Dracaena
Raseena
Tein tämän joskus tänä vuonna lyhytnovellikilpailuun. No, en sillä mitään voittanut, mutta minusta tämä on aika jännittävä. Lisää omia kommentteja novellin lopussa. Kommentit erittäin toivottuja, ei kai tämä nyt mikään liian pitkäkään ole lukea. 
_______________________________________________________
Salainen tehtävä
Oli yö. Puolikas kuu paistoi hailakasti pilvien takaa ja hopeoi lumihangen. Ikimetsän puut heittivät synkät, pitkät varjot maahan tehden siitä seeprakuvioisen. Kaikkialla oli hiljaista, metsän eläimetkin tuntuivat vaienneen. Ilmassa oli vakava keskittymisen tuntu.
Nuori aatelinen Gilleford Locatan Doe ja hänen jalosukuinen toverinsa Zaun van Linnergen kulkivat hiljaisessa metsässä päästämättä ääntäkään. Molemmilla oli miekkansa mukana ja kasvot peitettynä tummalla harsolla. Vain heidän tummat silmänsä hehkuivat tarkkaavaisina hämärässä, kun he tarpoivat hangessa eteenpäin. He seurasivat heille jo tuttua reittiä, koko ajan hyvin valppaina ja valmiina puolustautumaan, puhuen hiljaa kuiskaten, jos heidän oli puhuttava.
Parivaljakko saapui suuren tien luokse, mutta he eivät ylittäneet ojaa, vaan jäivät sen toiselle puolelle pensaikon suojiin. Nuorukaiset kurkkivat oksien takaa ja totesivat reitin näyttävän selvältä.
”Voimme varmaankin turvallisesti ylittää tien”, sanoi Zaun. Gilleford nyökkäsi ja tuijotti yhä herkeämättä maisemaa, joka avautui heidän edessään. Hän oli heistä kahdesta hiljaisempi ja luonteeltaan harkitsevampi, mutta tyyneydestään huolimatta hän ei ollut yhtään vähempää urheampi tai kovempi taistelussa, eivätkä etenkään hänen seesteiset kasvonsa kertoneet mitään hänen nopeasta älystään. Zaun, joka oli suuresta ja aina kuninkaan hovissa asti kunnioitetusta suvusta ja oli käytökseltään yhtä ylhäinen ja tavattoman ystävällinen, oli avoin kaikelle, eikä häneltä jäänyt mikään huomaamatta, eivät vihollisen liikkeet eivätkä naisen ajatukset. Hän ei hetkeäkään epäröisi astua vaaraan eikä seikkailuun. Yhdessä he olivat loistava pari.
Myös valppaat silmät olivat nyt tarpeen, sillä maastoon saattoi kuka tahansa olla piiloutunut. Tie heidän edessään oli leveä ja paljon käytetty reitti rannikolle. Se kaartui nopeasti oikealle ja sen molemmilla puolilla kasvoi vanhaa ja näivettynyttä metsää. Keskellä maisemaa nousi pyöreä kukkula, joka lumi peittonaan oli kuin kananmuna, sileä ja tasaisen valkoinen. Sen toisella puolella he tiesivät sijaitsevan vihollisleirin. Kukkulan huipulla oli vartiotorni, jossa näkyi koko ajan pieni soihdun valo. Välillä valoa vasten näkyi varjo, joka kertoi vartijoista yövuorossaan. Lännessä ja idässä hehkui kaikkien puiden yläpuolella korkeuksissa punainen valo korkean maston päässä. Noiden mastojen luona hallitsi musta magia ja sieltä pahan hallitsijat saattoivat valvoa leiriensä välisiä alueita, joissa yhä jaksoi muutama yhdyskunta taistella. Gilleford ja Zaun olivat yhdyskuntien asialla, suorittamassa tärkeää tehtävää. Heidän pitäisi nyt päästä tuohon leiriin, joka oli kukkulan takana, ja tuoda sieltä tärkeitä asiakirjoja, ja mikäli mahdollista, surmata julma upseeri Daugan Resimont. Tehtävä ei ollut lainkaan vähäpätöinen, siitä riippui lähes kaikki toivo mitä yhdyskunnalla oli enää jäljellä.
