”, sanoi haltia,
”voi laivaani astua.
Tuletko, herra kääpiö,
vai pelkäätkö kastua?”
Niinpä kerrotaan, että he lähtivät
pois harmaalla laivallaan.
Minne loppujen lopuksi päätyivät?
Sitä pelkästään arvaillaan.
Vanha kauna taakse jäänyt on
kahden kansan urhean.
Elää alla Vardan auringon
taru kääpiön ja haltian.
6.-7.9.2003
Niin kaitsee lapsiaan Mordor
Eteenpäin!
Ette tunne nälkää
Ette tarvitse taukoja
Ei teitä vaivaa väsymys
Te olette kaiken sen ulottumattomissa
Sillä teillä ei ole elämää
On vain polte, joka piiskaa
Eteenpäin ja eteenpäin
Vain yksi suuri halu
Enää yksi toive
Niin kaitsee lapsiaan Mordor
Tuomitut ikuisesti
Vaeltamaan varjoina
Maailmassa
Ja kuitenkin siitä erossa
Ei tunteita kuin se yksi
Se pakottava tarve
Eteenpäin ja eteenpäin!
Niin kaitsee lapsiaan Mordor
Ei ole muistoja
Siitä menneestä loistosta
Joka tuhoutui ahneuden myötä
Teille luvattiin paljon
Paljon te myös saitte
Ette kuitenkaan kysyneet hintaa
Ennen kuin oli myöhäistä
Ei enempää, ei vähempää
Kuin elämänne
Vaihdoitte hetkelliseen valtaan
Eteenpäin, ei paluuta!
Niin kaitsee lapsiaan Mordor
Eteenpäin, eteenpäin, pimeyteen!
Pimeydestä pimeyteen
Ainoa aika on ikuisuus
Ja ainoa tunne on tuskallinen tarve
Polte, joka piiskaa eteenpäin
Eteenpäin, tuhoon tuomitut!
Pahempi kuin kuolema on kohtalonne
Niin kaitsee lapsiaan Mordor
2.6.2004
Frodo Reppulille
Mitä juuri kukaan
puolituisista ties
ennen suurta Tehtävää,
jonka suoritti pikkumies?
Mitä ajatteli ylhäiset
suurissa saleissaan,
kun sai he kuulla
ketä kiittämän piti
heidän pelastumisestaan?
Kuka uskonut olisi
kuinka paljon
pienissä voimaa on?
Kuka uskoi, että
Mustasta Maasta löytää
toivonsa toivoton?
Ketä kumartaman pitäisi
koko laajan Keski-Maan?
Ja missä on tuo pieni nyt,
pelastaja kaiken maan?
Purjehti kanssa haltiain,
tuo vaatimaton mies.
Vaan nimensä yhä muistetaan,
ikuisestikin, kuka ties.
19.6.2002
Konkari
Ei tulla hullua hurskaammiksi.
Häntä kutsutaan Konkariksi.
On yhä mieleni empiväinen:
Kuka on tuo huppupäinen?
En vain luottaa saata moiseen
metsäläisen kuontaloiseen
Eikö varoa pitäisi vielä,
kun ei miehestä mitään tiedä.
Hällä sana on hallussa kyllä,
mutta tummat vaatteet yllä.
Hieman liikaa hän muistuttaa
sitä Mustaa Ratsastajaa.
Hän tietää Tehtävästä,
puhuu herrasta kuin ystävästä.
Ettei harhaan vaan meitä nyt viedä?
Huolestuttaa; mene ja tiedä.
Aina kun hän katsahtaa minuun,
käännän silmäni heti sivuun.
Voi, kunpa hän puhuisi totta,
eikä olisi vain urkkiva rotta!
Nyt kaipaan jo piipullista,
on kaikki niin kummallista.
Ymmärrys tuntuu ylittyvän,
hermoparkani jännittyvän.
Aatokset kiertää samaa kiekkaa:
Kantaa mies liian pitkää miekkaa.
25.5.2003
Vuorten yli ja itään
Vuorten yli ja itään,
siellä on toinen maa.
Siellä kenties levoton sydän
viimein löytää paikkansa.
Sinne kenties uuden kodin
voimme yhdessä rakentaa.
Siellä ehkä edessä aukenee
täyttyvien toiveiden maa.
Vuorten yli ja itään,
maille villeille, laajoille niin
käy matkamme; älä pelkää!
En vie teitä eksyksiin.
Lännen valo silmissämme
meitä menneestä muistuttaa,
mutta mennyttä emme kaipaa.
Tulevaisuus odottaa.
Vuorten yli ja itään,
siellä kohtaloni lie.
Sinne sydän päättäväinen
minun jalkojani vie.
Joskus mietin, miksi lähdin,
miksi kirkkauden hylkäsin.
Silti tunnen: jokin tarkoitus
on matkalla tälläkin.
Vuorten yli ja itään,
siellä on toinen maa,
jota tahdon hyvin hallita,
jossa tahdon asustaa.
Vuorten takana ihmeet uudet
kai odottaa kulkijaa.
Monet Erun salaisuudet
jalo kansamme nähdä saa.
5.12.2003
Samoojan suru
Nuotio hiipuu, kylmä hiipii selkään.
Muistoja kai yksin erämaassa pelkään.
Hiillosta tuijotan, menneitä mietin,
kuinka hänen kanssaan nuoruuteni vietin.
Ihailin häntä, kun pohjoisilla mailla
me elimme metsäläisien lailla.
Hän oli kai jotain muuta jo silloin
Menneistä ajoista kertoili illoin.
Haltiakodon oppeja hän toisti,
miekkailussa ja erätaidoissa loisti.
