Tarinakilpailu 2: tarinasarjan äänestys!

Jälleen kerran, tarinakilpailun tarinat ovat aakkoksittain käänteisessä järjestyksessä. Tarinoita tuli muutamia, joista 5-6 erottui enemmän useimmista. Äänestys kestää seitsemän päivää, eikä pitkästä miettimisajasta ole haittaa valitessasi mielestäsi parasta. Tämän viestin jatkoksi voi kirjoittaa palautetta ja kritiikkiä tarinoista, sekä vertailuja.

Tarinat ovat hiukan pidemmänpuolisia, mutta toivottavasti jaksat lukea kaikki lävitse ja antaa kullekin kylliksi mietintäaikaa!


Muoksis Tarinakilpailun äänestysaika on päättynyt!

<B CLASS=vtb>1. Suuri huhu</B>

Vesi liplatti rauhallisesti kivien lomassa, mutta tuon lähteen vierellä istuvan olennon sisimmässä vallitsi mietteiden myrsky. Kuin suuri puhuri olisi myllertänyt hänen sisällään, niin ujelsivat oudot tunteet Felgathin vankoista jaloista aina tuuheaan, mutta jo harmahtavaan, naavan peittämään latvaan saakka. Itsensä Maan Kuningattaren Yavannan ajatuksista oli hän herännyt kauan sitten tähtien alettua loistaa haltiakansan sarastuksen aikaan. Kuitenkin, pitkästä iästään huolimatta huhu oli Felgathille vaikea sisäistää.

Hän oli jo aikaa ajatellut, että heidän, onodrimin, enteiksi kutsuttujen elämä loppuisi, kun viimeinenkin entti Fangornista olisi hävinnyt. Niinpä tämä uusi tieto oli hyvin hämmentävä. Ja vaikka entit olivat kokeneet ehkä enemmän kuin yksikään maanpäällä kulkevista kansoista, oli huhun koskema asia yhä heidän heikko kohtansa – se toi heidän mieleensä kaikkein kipeimmät, surullisimmat ja kauneimmat muistot ja samalla kaikkein suurimman toivon. Toivon tulevaisuudesta. Toivon elämän jatkumisesta.

Hiljaa oli hän kuulemaansa pohtinut yksinäisyydessään – istunut vesiputouksensa ääressä omassa luolassaan niin kauan, että naava oli alkanut peittää liki kokonaan hänen liikkumatonta puista ruumistaan ja jalkansa alkaneet juurtua kiinni kallioon. Yleensä entit toimivat hätiköimättä, rauhassa ja kiireettömyydessä, mutta tämän asian kanssa Felgathin oli pakko menetellä toisin. Ehkä juuri tämä huhu todellakin pitäisi paikkaa – ehkä entvaimoja sittenkin olisi vielä olemassa.

Felgath nousi ylös. Hän karisti naavan polvitaipeistaan, ja lähti enttimäisen ripeästi kohti Fangornin reunaa, pois metsän sydämestä. Nyt oli kyse oikeasta huhusta, ei tuulen tuomasta ajatuksesta tai yleisestä ihmetyksestä entvaimojen katoamisen suhteen koko Keskimaasta. Muuan kulkija, jonka tämä vanha entti oli ollut jo vähällä karkottaa pois puidensa luota pelättyään tämäkin olevan vain yksi raaoista puunhakkaajista, oli kertonut kuulleensa erään kaupungin majatalossa ennenkuulumattoman huhun. Tuon huhun mukaan kaukana Ruskeiden Maiden reunalla, Emyn Muilin kukkuloilla, pienessä vanhassa metsässä oli nähty entti. Eikä se ollut ollut mikä tahansa entti, vaan ihkaoikea entvaimo.

Nyt Felgath oli tehnyt lopultakin päätöksensä. Entille päätöksen tekemiseen kulunut aika oli vain muutama silmän räpäys, ihmiselle kaksi kuunkiertoa. Lehdet alkoivat tippua puista, ja tuuli vihelsi pitkästä aikaa entin pään yllä taivasta kohti kurottavan latvuston lomassa Felgathin astuessaan ulos Fangornista. Syksyinen aurinko paistoi matalalta ja sai tuuhean kasteessa kimmeltävän metsän näyttämään satumaiselta. Säteet työntyivät sisemmälle puiden siimekseen ja saivat nuoret taimet nostamaan päänsä korkeammalle. Felgath hymyili suojateilleen, lausui hiljaa jäähyväiset puille ja olvarille, kaikille eläville olioille, joiden juuret olivat Fangornin hämärässä.


Aurinko laski ja nousi useita kertoja, ennen kuin Felgath saavutti Entinojan suiston. Matkalla sade oli piiskannut hänen vanhaa huojuvaa ruumistaan, mutta entti kesti sen. Kestiväthän hänen puunsakin, miksi ei siis hänkin? Ja urheana hän jatkoi kohti korkeiden kallioiden vallitsemaa horisonttia ja armottomalta kuulostavaa jylinää. Ilma alkoi olla yhä kosteampi ja sakeampi, mitä lähemmäs Raurosin putouksia puupaimenen tie kävi ja samoin tuntuivat yhä raskaammilta iäkkään entin aatteet. Vanhojen aikojen huokaukset ja henget ympäröivät Felgathin hänen ohittaessaan Raurosin suuret tyrskyävät kosket. Lopulta päästyään aivan Emyn Muilin rinteiden juurelle, entti pysähtyi. Uupumattomana hän oli vaeltanut päämääräänsä kohti pysähtymättä taipaleellaan kertaakaan. Sinnikkyys ja loppumaton toivo oli vain kasvanut Felgathin matkan aikana, eikä hän aikonut luovuttaa, vaikka joutuikin uuden haasteen eteen. Korkealla ja liukkaalla kalliolla kiipeileminen ei ollut helppoa monta metriä korkealle entille. Sisukkaasti Felgath kuitenkin tarttui kivenlohkareisiin ja lähti kiipeämään ylös jyrkkää seinämää, jonka takana kerrottiin olevan pieni, vehreä, salainen laakso, josta monikaan ei tiennyt. Ja siellä, suojaisessa ja luonnon itse piilottamassa metsässä olevalla lammella kertoi huhu entvaimon istuneen onnellisena hedelmäpuunsa alla. Tuo toiveikas kuva vihreissä loistavissa silmissään Felgath jatkoi matkaansa.

Felgath laskeutui rinnettä alas. Hän näki edessään avautuvan tasaisen ja avaran laakson. Entti saattoi kuvitella mielessään, kuinka entvaimot rakastivat tuota laakeaa, hedelmällistä maaperää, jossa heidän hedelmäpuunsa saattoivat kasvaa rauhassa ihmisiltä ja örkeiltä. Ja aivan keskellä tuota aavaa laaksoa oli pieni metsä.

