TSH 2023: I/1.12 Pako kahlaamolle

Tässä luvussa Konkari ja Hobitit yhdessä Bill-ponin kanssa aloittavat pitkän, kaksi viikkoa kestävän matkansa Viimapäältä kohti Rivendelliä. Frodo on juuri palannut tajuihinsa ja hätääntyneenä kysyy tovereiltaan viime yön tapahtumista. Hobittien selvitellessä yön tapahtumia Konkari palaa tiedustelumatkaltaan takaisin leiriin ihmetellen sitä, miksi ihmeessä vihollinen on oikein vetäytynyt. Vaaran varjo on toistaiseksi väistetty, mutta saadessaan kuulla Frodon haavoittumisesta Konkari vakavoituu ja ymmärtää, että matka Rivendelliin on aloitettava niin pian kuin mahdollista. Frodoa on iskenyt vihollisen ase, joka koituisi ennen pitkään kuolemaksi, mikäli Frodo ei pääsisi pian Rivendelliin paranemaan.

Pidän tämän luvun tunnelmasta. Itse luvussahan seurue matkaa pitkän tovin oikestaan mitään sen kummempia tapahtumia. Vaaran tunne on silti kovin läsnä, sillä kuten Konkari aavisteli, Mustat Ratsastajat saattaisivat hyökätä uudelleen jonakin toisena yönä. Myös Frodon kunto heikkenee heikkenemistään ja huoli hänen selviytymisestään kasvaa matkan edetessä.

Tykkäsin kohdasta, missä seurue kohtasi kolme peikkoa kirkkaassa auringonvalossa metsässä olevalla aukiolla. Konkari väläytteli huumorintajuaan vedättämällä hobitteja iskiessään maasta nostamallaan kepillään yhtä peikoista kylkeen huudahtaen: ”Ylös siitä, kivikasa!” Konkarista paljastuu tässä luvussa muutakin mielenkiintoista tietoa kuin hänen huumorintajunsa. Hän kertoo mm. olevansa Edendilin perillinen ja käyneensä Rivendellissä useasti. Aragorn paljastaa myös sydämensä asuvan Rivendellissä, viitaten tietysti Arweniin.

Luvun loppupuolella saattue törmää Glorfindeliin, jonka Rivendellin Elrond oli lähettänyt auttamaan Frodoa. Glorfindel paljastuukin varsin voimalliseksi haltijaksi jopa kansansa mittapuulla. Tiellä päivystäessään Mitheithelin sillalla hän oli aiemmin kohdannut kolme Nazgûlia, jotka hylkäsivät sillan ilman vastarintaa Glorfindelin ilmestyessä paikalle. Sillan, joka Frodon olisi ylitettävä, jos hän mielisi ylittää joen. Kirjassa Glorfindel sanookin, että ”Rivendellissäkin on vain harvoja, jotka voivat avoimesti käydä Yhdeksää vastaan; … Minun osakseni tuli Tie, …”.

Mitä arvelette, miksi Glorfindel ei ratsastanut yhdessä Frodon kanssa mahdollisimman nopeasti kohti Rivendelliä sen jälkeen, kun löysi Frodon? Frodohan oli tuossa vaiheessa jo todella huonossa kunnossa. En tiedä millaisia ratsuja haltijoiden hevoset ovat, mutta luulisin, että yksi riutunut hobitti ei olisi paljonkaan hevosen matkavauhtia hidastanut. Tuossa vaiheessa kuitenkin tiedettiin, että ainakin viisi Mustista Ratsastajista oli takana ja korkeintaan neljä väijymässä edessäpäin Kahlaamolla. Toisaalta pieni viivyttely ja Frodon pakeneminen yksin Asfolotin selässä viiden takaa saapuneen Mustan Ratsastajan ilmeystyessä paikalle mahdollisti sen, että Kahlaamolle suunniteltu ansa onnistui täydellisesti tulvivan virran viedessä kaikki Ratsastajat mennessään.

Tässä luvussa esiintyy kuuluisa sindarinkielinen tavattaessa-toivotus mae govannen, jonka Tolkien ilmeisesti myöhemmin arveli olevan tiivistymä lauseesta mae g(i) 'ovannen (gi/ci = "sinä; sinä olet", PE17 s. 17) mahdollisesti koska vokaaliin päättyvän adverbin jäljessä oli seurattava hänen mielestään lenitio (tyyliin edro hi ammen) ja silloin heti mae-sanan jälkeen tuleva yksittäinen verbimuoto ei voisi olla lenitoitumattomana govannen (vaan sen olisi oltava covannen [PE17 ss. 16, 158]).

