TSH 2023: Ensimmäinen kirja (loppukeskustelu)

Nyt on ensimmäinen kuudesta luettu. Hobitit on saatu vaikeuksien kautta Konnusta Rivendelliin Sormus mukanaan, Konkari on liittynyt seuraan ja Gandalf poukkoilee jossakin. Uhka on hetkeksi väistynyt, mutta ei se siihen lopu, ehei Aarre.

Käsittääkseni 1. kirjaa on usein arvosteltu siitä, että alku on liian hidas ja karkottaa lukijoita, mutta jos nämä jaksavat sinnitellä, loppu on historiaa. Pitääköhän tämä paikkansa?

Esitteleekö 1. kirja Keski-Maan tarpeeksi laajasti ja täyteläisesti? Onko nähtävissä vielä ”Hobitin jatko-osan” (kuten Tolkienkin teosta alun perin nimitti) piirteitä vai toimiiko tämä itsenäisenä teoksena? Mahtaako nykyään moni edes lukea Hobittia ensin ja Herran toisena? Silmarillionista aloittavat ovat toki aivan omassa kastissaan, jos varomattomasti nielaisivat myös ”Mahtisormukset ja kolmas aika”-osan.

Kirjasta lähes puolet sijoittuu Kontuun (luvut 1-5 ja tietysti prologi) kolme lukua (6-8) Vanhaan metsään ja Hautakeroille, kaksi ja puoli Briihin (9-11) ja puolitoista metsiin ja kukkuloille (11-12). Joten voi todella sanoa, että eteneminen on varovaista, vai kuinka? Mutta omasta mielestäni tämä on tarpeen, jotta lähtöpaikan merkitys iskostuu lukijan mieleen. Lisäksi vielä edetään luvusta toiseen samaa tarinaa eikä siirrytä paikasta toiseen kuten kolmannesta kirjasta lähtien.

Kertokaahan nyt omia ajatuksianne tähänastisesta.

P.S. Ryöstin tämän alustuksen Ereinionilta, kun aika alkoi loppua kesken ja ensi viikolla odottaa jo uusi kirja ja uusi luku. Toki olisi mukavaa saada E:n alustuskin tähän ketjuun, eipä sen välttämättä tarvitse olla alussa

Vohobitti pitää 1. kirjan verkkaisesta esityksestä. Toki kokonaisuutena se on epätasainen samoin kuin koko TSH (mistä voidaan keskustella lisää kun koko kirja on kahlattu läpi ja on lopullisen loppukeskustelun aika). Tarkoitan, että kun hoppelit lähtevät liikkeelle, niin aluksi jokaisen päivän tapahtumat kerrotaan yksityiskohtaisesti ruokineen, maisemineen ja hoppeleiden unineen ja mielenliikkeineen. Sitten kun Briistä jatketaan matkaa, niin kerronta hiljaalleen laventuu ja Viimapäältä eteen päin mennään jo viikon sykäyksissä, vaikka paikoittain viimeinenkin luku kaunista kuvausta Keski-Maan luonnosta, ennen kaikkea Peikkokorvesta. Mutta TSH:ssa kerronta koko ajan nopeutuu ja yksityiskohdat vähenevät, mikä on huono juttu.

Niin ikään Vohobitin suhde Tom Bombadiliin on edelleen ristiriitainen. Tavallaan on kiva, että Bombadil on mukana iloisine nöpöineen, mutta kuitenkin ylimääräinen hahmo tarinan eteenpäin viemistä ajatellen. On myös Bombadilin vika, että 1. kirja on paksumpi kuin muut TSH:n osat. Ehkä tällä kertaa lukupiirin antoisin oli huomautus Tolkienin alkuperäisestä suunnitelmasta, että hoppelit olisivat rynnänneet Halavaiselta suoraan Haudanhaamun vangiksi, mistä Tom olisi pelastanut heidät. Se olisi kieltämättä toiminut kokonaisuutta ajatellen paremmin, ei olisi kaksi sinänsä sormuksen tarinaan kuulumatonta ihmepelastumista peräkkäin. Samoin ajatus hobittien miekoista alun perin pronssimiekkoina oli mielenkiintoinen ja uusi tieto.

Joka tapauksessa, Vohobitti on taas viimeisen kymmenen vuoden aikana viettänyt hobittipäivää ja Tolkien-viikkoa, miettien Frodon matkan ensimmäistä viikkoa päivittäin. Siitä on tullut sellainen rituaali ruokineen ja viineineen sekä Ryhmäteatterin musiikin kuunteluineen. Siksi TSH:n ensimmäiset luvut ovat Vohobitille tärkeimmät, ja samasta syystä pidän melkein Hobitista enemmän kuin TSH:sta: kerronta ei ole liian surullista ja vakavaa kirjallisuutta, tarina vanhan maailman lopusta vielä tässä vaiheessa, vaan enemmän sadunomaista, mutta samalla maanläheistä.

Minullekin nykyään sopii tuo verkkainen tahti. Nuorempana se oli vähän pakkopullaa, mutta nyt olen nauttinut juuri siitä, että homma etenee rauhallisesti, maisemat, ruuat, matkan vaiheet kuvataan yksityiskohtaisesti. Itseasiassa minua (ehkä jotakuta muutakin) hämää aina kerronnan nopeutuminen. Se lukee siellä kyllä, mutta siihen ei kiinnitä huomiota vaan aivot katsovat pitkään, että kerronta etenee samaan verkkaiseen tahtiinsa. Siksi hobittien matka tuntuu niin paljon todellista lyhyemmältä. Nyt kun ajattelen niin olisin halunnut tässä kirjassa kuulla vielä lisää metsätaipaleen kuvausta. Kun Konkari johdattaa hobitteja pitkin erämaita. Ei alun verkkaiseen tahtiin, mutta edes jotakin. Vaikka vaan yhden sivun verran luonto- ja tunnelmakuvausta eläimineen, kasveineen ja tunnelmineen. Olisiko se ollut pelontäyteistä pakoa vai olisiko sinnekin kätkeytynyt jotain toivon ja ilon pilkahduksia? Lintu, jonka laulu muistuttaa hobitteja siitä mitä jäi taakse? Tai pieni sammalikossa virtaava puro, josta täyttää vesipullot? Liian lyhyiksi jäävät yöunet kun pelko ajaa eteenpäin? Hobittien haikailu kunnon lämpimien ruokien äärelle? Heidän kasvunsa konnun turvassa eläneistä vihollisen takaa-ajamiksi vaeltajiksi?