Zaun päästi tieltään vääntämänsä oksan otteestaan ja otti esille pienen linkonsa. ”Ylitä sinä ensin, minä turvaan varmuudelta selustasi ja tulen itse perässä. Nämä ovat vaarallisia ja arvaamattomia alueita”, hän sanoi. Gilleford nyökkäsi jälleen lyhyesti ilmeettömänä ja lähti vikkelästi heidän piilostaan ja loikkasi ojan yli kuin metsäkauris harmaa viitta perässä liehuen. Hän juoksi tien yli matalana ja katosi pian seuraavaan pensaikkoon. Zaun laski linkonsa alas ja aavisti ystävänsä ottavan omansa esiin, kun hänkin ylitti tien nopeasti. Kuin yhteisestä sopimuksesta he suuntasivat tienviertä seuraten kohti kukkulaa.
Yhtäkkiä Zaun viittoi Gillefordin pysähtymään. Hän osoitti horisonttiin ja punahehkuisiin pisteisiin takanaan ja sanoi:
”Tämä on kaikkein vaarallisin paikka. Huomaatko?”
Gilleford nyökkäsi vakavana. ”Kaikki tornit näkyvät tähän pisteeseen. Ja me näymme kaikkiin pisteisiin.” Hän työnsi kätensä kaulukseen ja rengaspaitaa vasten hän kokeili amulettiaan, joka suojasi pahoilta taioilta, jos vain oli luonteeltaan oikeamielinen. ”Vahvistakaamme mielemme. Täällä on paljon pahaa ja vaarallista taikuutta.”
Hän oli tuskin ehtinyt sanoa sitä, kun he kuulivat voimakasta jyrinää. He syöksähtivät kumpikin hankeen ja makasivat liikkumatta, kun germydien panssarivaunut kiisivät tietä pitkin, rymisten ja paukkuen sekä jättäen sakean saastepilven peräänsä. Metsä tuntui vapisevan heidän ympärillään. Kun viimeinenkin panssarivaunu oli ajanut heidän piilonsa ohi, he uskalsivat nostaa katsettaan, mutta he näkivät enää etäisevät valot. Vaunujen äänet haipuivat kauas ja lopulta luonto heidän ympärillään oli jälleen kuin talviunessa. Molemmat huokaisivat helpotuksesta ja nousivat ylös.
”Olisi käynyt huonosti, jos ne olisivat ehtineet nähdä meidät”, totesi Zaun ja kapisteli lunta viitastaan oravannahkarukkasillaan. Gillefordkin nousi ylös ja seisoi hänen rinnallaan.
”Meidän on kiirehdittävä”, hän sanoi, ja he jatkoivat matkaansa.
He joutuivat tarpomaan lumessa pitkän matkan. Lumikinos ylsi heitä polviin asti, eivätkä heidän saappaidensa korkeat varret pystyneet pitämään lunta poissa kenkien sisältä. Eteneminen oli raskasta heidän jopa tavallista kevyemmässä varustuksessaan.
Maahan heidän takanaan putosi lunta ja oksistossa kahahti. Silmänräpäyksessä Zaun oli ottanut linkonsa esiin ja pian heidän yläpuoleltaan kuului rääkäisy, joka muistutti sutta sen jäädessä loukkuun. Valtavankokoinen lintu, suurinta huuhkajaakin isompi, putosi hankeen heidän eteensä. Toverit astuivat sen nykivän ruumiin luokse ja huomasivat sen punaisina hehkuvat silmät ja kaulapannan. Se oli pahan kätyri, ja olisi voinut paljastaa heidän tulonsa vihollisille, elleivät he olisi saaneet sitä hengiltä. Zaun piilotti lingon takaisin viittansa uumeniin, kun Gilleford katkaisi linnun pannan ja otti sen omaan pussiinsa varmuuden vuoksi. Heillä oli molemmilla arveluttava olo, kun tuo luonnoton olento jäi viimein liikkumattomana maahan. Tuntien syvää vihaa vihollista kohtaan he jättivät ruumiin siihen ja jatkoivat matkaansa metsän reunassa.