Mietin tätä lukiessani, miksi nazgûlit niin kovasti haluavat nimenomaan Frodon. Mikseivät ne vain ota Sormusta häneltä ja karauta sitten sen kanssa Mordoriin? Onko mahdollista, että joku näistä yhdeksästä epäkuolleesta soturista saattaisi omia Sormuksen, jos saisi sen näppeihinsä, ja Sauron on siksi käskenyt tuoda sen Mordoriin jonkun toisen "omistuksessa" - jonkun niin pienen ja itsessään kaikkea muuta kuin mahtavan, ettei Sormus hänen hallussaan ole kuin näkymättömäksi muuttava lelu? Vai haluaako Sauron rangaista "varasta" ja haluaa siksi sekä hänet että Sormuksen? Mutta miksei Noitakuningas siinä tapauksessa vain kopannut Frodoa kainaloonsa, jättänyt muuta úlairia pidättelemään Konkarin roikkaa ja ratsastanut itse saaliineen Mordoriin? Olen aivan yhtä hämmentynyt nazgûlien päättömästä toimintatavasta kuin Konkarikin. Mutta kai niillä joku oma pimeä logiikkansa on.

Sitäkin mietin, että miksi Frodon ääni kuulostaa Samin korviin kuin maan alta tulevalta, kun Frodolla on Sormus sormessaan. Viekö Sormus Frodon niin vahvasti varjojen valtakuntaan, että hänen äänensäkin kuuluu ikään kuin toisesta ulottuvuudesta, vaikka sen aikaansaava ruumis onkin elävien maailmassa, olkoonkin että näkymättömänä? Entä miksi nimet "Elbereth" ja "Githoniel" ovat Samin korvissa tuntematonta kieltä? Johan ne Metsähovissa tavatut haltiatkin näitä nimiä laulelivat! Vai johtuuko Samin kyvyttömyys ymmrätää Frodon suustaan päästämiä sanoja siitä, että Frodon ääni itsessään on niin oudon kuuloinen?

Mietin edelleen myös veitsiä ja niiden toimintaperiaatteita. Morgulin veitsi ilmeisesti toimii vähän kuin vampyyrin purema: kun siitä saa piston, on mennyttä, vaikka pysyykin ehkä vielä vähän aikaa hengissä. Lopputuloksena on kuitenkin epäkuolleeksi muuttuminen ja pistäjän tahdon alle vajoaminen. Mutta miksi kaikki terät hajoavat Noitakuninkaaseen osuessaan? Onko kyseessä hänen itsensä tai Sauronin asettama suojaloitsu vai kenties hänen aikoinaan kantamansa sormuksen aikaansaama suoja? Vai onko mahtavin nazgûl luonnostaan niin syvällä eri ulottuvuudessa, "varjojen valtakunnassa", ettei tavallinen terä voi sitä rajaa ylittää?

Entä pystyvätkö nazgûlit vaikuttamaan telepaattisesti kaikkiin eläviin, vai oliko Frodo nimenomaan niiden vaikutukselle altis Sormuksen ja/tai saamansa veitsenpiston takia? Johtuuko veitsenpistosta sekin, että Noitakuningas pystyy yhdellä pikaisella loitsulla kangistamaan Frodon ja katkaisemaan hänen kädessään olevan miekan? Ainakin se, että Frodo näkee kahlaamolla taas nazgûlit sellaisina kuin ne kaapujensa alla ovat vaikkei hänellä tällä kertaa ole Sormustakaan sormessaan, viittaa siihen, että hän alkaa olla vahvasti samassa maailmassa niiden kanssa. Siihen ehkä liittyy myös se, että Glorfindel hänen silmissään näyttää hohtavan valoa. Vai hohtaako Glorfindel oikeasti?

