Simon & Garfunkel

Eilen sorruin ostamaan sen Essential-kokoelman joka taisi menestyä aika hyvin listoillakin. Enkä kadu, vaikka rahoille olisi varmaan parempaakin käyttöä.

Simon & Garfunkel eroaa suuresti muusta kuuntelemastani musiikista, eikä pelkästään ikänsä takia. Toisaalta en ole tuntenut tarvetta tutustua muihin vastaavanlaisiin (tänä keväänä koulussa kuulin ensimmäisen kerran kunnolla Bob Dylania ja nyt hänen musiikkinsa liittyy erottamattomasti tuskastuttavaan piirustustuntiin. En oikein pitänyt hänen äänestään). Äitini oli nuorena (ja yhä) Simon & Garfunkel -fani, mutta meillä kotona kuunneltiin lähinnä radiota tai jazzia, en muista kuulleeni aivan pienenä yhtään heidän laulujaan. Joskus ehkä 14-vuotiaana tutkin lp-hyllyämme, olin juuri oppinut käyttämään levysoitinta, cd-soitinta meillä ei siinä vaiheessa ollut. Muistelen kuunnelleeni kaikenlaisia hyllystä löytyneitä levyjä, salaa, jostain syystä. Muut levyt eivät ole jääneet mieleen, Parsley, Sage, Rosemary & Thyme ja Bookends olivat ilmeisesti jollain tavalla erilaisia. Aloin kuuntelemaan niitä, edelleen salaa. En käsitä miksi en voinut kuunnella heitä julkisesti mutta muistan miten suuri juttu oli kun paljastin harrastukseni äidilleni Eipä hän tietenkään pitänyt sitä mitenkään outona.
Pitkään kuuntelin vain noita kahta levyä ja ne ovat edelleen ainoat joihin olen tutustunut tarkemmin. Ostin kyllä joskus Wednesday Morning, 3 A.M. -levyn, mutta jotenkin en ole sitä kuunnellut paljon. Ostin viime vuonna äidilleni toisen Simon & Garfunkel -kokoelman ja silloin vasta kuulin suurimman osan suurista klassikoista. Minun Somin & Garfunkel -maailmani ydintä ovat Mrs. Robinson ja Patterns ja se outo Desultory Philippic vai mikä sen nimi olikaan (ei selvästi Essential-kokoelman arvoinen klassikko) ja A Hazy Shade of Winter eikä Sounds of Silence tai Cecilia tai Bridge Over Troubled Water. Pidän noista lauluista mutta ne ovat vain lauluja muiden joukossa. Olen löytänyt myös uusia suosikkeja, kuten I Am A Rock, Bye Bye Love, So Long, Frank Lloyd Wright, Keep The Customer Satisfied ja The Boxer. Tuolla Essential-kokoelmalla on minulle aivan uusiakin tuttavuuksia, kuten Richad Cory, joka ehkä lievästä kliseisyydestään huolimatta tehoaa minuun.

Kun en ole musiikin suhteen millään tavalla asiantunteva en osaa selittää miksi pidän Simonin & Garfunkelin musiikista. Yksi syy on että se on kaunista. Nyt vanhemmiten sanoitukset tekevät myös vaikutuksen, laulut eivät ole vain kaunista pintaa. Laulu on yksi tärkeä tekijä, pidän heidän äänistään, laulun ilmaisuvoimasta. Laulu välittää tunteita.

Levyhyllystämme löytyi myös kaksi Paul Simonin soololevyä. En muista toisen nimeä, se oli joku etnishenkinen, toinen oli Greatest Hits -kokoelma. Tarkemmin kun ajattelen niin voi olla että koko kiinnostukseni heidän musiikkiinsa lähti tuosta kokoelmasta ja yhdestä laulusta. Se laulu on 50 Ways To Leave Your Lover. Ehkä hieman outo laulu pienen tytön suosikiksi mutta muistan kuulleeni en joskus lapsuudessani ja pidin siitä kovasti. Sanoja en silloin varmaan ymmärtänyt. Ehkä levyhyllyä tutkiessani törmäsin tuohon Greatest Hits -kokoelmaan ja löysin sieltä tutun laulun. Se innosti sitten kuuntelemaan muitakin saman artistin levyjä. Viime jouluna ostin itselleni Paul Simonin levyn Still Crazy After All These Years. Kyllä se 50 Ways To Leave Your Lover edelleen hyvältä kuulostaa.