Mutta vaikka oli jo jotain suurta,
hän oli vielä kuin puu, joka etsii juurta.
Hiljainen mies, aina yksi meistä,
vaan viimein erkani tiensä muista teistä.
Muuttuiko, kenties, liekö aina ollut moinen:
Rohkea ja viisas, nimensä arvoinen.
Hän voitti tiensä, kulki loppuun asti
kaikkein synkimmät polut voitokkaasti.
Vaikka valui hiekkaan Westernessen verta,
hän ei luovuttanut vaan nousi joka kerta.
Vaikeuksien kautta hän kohosi voittoon
johdattaen Gondorin uuteen aamunkoittoon.
Kuin Elendilin haamu aikojen takaa
Valkean Puun kukat aina kukoistakaa!
Nuotio hiipuu, sudenhuuto kiirii.
Pian minut nielaisee pimeän piiri.
Elessar on mennyt, ah! kuinka vaikeaa
on kuolevaisen osaani hiljaa taipua.
Savunkiehrä nousee. Tiedän; hän on poissa.
Muistettakoon hänet aina sankartarinoissa!
Sydäntäni viiltää. Tiedän; hän on mennyt.
Erämaahan paenneen on olo väsynyt.
4.9.2003
Kurjenmiekkakenttien itkuvirsi
Hetkellä katkeransuloisen voiton,
hetkellä voittoisan aamunkoiton,
jo tuomio uusi sai alkunsa hiljaa,
kun Isildur kylvi tuomion viljaa.
Hän Sormuksen Sauronin kädestä löi,
ja kohtalon synkeän näin sinetöi
kun lausui ja julisti omakseen sen,
Vihollisen Valtasormuksen.
“Se on minulle rakas, sen kalliilla ostin,
sen viemällä isäni kuoleman kostin.
Sen säilytän muistona pahasta,
siis käyköön se verirahasta.”
Vaan Anduinin pohjaan Sormus ui
ja monen kohtaloon kietoutui,
ja Pahuus sai jäädä odottamaan
taas pimeyteen peittääkseen Keski-Maan.
Kovin lyhyeksi jäi voiton hetki;
niin päättyi kuninkaanpojan retki,
kun sydämessään örkkinuoli
hän Sormuksen pettämänä kuoli.
Taru Kurjenmiekkakenttien
on taru veren ja kyynelten.
Vaan tarussa Valtasormuksen
ei ollut se murheista viimeinen.
Tuomion kellot jo lyövät hiljaa,
kohtalo niittää kohtalon viljaa.
Kuinka vastustaa mahtia Sormuksen
voisi koskaan sydän kuolevaisen?
14.7.-29.8.2005
Noldorin tuhannet kyyneleet
Ei tähtiä näy takaa Angbandin yön
Katson pohjoiseen ylitse aution maan
Näen pinnassa sen arvet monen hirmutyön
Kuulen iltatuulen käyvän valittamaan
On tuulessa sointi niin surullinen
Se tuomion lapsien laulua soi
Joiden silmistä hiipui jo loiste entinen
Ei sitä mikään armo enää palauttaa voi
Meille Tuomio synkeän huomisen tuottaa
Kun noldorin tuhannet kyyneleet vuotaa
Kohti vapautta, kostoa, uusia maita!
Suurin toivein me jätimme Siunatun Maan
Ei jää muistoksi meistä tekoja voitokkaita
Suuret murheet vain seuranneet on toisiaan
Raadellut toiveemme valuvat verta
Pian kuiviin ne vuotavat kai kokonaan
Joko pian koittaa se viimeinen kerta
Jolloin lyöty kansa nouse ei polviltaan?
Pimeässä yössä sydän tuskaansa huokaa
Kun noldorin tuhannet kyyneleet vuotaa
29.8.2005
En tunne tietä
En tunne tietä. Se minne mut vie?
Yli Konnun niittyjen katseeni kantaa.
Vain ajatus yksi nyt lohtua antaa:
Kai askelissa Bilbon käy tämä tie.
Kuinka kaunis on vanha Repunpää,
niin lämmin ja kotoisa tunnelma sen.
Nyt luon siihen silmäyksen viimeisen.
Se muistoihin kauniina kuvana jää.
En tunne tietä, en tiedä sen määrää.
Mikä tarkoitus askeleitani johtaa?
Missä polkuni taas tien suuremman kohtaa?
Mistä tiedän, etten käy reittiä väärää?
Miksi osakseni tuli tämä taakka?
Niin pienenä seison kohtalon edessä
kuin kaulaani myöten tummassa vedessä.
Kuinka ikinä selviän rannalle saakka?
Niin rakas on minulle tämä maa,
joka ainoa kumpu ja niitty sen.
Sitä milloinkaan enää kai näe en,
silti todella tahdon sen pelastaa.
Jo lähdön odotus kutittaa jalkaa,
käy lempeä tuuli nyt ylitse maan.
Tie vieköön minut mukanaan;
tänä yönä on aika matkani alkaa.