Kukkula nousi heidän edessään kuin nenä luontoäidin kasvoissa. Leirin valo kajastui taivaalle oranssina ja uhkaavana, luoden vartiotornille pahaenteisen taustan. Gilleford ja Zaun tiesivät, kuinka vaarallinen mutta tärkeä heidän tehtävänsä oli. Jos he onnistuisivat, he olisivat yhden askeleen lähempänä vallankumousta ja askelen kauempana heidän kansansa sortoa, yhden taistelun lähempänä sodan voittoa ja kauempana pimeyden päiviä ja epätoivoa. Kun he kiersivät kukkulaa ja saattoivat jo kuulla vihollisleirin äänet, he tulivat yhä varmemmiksi siitä, etteivät he enää voineet perääntyä.
”Jos jompikumpi joutuu vangiksi tai saa surmansa, toisen on jatkettava suunnitelman mukaan”, lausui Zaun, kuten he olivat omassa leirissään sopineet. Gilleford vastasi urhealla ilmeellään ja löysäämällä miekkaa huotrassa. Zaun löi kädellään toverillisesti ystäväänsä olkapäähän. ”Velvollisuus perheen ja oman maan puolesta.”
Juuri silloin he kuulivat jälleen ääniä tieltä, ja he vetäytyivät suuren kuusen taakse. Joku, tai jokin, raahusti heitä kohti. Molemmat vetivät miekkansa esiin, ja kalpea kuunvalo sai niiden säilät hohtamaan kirkkaina. Joku kiersi kuusen ja pimeä hahmo seisoi heidän edessään.
”Onko siellä Anssi ja Mika?” kuului ääni. Pojat huokaisivat ja vaihtoivat katseita.
”Mitäs te leikitte? Ai, ovatko nuo teidän miekkanne?” kuului toinen ilahtunut ääni kauempaa.
”On ne”, vastasi Mika turhautuneena. ”Voitteko mennä pois?”
”Meillä on salainen tehtävä”, jatkoi Anssi painokkaasti.
”Ai, millainen tehtävä?”, innostui Mikan äiti.
”No ei voida kertoa! Se on salainen – mene jo pois!”
”Hyvä on, ritarit. Mutta tule kohta jo kotiin, meillä on sauna”, nainen sanoi ja kääntyi mennäkseen. ”Kerro äidillesi terveisiä”, hän vielä lisäsi Anssille. Pojat katsoivat hetken toisiinsa, puumiekat velttoina käsissään. Hetken he kuulivat iloista juttelua ja naurua tieltä, mutta pian metsään lankesi jälleen syvä hiljaisuus. Lopulta, toinen heistä puhui:
”Vaara ohi”, sanoi Zaun. Gilleford nyökkäsi ja kohotti miekkansa.
”Kohti pahan kukistumista!” hän julisti, ja yhdessä miehet lähtivät kohti vihollisleiriä.
______________________________________________________
Kirjoitin tämän pilke silmäkulmassa. Ensinnäkin siinä oli lapsuuden nostalgiaa (ja toisekseen katkeruutta siitä, että aina vanhempien piti tulla keskeyttämään leikki, kun yritti kovasti olla piilossa jossain pusikossa). Juoni ei myöskään ollut mitenkään häikäisevän erikoinen, pointti olikin nimenomaan tuossa lopussa, ja ehkä kielessäkin - en tiedä, kuinka hyvin siinä sitten onnistuin. Kuitenkin, toivottavasti tämä oli yhtä hauska lukea kuin se oli kirjoittaa. Ja ottakaa vanhemmat opiksi.