Muitakin Simonin & Garfunkelin musiikin ystäviä täältä taitaa löytyä.

pois

Minä kuuntelin pienenä kotona taustalla useahkosti soivaa Simonin Negotiations&Love Songsia, joka on siis se kokoelma. Meillä oli kaiketi myös ainakin Rhythm of the Saints ja ehkä joku kolmaskin. En tietenkään ymmärtänyt mistä lauluissa puhuttiin, mutta pidin niistä silti. Myöhemmin meille ilmaantui se vanhempi Simon&Garfunkelin kokoelma, jota kuuntelin jossain välissä kovastikin. Nyttemmin se kuulostaa enimmäkseen liian paatokselliselta ja pateettiselta. On siellä joitain hyviäkin, tosin. Suuri osa kuulostaa silti ahdistuneen nuoren taidekoululaisen tilitykseltä. Kaiken kaikkiaan tykkään enemmän Simonin soolotuotannosta, se on tyylikästä, älykästä ja yllättäen samalla myös hauskaa. Aiemmin mainitulla Neg.&Love:lla ei ole montaakaan biisiä, joista en tykkäisi.

Rhythm of the Saints taitaa olla se toinen meillä ollut levy. Silloin pienenä en siitä mitään ymmärtänyt ja jäi vähemmälle kuuntelulle. Harmittaa kun ei enää ole levysoitinta ja levytkin ovat lähteneet maailmalle.

Minä olen ahdistunut taidekoululainen, joten minulle tuo paaatoksellisuus sopii Tosin suosikkini eivät ole kovin paatoksellisia, enemmän tarinoita elämästä, kuten vaikka America tai Save the Life of My Child. Meinasin sanoa että Pattterns kuuluu samaan kategoriaan mutta kyllä se aika pateettinen taitaa olla kun sanat ovat tälläiset:
From the moment of my birth
To the instant of my death,
There are patterns I must follow
Just as I must breathe each breath.
Like a rat in a maze
The path before me lies,
And the pattern never alters
Until the rat dies.

Pitänee tutustua tarkemmin Paul Simonin soolotuotantoon, pidän niistä lauluista jotka olen kuullut. Art Garfunkelia taidetaan yleisesti pitää duon Laulajana (iso kirjain tarkoituksellinen) mutta pidän myös hänen äänestään. Tuo hauskuus ja älyllisyys on hyvin kuvaavaa. Hänen soolotuotantonsa on myös jollain tavalla oleellisesti erilaista, voi olla kyllä että se johtuu vain hänen kypsymisestään ja ajan muutoksesta. Simon & Garfunkel ovat hieman naiiveja ja viattomia, Paul Simon on maailmanmies. Mahtaakohan tuo Negotiations&Love Songs olla tupla-lp jonka kannessa on mustavalkoinen kuva Simonista ja sisuksissa on käytetty jotain rusehtavaa sävyä?

Löysin artikkelin joka sanoo sen mitä haluaisin sanoa mutta paremmin: http://www.musicomh.com/albums/simon-garfunkel.htm tosin olen eri mieltä viimeisen kappaleen kanssa. Essential on täydellinen kokoelma minulla, en halua pelkkiä hittejä, toisaalta en halua myöskään viiden levyn boksia. Erityisen hyvin on sanottu live-esiintymisistä, niitä ei todellakaan erota muusta kuin taputuksesta. Olin hieman skeptinen niiden suhteen, yleensä liveversiot eivät ole yhtä hyviä. Mielenkiintoista olisi kuulla miltä he kuulostavat nykyään. Ehkä kiertueesta tehdään joku dvd.

Whee-ee, mikä keskustelu!

Jeah, minäkin diggailen Simon & Garfunkelia sekä Paul Simonin henkilökohtaistakin tuotantoa.

Ja toden totta, Mrs. Robinson, Patterns ja se desultorypiisi ovat aivan loistavia.

Ja mainittakoon, että kyseessähän on A Simple Desultory Philippic (Or How I Was Robert McNamara'd Into Submission).

Juup, itse olen kuunnellut Simon & Garfunkelia noin kuusivuotiaasta kohtalaisen aktiivisesti. Itse lisäisin tuohon kappalelistaan vielä American, The Boxerin, The Sound Of Silencen, We Got A Groovy Thing Going Onin ja The Dangling Conversationin. Ne ovat kaikki aivan loistavia.

