TSH 2023: Esipuhe

Minulla on käytössäni lukupiirikirjamme Taru Sormusten herrasta laitokset "Kaapuhemmo" ja tämä uusi 50-vuotisjuhlasuomennos vuodelta 2023. Heti esipuheesta löytyy pieniä muutoksia, jotka enimmäkseen tekevät sävyeroja tekstien välillä. En nosta näitä esiin tässä alustuksessa enempää kuin yhden heti alusta löytyvän esimerkin verran:

Tämä tarina muotoutui kerrottaessa... (Kaapuhemmo)
Tämä tarina kasvoi kertomisen myötä... (50v juhlalaitos)

Näkisin, että uudessa suomennoksessa Tolkienin ääni on paljon persoonallisempi, itsetietoisempi ja ylpeämpi kuin vanhassa suomennoksessa. Miten englanninkielisen laitoksen omistajat näkevät näiden suomennosten suhteen alkukieliseen?

Sisällöllisesti riittänee pienikin esipuheen referointi, sillä pari sivua esipuhetta malttaa lukea itsekin, ja lukupiiriin osallistujat voivat halutessaan nostaa esiin yksityiskohtia. Joka tapauksessa Tolkien korostaa kirjansa orgaanista kehitystä vailla muuta tietoista päämäärää kuin hyvän tarinan kirjoittaminen. Hän kiistää, että Taruun Sormusten herrasta olisi kirjoitettu mitään läpileikkaavaa sanomaa tai merkitystä. Erityisesti Tolkien kiistää romaanin olevan allegoria toisesta maailmansodasta; hän on suorastaan loukkaantunut tällaisista näkemyksistä. Esipuhe on tehty vuoden 1966 laitokseen, joten romaanista oli ehditty kirjoittaa jo monia arviointeja, joista osalle Tolkien ei anna mitään arvoa esittäen jopa, etteivät kaikki arvostelijat olisi edes lukeneet koko kirjaa. Hän tuo myös esiin sen, ettei pitkän teoksen koko sisältö saata kaikilta osiltaan miellyttää lukijaa, ja yhden hirvitys voikin olla toiselle erityisen ansiokasta kerrontaa.

Mutta eiköhän voida jo ennalta sanoa:
Vihreän Lohikäärmeen Taru Sormusten herrasta -lukupiiri 2023-2025 - never forget!

Kointähti sanoi:

Tämä tarina muotoutui kerrottaessa... (Kaapuhemmo)
Tämä tarina kasvoi kertomisen myötä... (50v juhlalaitos)

Click to expand...

"Kasvoi" on alkutekstiä vastaava verbi. Toisaalta "muotoutua" kuvaisi aika hyvin teoksen tosiasiallisen kirjoitushistorian käänteitä nimenomaan ensimmäisten lukujen osalta, jotka olivat muuttuneet merkittävästi ensimmäisiin luonnoksiin verrattuna, vaikka Pennanen ja Juva eivät sitä käännöstä tehdessään tienneet.

This tale grew in telling, until it became a history of the Great War of the Ring and included many glimpses of yet more ancient history that preceded it.
HarperCollins Paperback Edition vuodelta 1997 ("Foreword to the Second Edition", ensimmäinen lause)

Tolkienin itsetietoisuuden kasvun voi ajatella näkyvän myös vertailtaessa sanamuotoa ensimmäisen englanninkielisen laitoksen esipuheen alkuun (vuodelta 1954).

This tale, which has grown to be almost a history of the great War of the Ring, is drawn for the most part from the memoirs of the renowned Hobbits, Bilbo and Frodo, as they are preserved in the Red Book of Westmarch.

Hammond & Scull, "The Lord of The Rings: A Readers Companion", lxviii.

Tolkienin muistikuvat Tarun kirjoittamisen kulusta eivät ole kovin tarkkoja. Hän ei aloittanut kirjoittamista vuonna 1936 eikä ennen Hobitin julkaisua, vaan joulukuussa 1937. Hän ei pysähtynyt Balinin haudalle vuoden 1940 lopulla, vaan todennäköisesti noin vuotta aikaisemmin. Hän ei aloittanut V kirjan lukujen 1 (Minas Tirith) ja 3 (Rohanin kutsunta) kirjoittamista ennen pitkää taukoa, jota kesti suunnilleen vuoden 1942 lopulta vuoden 1944 kevääseen, vaan vasta sen jälkeen.