_______________________________________________________
Salainen tehtävä
Oli yö. Puolikas kuu paistoi hailakasti pilvien takaa ja hopeoi lumihangen. Ikimetsän puut heittivät synkät, pitkät varjot maahan tehden siitä seeprakuvioisen. Kaikkialla oli hiljaista, metsän eläimetkin tuntuivat vaienneen. Ilmassa oli vakava keskittymisen tuntu.
Nuori aatelinen Gilleford Locatan Doe ja hänen jalosukuinen toverinsa Zaun van Linnergen kulkivat hiljaisessa metsässä päästämättä ääntäkään. Molemmilla oli miekkansa mukana ja kasvot peitettynä tummalla harsolla. Vain heidän tummat silmänsä hehkuivat tarkkaavaisina hämärässä, kun he tarpoivat hangessa eteenpäin. He seurasivat heille jo tuttua reittiä, koko ajan hyvin valppaina ja valmiina puolustautumaan, puhuen hiljaa kuiskaten, jos heidän oli puhuttava.
Parivaljakko saapui suuren tien luokse, mutta he eivät ylittäneet ojaa, vaan jäivät sen toiselle puolelle pensaikon suojiin. Nuorukaiset kurkkivat oksien takaa ja totesivat reitin näyttävän selvältä.
”Voimme varmaankin turvallisesti ylittää tien”, sanoi Zaun. Gilleford nyökkäsi ja tuijotti yhä herkeämättä maisemaa, joka avautui heidän edessään. Hän oli heistä kahdesta hiljaisempi ja luonteeltaan harkitsevampi, mutta tyyneydestään huolimatta hän ei ollut yhtään vähempää urheampi tai kovempi taistelussa, eivätkä etenkään hänen seesteiset kasvonsa kertoneet mitään hänen nopeasta älystään. Zaun, joka oli suuresta ja aina kuninkaan hovissa asti kunnioitetusta suvusta ja oli käytökseltään yhtä ylhäinen ja tavattoman ystävällinen, oli avoin kaikelle, eikä häneltä jäänyt mikään huomaamatta, eivät vihollisen liikkeet eivätkä naisen ajatukset. Hän ei hetkeäkään epäröisi astua vaaraan eikä seikkailuun. Yhdessä he olivat loistava pari.
Myös valppaat silmät olivat nyt tarpeen, sillä maastoon saattoi kuka tahansa olla piiloutunut. Tie heidän edessään oli leveä ja paljon käytetty reitti rannikolle. Se kaartui nopeasti oikealle ja sen molemmilla puolilla kasvoi vanhaa ja näivettynyttä metsää. Keskellä maisemaa nousi pyöreä kukkula, joka lumi peittonaan oli kuin kananmuna, sileä ja tasaisen valkoinen. Sen toisella puolella he tiesivät sijaitsevan vihollisleirin. Kukkulan huipulla oli vartiotorni, jossa näkyi koko ajan pieni soihdun valo. Välillä valoa vasten näkyi varjo, joka kertoi vartijoista yövuorossaan. Lännessä ja idässä hehkui kaikkien puiden yläpuolella korkeuksissa punainen valo korkean maston päässä. Noiden mastojen luona hallitsi musta magia ja sieltä pahan hallitsijat saattoivat valvoa leiriensä välisiä alueita, joissa yhä jaksoi muutama yhdyskunta taistella. Gilleford ja Zaun olivat yhdyskuntien asialla, suorittamassa tärkeää tehtävää. Heidän pitäisi nyt päästä tuohon leiriin, joka oli kukkulan takana, ja tuoda sieltä tärkeitä asiakirjoja, ja mikäli mahdollista, surmata julma upseeri Daugan Resimont. Tehtävä ei ollut lainkaan vähäpätöinen, siitä riippui lähes kaikki toivo mitä yhdyskunnalla oli enää jäljellä.