Sitä kohti Felgath suunnisti toiveikkaasti. Hänen vanhaan ja viisaaseen mieleensä pyrkivät kuitenkin ristiriitaiset ajatukset. Vanhoina aikoina, kauan sitten, entit olivat erkaantuneet entvaimoista suureksi osaksi sen vuoksi, mitä he rakastivat ja halusivat suojella. Entvaimot olivat lähteneet Ruskeille Maille, jotka sijaitsivat aivan Emyn Muilin pohjoispuolella, ja opettaneet ihmisille kuinka kasvattaa ja hoitaa entvaimojen suunnattomasti rakastamia siroja hedelmäpuita, vähäisempää olvaria, kun taas he, entit, olivat jääneet suurten puiden paimeniksi jylhiin metsiköihin. Felgathin mielessä oli suuri pelko pelko ja ahdistus. Mitä jos entvaimo ei haluaisikaan nähdä häntä? Entä jos entvaimo ei olisikaan sellainen, kuin Felgathin muistoissa? Ehkä vaimo vaatisi Felgathia jättämään suojattinsa Fangornissa ja muuttamaan kanssaan tänne vähäiseen, avaraan laaksoon?

Felgath tuijotti jylhiä, taivaita kurottelevia puita. Nyt läheltä katsottuina ne eivät näyttäneet entvaimojen ihannoimilta siroilta ja hedelmää tuottavilta puilta. Puupaimen ilostui sen huomatessaan. Ehkä entvaimot olivatkin huomanneet jylhien kuusten, mäntyjen, saarnien, ja tammien voiman ja vaikuttavuuden, niiden vahvuuden, pysyvyyden ja viisauden. Hetken epäröityään Felgath astui sankkaan metsään. Sankempaan kuin Fangorn. Sankempaan kuin Synkmetsä. Sankempaan metsään ei ollut yksikään entti vielä astunut ja tuskin koskaan astuikaan. Se metsä verhosi sisimpäänsä jotakin salaperäistä – ikään kuin puut yrittäisivät suojella metsän sydäntä. Felgath vain toivoi, että ne, mitä oksistot yrittivät pitää erossa ulkomaailmasta, olisivat entvaimojen onnelliset puutarhat.

Vehreä valo alkoi loistaa oksiston läpi. Felgath kulki eteenpäin väistellen jättimäisiä puita. Ne tuntuivat kuin kumartavan hänelle, ja saivat entin olon rauhoittumaan. Lopulta puupaimen työntyi ulos kasvuston lomasta. Hänen silmiään häikäisi kirkas, vihreä valo. Kun entin silmät tottuivat kauniiseen, maagiseen valaistukseen, hän iloitsi kaikesta näkemästään. Hänen silmiensä eteen levittäytyi metsän sydämen aukio, jonka keskellä oli lähde. Puiden suodattamana auringon valo leikitteli veden pinnalla ja oli kuin koko valon kirjo, jokainen värikäs säde olisi leijunut ilmassa kimmeltävän kauniina timanttina. Entti seisahtui lammen eteen. Hänen silmissään, aukion taika veti vertoja jopa hänen niin rakkaille saarnilleen Fangornissa. Maata peitti luonnon oma satumainen matto. Sammaleet, varvut, Felgathille erikoiset matalat, henkeäsalpaavat kasvit – vähäisemmät, mutta niin kauniit olvar, peittivät maata, jolla puupaimen asteli. Entin karaistuneiden jalkapohjien alla tuo sammal tuntui suloisen pehmeältä. Fangornissa kaikki oli aivan erilaista. Kaunista ja henkeäsalpaavaa, mutta niin suunnattoman erilaista.

Felgath istuutui lähteen vierelle. Hän sulki raskaat silmänsä ja kuunteli ääniä ympärillään. Etäällä lauloivat linnut, mutta aukiolle ne eivät uskaltautuneet. Hän kuuli kuinka vesi liplatti kauniisti, aivan kuin hänen kotiluolansa putouksen alla. Lopulta entti hengitti syvään ja avasi silmänsä. Hän katseli ympärilleen. Missä entvaimo mahtoi olla? Entti käveli aukiolla etsien merkkejä vaimosta. Lopulta hän istui takaisin lähteen reunalle antaen väsyneiden jalkojensa vajota viilentävään veteen ja ryhtyi laulamaan. Laulu kertoi entvaimojen matkasta Ruskeille maille ja loppui siihen, kuinka puupaimenten vaimojen puutarhoiden kerrottiin tuhoutuneen ennen Auringon Toisen ajan päättymistä, jonka jälkeen entvaimoista ei kuulunut enää mitään.

Yhtäkkiä entti tunsi kuumotusta jalkapohjissaan. Tunteen, jollaista hän ei ollut ennen tuntenut – kuin joku olisi yrittänyt vetää häntä pienen lähteen syvyyksiin. Hän katsoi syvälle pinnan alle. Veden pinta alkoi liikkua ja hohde katosi sen laineilta. Entti veti jalkansa pois lähteestä ja kumartui sen ylle. Hän katsoi viisailla silmillään syvälle ja hänen ajatuksensa alkoivat rauhoittua ja selkiintyä. Lähde tyyntyi ja näytti kuin tuhannet kimmeltävät, pikkiriikkisen pienet sirpaleet olisivat laskeutuneet puiden latvustosta veden pinnalle. Entti katsoi kummissaan, kuinka kalvolle alkoi muodostua utuinen kuva. Hetken kuluttua kuva liukeni ja sen tilalle syntyi toinen. Toinen toisensa jälkeen kuvat, kuin näyt tai ikkunat toiseen maailmaan, liukenivat ja muotoutuivat veden pintaan. Lopulta viimeinenkin kuva hävisi, vihreä valo palasi ja kaikki oli ennallaan.

Entti nojautui taaksepäin ja tuijotti eteensä. Nyt hän muisti vanhan tarun Muistojen lähteestä keskellä salaista laaksoa. Ei ollut moni tuota lähdettä löytänyt ja vain harva siitä tiesi. Se lähde näytti vanhoja tapahtumia –niiden olentojen muistoja ja ajatuksia, jotka lähteen reunalle olivat istuutuneet miettimään. Felgath ymmärsi, viisaskin kun oli, että täältäkin paikasta oli siis ollut turhaa etsiä vaimoa. Eivät entvaimot täällä olleet käyneet. Kaikki olikin ollut vain illuusiota ja muistojen punomia verkkoja jotka olivat kietoutuneet ihmisen ajatuksiin kuin oikeasti koetut tapahtumat ikään. Felgathin hartiat kumartuivat alaspäin ja hänen surulliset silmänsä katsoivat pehmeää maata.