14.7.2005
Niennan kehtolaulu
Murhetta ja tuskaa täynnä elon tiesi lie
Pelkäät että pahuus koko Ardan tuhoon vie
Pimeys mustaa sielun, sydämes on toivoton
Vaan usko: missä elämää on, siellä toivo on
Älä pelkää vaikka Arda huokaa tuskissaan
Kerran Toinen Soitto kaikki haavat parantaa
Älä huuda, älä huokaa, luota sanaan viisaiden
Jotain hyvää syntyy hedelmistä pahuuden
Surun maljaan kätketty on voima viisauden
Pohjaan asti juomalla vain saavuttaa voit sen
Vaikka maku katkera niin mieltä kirveltää
Usko: ei se ainiaaksi korventamaan jää
Älä pelkää vaikka kuolo korjaa satoaan
Kerran koittaa aika tyystin vailla kuolemaa
Älä huuda, älä huokaa, vaikka pimeä on yö
Kerran Valo voittaa, kaiken pahan maahan lyö
Tahtoisit kai luovuttaa jo turhan taistelun
Sielullesi löytää rauhan kauan kaivatun
Vaan pako ei nyt auta, täytyy mennä tulta päin
Tulevaisuus suuntaansa voi muuttaa yllättäin
Älä pelkää vaikka pahuus heittää varjojaan
Kerran koittaa aika, jolloin luodaan uusi maa
Älä huuda, älä huokaa, vielä aamu valkenee
Toisen Soiton myötä riitasoinnut vaikenee
10.12.2004 - 15.1.2005
Ardan Kevät
Mikä oli silloin, ei koskaan palaa,
se kauneus ja vehreys niin nuoren maan.
Ei sitä kuolevainen voine aavistaakaan,
miten kaunis oli saari Almarenin,
tuoksuvat lehdot Almarenin.
Ardan Kevääseen väsynyt sieluni halaa.
Yavannan aatosten hedelmät täytti
luonnon vasta heränneen kauneudessaan.
Ei sitä kuolevainen voine aavistaakaan,
miten kukoisti saari Almarenin,
niityt ja kunnaat Almarenin,
miltä maailma Lamppujen valossa näytti.
Kuinka tanssikaan Nessa tuulistukka,
täynnä riemua ihanuudesta maan.
Ei sitä kuolevainen voine aavistaakaan,
miten tanssi hän saarella Almarenin,
vihreällä nurmella Almarenin,
ennen aikaa, kuin kukki yksikään kukka.
Mikä oli silloin, on mennyttä nyt,
suuri pahuus kun raastoi rikki maan.
Ei sitä kuolevainen tahdo aavistaakaan,
miten tuhoutui saari Almarenin,
katosi kauneus Almarenin.
Oli Ardan Kevään aika päättynyt.
Niin valar lähtivät muille maille,
asuinpaikakseen ottivat Amanin maan.
Ei sitä kuolevainen pysty saavuttamaan,
ei siunattua maata Amanin
ei suloista saarta Almarenin.
On osani jäädä niiden autuutta vaille.
9.1.2005
Näitä on aika liuta, vaikka en laittanutkaan mukaan kaikkia, jotka ovat vanhalla Nuotiolla olleet. Tarvitsisi melkein sisällysluettelon. :roll:
// Edit: Lisäsin tämän kokoelman loppuun myös uudemmat runoiluni, jotta löytyvät kaikki mukavasti samasta paikasta.
// 3.12.05: Ja muuten: mikään ei ilahduta runoilijaa niin kuin palaute.
===============================
Niennan talo
On Niennan talo paikka matkalaisen väsyneen.
On Niennan talo paikka säälin, kärsivällisyyden.
On Niennan talo paikka, jota murhe koristaa,
mutta Nienna itse viisauden saa surustaan.
Yksi Ardan korkeimmista Nienna surun tytär on.
Hän maailman rajoille on pystyttänyt asunnon.
Hän suureen soittoon laulanut on surun sävelen
ja itkee Ardaa, joka huokaa alla pahuuden.
Ei itseään hän itke vaan haavoja maailman.
Hän tuntee joka iskun, tuntee veren vuotavan.
Vaan toivon silti löytää murheensakin keskeltä
ja viisauden ja säälin oppii moni häneltä.
Iloa hän kaihtaa Valimarin valossa
ja viipyy siksi mieluummin omassa talossa.
Hän ikkunoistaan näkee Ardan ulkopuolelle,
vaan talossaan on sijaa muullekin kuin huolelle.
Hän toivoon yhä luottaa turmeluksen yössäkin,
ja henget häntä huutavat saleista Mandosin.
Hän voiman heihin valaa, surun viisaudeksi saa,
ja helpompi on heidän Mandosissa odottaa.
Ja Nienna myöskin kohtaloita muutti Keski-Maan,
kun lähti maia Olórin Varjoa voittamaan.
Hän opit oli omaksunut Niennan talosta
ja vuoksi maailman tuskan lähti Lännen valosta.
Varjo lyötiin, mutta kantaa Nienna suruaan
Toiseen Soittoon asti, jolloin pahuus korjataan.
Ja kenties silloin Niennan talon itku vaikenee,
kun Ardan avohaavain arvetkin jo hälvenee.
7.9.2003
Parannuksen tarha
Niin katkerasti melkein tavoittelin kuolemaa,
kun tyhjään elämääni tahdoin jotain suurempaa.
Niin kauan elin synkän mieleni synkässä harhassa,
kunnes pelastuksen löysin Parannuksen tarhassa.
Kun elämältä merkityksen tunsin haihtuvan
ja päiväin samankaltaisten vain uusiin vaihtuvan,
yhtä mietin paljon läpi valvottujen öiden:
Ei vainajia muisteta kuin vuoksi sankartöiden.
Tunsin olevani oman kamarini vanki,
sieluani kylmäsi kuin Ikitalven hanki.
Kaiken merkityksettömyys sydäntäni kalvoi.
Yössä pimeässä neito ahdistuen valvoi.
Niinpä viimein kuninkaani määräyksen petin
kokeaksein Pelennorin verisen helvetin.
Voi kuinka vapauttavaa oli käsitellä miekkaa,
örkkiverin kuvioida Pelennorin hiekkaa.
Ei rivimiehen osa vielä ollut tarpeeksi,
ei sillä tavoin päästä sankarlaulun aiheeksi.
Niin kävin vastaan vihollista kammottavinta
piittaamatta, mikä voisi olla uhman hinta.