Glorfindelistä puheenollen, muistanko oikein, että hän on sama Glorfindel, joka Silmassa jo kuoli kertaalleen, mutta lähetettiin sittemmin Mandosin saleista uudessa ruumiissa takaisin Keski-Maahan olemaan hyödyksi? Entä miksi ihmeessä hänen hevosellaan on satula ja päitset, kun myöhemmin tähdennetään sitä, että haltiat ratsastavat ilman mitään varusteita? Ja miksi sen kaviosta lähtee "kipiti-kap"-ääni?! Samanlaista ääntä pitävät mm. pienten hiirosten jalat Beatrix Potterin tarinoissa, ja tässä yhteydessä se kuulostaa vähän liikaa lastenkirjatyyliseltä onomatopoetiikalta minun makuuni. On myös tosiaan hyvä kysymys, miksei Glorfindelkään kopannut Frodoa kainaloonsa ja karauttanut matkoihinsa. Tuskin nazgûlit olisivat muuta seuruetta pysähtyneet kiusaamaan Sormusta metsästäessään, joten heitä ei olisi tarvinnut tällä tavalla suojella, ja Frodo olisi saatu nopeammin turvaan. Mutta kaipa haltioillakin sitten on oma logiikkansa, jota ei ihan aina voi ymmärtää - ellei kyse tosiaan ollut ansan virittämisestä nazgûleille, mutta siinä tapauksessa kyse oli kyllä myös melkoisen riskin ottamisesta.

Lisäksi mieltäni jäi askarruttamaan, ketkä kaikki Elrond oikeastaan oli lähettänyt matkalaisia etsimään ja olivatko muut etsijät likimainkaan yhtä mahtavia kuin Glorfindel.

Isilmírë sanoi:

Glorfindelistä puheenollen, muistanko oikein, että hän on sama Glorfindel, joka Silmassa jo kuoli kertaalleen, mutta lähetettiin sittemmin Mandosin saleista uudessa ruumiissa takaisin Keski-Maahan olemaan hyödyksi?

Click to expand...

Siinä kävi ilmeisesti niin, että Tolkien alkoi ensin käyttää Silmarillionin tarinoista ottamaansa nimeä Glorfindel hieman mielivaltaisesti kirjoittaessaan Sormusten herraa, mutta päätti jossakin vaiheessa, että kyseessä täytyy olla yksi ja sama henkilö. Ja niin syntyi (Peoples of Middle-earthissa julkaistu) selonteko siitä, miten balrogin surmaama Glorfindel sai Valinorissa uuden ruumiin ja hänet lähetettiin Keski-Maahan toisen ajan puolivälin tienoilla samasta syystä kuin velhot myöhemmin, auttamaan taistelussa Sauronia vastaan.

Jos Elrond ja kumppanit olisivat tosiaan suunnitelleet kahlaamolle jonkinlaisen väijytyksen, niin tämä kieltämättä selittäisi joitakin oudon tuntuisia yksityiskohtia. Esimerkiksi haltiahevonen Asfaloth, joka epäilemättä oli juonessa mukana, pysähtyi joen yli päästyään odottamaan ja vieläpä kääntyi takaa-ajajia kohti, sen sijaan että olisi jatkanut pakoaan varmasti tuttua polkua pitkin. (Ei voida ajatella, että kuolemankieliin riutunut, lapsen kokoinen Frodo, joka ei ollut eläessään käsitellyt mitään shetlanninponia isompaa ratsua, olisi tuosta vain pystynyt hallitsemaan täysikokoista, itselleen vierasta ratsuhevosta.)

Tuo Frodon miekan katkeaminen pelkästä nazgulien johtajan kädellään tekemästä eleestä on myös kiinnostavaa. Tämähän oli niitä nazgulien niin kovasti pelkäämiä, nazguleita vastaan tappavia loitsuja sisältäviä Westernessen aseita. Oliko kyse siitä, kenen loitsu osuu ensiksi? (Pelennorin pelloilla tuo pieni pirulainen Pippin pääsi yllättämään.) Nazguleilla ei kuitenkaan näytä olleen tällaisia telekineettisiä kykyjä muissa kohtauksissa enempää ennen kahlaamoja kuin myöhemmin kirjassa. Selityksen täytynee olla siinä, että kahlaamolle tullessa Frodo ja hänen veitsensä olivat jo lähes kokonaan siirtyneet nazgulien varjomaailmaan jossa vallitsivat niiden lait.
(Gandalf Valkoinen muuten käytti myöhemmin vastustajan astalon telekineettistä etäkatkaisua/kastraatiota Rautapihassa, mutta se on toinen tarina.)

