Tämä runo ei erityisemmin säväyttänyt minua ensilukemelta. Tarina lähtee liikkeelle kuvauksella aamusta. Herää uteliaisuus, missä ollaan. Onko viimeinen laiva lähdössä, vaiko ollaanko jo vastarannalla. Neljännessä säkeistössä muusiikki antaa viitteen pian esiin tulevasta laivasta. Seuraavissa säkeistöissä laivan matkustajat ja rannalla oleva Fíriel keskustelevat. Häntä pyydetään mukaan, mutta hän empii, koska on kuolevainen ja lopulta palaa majaansa, ja viimeinen laiva häipyy.
Ehkä runon ongelma on, ettei se herättänyt teeman vaatimaa tunnetta eikä siinä toisaalta ollut voimakasta mittaa tai riimitystä, joka olisi vetänyt sitä eteenpäin. Teknisesti runossa ei ole mitään vikaa. Alussa luotu aamunkoiton kuvaus, haltioiden toteamukset kuolevaisista maista ja Fírielin epäröinti on kirjoitettu hyvin sanankääntein. Silti tarina vaikuttaa väkinäiseltä.
On ilmeisesti kaunis keskikesän aamu (päätellen varhaisesta aamunkoista). Mutta miksi haltiat sanovat syksyyn olevan vielä kauan? Myöhemmin he puhuvat kuolevaisen maailman katoavaisuudesta (”Täällä kuihtuu ruoho, putoo lehti”), jossa kesät ovat vain ohikiitäviä hetkiä. He sanovat jättävänsä ainiaaksi nämä maat ja purjehtivansa Haltiakodon autuaille maille, mutta eivät sure Keski-Maan hylkäämistä tai odota tulevaa riemua. He ovat iloisella tuulella, mutta mikään ei tunnu liikuttavan heidän mieltään.
Tähän tarinaan sekoittuu aineksia keijuista, jotka houkuttelevat ihmisiä harhakuvilla mukaansa. Haltiat kutsuvat Fírieliä, joka empii. Hän ottaa askeleen kohti, mutta tajuaa, ettei voi kuolevaisena tulla. Vaikka hän torjuu houkutuksen, jokin lumous tuntuu haihtuneen ja timantein koristeltuun mekkoon pukeutunut neito muuttuu arkista työtä tekeväksi tytöksi. Tästä tulee mieleen kaksi tulkintaa. Joko haltioiden häipyessä maailman kauneus himmeni tai sitten runon alku oli ehkä vaarallistakin harhakuvitelmaa, jonka Fíriel torjui ja palasi maanläheiseen arkiseen eloon. Edellinen sopisi symboloimaan haltioiden lähtöä, toinen ainekseen ihmisiä houkuttelevista pahoista keijuista.
Lopussa viimeisen laivan mentyä ollaan siis siirrytty kesäaamun satumaisuudesta arkisuuteen. Oma pettymykseni runoon käy ilmi verratessa sen viimeisiä sanoja Silmarillionin tai Tarun loppuun. Se kyllä kertoo, että haltiat ovat poissa (”Milloinkaan / ei lännen laivat kuolevaisten rantaa / enää lähesty kuin aikoinaan, / ja laulunsa enää kantaa.”), mutta ei tunnu lainkaan samalta kuin Silmarillion lopetus (”Ja viimeisinä nostivat ankkurin Kolmen Sormuksen haltijat (--) Syksyn hämärässä se purjehti ulos Mithlondista kunnes Käyrän Maailman vedet vajosivat sen alta (--), ja laulujen ja tarujen eldar olivat poissa.”).Tai ehkä ongelma on, että odotin ja luin runon liikaa haltioiden lopullisena lähtönä, en Fírielin kertomuksena ja pettymyksenä.
Ehkä runon ongelma on, ettei se herättänyt teeman vaatimaa tunnetta eikä siinä toisaalta ollut voimakasta mittaa tai riimitystä, joka olisi vetänyt sitä eteenpäin. Teknisesti runossa ei ole mitään vikaa. Alussa luotu aamunkoiton kuvaus, haltioiden toteamukset kuolevaisista maista ja Fírielin epäröinti on kirjoitettu hyvin sanankääntein. Silti tarina vaikuttaa väkinäiseltä.
On ilmeisesti kaunis keskikesän aamu (päätellen varhaisesta aamunkoista). Mutta miksi haltiat sanovat syksyyn olevan vielä kauan? Myöhemmin he puhuvat kuolevaisen maailman katoavaisuudesta (”Täällä kuihtuu ruoho, putoo lehti”), jossa kesät ovat vain ohikiitäviä hetkiä. He sanovat jättävänsä ainiaaksi nämä maat ja purjehtivansa Haltiakodon autuaille maille, mutta eivät sure Keski-Maan hylkäämistä tai odota tulevaa riemua. He ovat iloisella tuulella, mutta mikään ei tunnu liikuttavan heidän mieltään.
Tähän tarinaan sekoittuu aineksia keijuista, jotka houkuttelevat ihmisiä harhakuvilla mukaansa. Haltiat kutsuvat Fírieliä, joka empii. Hän ottaa askeleen kohti, mutta tajuaa, ettei voi kuolevaisena tulla. Vaikka hän torjuu houkutuksen, jokin lumous tuntuu haihtuneen ja timantein koristeltuun mekkoon pukeutunut neito muuttuu arkista työtä tekeväksi tytöksi. Tästä tulee mieleen kaksi tulkintaa. Joko haltioiden häipyessä maailman kauneus himmeni tai sitten runon alku oli ehkä vaarallistakin harhakuvitelmaa, jonka Fíriel torjui ja palasi maanläheiseen arkiseen eloon. Edellinen sopisi symboloimaan haltioiden lähtöä, toinen ainekseen ihmisiä houkuttelevista pahoista keijuista.
Lopussa viimeisen laivan mentyä ollaan siis siirrytty kesäaamun satumaisuudesta arkisuuteen. Oma pettymykseni runoon käy ilmi verratessa sen viimeisiä sanoja Silmarillionin tai Tarun loppuun. Se kyllä kertoo, että haltiat ovat poissa (”Milloinkaan / ei lännen laivat kuolevaisten rantaa / enää lähesty kuin aikoinaan, / ja laulunsa enää kantaa.”), mutta ei tunnu lainkaan samalta kuin Silmarillion lopetus (”Ja viimeisinä nostivat ankkurin Kolmen Sormuksen haltijat (--) Syksyn hämärässä se purjehti ulos Mithlondista kunnes Käyrän Maailman vedet vajosivat sen alta (--), ja laulujen ja tarujen eldar olivat poissa.”).Tai ehkä ongelma on, että odotin ja luin runon liikaa haltioiden lopullisena lähtönä, en Fírielin kertomuksena ja pettymyksenä.