Kai rakkaus minut paransi, ja kädet kuninkaan.
Sain vihdoin jättää taakse sydämeni varjomaan.
Viimein korjaantui se synkkä väärinkäsitys:
Elämä, ei kuolema, on elämän merkitys.
Nyt katson kauas itään, mistä päivä aukeaa.
Soi korvissani viime huuto Noitakuninkaan.
Vaan sydämeni laulaa uuden ajan sävelen.
En enää lainkaan kaipaa osaa kuningattaren.
25.7.2004
Katumus
”Kadun!
Katkerasti ”
Huuto kuuluu
Se poukkoilee
Vuorten seinämissä
Meren pauhu sitä toistaa
Lapsesta vanhukseen
Jokainen
Thorin Tammikilpi
Katuu kuolinvuoteellaan
Kuin moni muukin
Jonka tappio vasta
Saa virheet huomaamaan
Ehkä aaltojen ärjynässä
Katuu koko Númenor
Yhteinen katkera katumus
Viime muisto maailmasta on
Katuu kuoleva Gondorin poika
Että toivonsa menetti
Miten katkera loppu kohtasi
Kuin tuomion sinetti
Myös katuu lähtöään Finarfin
Ylpeytensä unohtaa
Palaa Länteen; moni lähtijä
Paljon enemmän katua saa
Katuu vannottua valaa
Veljeksistä viimeinen
Meren äärelle vaieten palaa
Huutaa ilkkuen aallot sen
Pienen hetken katua ehtii
Pahuus rautatornissaan
Miten saattoi alakatveeseen jäädä
Pari pientä kulkijaa?
”Kadun!
Katkerasti ”
Miksi aina on myöhäistä?
Huuto vaimenee
Jää vaikerrus
Maa hiljaa huokailee
Niin epävireinen
On tämä Soiton sävel
Eihän sen kai
Pitänyt mennä näin
15.12.2003
Eldarin muisto
Vielä haltialaulun kaikua huokaa Caras Galadhon;
Vielä eldarin muistoa kultaa lasku Vardan auringon.
Vielä tuulessa mallornin kultalehtiä putoo hiljalleen.
On mennyt, mennyt ja poissa voima kolmen Sormuksen.
Varjo väistyi, mutta väistyä täytyy myös Esikoisien.
On tähtien lasten aika nyt ohi; Keski-Maa on ihmisten.
Valkopurjeiset laivat lipuvat hiljaa Lännen satamiin.
Lohduton, viimeinen syksy saapui Lothlórieniin.
Vielä kuihtuvain puiden alla viipyy henki eldarin.
Menneen loiston raunioilla on järkkyvä mieli vahvankin.
Vielä pulppuaa lähteistä Nimrodelin laulua kaihoisaa,
vielä lähtijäin sydämiin siintämään jää muistojen Keski-Maa.
Niin paljon kaunista katosi Tuomiovuoren uumeniin.
Ei kuki enää ihana elanor, ei tuoksu niphredil.
Vaan meren aalloissa yhä kuulla voi sen Soiton ikuisen
ja sydämessä tähtiä tähyävän soi Elbereth Gilthoniel.
5.9.2003
Túrambar
Kiroan nimeni
Kahdesti
Kolmasti
Neljästi sen kiroan
Kohtalon valtias
Silti kohtalonsa vanki
Synkän kohtalon synkkä narri
Mitä teenkin, se valuu tyhjiin
Ja pahempaakin!
Kaikki tekoni kääntyvät minua vastaan
Minua ja harvoja, joista todella välitän
Miksi enää taistelisin?
Kohtaloni ei enää hengitä niskaani,
Ei kulje kannoillani
Se on minussa
Ympäröi minut kuin rautamuuri
En näe sen läpi
En voi murtaa sitä
Kiroan nimeni, en enää hänen nimeään
En jaksa
Hänen, joka minut tuomitsi
Olkoon koko musta maailma
Jääköön
Parempi se on ilman minua
Jos kohta ei sittenkään kovin kaunis
16.10.2003
Lórien
Sinne tahdon
missä iltaisin
Gil-Estel loistaa.
Missä haltialasten silmät
tähtien tuikkeen toistaa.
Sinne missä elanor kukkii,
ja Nimrodel pulppuaa,
missä mallornin kätköissä istuu
monta hahmoa laulavaa.
Sinne tahdon
missä Valtiatar
katsoo Peiliinsä ihmeelliseen,
missä koko Caras Galadhon
yhtyy lauluun niin kaihoiseen.
Sinne tahtoisin mennä lepäämään,
unohtamaan kaiken muun
haltiakansan hämärään.
alle kultalehtisen puun.
19.6.2002
Hyvästit Lórienille
On Varjo vihdoin poissa,
uus aamu tullut on.
Vaan ilolauluissa noissa
myös surun sävel on.
Maa ihmisille jää nyt,
maa harmaa, vanhentunut.
Kun Kolmas aika päättyy,
on aika haltiain loppunut.
On eldarin kaipuu suuri
jo Lännen satamiin,
onhan menneen loiston juuri
jäänyt onnen Amaniin.
Muinaisen Lännen kultaa
on metsäni tulvillaan,
hiljaa oman maani
kultalehdet putoaa.
Hyvästi, nyt Lórien,
hiljaista ikävää,
polttavaa niin tunnen,
kun aikani täällä jää.
Kotini, oi Lórien,
olit väliaikainen.
Nyt lähden kerran viimeisen,
odottaa koti todellinen.
Boromirin tarina
Käskynhaltijain uljaan suvun poika oli hän,
oli uljas ja rohkea, tahtoi tehdä enemmän.