Sitten, Simonin omasta tuotannosta kärkisijoille nousevat kappaleet: Peace Like A River, Papa Hobo, You Can Call Me Al, Graceland sekäpäti Everything Put Together Falls Apart.

Simonihan se aina oli tuossakin kaksikossa se kantava voima, jos vertailee Simonin ja Garfunkelin soolotuotantoja, niin kyllä se Simonin menee aika pitkälle edelle. Ja hänhän se enimmät kaksikonkin kipaleet teki.

Olen kuullut harmittavan vähän heidän tuotantoaan, itselläni ei ole esimerkiksi yhtään Simon & Garfunkelin levyä. Kaveri siitä muutamia vuosia sitten innostui jonkun kokoelman ostettuaan, ja olen sitten hänen levyjään jonkin verran kuunnellut. Tietenkin kaikki hittibiisit ovat tuttuja jo vuosien takaa, Mrs. Robinsonit ja muut.

Viime aikoina olen kuitenkin enemmän alkanut pitää kaksikosta, ja ehdottomaksi suosikiksi on noussut kappale Scarborough Fair. Kyseinen kipale soi aika usein eräässä kapakissa, jossa allekirjoittanut aina silloin tällöin tulee aikaansa viettäneeksi, mutta siinä versiossa laulun esitti joku nainen. Pitkään olin jo miettinyt, että kenen kappale se alunperin onkaan, kunnes eräänä päivänä sen satuin vahingossa radiosta kuulemaan. Tällä hetkellä tuo kappale kuuluu elämäni ääniraidalla kolmen kauneimman kappaleen joukkoon. :Ž)

Minun suosikkini on ehdottomasti The Sound of Silence. Se on ehkä jopa paras kappale ikinä. Olen miettinyt, että miten sitä pitää tulkita, ja olen päätynyt mielenkiintoiseen tulokseen, josta kerron nyt. Tulos on varsin humoristinen, eikä sitä voi ottaa tosissaan, mutta tuleepahan ainakin miettimisen aihetta. Selvennykseksi kopsaan tähän biisin sanat:

Hello darkness, my old friend,
I've come to talk with you again,
Because a vision softly creeping,
Left its seeds while I was sleeping,
And the vision that was planted in my brain
Still remains
Within the sound of silence.
In restless dreams I walked alone
Narrow streets of cobblestone,
'Neath the halo of a street lamp,
I turned my collar to the cold and damp
When my eyes were stabbed by the flash of a neon light
That split the night
And touched the sound of silence.

And in the naked light I saw
Ten thousand people, maybe more.
People talking without speaking,
People hearing without listening,
People writing songs that voices never share
And no one dare
Disturb the sound of silence.

"Fools" said I, "You do not know
Silence like a cancer grows.
Hear my words that I might teach you,
Take my arms that I might reach you."
But my words like silent raindrops fell,
And echoed
In the wells of silence

And the people bowed and prayed
To the neon god they made.
And the sign flashed out its warning,
In the words that it was forming.
And the sign said, "The words of the prophets
are written on the subway walls
And tenement halls."
And whisper'd in the sounds of silence.

Selvä lähtökohta on se, että kyseessä on uni, joko kuvitteellinen tai Paul Simonin oikeasti kokema. Tulkintani tukee sitä ajatusta, että se on oikea, sillä kyseessä on enneuni. Kokemus on ollut ajatuksiaherättävä, niinpä hän vetäytyy hiljaisuuteen mietiskelemään, mitä uni oikein tarkoittaa. Hello darkness, my old friend, I've come to talk with you again, because a vision softly creeping, left its seeds while I was sleeping, and the vision that was planted in my brain still remains within the sound of silence.