Ensimmäinen kirja ei imaise mukaansa samalla tavalla kuin seuraavat, mutta seuraavissa hyppiminen hahmosta toiseen on ärsyttävää. Juuri kun pääsee kunnolla yhden tarinan imuun ja haluaa tietää lisää, vaihtuukin tarina ihan muualle ja taas pitäisi innostua uudestaan. Toki joka lukukerralla toisesta tarinasta kiinni saaminen on helpottunut ja nopeutunut vähän. Silti olen iloinen, että ensimmäisessä kirjassa ollaan vielä yhdessä.

Pahoittelen myöhästymistä, muutama huonosti nukuttu yö takana kun vanhoissa patjoissa ei ollut vara parempi ja uusi löytää tiensä perille vasta alkuviikosta. :/ Hirveän kattavaa alustusta en saanut olosuhteista johtuen aikaiseksi, mutta josko nyt kuitenkin niin muodikkaat kolme pointtia.

I) Ensimmäinen kirja lienee kaikista selvimmin se, jossa Tolkienin esipuheen mainita Tämä tarina kasvoi kirjoittaessa näkyy. Tämä näkyy sekä siinä, kuinka tarina muuttuu pikku hiljaa kevyestä vakavammaksi (olkoonkin, että Menneisyyden varjo asettaa jo tietyt reunaehdot koko tarinalle), erityisenä taitekohtana sanoisin olevan Briin, missä kohtaa aiemmat keventävät elementit (kuten Frodon suhde Magotin perheen sienimaihin tai Bombadilin huonekunta) katoavat lähestulkoon kokonaan ja tarina muuttuu tyylillisesti kutakuinkin sellaiseksi jona se jatkuu lopuissa kirjoissa. Yhtäältä tämä tarinan "orgaaninen kasvu" on kovin viehättävää, mutta useamman kerran tekstin lukeneen kriittisemmän lukijan silmään nousee myös tietynlaisia epäjohdonmukaisuuksia, joissa ehkä näkyy se, että Tolkien ei ole täydellisesti pystynyt harmonisoimaan alkulukujen kevyempiä aineksia siihen kokonaisuuteen, joka TSH:sta lopulta tuli. Näistä ehkä selvimpänä

II) Sormusaaveet. Siis oikeasti, nämäkö tyypit ovat pitäneet Keski-Maata kauhun vallassa miltei viisi vuosituhatta? Eihän Noitakuninkaalla tunnu olevan minkäänlaista operaatiojohtamisen taitoa, vaikka tyypin CV:hen kuuluu valtakuntien tuhoamisia, kuninkaiden pettämisiä ja armeijoiden saattamisia kauhun valtaan. Näistä huolimatta ei ensin tahdota saada kiinni neljää puolituista jotka eivät varsinaisesti tee löytymistään kovin vaikeaksi, ja kun siinä lopulta onnistutaan, niin hipaistaan päämaalia tikarilla ja lähdetään kalppimaan heti kun se sanoo ruman (tai siis kauniin) sanan. Kuinka pahasti siellä Morgulissa oikein on gonahdettu? Jos nyt listataan yhteen, mitä asiansa osaava tiedustelu-upseeri olisi tehnyt toisin, niin 1) kun rekrytoitavissa oli selkeästi myös ihmistyövoimaa (kuten Imarre ja Briin etelänmies) niin miksi ihmeessä piti lähettää Kontua tiedustelemaan omaa porukkaa jotka pelottavat suurimman osan hobiteista karkuteille ja vieläpä kärkijoukoksi Khamûl joka ei varmaan päivänvalolla löytäisi edes omaa hevostaan jollei istuisi sen selässä? Sitten 2) miten sen jälkeen, kun kohde on paikallistettu Bukinmaahan menee useita päiviä ennen kuin paikalle saadaan opertointikykyinen partio varmistamaan alue? Haiskahtaa pahasti mikromanageeraukselta jossa alaisten pitää käydä henkilökohtaisesti hakemassa päällikön puumerkki tällaiseenkin operaatioon jossa ennen kaikkea nopeus olisi valttia. Sama toistuu Briissä jossa 3) isketään kohteen olinpaikkaan, jonka oma lähde on vinkannut, mutta kun sitä ei sieltä löydy käydään vain purkamassa turhautumista ajamalla majatalon tallit tyhjäksi sen sijaan että esimerkiksi etsittäisiin kohdetta muista majatalon huoneista? Missä improvisointi? Oliko Noitakunkulta taas tullut tarkat ohjeet ja kun ne eivät kantaneet hedelmää piti lähteä kysymään tarkennusta? Ja tämän jälkeen kun 4) kohde lähtee Briistä ei edes yritetä napata sitä kiinni vaan annetaan sen kadota näkyvistä kulmakunnan parhaan maastontuntijan seurassa. You had one job ja sitä rataa. Hirveän hyvin ei myöskään näytä 5) tiedonkulku pelaavan, kun neljä yhdeksäsosaa voimista lähtee Gandalfin perään suuntaan, jossa kohde ei yksinkertaisesti voi olla, koska ei mitenkään ole voinut ehtiä jonnekin Jättijängille jalkaisin. Eikö kaksi tyyppiä velhoa jahtaamaan olisi riittänyt, ja loput sitten varsinaisen tehtävänannon tueksi? Kohta 6) eli kekkulointi Viimapään liepeillä tulikin jo edellä mainittua, olisiko kannattunut tehdä vaikka Konnussa tai Briissä etukäteistesti siitä kuinka hyvä vastustuskyky puolituisilla on Morgulin veitsiä kohtaan ettei tule tosipaikassa yllätyksiä, hä? Tämän jälkeen ollaankin sitten surullisessa loppuhuipennuksessa eli kohdassa 7) jossa Glorfindel nöyryyttää nazguleita menneen tullen, edestä ja takaa, Sillalla ja Kahlaamolla. Minkähänlainen meriselitys operaation debriefingissä annetaan Sauronille, joka ei varsinaisesti taida olla niitä ihmis- (tai siis ex-ihmis-)läheisimpiä johtajia? Varmaan porukka on paluumatkalla keksinyt yhteisen tarinan jonka mukaan Sormus paikannettiin vasta kahlaamolla, jossa Noitakuningas onnistui iskemään Asfalothin selässä kiitävän Frodon hauikseen veitsensä mutta sitten ratsu pääsi karkuun ja tuli vedenpaisumus. Tai jotain muuta vastaavaa, jossa edes vaikuttaisi siltä että yritettiin me hei parhaamme.