Luotti omaan kansaansa, sen voimaan ja rohkeuteen,
mutta tahtoi silti löytää lopullisen vastauksen.
Niin lähti luokse Imladrisin neuvoa hakemaan,
kysymyksiä vastauksesta julki lausumaan.
Ei ehkä täysin ehtinyt sitä tajuamaan,
mihin joutui,
kun Saattueen kanssa lähti matkaamaan.
Liian paljon epätiedon kanssa kulki hän,
maili mailin jälkeen tahtoi yhä enemmän.
Ei tahtonut mennä Moriaan –ehkä liian pimeää?
vaan tahtoi vastauksen viedä pikavauhtia etelään.
Häntä Lórienin valossakin Varjo vaivasi.
Epätoivo, epäilys mieltänsä kaiveli.
Ja Valtiatar liian kaunis häntä satutti
vain katseellaan, vain tiedolla siitä mikä odotti.
Hän Suuren Virran rannalla melkein vesitti Tehtävän,
kun tajusi oudon Saattueen väärään suuntaan menevän.
Ei hyvällä, ei pahalla saanut vietyä Gondoriin
tuota Vastausta, jota kiihkeästi joka puolella etsittiin.
Ja viimein tuli hänelle se päätepysäkki,
kun liian monta örkkinuolta rintaan jysähti.
Liian suuren murheen kanssa häntä itkettiin,
joka liian paljon liian myöhään katui ja ymmärsi.
"Koskaan kukistu ei kansa Gondorin",
hän silmät sulki luottaen kai noihin sanoihin.
Ja viimeisenä tekonaan hän laski Raurosin
pelotta ja melatta ja kuivin sukkasin.
3.11.2002
Rohan
Kotimaamme,
peltojen, niittyjen maan,
sydämiimme tahdomme tallettaa.
Sinä menneiden aikojen lahjamaa
saat menneestä liitosta muistuttaa.
On loistosi ratsuissa, valkeissa kukissa,
toivosi miehissä pellavatukissa.
Voitokkuus vanha on palava jälleen;
Rohan apua tarjoaa ystävälleen.
Hetki on tullut, oi Rohanin kansa,
aika on laatia Varjolle ansa.
Noudattaa täytyy taas ystävyysvalaa;
Oi Gondor, rohirrim luoksesi palaa!
Nyt ratsaille nouskaa, te Eorlin pojat,
örkkien ruumiista täyttykööt ojat!
Ratsastakaamme siis aamunkoittoon,
torvet soittakoot tien Valon voittoon!
Mielenne urheat rohkaiskaa;
Nyt ratsaille! Gondoriin ratsastakaa!
6.1.2003
Fëanor
Suurempi liekki paloi
hänessä kuin jälkeensä koskaan.
Hän silmarilit valoi;
kohta hautautui jo ajan loskaan.
Ei myöntänyt tappiotaan,
kun Melkor otti kivet jalot,
vaan uhoten lähti sotaan
saadakseen takaisin Puiden valot.
Ei kaihtanut tarttua miekkaan,
kun häntä vastusti teleri,
valui Alqualonden hiekkaan
sukusurman katkera veri.
Hän nauraen poltti laivat,
kun veljensä yöllä petti.
Siitä seurasi suuret vaivat,
Helcaraxën jäähelvetti.
Käytiin Taistelu tähtien alla,
se lopulta voitettiin,
ja sopua keskuuteen noldorin
solmia koitettiin.
Vaan liian paljon itseensä luotti
tuo Fëanor huumassaan
ja itselleen kuoleman tuotti
muista eroon joutuessaan.
Niin pakeni henki kuuma
Saleihin Mandosin,
vaan ei sammunut koston huuma
sydämissä noldorin.
Mandosin Tuomion alle
joutui yksi jos toinenkin,
jätti perinnökseen maailmalle
Fëanor katkeran noldorin.
26.6.2003
Kultalehdet putoilevat
Kaukana Kaukana ja poissa.
Kielletty? Vai itsekö sen kiellän.
Pois otettu, tiedän kyllä miksi.
Mahdollisuus onko sitä enää?
Lähtisinkö, jos voisin?
Onko kohtaloni sidottu
tähän kuolevaan maahan?
Kultalehdet putoilevat.
Täällä minä yhä olen.
Maanpakolainen?
Oman tieni valitsin itse
Mutta minun on vaikea nähdä tietäni nyt.
Enää.
En voi elää kuin aikaa ei olisikaan.
Se on ja vaikuttaa.
Se vie minut mukanaan.
Valkeaa laivaa kai ikävöin.
Liekit lyövät sydämessäni.
On olemassa suora tie.
Löydänkö sen?
Voinko palata?
Tämä maa tarvitsee minua.
Tarvitsenko minä sitä?
Ei hyödytä. Tänne minä jään.
Kunnes uusi aika koittaa yön jälkeen
Jos koittaa
Sydän, luotu taistelemaan,
silmät, paljon nähneet.
Jaksakaa vielä.
Kerran vielä ja sitten ei koskaan.
Valinor, odotan sinua niin.
Kultalehdet putoilevat
26.6.2003
Neito Éowyn
Oli kuningasten sukua tuo kukka Rohanin:
Kaunis, uljas, rohkea; tytär Éomundin.
Ei kaltaistansa ollut ennemmin tai myöhemmin.
On sankarimme ihana tuo neito Éowyn!
Hän sotilaaksi syntyi vääränlaisiin vaatteisiin,
mieltynyt ei koskaan linnanneidon aatteisiin.
Hän miekan käytön taisi miehiäkin paremmin.
On sankarimme upea tuo neito Éowyn!
Kun maailman ylle vaara varjon heitti synkimmin,
ja sotaan lähti rohirrim avuksi Gondorin,
hän tiensä tiesi, ratsasti siis luo Pelennorin.