Mutta kohta vanhan entin kasvot puhkesivat hymyyn ja hänen silmänsä loistivat. Niin! Eivät entvaimot olleet täällä olleet näinä aikoina, mutta kerran olivat hekin istuneet tuon samaisen lähteen äärellä. Ja jokainen oleva saattoi tuntea heidät ympärillään. Heidän kätensä jälki näkyi ympäröivässä luonnossa. Entti katsoi uskomatonta kauneutta ympärillään ja huokasi hiljaa. Vaikka hän ei voinutkaan nähdä entvaimoja, hän tiesi, että he olivat olemassa. He elivät yhä luonnossa, joka kukki ja kukoisti sotien mentyä, uusien tuhojen tultua ja kauheuksien aina palatessa. He elivät kaikessa ympäröivässä kauneudessa. Luonto ei antanut periksi. Se eli, vaikka kansat ja kaupungit kaatuisivat – ja niin eli entvaimojenkin muisto.

<B CLASS=vtb>2. Ja valkeus saapuu</B>

Häntä, joka kantoi yllään lupausta uudesta huomisesta kutsuttiin ensin Curumoksi. Hän tiesi paljon, osasi enemmän, mutta näki vähän ja uskoi kaiken näkemänsä. Hän kumarsi päätään Manwën edessä ja hänen harteilleen laskettiin valkoinen viitta. "Mene Keskimaahan", ääni sanoi. "Sinä olet nyt valkeus, uusi toivo. Taistele pimeää vastaan, valaise niiden mieliä, jotka haparoivat hämärässä." Ja hän meni. Eikä koskaan tullut takaisin.

Asetuin rautapihaan kauan sitten, kun haltiat yhä kulkivat Keski-maassa, vaikka heidän voimansa alkoivat jo hiipua. Siksi minä olin täällä, minun tuli olla heidän kadonnut voimansa, menetetty uskonsa. He turvautuivat menneisyyteen, elivät jo unohtuneissa lauluissa, antoivat ihmisten katsoa tulevaisuuteen ja samalla kadottivat itsensä. Houkat, houkat! Lähettivät minut huolehtimaan sinisilmäisistä lapsista, jotka luulivat elämää leikiksi, koska se kestää ikuisesti. He eivät ehkä kuole ruumiiltaan, mutta haltioiden henki surmattiin jo silloin, kun Gil-Galad kaatui. Meitä oli viisi, minä sain ylleni valkeuden. Minun kuului olla viaton ja viisas yhtä aikaa, kaikkien yläpuolella. Pahuus ja pimeys olivat vastustajiani, joiden töitä seurasin pelon vanne otsani ympärillä kuin hehkuva rautakruunu. Etsin kaikki keinot niiden tuhoamiseksi, tutkin satoja kirjoja, hain jo unohtuneita loitsuja, Melianin taikuutta, joka auttaisi minua pitämään ylpeyteni ja vihani loitolla. Viisailla ei ole lupa vihata.

He kertoivat minulle, että vihollisellani oli nimi. Se oli voimakas ja kauhistuttava nimi, joka värisytti vuoria ja sai tuulen itkemään. Sauron. Morgothin, mustan jumalan palvelija, joka oli varastanut pisaroita herransa maljasta tämän ollessa mahtavimmillaan ja joka nyt levitti synkkää pahuuttaan Mordorin piinatuilta tasangoilta. Hänet voitettiin aikojen alussa, Isildur kiskoi hänen sormestaan sormusten Sormuksen. Typerys. Miksi ihmiset ovat typeryksiä? Sormus kuului tuhota, jotta tasapaino olisi palannut. Vai olisiko? Minä tiesin, ettei Sormus ollut poissa jo kauan ennen kuin Olorin sitä aavisti. Olorin, joka paapoi niitä pieniä, karvajalkaisia otuksia, joita hän niin rakasti! Olorin oli harmaa ja syystä, minun kuului olla vastakkain vihollisen julmimpien kasvojen kanssa, kun Olorin ryömi varjoissani ja puhui minusta pahaa selkäni takana. Minä katsoin palantiriin ja kohtasin Sauronin. Missä oli Olorin? En aavistanut hänen petostaan vielä silloin, luotin ja uskoin häneen. Ah, miksi kaikki pettävät minut?

Minä aloin etsiä. Missä oli Sormus? Kuka sen vei? Isildur kadotti sen, Sormus petti hänet ja pakeni. Ei ollut helppoa jäljittää sitä, sain valvoa lukemattomia öitä liitellen yhteen haparoivan palapelin palasia, ennen kuin ne hajoaisivat lopullisesti tuuleen. Jotain löysin. Smeagol. Sormuksen haltijan nimi oli Smeagol. Vilpillä hän Sormuksen saavutti, siitä olen varma. Valkeus tunnistaa kurjan valheen ja Smeagol oli raukka hauraita luitaan myöten. Klonkuksi sitä kutsuttiin, sillä Sormus oli saanut siitä vallan, vaikka hentoja selviä hetkiä sillä yhä oli, hetkiä, jolloin se ymmärsi kohtalonsa, mutta tiesi, ettei voinut sitä muuttaa. Ehkä jonkinlainen epätoivo valtasi sen, ehkä se ei välittänyt. En tiedä, en voi tietää kaikkea! He odottivat sitä aina minulta. Curumo taitava, viisas ja valkea, joka tietää ja osaa kaiken. Jättäkää minut rauhaan! Oi, jättäkää minut yksin omiin harhoihini, omaan pimeyteeni...

Olorin väitti itse löytäneensä Sormuksen. Se ei pidä paikkaansa, naurettava valhe. Jos se hänen pieni loisensa, jota hän kehtasi ystäväkseen nimittää, ei olisi huijannut Klonkkua, olisi Sormus päätynyt minulle, minä olisin tiennyt, kuinka käyttää sitä. Mutta Olorin pääsi siihen käsiksi ensin. Kieroa, petollista väkeä, pientä ja mitätöntä. Puolituisia. Hobiteiksi Olorin niitä väitti. Kirottuja olkoot päivien loppuun saakka, ilman heitä minä olisin yhä suurin ja mahtavin, Valkea Curumo, Rautapihan herra ja valtias. Olin turhautunut ja vihainen, kun Olorin tuli luokseni. Tein typeryyksiä - tein virheen. Niin, sorruin. Ei, en ylpeyteen, se ei ole pahe. Vain heikot ja hölmöt ovat nöyriä ja matelevat. Minä olen viisas, tunnen jumalten ja viholliseni aivoitukset, miksi ryömisin maassa kuin kurja mato? Teette vääryyttä minulle! Olorin tiesi, missä sormus oli! Bilbolla, sillä saastaisella pienellä otuksella! Ja hän kehtasi syyttää minua tyhmästä ylpeydestä, hän hylkäsi tarjoukseni. Pidän aina sanani, olisin pitänyt silloinkin. Olisin jakanut valtani Olorinin kanssa. Rakastin häntä muinoin, kun hän vielä kulki aineettomana ja pehmeänä Valinorin saleissa, lempeänä ja yhtä aikaa viiltävän karheana. Keski-maa tuhosi minut ja se tuhosi hänet - se käyristi meidät ja entinen rakkaus kasvoi julmalla tavalla vinoon.