Zaun päästi tieltään vääntämänsä oksan otteestaan ja otti esille pienen linkonsa. ”Ylitä sinä ensin, minä turvaan varmuudelta selustasi ja tulen itse perässä. Nämä ovat vaarallisia ja arvaamattomia alueita”, hän sanoi. Gilleford nyökkäsi jälleen lyhyesti ilmeettömänä ja lähti vikkelästi heidän piilostaan ja loikkasi ojan yli kuin metsäkauris harmaa viitta perässä liehuen. Hän juoksi tien yli matalana ja katosi pian seuraavaan pensaikkoon. Zaun laski linkonsa alas ja aavisti ystävänsä ottavan omansa esiin, kun hänkin ylitti tien nopeasti. Kuin yhteisestä sopimuksesta he suuntasivat tienviertä seuraten kohti kukkulaa.
Yhtäkkiä Zaun viittoi Gillefordin pysähtymään. Hän osoitti horisonttiin ja punahehkuisiin pisteisiin takanaan ja sanoi:
”Tämä on kaikkein vaarallisin paikka. Huomaatko?”
Gilleford nyökkäsi vakavana. ”Kaikki tornit näkyvät tähän pisteeseen. Ja me näymme kaikkiin pisteisiin.” Hän työnsi kätensä kaulukseen ja rengaspaitaa vasten hän kokeili amulettiaan, joka suojasi pahoilta taioilta, jos vain oli luonteeltaan oikeamielinen. ”Vahvistakaamme mielemme. Täällä on paljon pahaa ja vaarallista taikuutta.”
Hän oli tuskin ehtinyt sanoa sitä, kun he kuulivat voimakasta jyrinää. He syöksähtivät kumpikin hankeen ja makasivat liikkumatta, kun germydien panssarivaunut kiisivät tietä pitkin, rymisten ja paukkuen sekä jättäen sakean saastepilven peräänsä. Metsä tuntui vapisevan heidän ympärillään. Kun viimeinenkin panssarivaunu oli ajanut heidän piilonsa ohi, he uskalsivat nostaa katsettaan, mutta he näkivät enää etäisevät valot. Vaunujen äänet haipuivat kauas ja lopulta luonto heidän ympärillään oli jälleen kuin talviunessa. Molemmat huokaisivat helpotuksesta ja nousivat ylös.
”Olisi käynyt huonosti, jos ne olisivat ehtineet nähdä meidät”, totesi Zaun ja kapisteli lunta viitastaan oravannahkarukkasillaan. Gillefordkin nousi ylös ja seisoi hänen rinnallaan.
”Meidän on kiirehdittävä”, hän sanoi, ja he jatkoivat matkaansa.
He joutuivat tarpomaan lumessa pitkän matkan. Lumikinos ylsi heitä polviin asti, eivätkä heidän saappaidensa korkeat varret pystyneet pitämään lunta poissa kenkien sisältä. Eteneminen oli raskasta heidän jopa tavallista kevyemmässä varustuksessaan.
Maahan heidän takanaan putosi lunta ja oksistossa kahahti. Silmänräpäyksessä Zaun oli ottanut linkonsa esiin ja pian heidän yläpuoleltaan kuului rääkäisy, joka muistutti sutta sen jäädessä loukkuun. Valtavankokoinen lintu, suurinta huuhkajaakin isompi, putosi hankeen heidän eteensä. Toverit astuivat sen nykivän ruumiin luokse ja huomasivat sen punaisina hehkuvat silmät ja kaulapannan. Se oli pahan kätyri, ja olisi voinut paljastaa heidän tulonsa vihollisille, elleivät he olisi saaneet sitä hengiltä. Zaun piilotti lingon takaisin viittansa uumeniin, kun Gilleford katkaisi linnun pannan ja otti sen omaan pussiinsa varmuuden vuoksi. Heillä oli molemmilla arveluttava olo, kun tuo luonnoton olento jäi viimein liikkumattomana maahan. Tuntien syvää vihaa vihollista kohtaan he jättivät ruumiin siihen ja jatkoivat matkaansa metsän reunassa.