Vakavammin, nazgûlien toistaitoisuutta enemmän kaikki edellä kuvattu tietysti kertoo siitä, että Tolkien ei vielä alkulukuja kirjoittaessaan kokonaisuudessaan hahmottanut sitä, minkä tason mahdiksi ne myöhemmin osoittautuisivat, mistä syystä ne vaikuttavat alussa kiistämättä pelottavilta mutteivät kuitenkaan miltään hirvittäviltä uhilta: välillä haistellaan tietä huomaamatta muutaman jaardin päässä olevaa Sormusta, välillä tuijotetaan avuttomasti vastarannalta, välillä sekoillaan Briissä ilman sen kummoisempaa operaatiosuunnitelmaa. Ja sitten kun aaveet lopulta saavat Frodon kiinni, ne iskevät yhden kerran veitsellä ja jättävät sen jälkeen rauhaan, koska juonen kulku vaatii sitä, vaikkei tämä mitenkään uskottava tai tyydyttävä ratkaisu maailman sisäisessä logiikassa olekaan (kuten Konkarikin käytännössä toteaa). Well, nobody's perfect.

Pointtina III) toinen pointista I) kumpuava havainto: en varmaan koskaan ennen ole hahmottanut, kuinka episodimainen sekä ensimmäinen kirja että itse asiassa koko tarina kokonaisuudessaan onkaan. Eila Pennanen taisi luonnehtia siinä 60-luvun tekstissään (Hesarin kulttuurisivuilla?), joka kai on about ensimmäinen teksti Tolkienista suomeksi koko TSH:ta episodiromaaniksi ja sitähän se tosiaan on, minkä havaitsee helposti, varsinkin kun lukee lukuja yksi kerrallaan viikkoaikataululla. Kaksi ensimmäistä lukua ovat molemmat aika selkeitä omia kokonaisuuksiaan, matkan alun Konnussa muodostavat kolme lukua ovat oma episodinsa ja Bombadil-luvut käytännössä yksi episodi myös (vaiko sittenkin useampi pieni episodi?) Briin kaksi lukua ovat selkeä episodi, ja kaksi viimeistä lukua jälleen omansa. Ihan hyvin voisi kuvitella rakenteen puolesta TSH:n tulleen julkaistuksi episodi kerrallaan jossain Amerikan pulp-lehdissä (ja kai Inklingisit tietyssä mielessä pulp-lehtien lukijakunnan vastine olivat, vaikka tekstin vastaanoton muoto sekä yleisön koko ja demografiset tekijät varsin paljon näissä toisistaan erosivatkin). Toisestakin kirjasta erottaa helposti 5-6 samankaltaista episodia, mutta mennään siihen toiseen kirjaan vasta ensi viikolla, eikös vaan, Aarre?

Jos ajatellaan että sormusaaveet ovat ainakin ensimmäisen kirjan luonnosmaisessa maailmassa nimenomaan aaveita, niin silloin voidaan ajatella että ne tykkäävät uhriensa pelottelusta. Kyse olisi jonkinlaisesta kissa-hiiri-leikistä, missä saaliin annetaan luulla pääsevänsä pakoon. Vasta kahlaamolla olisi vastaan tullut yllätys.

Toinen selitys voisi olla sellainen, että Frodo seuralaisineen on jonkin tai joidenkin suurempien voimien suojeluksessa, minkä vuoksi nazguleita vaivaisi ainakin Eriadorin alueella jonkinlainen aivosumu, joka saa ne toimimaan alle normaalin suoritustasonsa.

Aragorn kertoo kolmannen kirjan alussa vastaavista ongelmista omalla kohdallaan:
minä olen ennenkokemattoman väsynyt, väsyneempi kuin samoojan tulisi olla kun hänellä on tuoreet jäljet seurattavanaan. Jokin tahto antaa nopeutta vihollisillemme ja asettaa eteemme näkymättömän esteen: väsymyksen joka pesiytyy sydämeen, ei raajoihin.
(Ja Aragorn oli vähän tätä ennen esimerkiksi meinannut hukuttaa venekuntansa koskeen.)

Ja jos kyse olisi ollut Sauronin tiedossa olleista nazgulien vakavista rajoituksista, niin juuri niiden lähettäminen olisi kuitenkin ollut perusteltua sen takia, että ne olivat ainoat Sauronin palvelijat joihin hän saattoi sataprosenttisesti luottaa.

Minä olen myös välillä ärtynyt sormusaaveiden toheloinnista, mutta silti se minusta käy järkeen jos ylhäältä tullut käsky on toimia mahdollisimman huomaamattomasti ja ehkä nimenomaan etsiä sormusta ja ehkä estää sen joutuminen valkoisen neuvoston käsiin. Eli ehkä ensimmäisen kirjan aikana ei vielä ole tullut määräystä tuoda sormus Sauronille. Tässä on siis kaksi ohjetta, joita sormusaaveet yrittävät noudattaa ja kun sormus tuleekin heidän nenänsä eteen niin he joutuvat tekemään päätöksiä siitä herättääkö huomiota suuremmilla etsintäoperaatioilla, eli uhmata käsyä toimia vaivihkaa vai odottaako, että Frodo pakenee Briistä metsiin, josta aaveiden on hänet (teoriassa) helpompi napata.
Lisäksi sormusaaveet ehkä uskoivat vahingoittaneensa Frodoa Viimapäällä kohtalokkaasti ja hänen vajoavan heidän palvelijakseen. Eli Frodon sitkeys yllätti. Sormusaaveiden parhaisiin puoliin tuskin kuuluu ymmärtää eri lajien erilaisuutta. He olettivat pienien ja heikkojen hobittien olevan yhtä hanakoita lankeamaan varjon alle kuin ihmiset ja pohjasivat joitakin päätöksiään tähän.

Aragorn myös sanoo ihan suoraan, että Nazgûlien toimintatapa on se, että ne pyrkivät nimenomaan herättämään kauhua ja käymään uhriensa kimppuun yksinäisissä paikoissa kaukana avun ulottumattomilta. Kyllä, ne ovat entisaikojen kuninkaita, sotajoukkojen johtajia jne., mutta ne ovat myös epäkuolleita olentoja, joilta on riistetty niiden oma tahto täysin ja jotka ovat lisäksi viettäneet ennen tätä tarinaa pitkät ajat kökkien Dol Guldurissa ja Minas Morgulissa. En usko niiden kuluttaneen aikaa shakkia pelaamalla vaan ehkä pikemminkin vaipuneen jonkinlaiseen virransäästötilaan siksi aikaa, kun Sauronilla ei ollut niille varsinaista käyttöä. Se selittäisi pienet käynnistysvaikeudet Sormuksen etsintöjen alkaessa, siis sen lisäksi, että niiden arvellaan joissain asiaa käsittelevissä kirjoituksissa olleen sitä heikompia, mitä kauempana herrastaan ne operoivat.

