The Clash

Parempia bändejä varmasti löytyy mutta Clash tuntuu jotenkin täydelliseltä. En ole fani (siinä mielessä kuin itse faniuden määritän, minulle riittää musiikin kuuntelu enkä tarvitse mitään ylimääräistä) enkä bändiin ja ehkä musiikkiinkaan erityisen hyvin perehtynyt. Tutustuin Clashiin Manic Street Preachersin kautta, varmaan ensimmäinen tietoisesti kuultu (ainakin London Callingin ja Should I Stay or Should I Gon olin kyllä kuullut, en vain tiennyt esittäjää) Clashin laulu oli varmaan Manicsien coveroima Train in Vain. Olisin varmaan jatkanut tietämätöntä elämääni ellei olisi tapahtunut jotain odottamatonta. Vuonna 1999 olin Provinssissa kavereideni kanssa, tarkoituksena oli nähdä tietysti Manics. Lauantaina olin juuri tulossa festarialueelle kun kuulin tutun laulun ja seurasin sitä. Se oli London Calling ja Joe Strummer and the Mescaleros oli esiintymässä pienehköllä lavalla. Laulut olivat suurimmaksi osaksi minulle outoja (Strummerin omia) ja esiintyminen oudompaa mutta en ole monella paremmalla keikalla ollut. Strummerin kuolema saa minut vieläkin surulliseksi Joe Strummerissa oli jotain, karismaa ja rock-henkeä, vielä silloin melkein viisikymppisenäkin. Olen onnekas kun näin hänet elävänä.
Täydellisellä bändillä tarkoitan hyvän musiikin yhdistymistä hyvään imagoon (kun tälläinen pinnallinen ihminen olen) ja hyviin sanoituksiin. Tsätä on aikaisemmin joskus keskusteltu mutta minulla ei ole mitään poliittisia sanoituksia vastaan, päinvastoin.
Suosikkejani ovat (muun muassa) Train in Vain (Manicsien versio ei pääse lähellekään alkuperäistä), Spanish Bombs, Janie Jones, London Calling, Lost in Supermarket (outoudessaan loistava), Should I Stay or Should I Go, Washington Bullets, Straight to Hell...
Tähän ei-faniuteeni liittyy toinenkin onnekas sattuma. Vähän kohtalokkaan Provinssin jälkeen isäni lähti tiedetoimittajien kanssa ulkomaille, pyysin tuliaisiksi jotain Clashin levyä. Mukana matkalla olikin innokas Clash-fani, jota isäni konsultoi ja niin minä sain Clash On Broadway- kokoelman, josta löytyy suunnilleen kaikki tarvittava.

Muita faneja tai ei-faneja?

Ahhh, The Clash. Nythän on niin, että The Clash on yksi allekirjoittaneen lemppariyhtyeistä. 1970-luvun lopulla vaikutti monta suurenmoista rock-yhtyettä, mutta The Clash oli niistä parhaita. Ja The Clashin pojilla oli tosiaan TYYLI hallussa myös visuaalisesti!

Lempikappaletta en osaa nimetä. Spanish Bombsin julma lyriikka tuottaa kylmiä väreitä rinnastaessaan idioottimaiset brittituristit Espanjan sisällissodan muistoihin: "juoksuhaudat täynnä runoilijoita, kiinnittämässä pistimiään". Rock the Casbah, Guns of Brixton, White Riot, Clash City Rockers, Jimmy Jazz...The Clashilta ei ässäbiisit lopu kesken ihan heti.

Albumeista The Clashin nimetön debyyttilevy ja London Calling ovat mestariteoksia, ja esimerkiksi Combat Rock on selkeästi mainettaan parempi levy.

1970-luvun Iso-Britannia oli kertoman mukaan hirvittävä paikka elää, mutta siellä tehtiin paljon upeaa musiikkia. Joe Strummerin varhainen kuolema oli todella suuri menetys kiittämättömälle maailmalle!