Kukkula nousi heidän edessään kuin nenä luontoäidin kasvoissa. Leirin valo kajastui taivaalle oranssina ja uhkaavana, luoden vartiotornille pahaenteisen taustan. Gilleford ja Zaun tiesivät, kuinka vaarallinen mutta tärkeä heidän tehtävänsä oli. Jos he onnistuisivat, he olisivat yhden askeleen lähempänä vallankumousta ja askelen kauempana heidän kansansa sortoa, yhden taistelun lähempänä sodan voittoa ja kauempana pimeyden päiviä ja epätoivoa. Kun he kiersivät kukkulaa ja saattoivat jo kuulla vihollisleirin äänet, he tulivat yhä varmemmiksi siitä, etteivät he enää voineet perääntyä.
”Jos jompikumpi joutuu vangiksi tai saa surmansa, toisen on jatkettava suunnitelman mukaan”, lausui Zaun, kuten he olivat omassa leirissään sopineet. Gilleford vastasi urhealla ilmeellään ja löysäämällä miekkaa huotrassa. Zaun löi kädellään toverillisesti ystäväänsä olkapäähän. ”Velvollisuus perheen ja oman maan puolesta.”
Juuri silloin he kuulivat jälleen ääniä tieltä, ja he vetäytyivät suuren kuusen taakse. Joku, tai jokin, raahusti heitä kohti. Molemmat vetivät miekkansa esiin, ja kalpea kuunvalo sai niiden säilät hohtamaan kirkkaina. Joku kiersi kuusen ja pimeä hahmo seisoi heidän edessään.
”Onko siellä Anssi ja Mika?” kuului ääni. Pojat huokaisivat ja vaihtoivat katseita.
”Mitäs te leikitte? Ai, ovatko nuo teidän miekkanne?” kuului toinen ilahtunut ääni kauempaa.
”On ne”, vastasi Mika turhautuneena. ”Voitteko mennä pois?”
”Meillä on salainen tehtävä”, jatkoi Anssi painokkaasti.
”Ai, millainen tehtävä?”, innostui Mikan äiti.
”No ei voida kertoa! Se on salainen – mene jo pois!”
”Hyvä on, ritarit. Mutta tule kohta jo kotiin, meillä on sauna”, nainen sanoi ja kääntyi mennäkseen. ”Kerro äidillesi terveisiä”, hän vielä lisäsi Anssille. Pojat katsoivat hetken toisiinsa, puumiekat velttoina käsissään. Hetken he kuulivat iloista juttelua ja naurua tieltä, mutta pian metsään lankesi jälleen syvä hiljaisuus. Lopulta, toinen heistä puhui:
”Vaara ohi”, sanoi Zaun. Gilleford nyökkäsi ja kohotti miekkansa.
”Kohti pahan kukistumista!” hän julisti, ja yhdessä miehet lähtivät kohti vihollisleiriä.
______________________________________________________
Kirjoitin tämän pilke silmäkulmassa. Ensinnäkin siinä oli lapsuuden nostalgiaa (ja toisekseen katkeruutta siitä, että aina vanhempien piti tulla keskeyttämään leikki, kun yritti kovasti olla piilossa jossain pusikossa). Juoni ei myöskään ollut mitenkään häikäisevän erikoinen, pointti olikin nimenomaan tuossa lopussa, ja ehkä kielessäkin - en tiedä, kuinka hyvin siinä sitten onnistuin. Kuitenkin, toivottavasti tämä oli yhtä hauska lukea kuin se oli kirjoittaa. Ja ottakaa vanhemmat opiksi.