On sankarimme rohkea tuo neito Éowyn!
Keskellä kauhun, kuoleman hän loisti kirkkaimmin,
toi toivon epätoivoon kaaduttua Théodenin.
Neidon miekkaan kukistui niin aave Sauronin.
On sankarimme ylevä tuo neito Éowyn!
Hän totisesti oli kaunein kukka Rohanin;
vaan niin kuin päivä kuolee, taipuu varsi vahvinkin.
Oi, simbelmynë, kuki vuoksi menneen sankarin.
On muistoissamme pysyvä tuo neito Éowyn!
4.9.2003
Kapina
Maa repeilee, kapina alkaa;
ihmiset kulkevat juoksujalkaa.
Eivät välitä, kukaan ei huomaa
kostoiskua luonnon tuomaa.
Puissa on henki, se henkii nyt vihaa,
se suuntaa päin maailman Rautapihaa.
Kukapa välittää enää puista?
Ei niiden viisautta kukaan muista.
Tulossa ovat tuho ja tulva,
hätäisten kohtalo jälleen on julma.
Maksavat takaisin huornit ja entit
tuhottujen metsien joka sentit.
28.8.2003
Kääpiö ja haltia
Kantoi kaukaista kaunaa kääpiömies
kohden sukua haltiain.
Uljas haltiaprinssi puolestaan ties:
on kääpiö kääpiö vain.
”Sinä haiset”, mietti haltia,
mutta sanoi sen kauniimmin:
”Eikö arvosta peseytymistä
uljas väki Ereborin?”
Heille sattuman oikku tai Erun armo
sääti saman kohtalon:
Haltian viisaus ja kääpiön tarmo
Suursormuksen turvana on.
”Jokin mättää”, tuumi kääpiö,
ja mutisi ääneenkin:
”Ilman kaunotukkien apua
on tässä pärjätty ennenkin.”
Saattueen mukana lähti he kaksi
pitkää matkaa taittamaan.
Muuttui haltian hahmo tummemmaksi,
kun he joutuivat Moriaan.
”Vaara vaanii”, näin hän aavisti,
ja tiukasti kommentoi:
”En tahtoisi astua pimeyteen,
jonka kitukansa loi.”
Jälkeen Morian synkän kauheuden
he jatkoivat kulkuaan.
Luona Lothlórienin metsien
näin sättivät toisiaan:
”Minä tahdon”, sanoi kääpiö,
”että minuun luotetaan!”
”Paha periköön”, huusi haltia,
”nuo kääpiöt uhmassaan!”
Muutos kai tapahtui viimein sen myötä,
kun heille sanottiin:
”On Sauronin voiman kauheinta työtä,
kun jälleen väiteltiin.”
”Jotain järkeä”, mietti kääpiö,
”Valtiattaren sanoissa on.”
Myöskin haltia tuumi: ”Taitaapa
olla aika sovinnon.”
Ystävykset oli siitä lähtien
kääpiö ja haltia.
Toinen kaunis tuijottaja tähtien,
toinen taitava takoja.
”Tahdotteko”, sanoi haltia,
”nyt nuolen sydämeen?”
Ja haltiaa puolustaakseen
tarttui kääpiö kirveeseen.
Monet taistot ja seikkailut yhdessä
koki parivaljakko tuo.
Oli viimein matka viimeinen edessä,
haltian matka Amanin luo.
”En yksin”, sanoi haltia,
”voi laivaani astua.
Tuletko, herra kääpiö,
vai pelkäätkö kastua?”
Niinpä kerrotaan, että he lähtivät
pois harmaalla laivallaan.
Minne loppujen lopuksi päätyivät?
Sitä pelkästään arvaillaan.
Vanha kauna taakse jäänyt on
kahden kansan urhean.
Elää alla Vardan auringon
taru kääpiön ja haltian.
6.-7.9.2003
Niin kaitsee lapsiaan Mordor
Eteenpäin!
Ette tunne nälkää
Ette tarvitse taukoja
Ei teitä vaivaa väsymys
Te olette kaiken sen ulottumattomissa
Sillä teillä ei ole elämää
On vain polte, joka piiskaa
Eteenpäin ja eteenpäin
Vain yksi suuri halu
Enää yksi toive
Niin kaitsee lapsiaan Mordor
Tuomitut ikuisesti
Vaeltamaan varjoina
Maailmassa
Ja kuitenkin siitä erossa
Ei tunteita kuin se yksi
Se pakottava tarve
Eteenpäin ja eteenpäin!
Niin kaitsee lapsiaan Mordor
Ei ole muistoja
Siitä menneestä loistosta
Joka tuhoutui ahneuden myötä
Teille luvattiin paljon
Paljon te myös saitte
Ette kuitenkaan kysyneet hintaa
Ennen kuin oli myöhäistä
Ei enempää, ei vähempää
Kuin elämänne
Vaihdoitte hetkelliseen valtaan
Eteenpäin, ei paluuta!
Niin kaitsee lapsiaan Mordor
Eteenpäin, eteenpäin, pimeyteen!
Pimeydestä pimeyteen
Ainoa aika on ikuisuus
Ja ainoa tunne on tuskallinen tarve
Polte, joka piiskaa eteenpäin
Eteenpäin, tuhoon tuomitut!
Pahempi kuin kuolema on kohtalonne
Niin kaitsee lapsiaan Mordor
2.6.2004
Frodo Reppulille
Mitä juuri kukaan
puolituisista ties
ennen suurta Tehtävää,
jonka suoritti pikkumies?
Mitä ajatteli ylhäiset
suurissa saleissaan,
kun sai he kuulla
ketä kiittämän piti
heidän pelastumisestaan?