Mietin myös, olisiko mahdollista, että jopa mahtisormuksiin sidotut epäkuolleet soturit "kuluvat" aikojen saatossa. Eivät niinkään fyysisesti, mutta ehkä niiden henkinen kapasiteetti laskee vähitellen, kun niiden oma tahto ja siis myös aloitekyky on jatkuvasti täysin alistettuna Sauronin tahdolle, ja taitavista strategeista ja armottomista sotureistakin tulee vähä vähältä enemmän ja enemmän kuin marionettinukkeja, jotka tarvitsevat Sauronin nykimään lankojaan kyetäkseen toimimaan.

Kirjan episodiluonteen allekirjoitan, joskin itse jakaisin sen kolmeen tai ihan alku mukaan lukien neljään episodiin: Ensin kuvaillaan lähtötilanne, leppoisa, onnellinen, tasapainoinen, pysähtynyt elämä Konnun Hobittilassa. Sitten tehdään pieni harjoitusseikkailu Konnun toiselle laidalle päämääränä ennestään tuttu Krikkolo, päästään sen aikana vähän kosketuksiin myös Konnun ulkopuolisten olentojen kanssa ja käsitetään, että ollaan itse asiassa jonkinlaisessa vaarassa. Sen jälkeen tehdään isompi harjoitusseikkailu, tällä kertaa jo Konnun ulkopuolelle päämääränä kuitenkin edelleen jollain tasolla tuttu Brii, kohdataan sen aikana uusia vaaroja, saadaan paljon tietoja sekä aseistus varsinaista seikkailua varten ja päädytään lopuksi sinne minne pitikin eli majataloon, nykyään klassiseen roolipeliseikkailujen aloituspisteeseen, jossa kaikenlaiset kummat tyypit törmäävät toisiinsa ja päättävät lähteä yhdessä suorittamaan jotain tärkeää tehtävää. Tämän jälkeen käynnistyy neljäs episodi ja varsinainen "peli": nyt on tosi kyseessä, päämääränä vain tarinoista tuttu legendaarinen haltia-asumus, matkan varrella ei enää mitään kivoja hobittimaatiloja tai metsähippien pesäpaikkoja, joista saada suojaa ja ruokaa, vihollinen kannoilla koko ajan ja tällä kertaa suoraan hyökkäillen, ja vain nippa nappa ja yksi seurueen jäsen hengenvaarallisesti haavoittuneena päästään määränpäähän - tai siis päästään tämän kirjan loputtua ja ennen seuraavan alkua, vaikkei sitä ensimmäisellä lukukerralla tietenkään tiennyt. Ensimmäinen seikkailu on suoritettu, nyt on aika parannella hahmot, varustaa ne uudelleen ja katsoa sitten, mitä PJ on seuraavaksi suunnitellut niiden pään menoksi.

Lisäys

Nazgûl-kysymys jäi kaihertamaan mielen pohjalle. Pohdin jo aiemmin Viimapään kahakan yhteydessä sitä mahdollisuutta, että Sauron ehkä halusi sormusaaveidensa tuovan mukanaan paitsi Sormuksen myös sen kantajan siksi, ettei voinut luottaa edes omiin sormusorjiinsa Sormuksen ollessa kyseessä. Jos vaikkapa Noitakuningas olisi saanut Sormuksen ihan omiin epäkuolleisiin käpäliinsä, olisiko se voinut ehkä nousta sen voimalla uhmaamaan herraansa, jopa taistelemaan vallasta hänen kanssaan? Ja siksi Sauron olisi määrännyt, ettei yksikään nazgûl saa koskea itse Sormukseen, vaan niiden on napattava sitä kantava hobitti ja tuotava koko paketti Mordoriin?

Jos edes omiin Ratsastajiin ei voinut luottaa, niin mitä sitten oli ajateltava siitä, että Sormus osoittautui olevan Eriadorissa, napakasti mahtavien haltiaruhtinaiden Círdanin ja Elrondin valtakuntien välissä ja Samoojien silmälläpidon alaisena? Eikö sellaisessa tilanteessa nimenomaan varovaisuus ja huomaamattomuus ole valttia helyä takaisin hankittaessa, ettei vain hälytetä näitä vihollismahteja tajuamaan, mitä on tekeillä? Sauronin kannalta katsottuna pahinta mitä saattoi tapahtua oli se, että joku hänen vihollisistaan ymmärtäisi, mikä sormus eräällä harmittomalla hobitilla oikeastaan on hallussaan, ja joko kävisi noukkimassa sen talteen tai sitten riistäisi sen voimakeinoin nazgûleilta, jos ne kovin avoimesti sen ryöstäisivät haltuunsa. Hän on siis hyvinkin saattanut todeta aaveitaan matkaan lähettäessään, että "nyt ihan hissuksiin ja huomaamattomasti pojat, yhtään hälinää ei saa aiheuttaa - ettekä sitten koske itse Sormukseen".

Kiitos tähänastisista keskusteluista. Vaikken ole osallistunut, niin muiden pohdinnat ovat olleet antoisia ja omaa ajattelua ja myös lukukokemusta avartavia.

”Käsittääkseni 1. kirjaa on usein arvosteltu siitä, että alku on liian hidas ja karkottaa lukijoita, mutta jos nämä jaksavat sinnitellä, loppu on historiaa. Pitääköhän tämä paikkansa?”

On varmaan näinkin. Oma äitini ei koskaan päässyt Sormusten herran alkua pidemmälle, koska ei käsittänyt koko juttua. Itse taas olen viimeisillä lukukerroilla nauttinut loppujen lopuksi eniten kaiken alusta: maanläheisistä hobiteista ja heidän kuvaamisestaan. Olen joskus ajatellut, että olisi ollut kiva lukea pelkästään hobittien elämästä. Voihan tietysti olla niin, että se tuntuisi oikeasti tylsältä. Mutta ajatuksena se on ollut kiva, koska hobittien elämä vaan näyttäytyy niin maalaisromanttiselta ja sellaisena jotenkin ihanteelliselta. Ja heidät kuvataan kuitenkin kiinnostavina persoonina. Professori itsekin samaistui eniten hobitteihin.

”Esitteleekö 1. kirja Keski-Maan tarpeeksi laajasti ja täyteläisesti?” Kyllä minusta ihan riittävästi. Liika kuvaus olisi syönyt tilaa itse tarinalta tai olisi paisuttanut kirjaa vieläkin muhkeammaksi.

”…vai toimiiko tämä itsenäisenä teoksena?” Kyllä ainakin minulla, luin tämän aikoinani ennen Hobittia eikä tehnyt tiukkaa. Vaikka Hobitti onkin juonen kannalta varhaisempi teos, niin on se ollut alunperin lasten kirja (tosin älykäs / nerokas sellainen) ja Sormusten herra taas aikuisten vastaava.

”…eteneminen on varovaista, vai kuinka?” Kyllä ja tämä toimii mielestäni oikein hyvin.