Vuosiluvuista puheen ollen, suomennoksen uudessa laitoksessa sanotaan: "Tämän Tolkienin 1966 kirjoittaman esipuheen jälkeen Taruun Sormusten herrasta on laadittu uusi hakemisto, joka sisältyy nyt myös suomenkieliseen laitokseen. (Toimituksen huomautus.)" Douglas A. Andersonin mukaan uusi esipuhe oli mukana jo 1965, kun Ballantine Books julkaisi Tolkienin korjaileman tekstin ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa. Myöhemmistä muutoksista en tiedä, mutta pääosin esipuheen täytynee olla kirjoitettu tuona vuonna.

En käy väittelemään kirjailijan kanssa teoksen ajankohtaisuudesta, allegorisuudesta jne., mutta mainitsenpa tässä mielenkiintoisen kohdan suunnitelmassa, jonka Tolkien kirjoitti päästyään Gandalfin paluuseen asti. Liekö ollut päivänpolitiikkakin Tolkienin mielessä, kun hän laittoi Sarumanin puuhaamaan etupiirijakoa Gandalfin kanssa:

Here comes scene of Saruman being let out of his tower and trying to speak in friendly fashion to Gandalf. '– – What a mess the world is in. Really you and I must consult together – such men as we are needed. Now what about our spheres of influence?'

Click to expand...

The Return of the Shadow s. 11, 461; The War of the Ring s. 77, 234; Andersonin "Note on the Text" joissain alkuteoksen laitoksissa; The Treason of Isengard s. 436.

1. laitoksen esipuheesta puheenollen, se on Vohobitin mielestä parempi (löytyy Scullin ja Hammondon Companionista), koska jos olen ymmärtänyt oikein, niin se oli kirjoitettu siten, että Tolkien olisi saanut käsiinsä Länsikairan punaisen kirjan ja hänen tehtävänsä on ollut kirjoittaa siitä englanninkielinen selostus. Ursula Le Guin ei puolestaan osannut arvostaa tätä ratkaisua, kuulemma.

Nyt jäi uupumaan esipuhetta edeltävä osio: Kuvituksesta, missä on ehkä jotain uutta ja ihmeellistä itse kullekin.

Joo, nämä esipuheen allegoria-jutut ovat tulleet käsitellyksi aikaisemmin. Mutta mainittakoon vielä uudelleen, että Vohobitin mielestä kritiikki on suunnattu myös C. S. Lewisia kohtaan (eikä vain niitä, jotka näkivät TSH:ssa kuvauksen 2. maailmansodasta tyyliin Sauron on Hitler ja Saruman Stalin ja sormus ydinpommi). Vohobitti on jotenkin rivien välistä antanut ymmärtää, että Lewisin ja Tolkienin välit viilenivät 1950-luvulla ja yhtenä syynä olisi se, että Lewis Narniassaan olisi sortunut olemaan helppoheikki tekemällä niin suoran vertauksen, että Aslan = Jeesus jne.

Vohobitti sanoi:

1. laitoksen esipuheesta puheenollen, se on Vohobitin mielestä parempi (löytyy Scullin ja Hammondon Companionista), koska jos olen ymmärtänyt oikein, niin se oli kirjoitettu siten, että Tolkien olisi saanut käsiinsä Länsikairan punaisen kirjan ja hänen tehtävänsä on ollut kirjoittaa siitä englanninkielinen selostus.

Click to expand...

Onhan ajatus mukana tässä nykyisessäkin laitoksessa, se vain tulee esille vasta seuraavassa luvussa eli Prologissa. Prologin viimeisessä osassa on näemmä muutamia samankaltaisia lauseitakin kuin tässä vanhassa esipuheessa. Mutta vain noin ensimmäinen kolmannes vanhasta esipuheesta puhuu tästä: sen jälkeen Tolkien kertoo mm. kirjoitustyöstään ja miksi se kesti niin pitkään vähän samantapaisesti (mutta paljon lyhyemmin) kuin tässä uudemmassakin esipuheessa.

Tämä esipuhe löytyy myös Peoples of Middle-earthista (HoMe XII, sivut 25-26). Siinä Christopher kertoo, että eräässä isä-Tolkienin kappaleessa ensimmäistä painosta tämä on kirjoittanut esipuheensa viereen: "This Foreword I should wish very much in any case to cancel. Confusing (as it does) real personal matters with the machinery of the Tale is a serious mistake."