Kuka uskonut olisi
kuinka paljon
pienissä voimaa on?
Kuka uskoi, että
Mustasta Maasta löytää
toivonsa toivoton?
Ketä kumartaman pitäisi
koko laajan Keski-Maan?
Ja missä on tuo pieni nyt,
pelastaja kaiken maan?
Purjehti kanssa haltiain,
tuo vaatimaton mies.
Vaan nimensä yhä muistetaan,
ikuisestikin, kuka ties.
19.6.2002
Konkari
Ei tulla hullua hurskaammiksi.
Häntä kutsutaan Konkariksi.
On yhä mieleni empiväinen:
Kuka on tuo huppupäinen?
En vain luottaa saata moiseen
metsäläisen kuontaloiseen
Eikö varoa pitäisi vielä,
kun ei miehestä mitään tiedä.
Hällä sana on hallussa kyllä,
mutta tummat vaatteet yllä.
Hieman liikaa hän muistuttaa
sitä Mustaa Ratsastajaa.
Hän tietää Tehtävästä,
puhuu herrasta kuin ystävästä.
Ettei harhaan vaan meitä nyt viedä?
Huolestuttaa; mene ja tiedä.
Aina kun hän katsahtaa minuun,
käännän silmäni heti sivuun.
Voi, kunpa hän puhuisi totta,
eikä olisi vain urkkiva rotta!
Nyt kaipaan jo piipullista,
on kaikki niin kummallista.
Ymmärrys tuntuu ylittyvän,
hermoparkani jännittyvän.
Aatokset kiertää samaa kiekkaa:
Kantaa mies liian pitkää miekkaa.
25.5.2003
Vuorten yli ja itään
Vuorten yli ja itään,
siellä on toinen maa.
Siellä kenties levoton sydän
viimein löytää paikkansa.
Sinne kenties uuden kodin
voimme yhdessä rakentaa.
Siellä ehkä edessä aukenee
täyttyvien toiveiden maa.
Vuorten yli ja itään,
maille villeille, laajoille niin
käy matkamme; älä pelkää!
En vie teitä eksyksiin.
Lännen valo silmissämme
meitä menneestä muistuttaa,
mutta mennyttä emme kaipaa.
Tulevaisuus odottaa.
Vuorten yli ja itään,
siellä kohtaloni lie.
Sinne sydän päättäväinen
minun jalkojani vie.
Joskus mietin, miksi lähdin,
miksi kirkkauden hylkäsin.
Silti tunnen: jokin tarkoitus
on matkalla tälläkin.
Vuorten yli ja itään,
siellä on toinen maa,
jota tahdon hyvin hallita,
jossa tahdon asustaa.
Vuorten takana ihmeet uudet
kai odottaa kulkijaa.
Monet Erun salaisuudet
jalo kansamme nähdä saa.
5.12.2003
Samoojan suru
Nuotio hiipuu, kylmä hiipii selkään.
Muistoja kai yksin erämaassa pelkään.
Hiillosta tuijotan, menneitä mietin,
kuinka hänen kanssaan nuoruuteni vietin.
Ihailin häntä, kun pohjoisilla mailla
me elimme metsäläisien lailla.
Hän oli kai jotain muuta jo silloin
Menneistä ajoista kertoili illoin.
Haltiakodon oppeja hän toisti,
miekkailussa ja erätaidoissa loisti.
Mutta vaikka oli jo jotain suurta,
hän oli vielä kuin puu, joka etsii juurta.
Hiljainen mies, aina yksi meistä,
vaan viimein erkani tiensä muista teistä.
Muuttuiko, kenties, liekö aina ollut moinen:
Rohkea ja viisas, nimensä arvoinen.
Hän voitti tiensä, kulki loppuun asti
kaikkein synkimmät polut voitokkaasti.
Vaikka valui hiekkaan Westernessen verta,
hän ei luovuttanut vaan nousi joka kerta.
Vaikeuksien kautta hän kohosi voittoon
johdattaen Gondorin uuteen aamunkoittoon.
Kuin Elendilin haamu aikojen takaa
Valkean Puun kukat aina kukoistakaa!
Nuotio hiipuu, sudenhuuto kiirii.
Pian minut nielaisee pimeän piiri.
Elessar on mennyt, ah! kuinka vaikeaa
on kuolevaisen osaani hiljaa taipua.
Savunkiehrä nousee. Tiedän; hän on poissa.
Muistettakoon hänet aina sankartarinoissa!
Sydäntäni viiltää. Tiedän; hän on mennyt.
Erämaahan paenneen on olo väsynyt.
4.9.2003
Kurjenmiekkakenttien itkuvirsi
Hetkellä katkeransuloisen voiton,
hetkellä voittoisan aamunkoiton,
jo tuomio uusi sai alkunsa hiljaa,
kun Isildur kylvi tuomion viljaa.
Hän Sormuksen Sauronin kädestä löi,
ja kohtalon synkeän näin sinetöi
kun lausui ja julisti omakseen sen,
Vihollisen Valtasormuksen.
“Se on minulle rakas, sen kalliilla ostin,
sen viemällä isäni kuoleman kostin.
Sen säilytän muistona pahasta,
siis käyköön se verirahasta.”
Vaan Anduinin pohjaan Sormus ui
ja monen kohtaloon kietoutui,
ja Pahuus sai jäädä odottamaan
taas pimeyteen peittääkseen Keski-Maan.
Kovin lyhyeksi jäi voiton hetki;
niin päättyi kuninkaanpojan retki,
kun sydämessään örkkinuoli
hän Sormuksen pettämänä kuoli.
Taru Kurjenmiekkakenttien
on taru veren ja kyynelten.
