Suuri Meri

Merestä on kirjoitettu lukemattomia runoja. Yleensä meri kuvataan julmaksi ja armottomaksi tai vähintään kauniiksi mutta kavalaksi. Mitä jos se onkin todellisuudessa naiivi ja kaiken moraalin ulkopuolella, valtava olento, joka tietää kaikki sisällään tapahtuvat pienetkin yksityiskohdat ja nauttii niistä lapsenomaisella riemulla? Tässä on tulos. Vaihteeksi jotain muutakin kuin kalevalamittaa, tällä kertaa siis ihan perinteisiä loppusointuja. Sijoitettu tietysti Keski-Maahan.

Suuri Meri

Niin makealta maistuu vesi suuren Anduinin,
niin lämpiminä virtaavat nuo joet Haradin.
Ja sade, joka korkeuksista alas putoaa
suolaveteen sekoittuu ja pintaa raikastaa.

Aikoinani huuhdoin rantaa helmenvalkeaa,
laivat linnunkaltaiset sain kotiin kuljettaa.
Matalikot koristeli kimaltavin kivin
kansa, joka mua katsoi silmin sädehtivin.

Loisti keskelläni saari tähdenmuotoinen,
silliparven lailla kiilsi laivat ihmisten.
Kunnes kerran kuulin äänen syvän, kaikuvan,
se minun vaati takaisin tuon lahjan ottavan.
Syytä ei hän kertonut, en siis tiedä miksi
saaren pirstoin pohjaksi ja laivat palasiksi.

Pinnallani kelluu jäätä, itsepäistä levää,
kätkössänsä laiska ahven kääntää kylkievää.
Putkimato piilostansa esiin kurkistaa
kun planktonpilveen kilohailiparvi uppoaa.

Moni merimies on aalloillani seilannut,
lähtiessään ruumiinsa haltuuni uskonut.
Sisälläni kierto elämän ja kuoleman
lakkaamatta virtaa uudistaen maailman.

Eivät pinnan asukit
voi tietoisuutta jakaa
Suuren Meren ihmeistä,
mi syvyyksissä makaa.

Nyt viimein, kutakuinkin viiden lukukerran jälkeen, pystyn muodostamaan mielipiteen tästä runosta ja se tulee tässä: loistavaa. Runo soljuu eteenpäin todella mallikkaasti, suorastaan leikkisän vaivattomasti. Riimit ovat ilahduttavan toimivia eikä rytmissäkään ole juuri säröjä; "lähtiessään ruumiinsa haltuuni uskonut" on siinä rajoilla, takkuaako rytmi. Kyllähän se toimii, ja huonommassa runossa se ei häiritsisi. Tässä runossa kuitenkin muut säkeet ovat niin harmonisia, että tuo hyppää ainakin minun silmilleni.

Toinen minua vaivaava asia on runon loppu. Se tulee jotenkin liian yllättäen -töks- kaiken edeltävän maalailun jälkeen. Entäpä mahtaisiko viimeinen säe pärjätä ilman "niist'"-sanaa? Se ei mielestäni aivan onnistu mahtumaan rytmiin.

Kaiken kaikkiaan mainio runo. Pidän myös alustuksestasi lähes yhtä paljon kuin itse runosta. :wink: Ah, vielä yksi asia, joka mieltäni painaa, vaikka sitä ei voine moitteena pitää: Kun alan lukea tätä runoa, päässäni alkaa automaattisesti ja asiaa tiedostamatta soida Maanpakolaisen valituslaulun sävel, johon ensimmäinen säkeistö mukautuu täysin. Onneksi se vaimenee viimeistään kimaltavien kivien kohdalla. 8)

Olet ihan oikeassa siinä, että se "haltuuni uskonut" tökkii vähän, johtuen siitä, että sanan paino menee väkisin keskimmäiselle tavulle, mikä ei suomen kielessä kuulosta luontevalta. Lausuttuna siis. Mutta kuvittelepa se laulettuna. Laita tuo säkeistö vaikkapa Rosvo-Roopen säveleen, siihen se sopii täysin. Ero muihin säkeisiin häviää välittömästi. Ja minä vähän niin kuin luotan siihen, että tämä tulee elämään ennemminkin lauluna kuin runona. :beer:

Tuo loppupätkä on kyllä tavallaan ongelmallinen. Se oli itse asiassa ensimmäinen asia, jonka koko runosta keksin, ja siitä lähti inspiraatio kaikkeen muuhun. Aluksi yritin pitäytyä tuossa viidentoista tavun mitassa, mutta se vähän väkisin lyhentyi 13-14 -tavuiseksi. En kokenut pystyväni lyhentämään tuota alkuperäistä pätkää, enkä myöskään integroimaan sitä muuhun runoon. Niinpä laitoin sen loppuun sellaisenaan, luottaen siihen, että siitä saa hyvän lopetuksen laululle. Mutta voisin kyllä yrittää vielä lyhentää sitä ja kehittää sen eteen toisen säeparin, jolloin siitä tulisi samanlainen kuin noista muista säkeistöistä.

Maanpakolaisen sävel on tarttuva, niin tarttuva, että sitä tosiaan tunkee kaikkialle, minne se sopii. Minulle kävi samalla tavalla sen Niennan kehtolaulusi kanssa.

Kyllä tämä toden totta vaatii arvoisensa sävellyksen (sitä odotellessa yritän vaientaa päästäni sekä Maanpakolaisen että Rosvo-Roopen ja lukea tätä runona, mikä tosin ei ota onnistuakseen ).

Hieno runo, mutta pakko kysyä... miten ajattelit ihmisten laivojen kiiltävän meren silmin?

"silliparven lailla kiilsi laivat ihmisten."

Alhaalta katsottuna laivat eivät tosiaankaan taida hirveästi kiillellä, vaan ovat pikemminkin mustia kirkasta pintaa vasten. Mutta jos oletetaan, että meri aistii jokaisella osallaan, se pystyy katsomaan pinnan yläpuolella ympärilleen pientenkin aaltojen avulla. En kyllä ajatellut asiaa ollenkaan tuota kirjoittaessani, mutta taitaa se silti toimia.