Luulen tämän liittyvän siihen, että vanha esipuhe kertoo, että Taru on Hobittia synkempi eikä enää lastenkirja mm. koska Tolkienin omat lapset ovat nyt vanhempia: ajatushan ei sovi yhteen sen kanssa, että Tolkien olisi koonnut Tarun Bilbon ja Frodon muistelmista. Vaikuttaa, että tässä nykyisessä laitoksessa "kehyskertomus" Tarun lähdeteoksista on siirretty Prologiin kokonaan erilleen tästä esipuheesta.

Vohobitti sanoi:

Vohobitti on jotenkin rivien välistä antanut ymmärtää, että Lewisin ja Tolkienin välit viilenivät 1950-luvulla

Click to expand...

Tähän oli luultavasti monia syitä, Tolkienin tyytymättömyys Narnia-kirjoja kohtaan ei ehkä ollut niistä tärkein. Useinhan vanhat ystävyyssuhteet vain viilenevät vuosien mittaan vähän niin kuin romanttisetkin suhteet. Kun Lewis siirtyi Cambridgen yliopistoon vuonna 1954 niin jo pelkästään kasvanut fyysinen välimatka vähensi kommunikaatiota. (Lewis, vaikka suosittu luennoitsija, ei ollut onnistunut saamaan professuuria Oxfordista. Hän oli vuosien varrella suututtanut monia Oxfordin professoreja.)

Jos minulla olisi aikaa ja energiaa niin lukisin enemmän (tai uudestaan ja tarkemmin) näiden herrojen ja muidenkin Inkling-ryhmän tyyppien keskinäisistä suhteista. Muutamista elämäkertateoksista syntyneen vaikutelman perusteella Tolkienilla ja Lewisillä oli erilaisia odotuksia ystävyyden suhteen. Suhde Lewisiin oli ilmeisesti tärkeämpi Tolkienille kuin suhde Tolkieniin Lewisille. Tolkien pettyi Lewisiin ja hänen suhtautumisensa tätä kohtaan kylmeni jostain syistä, joita Lewis ei ilmeisesti koskaan ymmärtänyt (Lewis ei ollut kovin hyvä ymmärtämään muita ihmisiä, vaikka osasikin halutessaan käyttäytyä hienotunteisesti).

Näyttää siltä, että Tolkien oli sisäänpäin kääntynyt äidin poika joka etsi todella luotettua ystävää. Lewis oli ulospäinsuuntautuva, sisäoppilaitosten karaisema laumanjohtajatyyppi. Lewis halusi ympärilleen kaveriporukan joka ajaisi samoja asioita kuin hän. Lewis oli puolestaan valmis auttamaan kavereitaan, ja auttoikin hyvin paljon, esimerkiksi Tolkienia Sormusten herran kirjoitusprosessin aikana. Jonkun elämäkertakirjoittajan mukaan Tolkien olisi ollut mustasukkainen siitä, että Inklingeihin 1939 liittynyt Charles Williams sai tuolloin Lewisin päähuomion. En ole tästä niin varma. Mutta Lewisin avioliitto vuonna 1956 amerikkalaisen Joy Davidmanin kanssa oli monien todistuslausuntojen mukaan epämieluisa tapahtuma useille Lewisin vanhoille ystäville. (Tolkienin katolisesta näkökulmasta kyseessä oli myös vakava synti, Davidman oli eronnut nainen jonka edellinen puoliso oli vielä elossa.)

Harri Perälän kommentin perusteella jo esipuhe on itse asiassa jossain määrin fiktiivinen. Tolkien on siis lähtenyt punomaan kertomusta kirjan synnystäkin vähän tarinallisempaan muotoon välittämättä niin kovin faktojen tarkistamisesta.

Tolkienin kommentti kirjansa saamasta kritiikistä on hauska. Se on käytännössä sivistynyt ja nokkela vastine keskisormen näyttämiselle. Mielestään vääriä käsityksiä kirjansa sisällöstä ja merkityksestä hän oikoo ystävällisempään vaikka silti jämäkkään sävyyn. "Kyse EI ole allegoriasta, hän inhoaa allegoriaa". Minä vain mietin sitä, mitä lukiossa tekstianalyysia opetellessamme opettajamme sanoi aiheesta. Siis ei Tolkienista sinänsä (hän ei muistaakseni erityisemmin arvostanut Professorimme teoksia) vaan siitä, miten tekstin tulkinnalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä kirjailija sillä on alun perin ajanut takaa. Esimerkkinä hänellä oli Melville, joka hänen mukaansa aikoinaan kirjoitti kiukkuisen vastineen Moby Dickistä kaikenlaisia symbolisia merkityksiä kaivaneille kriitikoille. Opettajan mielestä Melvillen kirjoitus oli ääliömäinen, koska ei kirjailijan itsensä tarinalleen antamilla merkityksillä ole tekstianalyysin kannalta mitään merkitystä. Tekstiä voi tulkita lukuisista eri näkökulmista, ja tällä logiikalla allegorinen näkökulma on täysin relevantti myös Tolkienin teosten kohdalla.