Ehkä olin väärässä... ei, en väärässä. En selittänyt asiaani oikein. Yritin. Olorin ei kuunnellut. Hän raivostui. Ja minäkin suutuin. Kuinka hän uskalsi kyseenalaistaa minut ja valkeuteni, kaiken vuosien aikana keräämäni viisauteni? Kuinka hän kykeni murskaamaan kaiken, mitä meillä joskus oli ollut? Hän oli ainoa, jota olin saattanut kunnioittaa, muut olivat hölmöjä. Ne pienet otukset, maassa ryömivät karvajalat, ne... ne... hobitit! Hän kääntyi minusta pois! Hän syyti kasvoilleni loukkauksia, väitti, että olen valehtelija, hullu houkka, antautunut pimeydelle. Eieiei, hän ei ymmärtänyt. Minä olin valkeus, minä OLEN valkeus! Miksi hän ei suostunut näkemään, ymmärtämään? Tasapaino, täytyy olla tasapaino. Sauron ja minä, me olimme vastakkaiset ja kun Olorin hylkäsi minut ryömin sen syliin, joka oli minua lähinnä, annoin valkeuteni sekoittua pimeyteen ja kannoin ylläni sateenkaaren värejä, vihdoinkin kokonaisena. Kotkat hakivat Olorinin pois. Ehkä niin on hyvä. En tiennyt, mitä tehdä hänen kanssaan. Voitin hänet, se ei ollut ihme. Olin aina ollut häntä voimakkaampi, mutten ollut hennonut käyttää voimiani häntä vastaan edes silloin, kun huomasin hänen alkavan haihtua ulottuviltani. Se oli virhe, tahra valkeassa kaavussani. Mutta tehty mikä tehty. Olorin oli poissa, minä keskityin Rautapihaan ja sormuksen saamiseen. Minulla oli uruk-hai, omat örkkini ja oma armeijani, vahvempi ja älykkäämpi kuin Sauronin. Sauron luuli saaneensa minut satimeen palantirin kautta, hänen silmänsä roikkui ajatusteni yllä kuin nälkäinen korppikotka, mutta koskaan se ei saanut niitä kiinni. Lopetin puhumisen. Lopetin syömisen. Annoin ohjeet uruk-haille ja Kärmekielelle, Rohanin vakoojalleni ja sulkeuduin tornikamariini palantirin kanssa. Mittelin voimiani Sauronin kanssa, keskustelin, väittelin, peräännyin ja hyökkäsin, annoin hänen hetkeksi vajota hirveään voitonhuumaan ja kiskaisin sen sitten pois hänen ulottuviltaan. Ennen kaikkea, aloin ymmärtää. Ei, Sauron ei ollut paha. Enkä minä ollut hyvä. Se oli väärin, kaikki oli yhtä suurta erehdystä. Sauronille ei annettu muuta mahdollisuutta niin kuin ei Melkorillekaan, heitä syytettiin Iluvatarin päätöksestä. Hän antoi Melkorille enemmän voimaa kuin muille ja Melkorista tuli Morgoth. Hän käski Sauronia seuraamaan Morgothia silloin, kun Sauron vielä oli maia. Hyvyys ja pahuus kietoutuivat hyytävällä tavalla yhteen ja lakkasivat olemasta. Sormuksen ritarit - kuulin retkikunnasta - eivät yrittäneet pelastaa Keski-maata, vaan tuhota sen. He eivät taistelleet Sauronia vaan itseään vastaan.

Sormus tuhottiin, en koskaan saanut sitä. Olorin oli ovelampi kuin olin arvannutkaan. Hän lähetti yhden niistä pienistä, karvajalkaisista otuksista viemään Sormuksen Tuomiovuoren polttavaan nieluun. Miksi hän ei mennyt itse? Pelkuri. Hän oli voimakas minua vastaan, mutta Sauronin edessä hän kyyristeli kuin heikko nainen silmät kauhun pimeyttä täynnä. Ja se pieni olento meni ja heitti Sormuksen menemään. Heitti sen pois, pois, Mahtisormuksen! En tiedä, pitäisikö minun kunnioittaa vai pelätä häntä siitä hyvästä. Vai vihata. Vain vihata. Sormus on poissa, Sauron on poissa, Keski-maan perustukset järisevät. Kaiken piti olla tasapainossa. Miksei valar ymmärtänyt? Missä on Iluvatar, jumalani?... Ja sitten hän oli ovellani, Olorin, Gandalf, Mithrandir, liikaa nimiä yhdelle miehelle, olkoonkin sukuani. Puut olivat tuhonneet Rautapihan, olin kuullut niiden mieliä repivän ulvonnan, armeijani pakeni ja sortui. Minä en astunut ulos, minua ne eivät saisi, häpeämättömät puut, minä olin niitäkin mahtavampi! Mutta Olorin oli ovella ja takoi sitä muhkuraisella sauvallaan, takoi ja huusi minua. Kompuroin ikkunaan ja katsoin alas, yritin puhua hänelle järkeä. Kuunteliko hän? Kuunteliko hän koskaan? Hän vain näytteli, oli olevinaan nöyrä ja lempeä Valinorin saleissa mutta nyt näin hänen todellisen luontonsa ja se oli mustempi kuin Sauronin viimeinen henkäys. Ja hänellä oli otsaa kantaa valkeaa viittaa! Mutta se ei ole hänen, hän ei voi ottaa valkeutta! Se ei ole otettavissa, sen voi vain saavuttaa ja se on minun. Käärmekieli kurkisteli takaani. Hän oli paennut luokseni, kun Olorin oli aavistanut hänen työskentelevän minulle. Miksi olen ympäröity typeryksillä? Puutkin osasivat ajatella paremmin kuin örkkini, Olorinin pikku-otusten järki ja kieli juoksivat liukkaammin kuin Käärmekielen. Ush. Otin minä hänet sisään, vaikken halunnut. Sauron oli poissa ulottuviltani enkä kestänyt kuunnella oman ääneni houreista sointia. Mikä tahansa oli parempaa. Mikä tahansa. Mutta palantir!! Se lensi, Kärmekieli heitti sen! Eiei, se kieri maahan, lipesi luisista sormistani, jotka nälkä oli näivettänyt läpikuultaviksi. Olorin nosti sen ja nauroi voitonriemuisesti. Miksi kukaan ei nähnyt hänen silmiään, niiden julmuutta? Katsokaa, katsokaa niitä ja vaviskaa! Minä kyyristyin ja sauvani halkesi kuin kuiva puu roviolla. Ja he olivat poissa, Olorin, pienet otukset, Theoden Rohanin kuningas, puut. Kaikkialla oli hiljaista, taivas vääntelehti lyijynharmaana. Kautta Iluvatarin, älkää jättäkö minua yksin! Ei, en voinut jäädä. Rautapiha oli pettänyt minut, joten jätin sen taakseni. Kärmekieli seurasi minua kuin uikuttava koira. Minä löin sitä, kirosin sille, käskin häipymään. Mutta se oli takertunut minuun, häviöstäni muistuttava kiusanhenki, enkä voinut päästä siitä eroon. Ehkä niin oli oikein, tarvitsin jonkun, jota kiusata, kun mustuus yritti vallata mieleni. Mitä tekisin, mihin menisin? Valar oli hylännyt minut, vaikka tein kaiken heidän tahtonsa mukaan, vaikka olin jättänyt Valinorin ja voittanut Sauronin hänen omassa leikissään. Silloin muistin. Ne pienet, karvajalkaiset otukset, ne puolitukset, hobitit! Bilbo oli ryöstänyt sormuksen Klonkulta, se... mikä sen nimi nyt oli... Frodo, niin Frodo, viskasi Sormuksen Orodruinin liekkeihin, kaksi sellaista oli nauranut kurjuudelleni, pilkannut minua Olorinin selän takaa. Oi, kostaisin niille. Ne kärsisivät, ne tuntisivat tuskaa ja pelkoa! Kontu! Siellä niitä oli, Konnussa... Se oli niin äärettömän helppoa, että olisi pitänyt aavistaa jotain pahaa. Karvajaloista ei ollut minulle vastusta, ne ryömivät edessäni ja nyyhkivät, rukoilivat säästämään kurjat henkensä. Annoin ensin niiden luulla, että yksi niistä johti, mutta pian otin ohjat omiin käsiini Kärmekielen avulla. Hän hullaantui uudesta asemastaan. Itse väsyin pian ja lakkasin välittämästä, kosto valui minusta, vihasi vajosi jonnekin syvälle ja unohtui. En