*vietää sekunnin hiljaisen hetken Strummerin muistoksi*

Noniin, ja eikun hehkuttamaan!! Tästä bändistä ei ole kyllä sanaakaan pahaa sanottavaa, se on yksi loistavimmista pumpuista koskaan, piste.

London Calling on mielestäni aivan täydellinen levy, sen ensirytmistä viimeiseen sointuun se potkii takaraivoon, kuin hullu härkä. Levyltä ei löydy yhtään heikkoa biisiä, eikä edes keskivertoja.
Kyllä jokaisen pitäisi ostaa ainakin tämä lätty (jollei raha riitä Clash on broadwayhin) ymmärtääkseen musiikin hienoutta ja monipuolisuutta.

Minä siis voisin täysin varauksettomasti kehua tätä bändiä ja levyä aivan kenelle tahansa, milloin tahansa.

Clashille kyllä kiitos ja kumarrus kaikesta, ihan loistava yhtye.

London Calling on kyllä loistava levy (ja ainoa jonka omistan tuon kokoelman lisäksi) mutta kyllä sieltä löytyy vähän huonompiakin lauluja, kuten Lover's Rock, jolla on kyllä tärkeä aihe. En vain pysty kuuntelemaan sitä vakavalla naamalla.
Sain juuri kirjastosta ilmoituksen että varaamani Joe Strummer and the Mescalerosin Global Go-go on saapunut, mielenkiintoista kuulla muistanko mitään siitä neljän vuoden takaisesta keikasta.
Olen ollut Manic Street Preachers -fani monta vuotta ja vaikka se edelleenkin on lempibändini kyllä se jotenkin kalpenee Clashin rinnalla. James Dean Bradfield laulaa paremmin mutta Joe Strummerin äänessä on voimaa ja asennetta. Mick Jonesin äänestä en ole niin innostunut.

Clashia olen kuunnellut viimeksi muistaakseni parisen vuotta sitten. London Callingia ja jotain toista levyä, jonka nimeä en saa päähäni. Muistaakseni bändi ei tehnyt silloin kovin suurta vaikutusta, muttei se missään tapauksessa huonokaan ollut.
Lost in a supermarket (tai jotain... ) oli hauska kappale.

Kannattaa kuunnella uudestaan, jos olisit vaikka kasvanut pitämään musiikista

Lost in Supermarket on kyllä hauska, vaikea kuvitella sen esittäjän olevan punkpioneeri

Poltin itselleni Clash on Boradway -kokoelmalta lyhyemmän version, kolmea levyä on hankalaa kantaa mukana. Nämä pääsivät mukaan: Janie Jones, White Riot, I'm So Bored With The USA, Hate & War, What's My Name, London's Burning, Police and Thieves, London Calling, Brand New Cadillac, Rudie Can't Fail, The Guns Of Brixton, Spanish Bombs, Lost In Supermarket, Train In Vain, The Leader, Somebody Got Murdered, Washington Bullets, Rock The Casbah ja Should I Stay Or Should I Go.

Kuuntelen levyä tällä hetkellä ja niin noloa kuin se onkin niin laaulan mukana. Onneksi kämppis ei ole kotona

Ereine sanoi:

Lost in Supermarket on kyllä hauska, vaikea kuvitella sen esittäjän olevan punkpioneeri

Click to expand...

Aivan. Yksi The Clashin vahvoista puolista olikin se, se että he kykenivät yhdistämään punk-asenteeseen niin monenlaisia musiikkityylejä: fiftarirokkia, hard rockia, New Orleans -meininkiä, jamaikalaismusiikkia, diskoa, Bruce Springsteen -parodiaa, funkia...

Reggae- ja ska-vaikutteet toki olivat voimakkaita monen muunkin uuden aallon rock-yhtyeen tuotannossa. Mutta tuskin kukaan oli tyylillisesti niin eklektinen kuin The Clash. Tässä suhteessa London Callingia voi verrata oikeastaan vain Jimi Hendrixin mestariteokseen Electric Ladyland (1968).