Itselleni tätä nykyä sekä Hobitin että Sormusten herran huikeimpia juttuja ovat toimivat dialogit / keskustelut. Professori on järjettömän loistava sommittelemaan hienoja ja monisyisiä dialogeja hahmojen välillä <3

Minulla meinasi ekalla kerralla töpätä prologiin ja niihin muihin alkujuttuihin, mutta sen jälkeen varsinaiseen Taruun asti päästyäni ei ollut enää sellaista "tökkii, tökkii" -oloa.

Jos vielä muistan useamman vuosikymmenen takaista ensimmäistä lukukertaa, niin alkuluvut eivät aiheuttaneet minulle mitään pysähtymistä, mutta tuolloin noin kymmenvuotiaana mielilukemistani olikin "Koululaisen uusi tietosanakirja ja lisätietojen pikku jättiläinen". Ensimmäisen lukukerran vaikutelmista yleisemmin muistelen että Sauron ja Saruman saattoivat jonkin aikaa mennä sekaisin. Myöskään Westernessen, Numenorin ja muiden merentakaisten maiden suhde toisiinsa ei ollut aivan selvä. Pidän alkuluvuista kovasti. Ja nyt taustojen tarkemman selvittelyn yhteydessä paljastuvat ensimmäisten luonnosten vaikutukset eräisiin epäselvän tai ristiriitaisen tuntuisiin kohtiin oikeastaan vain lisäävät niiden viehätystä ja saavat miettimään vaihtoehtoisia tapoja miten tarina olisi voinut kehittyä esimerkiksi jos se olisi pysynyt enemmän "Hobittia" muistuttavassa tyylilajissa.

Epäilemättä monille, varsinkin nuoremmille lukijoille alku tuottaa vaikeuksia. Esimerkiksi tyttäreni jumiutui Tom Bombadiliin. Hän oli kuitenkin ahminut koko Harry Potter-sarjan, vaikka minusta ainakin viides osa, Feeniksin kilta, oli melko sekavaa ja tahmeaa luettavaa ja harpoin sitä useampien kymmenien sivujen yli.

Niin, suurin osa niistä, joille alkuluvut olivat abominatio, eivät varmaan ole eksyneet tänne. Pitäisi varmaan tehdä kyselytutkimus laajalla otannalla.

Minä jumituin aikoinaan kymmenen ikävuoden korvilla jo prologiin. Äiti, joka kuitenkin ehdottomasti halusi minun lukevan Sormusten Herran, koska oli varma että tykkäisin siitä, kehotti lopulta jättämään prologin kokonaan väliin ja kokeilemaan lukemista suoraan varsinaisen tarinan alusta. Sekään ei sujunut, koska ilman prologin tarjoamia taustatietoja minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä hobitit ovat tai kuka Bilbo Reppuli on, ja kuvaus syntymäpäiväjuhlien järjestelyistä lähinnä ikävystytti. Lisäksi kaapuhemmopainoksen litteä teksti oli rasittavaa luettavaa vasta vähän toisella kymmenellään olevalle lapselle. Vasta kun olin 12 ja äiti keksi lainata veljeltään Louhi-painoksen pääsin vihdoin vauhtiin lukemisen kanssa, ja se olikin sitten menoa.

Isilmírë sanoi:

Nazgûl-kysymys jäi kaihertamaan mielen pohjalle. Pohdin jo aiemmin Viimapään kahakan yhteydessä sitä mahdollisuutta, että Sauron ehkä halusi sormusaaveidensa tuovan mukanaan paitsi Sormuksen myös sen kantajan siksi, ettei voinut luottaa edes omiin sormusorjiinsa Sormuksen ollessa kyseessä. Jos vaikkapa Noitakuningas olisi saanut Sormuksen ihan omiin epäkuolleisiin käpäliinsä, olisiko se voinut ehkä nousta sen voimalla uhmaamaan herraansa, jopa taistelemaan vallasta hänen kanssaan? Ja siksi Sauron olisi määrännyt, ettei yksikään nazgûl saa koskea itse Sormukseen, vaan niiden on napattava sitä kantava hobitti ja tuotava koko paketti Mordoriin?

Click to expand...

Isilmírë:llä oli minusta paljon kiintoisaa pohdintaa tässä viestissään, josta lainauksenikin on. Mitä tuohon sormusaaveiden luotettavuuteen tulee, niin Tolkien vastaa siihen aika selvästi KTK:n "Sormuksen etsinnät" -luvussa:

"Viimein hän tuli siihen tulokseen että tässä asiassa häntä voisivat auttaa vain hänen mahtavimmat palvelijansa, sormusaaveet joilla ei ollut muuta tahtoa kuin hänen tahtonsa, sillä kukin oli täydellisesti antautunut sille sormukselle jonka orjaksi oli joutunut, ja sormukset olivat Sauronilla."

"Sormusaaveet olivat hänen muita palvelijoitaan verrattomasti mahtavampia, ja sopivimmat sentapaiseen tehtävään koska ne olivat kokonaan alamaisia Yhdeksälle Sormukselle jotka kaikki olivat Sauronilla, eivätkä ne kertakaikkiaan kyenneet toimimaan Sauronin tahtoa vastaan, niin että jos yksi niistä, vaikka itse Noitakuningas joka oli niiden päällikkö, olisi kaapannut Suurimman Sormuksen, olisi se tuonut sen herralleen."

Mitä tulee taas sormusaaveiden "heikkoon" toimintaan sormusta jahdattaessa, niin osasyynä oli varmasti Sauronin pelko, että jos avointa voimaa käytettäisiin paljon, niin vastustajat (Gandalf, Elrond, Galadriel, yms saisivat ehkä vihiä sormuksesta ja voisivat ehtiä ensin (KTK, sama luku taaskin):

"Mutta Sauron ei väheksynyt Viisaiden mahtia ja valppautta ja hän käski Nazgülien toimia niin huomaamatta kuin mahdollista."

Toisaalta myöhemmin samassa luvussa (mutta tarinan eri versiossa, niitä on versiot A, B, C ja D) Sauron saa kuulla Klonkun vangitsemisesta ja pelästyy, eikä niin enää välitä salassa toimimisesta.

"Silloin Sauron epäilemättä vihastui ja kauhistui. Hän päätti käyttää Sormusaaveita mitä pikimmin, sillä nyt oli tärkeätä vauhti eikä niinkään salassapysyminen."

Silti Noitakuningas päättää (taas yhdessä versiossa), että Kontuun tungeutuminen tuli suorittaa seuraavasti:

"...oli toimittava mahdollisimman huomaamatta, aiheuttaen niin vähän pelkoa kuin ikinä, ja vartioitava samalla myös itärajoja. Sen tähden se lähetti osan Ratsastajista Kontuun antaen ohjeen, että niiden oli hajaanuttava siellä liikkuessaan..."