muuta halunnut kuin istua pienessä asunnossa, poltella karvajalkojen kessua ja muistella Valinorin saleja. Ehkä olisi pitänyt vahtia Kärmekieltä, niin kaikki ei olisi jälleen romahtanut niskaani. Onko se oleva virheeni kautta aikojen? Luotan toisiin enkä vahdi heidän tekemisiään ja lopulta he pettävät minut pahimmalla mahdollisella tavalla - tietämättään! Kauan ei rauha kestänyt, kun Kärmekieli mateli jälleen edessäni. "Pelasta herra, auta," hän itki. Miltä minun nyt oli hänet pelastettava? Oliko joku ilkeä karvajalkalapsi tallannut hänen varpailleen? Raahauduin likaisessa kaavussani ulos pistävään auringonpaisteeseen. Kaksi karvajalkaa seisoi edessäni pieninä, mutta huokuen petollista itsevarmuutta ja voimaa. Ja siinä oli Frodo, sormuksenviejä! Se, jonka vuoksi menetin kaiken! Tuijotin näkyä mykkänä. Karvajaloilla oli Rohanin ja Gondorin varusteet, ne katsoivat minua pilkallisesti raivo silmissään. - Vai sinä olet Sarkku, toinen riekkui ja osoitti minua. Olin liian hämmentynyt puhuakseni, auringonvalo satutti. Kärmekieli ryömi jostain näkyviin ja järkeni alkoi toimia, viha otti vallan, vaikka yritin hallita sitä. Mutta voimani olivat mennyttä, Olorin oli varastanut ne valarin siunauksella. Kuinka katkerasti minut olikaan petetty, kuinka lopullisesti! Pienet, saastaiset karvajalat heittivät minut ulos, kielsivät palaamasta ja leikkivät jalomielisiä tarjoamalla minulle mahdollisuuden. Mahdollisuuden! Sylkäisin sähisten sen, mitä ajattelin heistä ja kompuroin sokeana kohti pois vievää tietä. Minne tahansa, pois, pois, noiden hirviöiden luota. Ne olivat pieniä, mutta vain Olorin ja valar voittivat ne kauheudessa. Saatoin kuulla, kun Frodo puhui Kärmekielelle. En erottanut sanoja, mutta tiesin merkityksen. Kiukkuni leimahti, käännyin ja huusin Kärmekielelle. Kehtaisiko hän hylätä minut?! Ei, ei kehtaisi, tule tänne, sinä saastainen mato, kiljuin. Ja hän tuli, nöyristellen, anellen. Minä potkaisin häntä. Kärsiköön joku edes pienen osan siitä hulluksi tekevästä poltteesta, jota kannoin sisälläni. Kärmekieli lysähti maahan, räki ja ryömi hetken, mutta kohotti sitten päätään silmissään kummallinen hohde. En välittänyt, käännyin ja aloin raahautua pois. Jääkööt, mitä minä siitä. Typerys. Ehkä olisi pitänyt. Kädet takertuivat kurkkuuni, kuului ilkeä rusahdus ja maailma katosi, suli ympäriltäni juoksevan metallin lailla. Ruumiini valahti maahan kuin likainen riepu.

Sillä hetkellä, kun henkeni jätti ruumiin, jossa oli ollut vankina mittaamattoman ajan, ymmärsin lopulta sen, mitä olin vuosikausia hakenut löytämättä. Minä olen yhä puhtaus ja viattomuus, huomisen toivo. Olen hulluus ja kuolema, he eivät voineet viedä sitä minulta, koskaan. Olorin yritit, mutta sorruit. Keski-maassa sinä olit mahtavampi, mutta et koskaan vienyt minulta sitä, mitä eniten himoitsit. Et voinut, sitä et voinut ottaa, enkä minä olisi sitä voinut antaa. Lopullinen voima, sen viaton tahrattomuus on minun. Olen valkoinen, ikuisesti valkoinen, ajaton henki Iluvatarin syleilyssä. Kuuletko minut nyt Olorin, näetkö?! Kyyristy, pakene, sinä mitätön mato, minä voitin! Minä voitin!!!

<B CLASS=vtb>3. Helcaraxën ylitys</B>

Sumu oli tyrmäävän sankka; yhdenkään Elberethin tähden valo ei pystynyt läpäisemään sitä luodakseen lohtua kylmissään värjöttelevien matkalaisten sydämiin. Suurin osa oli unessa, mutta monia kylmyys ja kuljetun matkan kauheudet estivät nukahtamasta. Pohjatuuli vihmoi ja tuntui tunkeutuvan
sieluun asti. Tunteet olivat pinnassa, ylinnä kaikista epätoivo, epäilys ja suuri murhe. Amanin kesä oli vaihtunut niin nopeasti suureksi kylmyydeksi, että he voivat pahoin pystymättä täysin tajuamaan tapahtunutta.