People talking without speaking, people hearing without listening. Laulussa on ihmisiä, jotka keskustelevat puhumatta ja kuulevat kuuntelematta. Miten voi keskustella puhumatta ja kuulla kuuntelematta? Tietysti internetin avulla. Foorumit, IRC, Messenger, IRC-galleria... Simon ennusti epäelämäytyneet nettinörtit jo 60-luvun puolessavälissä! Hän ei sosiaalisena 60-lukulaisena ymmärtänyt, mikä pointti on siinä, että jutellaan netissä eikä tavata IRL, joten hän yritti unessaan auttaa näitä parkoina pitämiään ihmisiä ja saada heidät tapaamaan toisia ihmisiä oikeassa elämässä. "Fools" said I, "You do not know silence like a cancer grows. Hear my words that I might teach you, take my arms that I might reach you." Mutta eiväthän nörtit tästä välittäneet, tietenkään. Olivatpahan enintään että omg lol n00b. But my words like silent raindrops fell, and echoed in the wells of silence. Nörttien ilmoitettu lukumäärä, ten thousand people, maybe more, ei ole tarkka, vaan viittaa siihen, että heitä on ihan hirveästi.

Kyseessä olivat selvästi yhteisöityneet nettikansalaiset, aivan kuin me kontulaiset, sillä And the people bowed and prayed to the neon god they made. Tämä neonjumala on yhteisön perustaja ja ylläpitäjä, meillä Merri. Onhan hänellä Konnussa käytännössä jumalallinen valta, ja meidän kiitollisuutemme (ja kuuliaisuutemme) yltää lähes palvonnan asteelle. Virtuaalimaailmaa tuntematon Simon ei pystynyt ilmaisemaan kuvaamaansa paremmin kuin siihen aikaan teknistä kehitystä symboloivilla neonvaloilla, siitä siis "neon"-sanan käyttö.

Yhteisön ihmiset myös kirjoittavat runsaasti lyriikkaa, ihan niin kuin mekin, katsokaa vaikka Nuotiolle. People writing songs that voices never share. Meilläkään harvat Nuotion lauluista päätyvät koskaan laulettaviksi, tai edes sävellettäviksi. Poikkeuksiakin kyllä on, kuten Maanpakolaisen valituslaulu.

Tärkein ero Kontuun on siinä, että kontulaiset miittaavat ahkerasti ja ystävystyvät toistensa kanssa myös irlissä. Tästä on riittävänä todisteena jo kontuparien määrä. Simonin unen raukkaparat ovat niin nörttiytyneitä, että eivät tapaa toisiaan lainkaan. And no one dare disturb the sound of silence.

Laulun viimeisessä säkeistössä mainittu kyltti viittaa tietysti selaimen sivun yläreunan banneriin. Kaikesta päätellen kyseessä on rap-artistin levymainos, sillä And the sign said, "The words of the prophets are written on the subway walls and tenement halls" viittaa selvästi räppäreiden ja heidän kohderyhmänsä ghettofilosofiaan.

Näin on siis tullut todistetuksi, että Paul Simon on profeetta. Herää kysymys: kuka sitten istutti (and the vision that was planted in my brain still remains) näyn Simonin päähän? Kunnon kontulainen vastaa tietysti: Merri, oma neonjumalamme.

Mutta miten ihmeessä tätä pitäisi tulkita ilman internet-enneunia?

hahahaha nautin todellatodella paljon tuon tulkinnan lukemisesta ^^ Kiitokset sen jakamisesta meidän kanssamme

Itse tutustuin Simoniin & Garfunkeliin jo hyvin pienenä, kun isäni soitti jotakin heidän levyistään autossa. Pian tästä muodostuikin vakituinen käytäntö ja pikku-sekhmet aina isin autoon mennessä ilmoitti välittömästi, että "isi.. kuunnellaan taas Amerikan poikia!"
Lempparini tuohon aikaan taisi olla Kathy's Song..

Jokusen aika sitten löysin kyseiset herrat taas uudestaan ja ihmettelin syvästi, miten heidät olin voinut koskaan unohtaakaan. Niin helmiä kaikki heidän biisinsä ovat (toisaalta minun tapauksessani tietyt kipaleet ovat jonkinlaisella nostalgisella kultaharsolla käärityt, joka tietenin nostaa niiden "hyvyyttä" yli kaiken muun..).
En ymmärrä, miten kahden miehen (tai ylipäänsä ihmisen) äänet voivat sopia niin täydellisesti yhteen.. :S
Ja Sounds of Silencessa pidän siitä, että sanat kertovan tarinan, eivätkä, kuten nykyään vihjaile sinne tänne ja anna ymmärtää, mutta loppujen lopuksi kuulijan on tehtävä lähes kaikki johtopäätökset itse.

Mutta nyt pitää keskeyttää näiden herrojen tarkempi tutkiminen ja kiiruhtaa katsomaan Carnivale neloselta heips