Tolkien aivan varmasti ymmärsi ja hyväksyi sen, että hänen tekstejään tullaan tulkitsemaan monin eri tavoin ja jopa halusi niin tehtävän. Sen takia hän tuntuikin niin kovasti inhoavan allegoriaa, koska hänen mukaansa kirjoittaja silloin johdattelee ja määrää kuinka tekstiä täytyy tulkita.

"Pidän paljon enemmän historiasta, todesta tai kuvitellusta, jota voi soveltaa monin tavoin lukijoiden ajatus- ja kokemusmaailmaan."

Huvittaa ja surettaa suorastaan kun monilta kiivaimmilta Tolkienin faneilta tämä asia sen sijaan tuntuu olevan hukassa. Sen verran kärkkäästi (lähinnä kansainvälisissä) nettikeskusteluissa teilataan muiden näkemyksiä ja väitellään siitä mitä Tolkien tarkoitti ja ei tarkoittanut...

En kyllä oikein ymmärrä tulkintaa, jossa Sormusten Herra nähtäisiin allegoriana kirjoitushetkestään. Vaikka kirjasta voi etsiä yksittäisiä elementtejä, joita nähdä vertauksina todellisen maailman tapahtumiin, en ymmärrä kuinka kirja kokonaisuutena sellaiseksi asettuisi. Tolkien väittää, ettei kirjoittajalla ole "sanomaa". Tämä on mielestäni sikäli totta, ettei kirjaan ole mitään ilmiselvää, kokonaisvaltaista tulkintaa. Tolkien ehkä liioittelee väittäessään, ettei kirjalla ole mitään sanomaa, mutta ymmärrän kyllä kirjailijan halun kumota joitain tulkintoja. Olisihan hupsua rajoittaa kirjailijan oikeuttaa ottaa kantaa vaikka siihen, että hänen kirjallaan edistetään jotain, mitä hän itse vastustaa.

Äidinkielenopettajamme ydinajatus oli se, että jos kirjasta voi perustellen ja selkeästi sen tekstiin pohjautuen tehdä jonkin tulkinnan, se tulkinta on täysin varteenotettava. Siksi hän suhtautui niin halveksuen kirjailijaan, joka yritti rajoittaa kertomuksensa tulkinnat vain yhteen mahdolliseen eli itse tarkoittamaansa kirjaimelliseen. Harjoittelimme äidinkielen tunneilla analysoimaan erilaisia tekstejä ja myös kuvia erilaisista näkökulmista, joten tuli hyvin selväksi, että yhdestä ja samasta teoksesta saa todellakin täysin perustellusti hyvin erilaisia tulkintoja irti. Sormusten Herrastakin esitettiin viime kesän Ropeconissa queer-luenta, jota en valitettavasti itse ehtinyt kuuntelemaan mutta joka oli kuulemani mukaan mielenkiintoinen.

Hannan huomautus oli kuitenkin herättävä: Tolkien vastusti siis sitä, että hänen väitettiin ehdoin tahdoin kirjoittaneen tarinan toisesta maailmansodasta verhoten sen vain fantasian kaapuun. Jos sen sijaan joku muu halusi omista näkökulmistaan tulkita Sormusten Herran toisen maailmansodan vertauskuvaksi, se oli kaiketi ok. Ero on hiuksenhieno mutta kuitenkin selkeä.

"Kyseenalaiset" tulkinnat ovat nähdäkseni riski, jonka jokainen kirjailija joutuu ottamaan. Sormusten Herrastakin on niitä tehty jos jonkinlaisia ja paljon pahempiakin kuin Tolkienin kammoamat allegoria-väitteet. Ihan viime vuosien esimerkkinä tulee mieleeni Italian äärioikeiston "hobittileirit".