"Tuolla jossain on laaja Endor, täynnä mahdollisuuksia, uusia maita ja löytämättömiä salaisuuksia."
Finrod katsoi sisarensa pitkää valkeaa hahmoa sumun seasta. Galadriel seisoi melkein vesirajassa tuijottaen vihaisten aaltojen yli maata, jota ei nähnyt. Finrod meni hänen luokseen.
"Noinko vahva on halusi päästä sinne?" hän kysyi. Galadriel oli pitkään vaiti.
"En olisi toivonut tällaista lähtöä, mutta jos sen on tapahduttava näin, tapahtukoon sitten. Mutta voi, miten kaipaan nähdä ne maat, joita muu mahti kuin luonto itse ei hallitse! Keski-Maa on pimeä, tiedän sen; ja silti uskon että pimeydessäkin on mahdollisuus. En pysty aavistamaan, mitä kaikkea on edessämme, mutta tunnen että voin löytää oman paikkani tuolta jostain."
"Fëanorin sanatko sydämesi noin sytyttivät vai puhalsivatko ne vain liekkiin kauan kyteneen kipinän?"

Galadriel ei vastannut. Hän lähti hitaasti astelemaan rantaviivaa pitkin lähemmäs leiriä. Finrod jäi tuijottamaan merelle. Samassa suuri punainen loimotus kaukaisuudessa vangitsi hänen katseensa. Liekit... Liekit löivät hänen sydämessään, kun aavistus jostain pahasta hiipi hänen mieleensä.
"Fingolfin!" Finrod huusi ja kiirehti leiriin. Hänen huutonsa oli havahduttanut kevyessä unessa olleet haltiat. Leiri oli täynnä levotonta liikehdintää. Fingolfin tuli Finrodia vastaan ja katsoi hänen ohitseen taivaanrantaan. Hetken ajan hän vaikutti kykenemättömältä sanomaan sanaakaan. Yhä enemmän noldoria alkoi kerääntyä tuijottamaan kammottavaa punaista kajoa.

"Missä on Fëanor?" Fingolfin kysyi ja jäätyään vaille vastausta toisti kysymyksensä kovaäänisemmin. "Missä on veljemme Fëanor? Missä on hän, joka johtaa noldorin Keski-Maan vapauteen? Etsikää hänet!"
Sydämessään Fingolfin jo tiesi, ettei Fëanoria enää löydettäisi Meren siltä puolen. Hyvin pian hän sai tiedon, että laivat olivat poissa ja poissa olivat myös Fëanorin pojat sekä muita Fëanorille uskollisia.
"Näin pian se siis alkaa vaikuttaa", sanoi Finrod hiljaa, mutta vihassaan harva pystyi hänen sanojaan ymmärtämään.

Niin ajoi Fëanorin petos heidät yhä pohjoisemmaksi. Vain muutama vastalause esitettiin matkan jatkamiselle. Fingolfin oli täynnä katkeruutta veljeään kohtaan eikä halunnut suoda tälle sitä iloa, että olisi palannut häpeissään Valinoriin. Matkaa jatkettiin heti seuraavana päivänä, ja Fingolfin itse
asettui johtoon poikansa Fingonin kanssa. Maisema muuttui kokonaan valkoiseksi ja tuuli puhalsi yhä kylmemmin. Jää natisi ja paukkui, jäälohkareet iskeytyivät rantaan ja törmäilivät toisiinsa hyisten merivirtojen heitteleminä. Lopulta he olivat niin pohjoisessa, että kylmyys oli kokonaan vanginnut meren rosoiseksi jääautiomaaksi. He olivat tulleet Helcaraxën, Jäärauman luo, jonne aiemmin olivat rohjenneet vain valar ja Ungoliant. He pysähtyivät neuvottelemaan.

"Tämä on hulluinta hulluutta! Kuolemme kaikki, jos yritämme ylittää kauhujen Helcaraxën!" huudahti Orodreth, joka ainoana Finarfinin pojista oli harkinnut palata Valinoriin isänsä kääntyessä takaisin.
"Minä uskon, että voimme selvitä siitä", sanoi Fingon. "Kenties Amanin autuudessa olemme unohtaneet, kuinka vahvoja olemmekaan koettelemusten hetkellä."
"Olkoonkin niin, mutta vain valar voivat tuosta vaivoitta kulkea, ja heidän veroisiaan emme ole", Orodreth vastasi.
"Palata emme kuitenkaan voi, joten edessämme on vain yksi tie", Fingolfin sanoi kyllästyneenä keskusteluun.
"Emme ole pelänneet tähänkään asti. Jatkakaamme siis yhtä kunniakkaasti!" Turgon huudahti, sillä myös hän oli kärsimätön jatkamaan matkaa. "Mitä sanoo veljemme Finrod?"

Finrod oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi: "En pysty näkemään, mihin yritys johtaa, mutta vaikeaa se tulee olemaan."
"Vaikeaa kyllä", sanoi Galadriel. "Mutta me suostuimme vaikeuksiin jättäessämme Valinorin."
"Me siis jatkamme?" Fingolfin kysyi, muttei jäänyt odottamaan vastausta.
"Kuulkaa mitä sanon, oi uljas noldorin kansa! Olemme menossa kohti yritystä, joka voi johtaa omaan tuhoomme. Mutta jos onnistumme, muistetaan tämä teko lauluissa siihen asti kun maat muuttuvat. Me ylitämme pelätyn Helcaraxën, ja toisella puolen meitä odottaa Keski-Maa, Endor, jossa Cuiviénenin vesi yhä välkehtii tähtien alla. Menkäämme; rohkaiskaa mielenne kaikki jotka seuraatte minua!"

Kaikki seurasivat, sillä muuta vaihtoehtoa ei ollut. Fingolfin kulki yhä kärjessä, mutta hänen rinnallaan käveli Galadriel. Hänen silmänsä hehkuivat, sillä Valinorin valo ei ollut niissä vielä himmentynyt. He vaihtoivat lyhyen katseen, ja sanaton ymmärrys oli heidän välillään.

Matka oli vaivalloinen alusta asti. Jää oli petollinen ja liukas ja he
joutuivat kulkukelpoisen reitin löytämiseksi kiertelemään niin paljon, että olivat välillä vaarassa hukata suunnan. Tunnelma pysyi kuitenkin heikon toiveikkaana, kunnes säikähtänyt huuto pysähdytti koko taivaltavan joukon. Nuoren Aranwën jalka oli polvea myöten railossa, jota hän ei hämärässä ollut osannut varoa. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hänet saatiin irti, ja siitä lähtien oli kahden miehen alituiseen talutettava häntä. Monet muutkin kompastelivat, ja matkanteko oli hidasta. Usvarihmoja kiemurteli jäävuorten välissä ja maiseman lohduttomuus sai lopulta vahvimmankin sydämen järkkymään.
"Minä en jaksa!" kuului epätoivoinen huuto jälkijoukosta. Fingolfin oli haluton pysähtymään hetkeksikään.
"Emme voi leiriytyä tänne. Vahvat auttakoot heikompiaan!"