Joe Strummer oli enkeli.

PS. The Clashin ystävien kannattaa tutustua myös The Jamin tuotantoon.

Kyllä The Clash on sellainen bändi, jota en oikeastaan koskaan ole erityisen paljon kuunnellut, mutta jonka varjo on aina jotenkin häilynyt kuuntelemani musiikin yllä. Esimerkkinä vaikka erään suosikkiyhtyeeni, Red Hot Chili Peppersin kappale Right on time. Jok'ikinen kerta kun biisi soitetaan livenä, on introna London Callingin alku. Iskee kerta kerran jälkeen niin täysillä, että poksis. Ja tekevät sen vielä melekosella kunnioituksella.

Mitä nyt voisin suosikkibiisejä sanoa? Eniten mielessä tietysti ne Radio Cityn vakiot mitä töissä kuulen ja hoilotan eli ehdoton Rock the Casbah ja Should I stay or should I go sekä London Calling.
Olisi syytä hankkia bändin levy. Innostavaa musiikkia.

Projektiini itseni sivistämisestä musiikin alalla kuuluu myös The Clash. Nimen olin kuullut sen verran monta kertaa jossain, että päätin vähän tutustua. Eli nyt siis kuulette sellaisen tyypin mielipiteitä, joka on kuullut bändiltä tasan kaksi biisiä.

Jostain syystä minulla oli Clashista kaksi vaihtoehtoista mielikuvaa:
1. Paljon raskaampi ja sekavampi, tyyliin mies kirkuu rumpujen ja basson pauhatessa.
2. Tyylikäs bändi, jolla on omanlaista, (ehkä vähän liiankin) erikoista musiikkia.

Onneksi kakkonen piti enemmän paikkansa, mutta miltään friikkimusiikiltakaan Clash ei tosiaankaan vaikuta. Hienolta ja mielenkiintoiselta tässä vaiheessa, vaikkei nyt kuitenkaan miltään ihan henkeäsalpaavalta. Kun vielä vähän enemmän tutustun, voi tästä kehkeytyä ihan vakkarikuunneltavaa.


Ja ne kaksi biisiä sattuvat sopivasti olemaan teidän kehumat Rock the Casbah ja London Calling.

Arkistojen kaivelu on palkitsevaa puuhaa. Voisinkin kehittää itselleni uuden harrastuksen vanhojen keskustelujen herättelystä.

Mutta asiaan. Clash on yksi ensimmäisistä bändeistä, joita olen alkanut kuunnella jotenkin muuten kuin kavereitteni vaikutuksesta. Minun ja Clashin ensitapaamisesta ei kyllä ole kuin muutama vuosi, mistä saakin juuri sopivan nolon kuvan laumaeläimyydestäni.

Tutustumisesta saan kiittää isäni levykokoelmaa, josta ei sitten mitään muuta kuuntelukelpoista olekaan löytynyt. Hävettää myöntää, mutta en enää muista isäni omistaman levyn nimeä. Joka tapauksessa se sisälsi Clash -lempparini Combat Rockin.

Isän ansiostahan minäkin olen Clashiin törmännyt. Meillä on melko samanlainen musiikkimaku ja hän käski minut lainaamaan London Callingin, joka hänen mukaansa oli oikea legenda. Tuli sitten poltettua levy koneelle ja näin... Täytyy kyllä sanoa että sen kansi on kyllä hupaisa. (Jollain tavalla punkin prototyyppi, mies hakkaa kitaraa lattiaan.)

London Calling on kyllä sympaattinen levy. The Clashilla on selvästi oma tyylinsä vaikka se ei mitenkään minusta ole "vaikeaa" tai mitään. Innostavaa musiikkia se tosiaan on, lähtee päivä mukavasti liikkeelle kun laittaa stereoista pauhaamaan vaikka I'm Not Downin.