Tässä lienee se, että lukija voi lukea (mitä hyvänsä) tekstiä käytännössä ihan minkälaiset kakkulat päässä. Silmälasit ovat tässä kuin jokin tietty tapa tulkita, esimerkiksi "allegoria toisesta maailmansodasta", "queer luenta", tai "kristinusko". Kuitenkin se vaikuttaa tekstin lajityyppiin, että miten suurin osa sitä lukee, ja vaikuttaa täten myös siihen, miten suurin osa siitä puhuu ja arvostaa. Allegoriana toisesta maailmansodasta Taru tuskin olisi yhtä puhutteleva, mutta fantasiana sen merkitys muun fantasian kehitykseen on kiistaton. Toki Tolkien itse ei voinut tietää tätä, ainakaan jälkimmäistä. Esipuhetta kirjoittaessaan myöhemmin hän toki ehkä on alkanut aavistella tuota "fantasian esiinmarssia" suurempien lukevien massojen joukkoon, jota hän oli itse ollut innoittamassa, joko sattumalta tai muuten.

Minun on vain vaikea nähdä Taru kunnollisena allegoriana toisesta maailmansodasta. Minusta sellainen vaikuttaa jokseenkin väkinäiseltä tulkinnalta.

Mitä tuohon kirjojen tulkintaan tulee, tarkoitin lähinnä sanoa, että on mielestäni kummallinen vaatimus, ettei kirjailija saisi ottaa näihin kantaa, vaan hänen olisi vaiettava.

Meidän äidinkielenopettajamme oli kieltämättä aika ärhäkkä tapaus, joka ei sietänyt hölmöilyä ollenkaan. Melvillen protestointiin hän suhtautui nimenomaan hölmöilynä, sellaisen ihmisen tekona, joka ei ymmärrä hölkäsen pöläystä siitä, mistä kirjallisuuden analysoinnissa ja tulkinnassa on kyse, vaikka on itse kirjailija.

Mitä tulkintojen "väkinäisyyteen" tulee, minun esimerkiksi on vaikeaa nähdä Frodoa ja Samia rakastavaisina, koska olen lapsesta asti tottunut näkemään heidän välisensä suhteen pikemminkin epätoivoista tehtävää suorittavan ritarin ja hänen äärimmäisen uskollisen aseenkantajansa suhteena. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös queer-tulkinta kyseisestä suhteesta olisi täysin validi - vaikkei Tolkien itse ehkä olisikaan siitä pitänyt.

Vohobitin mielestä queer-luenta on ihan validi, vaikka Tolkien ei edes itse tunnistanut sitä, mistä hän kirjoitti Frodon ja Samin suhteessa. Kyse ei siis ole siitä, että asia oli tabu sen aikaisessa yhteiskunnassa yleensä, vaan jopa kirjailijalle se oli tabu, ja jopa hänen kuvaamilleen hahmoilleen itselleen. Ei ollut käsitteitä ja sanoja sille, mitä Frodo ja Sam tunsivat keskenään. Tätähän on länsimainen kirjallisuus täynnä: miesten välistä latenttia eroottisuutta, jota ei ole ymmärretty.

Vohobitin suosikki on ajatella haltioita queer-folkina ja Galadrielia drag-queenina.

Itse olen mietiskellyt välillä Frodon ja Samin suhdetta, en ehkä niinkään minkään nykymuotoisten queer-termien tai muun kautta, mutta jotakuinkin tämän allaolevan podcast jakson teemaa mukaillen.

Eli esimerkiksi ritareiden välinen ystävyyttä syvempi veljeys, jonka oli muistaakseni tuon pakinoinnin mukaan saattanut pappikin vihkiä viralliseksi liitoksi.

https://www.podplay.com/podcasts/mu...itarit-homoseksuaalisuus-keskiajalla-76871535

Vohobitti sanoi:

Vohobitin mielestä queer-luenta on ihan validi, vaikka Tolkien ei edes itse tunnistanut sitä, mistä hän kirjoitti Frodon ja Samin suhteessa. Kyse ei siis ole siitä, että asia oli tabu sen aikaisessa yhteiskunnassa yleensä, vaan jopa kirjailijalle se oli tabu, ja jopa hänen kuvaamilleen hahmoilleen itselleen. Ei ollut käsitteitä ja sanoja sille, mitä Frodo ja Sam tunsivat keskenään. Tätähän on länsimainen kirjallisuus täynnä: miesten välistä latenttia eroottisuutta, jota ei ole ymmärretty.

Click to expand...

Queer-luenta on todella validia! Minusta se auttaa ymmärtämään yhtä ja toista hahmojen välisistä suhteista ja tarjoaa samaistumiskohteita muillekin kuin perus-hetero-lukijoille. Minua henkilökohtaisesti on aina todella syvästi koskettanut Frodon ja Samin suhde. Nyt kun tiedän sopivan sanan niin kuvailisin sitä termillä "queerplatoninen".