Heidän reitillään oli korkea jäälohkare kuin suunnaton hammas. He olivat kiertämässä sitä, kun sen yläosasta irtosi jääkimpale, joka putosi kauheasti kalahtaen Turgonin vaimon Elenwën päälle. Elenwë kaatui maahan rusentuen pudonneen jään alle. Lähellä olleet haltiat kiirehtivät nostamaan raskaan kimpaleen hänen päältään. Turgon polvistui vaimonsa viereen.
"Elenwë…"

Hän oli kuollut. Matkan rasitukset näkyivät kauheina hänen kasvoillaan ja hänen kalpea ihonsa oli naarmuilla. Pudonnut jääkimpale oli osunut häntä voimakkaasti päähän ja ruhjonut hänen kätensä ja rintansa. Turgon pyöritti päätään ja kosketti Elenwën kasvoja, joista kaikki lämpö tuntui kadonneen.
"Elenwë!" hän huusi tuskaisesti ja veti hupun päänsä yli. Hänen hartiansa painuivat kumaraan, kun kamala, suunnaton suru tuntui musertavan hänet samoin kuin jää oli musertanut hänen kauniin vaimonsa. Hänen takanaan seisoi äänettömän tuskan ja murheen vallassa Idril Celebrindal katsoen sumenevin silmin äitinsä ruhjoutunutta ruumista. Myös hän laskeutui hiljaa polvilleen ja kumartui lopulta maahan asti painaen otsansa äitinsä vatsalle.

Pitkän aikaa olivat kaikki noldor vaiti järkytyksestä ja myötätunnosta Turgonia ja Idriliä kohtaan. Vasta kun Turgon viimein hieman horjuen nousi seisomaan, tilanne raukesi ja monelta suunnalta alkoi kuulua itkua ja valitusta.
"Veljeni, meidän on jatkettava matkaa", Fingon sanoi hiljaa mutta päättäväisesti.
"En voi jättää Elenwëä tänne", Turgon sanoi.
"Hän on jäänyt ja hänen henkensä löytää Mandosiin", Finrod sanoi. "Hän kulki kunniakkaasti."
"Jatkakaamme! Totisesti minä pyydän, poikani; jatkakaamme ennen kuin löydämme kaikki tien Mandosiin!" huudahti Fingolfin. Turgon nyökkäsi tuskin huomattavasti. Galadriel tarttui varovasti Idrilin hartioihin ja nosti hänet jaloilleen.
"Lukemattomat kyyneleet saatte vuodattaa…" Idril kuiskasi. Hänen kasvonsa olivat kyynelten juovittamat. Galadriel painoi suudelman hänen otsalleen.
"Uusi aika koittaa yön jälkeen", hän sanoi. Idrilin korvissa ne olivat vain tyhjiä lohdutuksen sanoja, mutta Galadriel itse tunsi sanoillaan olevan suuremmankin merkityksen ja vältti siksi puhumasta enempää.

He jatkoivat kompurointiaan yli jäävuorten. Yhä useammin pohjoisen autiudessa kuului kauhun ja tuskan huudahduksia, ja taivaltava joukko alkoi kutistua.
"Lapseni! Minun lapseni!" huusi hätääntynyt haltianainen, jonka nuoret tyttäret olivat kumpainenkin lyyhistyneet jäätikölle.
"Fingolfin! He eivät jaksa enää! Meidän on pakko levätä!"
"Me emme voi levätä täällä!"
"Meidän täytyy! Pysähtykäämme edes hetkeksi!"

Niin he pysähtyivät. Fingon kulki levottomana tutkimassa maastoa edessäpäin löytääkseen parhaan mahdollisen reitin. Suurin osa noldorista istui jäätiköllä yrittäen löytää lämpöä toisistaan. Erillään pääjoukosta seisoi Aredhel Ar-Feiniel, Fingolfinin tytär ja Turgonin ja Fingonin sisar. Hänen hiuksensa olivat kuurassa, huulensa sinertävät ja kasvonsa täysin ilmeettömät.
"Mikä on vointisi? Vieläkö sydämesi jaksaa taistella?" Fingon kysyi. Aredhel sulki silmänsä.
"Sinä tiedät, että jaksan niin kauan kuin sinäkin. En aio luovuttaa", hän sanoi. "Mutta minä pelkään, en tuskaa ja kuolemaa, vaan sitä mikä meitä odottaa, jos ikinä pääsemme Keski-Maahan. Mitä tiesi Fëanor houkutellessaan meitä mukaansa? Ovatko kärsimyksemme turhia? Kadummeko lopulta katkerasti lähtöämme Amanin vihreiltä niityiltä?"
"Sitä älä mieti, sillä vain kaipuu määränpäähään voi auttaa meidät perille", Fingon sanoi.
"Tiedät suurimman unelmani. Tahdon olla vapaa. Valarin valvonnasta olen lähtenyt, mutta kuinka vapaita todella ovatkaan ne uudet maat, joista Fëanor puhui?"

Fingon ei ehtinyt vastata, kun Fingolfin komensi joukon liikkeelle. Noldor olivat väsyneitä ja murheissaan. Yhä useamman tähtien lapsen matka keskeytyi, yhä useampi lyyhistyi maahan silkasta pelosta ja uupumuksesta. Moni loukkaantui ja kauhea kylmyys yritti nujertaa jok'ikisen. Vain vahvimmat ja ne, joiden tahto oli suurin, selvisivät tuosta hirveästä koettelemuksesta, jonka vertaista ei ole monta Osattomien surun sävyttämässä
historiassa. Mutta ne, jotka selvisivät, vahvistuivat koettelemuksistaan ja tuolla äärimmäisten tuskien matkalla heidän rohkeutensa kasvoi ja mielensä lujittuivat.

Viimeisen jäävuoren laelta Fingolfin viimein näki kaivatun Keski-Maan. Hänen ilonsa oli vähäistä, mutta helpotuksensa sitäkin suurempi.
"Tulkaa; olemme voittaneet Jäärauman koetukset! Suuren hinnan olemme maksaneet pääsystämme Ulommille Maille emmekä ikinä unohda heitä, jotka jouduimme jättämään Helcaraxëlle."

Näin hän puhui jäljellä olevalle joukolle, mutta kääntyi sitten poikiensa puoleen, jotka olivat koko pitkän matkan johtaneet hänen kanssaan: "Myöskään emme unohda näiden kärsimysten aiheuttajaa. Rakkautta ei sydämessäni ole häntä kohtaan, eikä pysty mikään hänen esittämänsä syy, hyvä eli huono, liennyttämään vihaani."
Mutta Finrod sanoi: "Vihaa on paljon siellä, minne menemme. Meidän on varottava lisäämästä sitä."