Nämä seikat selittävät minusta aika hyvin Sormusaaveiden toimintaa Konnussa ja vielä Briissäkin. Erämaassa näiden kohtien painoarvo aaveiden toimintamalliin heikkenee mutta ehkäpä siellä voidaan ottaa huomioon ainakin se, että (päivänvalossa) nillä oli taipumis eksyä ja, että ne pelkäsivät vettä ja tulta. Ne olivat selvästi heikompia tarinan alussa Eriadorissa, missä Sauron ei voinut pimentää päivänvaloa kuten teki myöhemmin Gondoria vastaan sotiessaan. Ja koska ne niin selvästi olivat Sauronin tahdon orjia ja hänen ohjailunsa ja käskyjensä varassa, niin varmasti sillä oli jonkunlainen osuutensa niiden omatoimisuuteenkin, kuten Isilmírë myös pohtii.

Viimapää on kuitenkin hiukan heikohko kohta juonessa. Miksi viisi sormusaavetta ei pysty kaappaamaan Frodoa? Mutta ehkä jos lasketaan kaikki mainitut asiat yhteen. Eli aaveet heikompia Eriadorissa, kaikki aaveet eivät ole paikalla, Frodon miekka, jota ainakin osa niistä selvästi arasteli, Aragorn heiluttamassa soihtua (tuli), jonkunlainen "saamattomuus" koska Sauron on kaukana ja sitten ajatus, että Frodo ei pysty haavoituttuaan pakenemaan vaan kiikuttaa parhaassa tapauksesa Sormuksen aaveille kunhan vähän odotetaan veitsen vaikutusta, niin saadaan mielestäni JONKUNLAINEN oikeutus aaveiden toiminnalle Viimapäällä ja sen jälkeen.

Tik sanoi:

Käsittääkseni 1. kirjaa on usein arvosteltu siitä, että alku on liian hidas ja karkottaa lukijoita, mutta jos nämä jaksavat sinnitellä, loppu on historiaa. Pitääköhän tämä paikkansa?

Click to expand...

Mielestäni tämä riippuu täysin siitä, mitä lukija teokselta toivoo.

Lapsena ollessani Konnun kuvaileminen oli minulle melkomoista pakkopullaa. Olin ennen itse TSH-kirjaan tarttumista puolivahingossa päässyt lukemaan lyhennelmät II ja III kirjasta Luis Bermejon sarjakuvatulkintoina ja odotin samanhenkistä seikkailemista, jossa vastassa olisi örkkejä ja satunnaisesti rajumpiakin vihollisia eksoottisissa maisemissa. Yhdistelmä Konnun arkea ja juhlaa ja toisaalta yhdeksän nazgûlin (örkkeihin verrattuna) silmitöntä hirvittävyyttä ei todellakaan ollut sitä mitä kaipasin. Vanha metsä ja Konkarin mukaantulo lohduttivat sen verran, etten jättänyt kesken.

Aikuisena taas olen ajoittain oikein herkutellut sillä, miten Konnussa kuvitteellinen ja todellinen kohtaavat – miten huolellista käsityötä kokonaan keksitty ympäristö on, eräitä yksityiskohtia lukuun ottamatta, ja miten hyvin kirjoittajalla on silmää hobittien keskinäiselle vuorovaikutukselle ja inhimillisille heikkouksille. Samaa kykyä yhdistellä arkista ja kuvitteellista, nostaa perinteinen sadunkerronta modernille tasolle, pidän nykyään yhtenä Hobitin suurimmista vahvuuksista. Osuus Briistä Rivendelliin herättää minussa aikuisena melko samansuuntaisia tunteita sekä hyvässä että huonossa kuin lapsenakin, kun sen sijaan nyt pidän Bombadil-osuutta hyvin hankalana sivupolkuna ja Hautakeroilla sekoilemista koko TSH:n epäuskottavimpana jaksona.

Vohobitti sanoi:

huomautus Tolkienin alkuperäisestä suunnitelmasta, että hoppelit olisivat rynnänneet Halavaiselta suoraan Haudanhaamun vangiksi, mistä Tom olisi pelastanut heidät. Se olisi kieltämättä toiminut kokonaisuutta ajatellen paremmin, ei olisi kaksi sinänsä sormuksen tarinaan kuulumatonta ihmepelastumista peräkkäin.

Click to expand...

Tämä on monesta näkökulmasta totta. Ennen kaikkea minua häiritsee se, että hobittisankarit ovat tarinan alussa niin kerta kaikkiaan tietämättömiä, että toistuvasti kävelevät suoraan surman suuhun, ja silti selviävät hengissä kuin jossakin halvassa tusinaviihderomaanissa tai lasten teeveeohjelmassa. Toisaalta Vanha metsä on tehnyt minuun niin lähtemättömän vaikutuksen, että en haluaisi jättää pois Halavaukkoa, joka hienosti pohjustaa huornien kohtaamista III kirjassa. Myös Bombadilin toiminta Halavaisen varrella on uskottavampaa kuin Hautakeroilla, missä hobitit Gandalfinkin mielestä joutuivat suurempaan vaaraan (!!) kuin sormusaaveita kohdatessaan. Itse olisin varmaankin antanut hobiteille muinaiset taikamiekat vähemmän äärimmäisyyksiin menevän oheisseikkailun puitteissa.

Jaamar sanoi:

olisin halunnut tässä kirjassa kuulla vielä lisää metsätaipaleen kuvausta. Kun Konkari johdattaa hobitteja pitkin erämaita. Ei alun verkkaiseen tahtiin, mutta edes jotakin. – –? Tai pieni sammalikossa virtaava puro, josta täyttää vesipullot? Liian lyhyiksi jäävät yöunet kun pelko ajaa eteenpäin? Hobittien haikailu kunnon lämpimien ruokien äärelle? Heidän kasvunsa konnun turvassa eläneistä vihollisen takaa-ajamiksi vaeltajiksi?

Click to expand...

Näin on. Vielä Sääskivedensoilla rämmittäessä kertojalla oli aikaa hieman viipyillä.

Ereinion sanoi:

Sormusaaveet. Siis oikeasti, nämäkö tyypit ovat pitäneet Keski-Maata kauhun vallassa miltei viisi vuosituhatta? Eihän Noitakuninkaalla tunnu olevan minkäänlaista operaatiojohtamisen taitoa, vaikka tyypin CV:hen kuuluu valtakuntien tuhoamisia, kuninkaiden pettämisiä ja armeijoiden saattamisia kauhun valtaan.

Click to expand...