Edellisestä viestistäni Käärmeeseen on näemmä pidempi aika kuin mitä Gandalfin edellisestä Konnun-vierailusta huhtikuussa 1418 mutta kun nyt minulla on upouusi ja (uskomatonta mutta totta, ensimmäistä kertaa) ikioma TSH vieläpä Juvan nimmarilla varustettuna, ja läpiluenta näkyy juuri alkaneen, niin kai sitä pitää hypätä mukaan.

Esipuheesta: Akateemisen kuiva huumori ("ei lainkaan toivoa" oli huomattavasti täsmällisempi ilmaus kuin "vähän toivoa") ryyditettynä peribrittiläisillä undestatementeilla ja piikittelyillä (eikä minulla ole mitään syytä valittaa, sillä minulla on heidän töistään samanlaisia näkemyksiä) sekä pienellä avautumisella siitä että ei ole Oxfordin professorillakaan helppoa, kun ei ole varaa palkata konekirjoittajaa, tulevat tässä vahvasti esille. Ne lienevät Tolkienia puhtaimmillaan siinä missä itse kirjassa nämä piirteet tulevat vain ajoittain esille kertojanäänen alta. Varsin hyvin tässä on muutamaan sivuun saatu kiteytettyä paljon tavaraa: ensin kerrotaan kirjan syntyhistoria, sitten opponoidaan sen reseptiohistoriaa ensin yleisellä tasolla ja sitten vielä allegoriatematiikan osalta erikseen, ja lopuksi selitetään hieman vuoden 1966 laitoksen uudistuksia.

Käytännössähän Tolkien suuntaa esipuheensa ihmisille, jotka ovat jo kirjan (ensimmäisen laitoksen) lukeneet, millä on sinällään kiintoisat seuraukset, kun nyttemmin valtaosa esipuhetta ensimmäistä kertaa lukevista ei ole näin tehnyt. Tämän myötä sivuille on ripoteltu joltinenkin määrä spoilereita, mutta toisaalta kun luetellut nimet ja tapahtumat ovat ummikolle täyttä khuzdulia, ne lienevät jo kadonneet muistista siinä vaiheessa kun tarina alkaa. Tai no, joitakin muistijälkiä itselleni lienee ensiluennasta jo tässä kohtaa jäänyt; ainakin se, että Sormusta ei käytetty Sauronia vastaan, tuntuu painuneen jo kymmenvuotiaan ensikertalaislukijan mielen sopukoihin. Maininta Balinin haudasta olisi varmaankin sinne jäänyt myös, jos olisin lukenut Hobitin aiemmin, mutta kun en näin ollut tehnyt, se on jäänyt merkityssisällöltään tyhjäksi siinä missä Lothlórienin nimi ja Théodenin saapuminen Hargin laaksoon.

Tolkienin oman henkilöhistorian kohdalla pistää silmään tuo maininta siitä, kuinka 1918 Tolkien oli menettänyt läheisimmistä ystävistään kaikki yhtä lukuunottamatta. Ensimmäisen maailmansodan kolossaalisuus tuntuu usein ainakin itseltäni jäävän jälkimmäisen varjoon, vaikka juuri Britanniassa (samoin kuin Ranskassa) ensimmäinen vei paljon enemmän ihmishenkiä. Saman kappaleen lopussa siirrytäänkin sitten maailmanpolitiikan tasolta kunnallispoliittiselle, kun Tolkien muistelee Sarehole Millin rappiota tuoden samalla esille sen, että ainakin jotain kiintopisteitä on hänen omasta kokemusmaailmastaan Keski-Maahan siirtynyt.

Pieni kommentti myös kuvitukseen, kun sellainen tässä laitoksessa on, ja sitä käsittelevä Hammondin & Scullin teksti ennen varsinaista esipuhetta: kuvat tuovat sinällään ihan mielenkiintoista lisää tällaiseen juhlapainokseen, mutta eivät ne nyt mitään erityisen kattavaa visualisointia tarjoa ja ovat laadultaan sekä taustoiltaan aika kirjava joukko (Hobitin kuvien uudelleenkierrätystä, muutama uusi kuva, valmiusasteeltaan erilaisia luonnoksia jne jne). Sinällään hyvä että tämä tuodaan myös heti alussa esille, muuten ummikkolukijaa saattaisi asia kummastuttaa.