Lopulta vähiin kutistunut joukko tunsi Keski-Maan kamaran väsyneiden jalkojensa alla, ja heidän sydämensä heräsivät tuntemaan samaa poltetta, joka oli ajanut heidät liikkeelle. Silloin he huomasivat taivaalla uuden kirkkaan ja valkean valon. He hämmästyivät ja ihastuivat.
"Voiko olla, että tämä on valarin merkki meille?" kysyi Orodreth hiljaa.
"Varmaa on vain, että se on valarista lähtöisin", Finrod sanoi.
"Toivokaamme, että se ajaa Morgothin kauhut luoliinsa tänä yönä, jotta voimme matkata rauhassa ja toipua kärsimyksistämme", Fingolfin sanoi. "Soittakaamme torvin merkki maailmalle: Noldor ovat tulleet!" hän huudahti, ja niin kaikui hopeatorvien ääni Keski-Maan luoteisimmasta kolkasta.

"Kuin Telperionin hopeaa olisi vangittu tuohon ihanaan valoon", sanoi Finrod. Galadriel seisoi hänen vieressään; hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, vaikkakin kuljetun matkan vaikeudet pystyi lukemaan niiltä.
"Mitä suurempi valo, sitä suurempi varjo sitä seuraa", hän sanoi.

Kuun valossa he aloittivat marssinsa kohti Mithrimiä, ja pitkät olivat varjot heidän edessään.

Kaikki tarinat olivat hyviä joten valinnanvaikeus oli suuri. Suuren huhun teema oli ehkä paras, Ja valkeus saapui käsitteli asiaansa hyvin mielenkiintoiselta kannalta ja Helcaraxën ylitys taas oli tyyliltään eniten tolkienmainen.
Äänestin viimeistä, koska henkilöiden joita käsiteltiin myös Silmarillionissa luonne oli onnistuttu säilyttämään hyvin.

Tämä oli hankala tilanne, äänestää vain yhtä loistavaa tarinaa. mutta äänestin viimeistä, koska tämä osa siitä ratkaisi minun ääneni antamisen.

Heidän reitillään oli korkea jäälohkare kuin suunnaton hammas. He olivat kiertämässä sitä, kun sen yläosasta irtosi jääkimpale, joka putosi kauheasti kalahtaen Turgonin vaimon Elenwën päälle. Elenwë kaatui maahan rusentuen pudonneen jään alle. Lähellä olleet haltiat kiirehtivät nostamaan raskaan kimpaleen hänen päältään. Turgon polvistui vaimonsa viereen.
"Elenwë…"

Hän oli kuollut. Matkan rasitukset näkyivät kauheina hänen kasvoillaan ja hänen kalpea ihonsa oli naarmuilla. Pudonnut jääkimpale oli osunut häntä voimakkaasti päähän ja ruhjonut hänen kätensä ja rintansa. Turgon pyöritti päätään ja kosketti Elenwën kasvoja, joista kaikki lämpö tuntui kadonneen.
"Elenwë!" hän huusi tuskaisesti ja veti hupun päänsä yli. Hänen hartiansa painuivat kumaraan, kun kamala, suunnaton suru tuntui musertavan hänet samoin kuin jää oli musertanut hänen kauniin vaimonsa. Hänen takanaan seisoi äänettömän tuskan ja murheen vallassa Idril Celebrindal katsoen sumenevin silmin äitinsä ruhjoutunutta ruumista. Myös hän laskeutui hiljaa polvilleen ja kumartui lopulta maahan asti painaen otsansa äitinsä vatsalle.

Click to expand...

tämä oli niin loistavasti kirjoitettu, että se sai kyyneleet kerääntymään silmiini. Tämän kirjoittanut osasi mielestäni hallita tämän juuri niin kuin Tolkien. anteeksi nyt, jos kuulostaa sekavalta, mutta yritän ilmaista mielipiteeni ymmärrettävästi.
Selkeästi tämän kirjoittaja on paneutunut tähän suuresti kuten muutkin. jos tuota kohtaa ei olisi ollut olisin antanut ääneni tälle: Ja valkeus saapuu.

loistavia tarinoita kaikki

...*yrittää pidätellä nauruaan*...

<I>sensuroitu</I>

Merri muokkaa
Tämä oli juuri sellainen viesti jollaisia ei kaivata. Ei palautetta, ei asiaa, ei mitään rakentavaa sisältöä.

Ensiksikin onnittelut Arawnille. Ansaitset kyllä voittosi, tarina on aivan upea, näkökulma tuore ja mielenkiintoinen. Tarinasi todella jää mietityttämään pitemmäksikin aikaa.

Henane sanoi:

tämä oli niin loistavasti kirjoitettu, että se sai kyyneleet kerääntymään silmiini. Tämän kirjoittanut osasi mielestäni hallita tämän juuri niin kuin Tolkien.
Selkeästi tämän kirjoittaja on paneutunut tähän suuresti kuten muutkin. jos tuota kohtaa ei olisi ollut olisin antanut ääneni tälle: Ja valkeus saapuu.

Click to expand...

Kiitos. Mikäpä tuottaisi enemmän onnistumisen iloa kuin tieto siitä, että tarina herättää tunteita. Itse olin aika epävarma juuri tuosta kohdasta. Olen usein epävarma kuolemakuvausten kanssa. :roll:

asi sanoi:

en haluaisi olla ilkeä mutta toi kohta mitä Henane just lainas oli musta aika p***a. sori! idea on hyvä mutta kirjotus tapa aika karsee...sori!

Click to expand...

Whatever. Kuten sanottua, en itsekään ole varma, pidänkö tuosta kohdasta.

Runotyttö sanoi:

Helcaraxën ylitys taas oli tyyliltään eniten tolkienmainen.
Äänestin viimeistä, koska henkilöiden joita käsiteltiin myös Silmarillionissa luonne oli onnistuttu säilyttämään hyvin.

Click to expand...

Hui, kiitos, tolkienmaista kirjoitustyyliä yritin puolitietoisesti tavoitellakin. Tyyli tarttui, kun tein aika kauan pohjatyötä Silmarillionin seurassa. Luonnekuvauksissa tunnen onnistuneeni. Toivottavasti ketään ei ärsytä Finrodin roolin korostaminen viisaiden lausahdusten sanojana; olen Finrod-fani..

Niin, Helcaraxë on siis minun käsialaani, kuten nokkelimmat ehkä viestin perusteella jo arvasivatkin.

Voihan mummonlihamureke, tämä oli kinkkinen juttu, tämä valinta. Mutta se on ehdoton tosiasia: Parhaat voittivat.

sori. jokainen tulkitsee tuon eka viestin omalla tavallaan. :b