Arvostan suuresti Ereinionin yhteenvetoa nazgûlien epäpätevyydestä, vaikka olenkin suuri explaing awayn harrastaja ja siksi kallistun eräitten Isilmírën, Aldarianin ynnä muitten esittämien vastaperustelujen kannalle. Lisäisin vielä seuraavaa:

Gandalf painottaa hyvin voimakkaasti sitä, että sormusaaveet eivät osanneet kuvitellakaan Morgulin veitsen tehoavan heikosti puolituiseen. Monia muita asioita ne olisivat varmasti voineet tehdä pätevämmin, mutta en kyllä olisi odottanut niitten keksivän, että hei, testataanpa varmuuden vuoksi, miten taikuutemme toimii tähän entuudestaan (lähes?) tuntemattomaan ihmisen alalajiin. Moni seikka nimittäin viittaa siihen, että sormusaaveet (kuten varsin moni muukin Keski-Maan merkittävä vallanpitäjä) olivat huomattavan ylimielisiä ja itsetunnoltaan heikkoja ja oikopäätä torjuivat sellaiset ajatukset, että eivät muka voisi ymmärtää maailman asioita taustatietojensa ja päättelyn varassa. Esimerkiksi Noitakuninkaan käyttäytyminen Fornostin taistelussa (1975 ka.) viittaa siihen, että hän toimii aivan yhtä paljon inhimillisten heikkouksiensa kuin järkensä ja hyvän suunnittelun varassa. Voitaisiinkin kysyä, olisiko Arthedainin kuningaskunta tai myöhemmin Ithilienin puolustus romahtanut paljon nopeammin, jos sormusaaveitten päällikkö olisi ollut aidosti harkitseva, itsetutkiskeluun kykenevä johtaja ja tehokas käytettävissä olevien voimavarojen hyödyntäjä. Myöskään yhden sormusaaveen (Khamûlin?) käyttäytyminen Magotien pihassa ei anna niitten itsetunnosta ja harkintakyvystä kovin mairittelevaa kuvaa.

Ereinion sanoi:

Minkähänlainen meriselitys operaation debriefingissä annetaan Sauronille, joka ei varsinaisesti taida olla niitä ihmis- (tai siis ex-ihmis-)läheisimpiä johtajia? Varmaan porukka on paluumatkalla keksinyt yhteisen tarinan jonka mukaan Sormus paikannettiin vasta kahlaamolla, jossa Noitakuningas onnistui iskemään Asfalothin selässä kiitävän Frodon hauikseen veitsensä mutta sitten ratsu pääsi karkuun ja tuli vedenpaisumus. Tai jotain muuta vastaavaa, jossa edes vaikuttaisi siltä että yritettiin me hei parhaamme.

Click to expand...

Vaikka Ereinion ei tätä tainnut vakavasti tarkoittaakaan, minun mielestäni tämä on hyvin kiehtova teoria. Jo Silmarillionista saa sellaisen käsityksen, että Morgothilla ja hänen alipäälliköillään oli vahva taipumus paitsi rangaista julmasti myös aina tilaisuuden tullen pilkata ja nöyryyttää epäonnistuneita alaisiaan, varsinkin niitä, jotka olivat liian arvokkaita kokonaan poistettaviksi pelistä.

Kumpi oli tässä tapauksessa vahvempi, mahtisormusten alistava voima vai sormusaaveitten itsensä tuntema tavaton pelko ja kauhu? Olisivatko ne kyenneet selittämään asiat itsellensäkin parhain päin niin, että kun nyt vähän valhetellaan tai ainakin kaunistellaan tosiasioita, niin sitten saadaan lievemmät rangaistukset ja pystytään paremmin palvelemaan Isäntää seuraavalla yrittämällä? Entä olisivatko ne voineet luottaa toisiinsa? Miksi olisivat? Mitä jos vaikka Khamûl olisikin Sauronin ristikuulustelussa tahallaan esittänyt vähän erilaisen kertomuksen kuin Noitakuningas ja näin pyrkinyt heikentämään oman lähimmän esimiehensä asemaa? Kuvitellaanpa, että Khamûl olisi jo tehtävän alkuvaiheista lähtien kinastellut Noitakuninkaan kanssa järkevimmistä toimintatavoista mutta jäänyt alakynteen...

Vielä lisäisin Aldarianin Viimapää-pohdiskeluihin, että sormusaaveet lähes varmasti pelkäsivät Aragornia – joskin vähemmän kuin Gandalfia tai Glorfindelia – enemmän kuin kukaan meistä kykenee käsittämään. Aragornin tahdonlujuus on todella yli-inhimillistä. Kolmannen ajan dúnadan katsomassa suoraan Sauronia silmiin edes palantírin välityksellä saattaa olla saman luokan urotyö kuin Fingolfinin tarunomainen aseellinen kaksintaistelu itsensä Morgothin kanssa. Luulisin kyllä, että viisi aavetta yhdessä olisi kyennyt surmaamaan Aragornin yöaikaan, jos ne olisivat ottaneet sen oikein asiakseen. Ne kuitenkin lienevät todella uskoneet, että Morgulin veitsen käyttäminen Suurimman sormuksen kantajaan olisi varmempi ja ennen kaikkea paljon helpompi ja turvallisempi tie voittoon. Tämän huomioon ottaen ajattelen, että sormusaaveitten ylivoimaisesti suurin kömmähdys oli niitten kyvyttömyys napata Sormuksen varhaisen, silloin vielä hyvin pienen ja heikon saattueen jäsenet Konnun metsissä. (Vastaväitteenä voisi esittää, että mordorilaista ajattelua noudattaen sormusaaveet olisivat pitäneet Frodoa yhdentekevänä: »Kun tuo mitätön pätkä tuosta sortuu meidän taikuuteemme, oikeasti vaarallinen samooja tietenkin yksinkertaisesti nujertaa, hylkää ja karkottaa sen, ottaa Suursormuksen omaan käyttöönsä... ja sitten vasta liemessä ollaankin!»)

Isilmírë sanoi:

päädytään lopuksi sinne minne pitikin eli majataloon, nykyään klassiseen roolipeliseikkailujen aloituspisteeseen, jossa kaikenlaiset kummat tyypit törmäävät toisiinsa ja päättävät lähteä yhdessä suorittamaan jotain tärkeää tehtävää. Tämän jälkeen käynnistyy neljäs episodi ja varsinainen "peli"

Click to expand...

Onkos kukaan muu täällä lukenut Shamus Youngin verkkosarjakuvaa »DM of the Rings»?

@Telimektar (myös sinun ajatuksesi olivat merkittävästi mukana innoittamassa, vaikka en yllä tullutkaan niitä lainanneeksi)

Sananjalka sanoi:

Onkos kukaan muu täällä lukenut Shamus Youngin verkkosarjakuvaa »DM of the Rings»?