Vaan tarussa Valtasormuksen
ei ollut se murheista viimeinen.
Tuomion kellot jo lyövät hiljaa,
kohtalo niittää kohtalon viljaa.
Kuinka vastustaa mahtia Sormuksen
voisi koskaan sydän kuolevaisen?
14.7.-29.8.2005
Noldorin tuhannet kyyneleet
Ei tähtiä näy takaa Angbandin yön
Katson pohjoiseen ylitse aution maan
Näen pinnassa sen arvet monen hirmutyön
Kuulen iltatuulen käyvän valittamaan
On tuulessa sointi niin surullinen
Se tuomion lapsien laulua soi
Joiden silmistä hiipui jo loiste entinen
Ei sitä mikään armo enää palauttaa voi
Meille Tuomio synkeän huomisen tuottaa
Kun noldorin tuhannet kyyneleet vuotaa
Kohti vapautta, kostoa, uusia maita!
Suurin toivein me jätimme Siunatun Maan
Ei jää muistoksi meistä tekoja voitokkaita
Suuret murheet vain seuranneet on toisiaan
Raadellut toiveemme valuvat verta
Pian kuiviin ne vuotavat kai kokonaan
Joko pian koittaa se viimeinen kerta
Jolloin lyöty kansa nouse ei polviltaan?
Pimeässä yössä sydän tuskaansa huokaa
Kun noldorin tuhannet kyyneleet vuotaa
29.8.2005
En tunne tietä
En tunne tietä. Se minne mut vie?
Yli Konnun niittyjen katseeni kantaa.
Vain ajatus yksi nyt lohtua antaa:
Kai askelissa Bilbon käy tämä tie.
Kuinka kaunis on vanha Repunpää,
niin lämmin ja kotoisa tunnelma sen.
Nyt luon siihen silmäyksen viimeisen.
Se muistoihin kauniina kuvana jää.
En tunne tietä, en tiedä sen määrää.
Mikä tarkoitus askeleitani johtaa?
Missä polkuni taas tien suuremman kohtaa?
Mistä tiedän, etten käy reittiä väärää?
Miksi osakseni tuli tämä taakka?
Niin pienenä seison kohtalon edessä
kuin kaulaani myöten tummassa vedessä.
Kuinka ikinä selviän rannalle saakka?
Niin rakas on minulle tämä maa,
joka ainoa kumpu ja niitty sen.
Sitä milloinkaan enää kai näe en,
silti todella tahdon sen pelastaa.
Jo lähdön odotus kutittaa jalkaa,
käy lempeä tuuli nyt ylitse maan.
Tie vieköön minut mukanaan;
tänä yönä on aika matkani alkaa.
14.7.2005
Niennan kehtolaulu
Murhetta ja tuskaa täynnä elon tiesi lie
Pelkäät että pahuus koko Ardan tuhoon vie
Pimeys mustaa sielun, sydämes on toivoton
Vaan usko: missä elämää on, siellä toivo on
Älä pelkää vaikka Arda huokaa tuskissaan
Kerran Toinen Soitto kaikki haavat parantaa
Älä huuda, älä huokaa, luota sanaan viisaiden
Jotain hyvää syntyy hedelmistä pahuuden
Surun maljaan kätketty on voima viisauden
Pohjaan asti juomalla vain saavuttaa voit sen
Vaikka maku katkera niin mieltä kirveltää
Usko: ei se ainiaaksi korventamaan jää
Älä pelkää vaikka kuolo korjaa satoaan
Kerran koittaa aika tyystin vailla kuolemaa
Älä huuda, älä huokaa, vaikka pimeä on yö
Kerran Valo voittaa, kaiken pahan maahan lyö
Tahtoisit kai luovuttaa jo turhan taistelun
Sielullesi löytää rauhan kauan kaivatun
Vaan pako ei nyt auta, täytyy mennä tulta päin
Tulevaisuus suuntaansa voi muuttaa yllättäin
Älä pelkää vaikka pahuus heittää varjojaan
Kerran koittaa aika, jolloin luodaan uusi maa
Älä huuda, älä huokaa, vielä aamu valkenee
Toisen Soiton myötä riitasoinnut vaikenee
10.12.2004 - 15.1.2005
Ardan Kevät
Mikä oli silloin, ei koskaan palaa,
se kauneus ja vehreys niin nuoren maan.
Ei sitä kuolevainen voine aavistaakaan,
miten kaunis oli saari Almarenin,
tuoksuvat lehdot Almarenin.
Ardan Kevääseen väsynyt sieluni halaa.
Yavannan aatosten hedelmät täytti
luonnon vasta heränneen kauneudessaan.
Ei sitä kuolevainen voine aavistaakaan,
miten kukoisti saari Almarenin,
niityt ja kunnaat Almarenin,
miltä maailma Lamppujen valossa näytti.
Kuinka tanssikaan Nessa tuulistukka,
täynnä riemua ihanuudesta maan.
Ei sitä kuolevainen voine aavistaakaan,
miten tanssi hän saarella Almarenin,
vihreällä nurmella Almarenin,
ennen aikaa, kuin kukki yksikään kukka.
Mikä oli silloin, on mennyttä nyt,
suuri pahuus kun raastoi rikki maan.
Ei sitä kuolevainen tahdo aavistaakaan,
miten tuhoutui saari Almarenin,
katosi kauneus Almarenin.
Oli Ardan Kevään aika päättynyt.
Niin valar lähtivät muille maille,
asuinpaikakseen ottivat Amanin maan.
Ei sitä kuolevainen pysty saavuttamaan,
ei siunattua maata Amanin
ei suloista saarta Almarenin.
On osani jäädä niiden autuutta vaille.
9.1.2005