Click to expand...

Kyllä vain. Se on varsin oivaltavaa settiä samoin kuin hänen Star Wars -sarjakuvansa Darths and Droids, joka tarjoaa ainoan mielestäni varteenotettavan selityksen sellaisen hahmon kuin Jar-Jar Binks olemassaololle.

Minusta on harmillista, jos Sormusten herralle asetetaan liikaa realismivaatimuksia, ja sitten keskitytään kritisoimaan sitä realismin puutteesta, kun tarinan ansiot ja sen kirjalliset esikuvat ovat ehkä muualla. Ajateltakoon satuja tai keskiaikaisia ritariromaaneja, joissa samantapaiset kohtaukset ja tehtävät tai sankarin kohtaamat vastustajat toistuvat ja voimistuvat kierros kierrokselta. Eli rinnastuskohteena 1900-luvulla olisi enemmänkin roolipelien maailma kuin modernien realististen romaanien maailma. Kun @Vohobitti omassa alustuksessaan käsitteli tarinan tapahtumia roolipeliluontoisena, niin hänen tarkastelutavallaan on minusta syvempääkin periaatteellista oikeutusta.

Toki Tolkien itsekin horjuu suhteessaan realismiin, kuten täällä lainatut Keskeneräisten tarujen kohtien jälkikäteiset selitykset osoittavat. Myös se, että tiettyjä ulkoisia asioita kuvataan hyvin realistisesti ja luodaan voimakas todellisuusilluusio, voi houkuttaa laajentamaan realistisuusvaatimusta pidemmällekin. Ajattelisin että tarinasta saa kuitenkin enemmän irti jos ajattelee sitä näyttämönä sankarien (ja antisankarien ja roistojen) sisäiselle kasvulle (tai degeneraatiolle), sarjassa kohtauksia joissa erilaisiin ulkoisiin uhkiin ja mahdollisuuksiin reagoidaan älykkäästi tai tyhmästi, rohkeasti tai pelokkaasti, hyveellisesti tai kehnoon luonteeseen sortuen.

@Telimektar

Käsittääkseni niin sanotut vakavat kirjallisuuspiirit käyttivät paljon aikaa ja voimia TSH:n lyttäämiseen 50-luvulta lähtien, koska niitten mielestä maailmaan ei tarvittu lisää mitään muuta kuin realistista kirjallisuutta. Moni arvostelija on siis katsonut, että ei ole mielekästä eikä tarpeellista tarkastella Sormusten herraa ritariromaanien kontekstissa, koska ritariromaaneilla saati saduilla ei ole minkäänlaista muuta kirjallista arvoa kuin historiallinen (kohti oikeasti merkityksellistä kirjallisuutta kulkevasta kehityksestä kertova) arvo.

Jos olisin itse lukenut ritariromaaneja ja minulla siten olisi vaadittavat taustatiedot, saattaisin olla kiinnostuneempi tarkastelemaan TSH:ta sarjana eeppisten hahmojen kasvukertomuksia. Ovathan Silmarillionin alkuosatkin kiehtoneet minua suurelta osin siksi, että olen kyennyt vertaamaan niitä muihin tuntemiini maailman luomisesta ja viimeistelemisestä kertoviin taruihin.

Nykyisellään on kumminkin niin, että mitä enemmän kiinnitän tietoista huomiota TSH:n hahmojen kehityskaariin, sitä ontommilta ne alkavat minusta tuntua. Erityisesti huomasin aikuisen silmin tarinaa lukiessani, miten »hyvien puolella olevat» tai edes jonkinasteista hyvyyttä osoittavat mutta horjuvat hahmot, kuningas Théodenista Klonkkuun, jokseenkin säännönmukaisesti joutuvat hyvittämään heikkoutensa kuolemalla oikean asian puolesta. Se ei silmissäni ainakaan nosta tarinan arvoa. Mieluummin heittäydyn Sormuksen kuljettamisen pariin nauttien siitä pinnallisemmalla tasolla: huolellisesti maustettuna seikkailukertomuksena.

Toisaalta väittäisin, että itse en missään nimessä aseta TSH:lle liikaa realismivaatimuksia ja sitten hauku sitä realismin puutteesta. Melkeinpä päinvastoin.

Voisi varmaan sanoa, että minäkin lähestyn Keski-Maata roolipelien näkökulmasta. Väite on vain sikäli anakronistinen, että rakastuessani Keski-Maahan minulla ei ollut aavistustakaan roolipelien olemassaolosta.

Mutta siis: Vaikka en vähättele Tolkienin ansioita keskiaikaisen kirjallisuuden tuntijana ja sitä perinnettä edelleen kehittäneenä tarinankertojana, minulle hän on aina ollut ensisijaisesti modernin fantasiamaailmanrakentamisen pioneeri – poikkeuksellisen ansioitunut sellainen. Roolipeleistäkin kiinnostuin suurelta osin siksi, että ne tarjosivat työkaluja kuvitteellisten maailmojen rakentamiseen.

Sen tähden oma innostunein näkökulmani Keski-Maahan ei ole »mikä tässä mättää» vaan »jos oletamme, että tällä on toimiva sisäinen logiikkansa, mikä se voisi olla» ja »mitä Tolkien olisi voinut tehdä paremmin, jos hänellä olisi ollut enemmän aikaa ja enemmän tietoa vaikkapa laattatektoniikasta». Hänen saavutuksensahan ovat aivan käsittämättömän suuret siihen nähden, että hän teki keskeisimmän osan kirjailijanurastaan sivutoimisena ja vielä pyrkien tavoitteisiin, jotka eivät nauttineet yleistä arvostusta.

On myös hyvä muistaa, että Tolkienin tarusto on harkiten rakennettu monikerroksiseksi, vaikka kirjailija ei koskaan ehtinytkään lopullisesti ratkaista, mitä reittiä Punaisen kirjan sisältö ja mahdollisesti jotkin muut Keski-Maan tarut olisivat päätyneet hänen lähdeaineistokseen. Yksi mahdollinen lähestymistapa on siis tämä: »Frodo ei koskaan elämässään ymmärtänyt puoliakaan siitä, miten ja miksi sormusaaveet oikeasti toimivat häntä jäljittäessään. Sitä paitsi hänen kuvauksensa nazgûlien toiminnasta Minas Tirithin piirityksen ja sitä seuranneen Lännen armeijan marssin aikana perustuu kokonaan toisen käden tietoon.» Tällaiset tarkastelumallit saattavat tuntua väkinäisiltä mutta eivät ainakaan ole ristiriidassa sen kanssa, millä tavoin Tolkien itse tarkasteli omaa mytologiaansa.