Telimektar sanoi:

Tuo Frodon miekan katkeaminen pelkästä nazgulien johtajan kädellään tekemästä eleestä on myös kiinnostavaa.

Click to expand...

Noitakuninkaalla oli kyky vaikuttaa voimillaan niin mieleen kuin aineeseenkin. Ajatellaan vaikka muurinmurtajan voiman buustaamista Minas Tirithin portillla:


Miekan katkaiseminen sanattomalla loitsulla ilkeämielisen joen yli oli kenties merkitykseltään pieni temppu, mutta osoitus voimista sekin. Ja ilmeisesti Noitakuninkaalle oli jäänyt kaunaaa asetta kohtaan, sillä liekö tuo ollut ensimmäinen kerta, kun kukaan oli ipso facto iskenyt häntä aseella ja jopa melkein osunut (sekä pilannut hänen hienon ja kirotun kaapunsa).

Voi myös olla, että Noitakuninkaan sohiminen oli jo heikentänyt ratkaisevasti miekan molekyyllirakennetta niin, että se oli altis napsahtamaan katki.

Kaiken kaikkiaan olen aina kokenut tuon kohtaamisen joella äärimmäisen jännittyneenä tilanteena, siis lähestulkoon valokaarena Frodo ja Asfaloth toisena napana ja sormusaaveet toisena. Miekan katkeaminen on kuin merkki jännitteen kiristymisestä äärimmilleen ja alkusysäys sitä seuranneelle toiminnalle. Ikään kuin jännite olisi katkaissut miekan, ei välttämättä Noitakuninkaan oletettu loitsu.

Noin niin kuin unohtaen tarpeen taikaopillisille ja luonnonopillisille selityksille se on mainio kirjallinen tehokeino.

Tässä luvussa parhautta ovat kuvaus Peikkokorvesta (pitäisi vertailla uudempaa ja vanhempaa käännöstä) sekä Glorfindel.

Nyttemmin arvostan myös saapumista Viimeiselle sillalle. Saa mielikuvituksen liikkeelle kun ajattelee, että joki virtaa laakson pohjalta ja Aragorn sekä hobitit ujosti katsovat rinteeltä alas sillalle. Samalla he muistaakseni bongaavat myös Bruinen välkkyvän jossain kauempaa. Viimeksi mainittu on aika erikoista, koska Bruinelle pitäisi olla yhä viikon kävelymatka. MERP:in kartoissa tätä probleemaa on yritetty ratkaista siten, että Bruinen mutkittelee (vaikka on silti jokien välissä 3–4 päivän talsiminen).

Toinen tunnettu ongelma Peikkokorven kuvauksessa on se, että Hobitissa peikot asuivat lähellä jokea (minne kääpiöiden matkamuona lähes huuhtoutuu), TSH:ssa peikkopatsaat vaikuttavat olevan aikalailla keskellä Peikkorpea, kaukana joesta.

Lukua lukiessa myös Aragornin petollisuus saa lisää raskauttavia todisteita. Miksi ihmeessä hän lähtee hortoilemaan joen ylityksen jälkeen pohjoiseen, ja sitten kestää monta päivää ennen kuin löytää tien takaisin tielle. Onneksi Glorfindel hoitaa homman kotiin.

Joo, Tolkien ammensin aika paljon Silman aineistosta jo TSH:ssa. Siksi niissä on tiettyä toisteisuutta, ei ainoastaan henkilöhahmojen kohdalla vaan myös tarinoiden rakenteen kanssa. Tätä en arvosta, eikä Vohobitti ole tyytyväinen selitykseen Glorfindelin lähettämisestä takaisin Keski-Maahan.

Vohobitti sanoi:

Joo, Tolkien ammensin aika paljon Silman aineistosta jo TSH:ssa. Siksi niissä on tiettyä toisteisuutta, ei ainoastaan henkilöhahmojen kohdalla vaan myös tarinoiden rakenteen kanssa.

Click to expand...

Niin, Glorfindelin lisäksi ainakin nimet Legolas (gondolinilainen haltia) ja Gimli (Melkon vankina ollut gnome eli maahinen) tunnetaan jo Kadonneitten tarujen kirjasta, mutta nämä kaksi nimeä eivät vaatineet Tolkienia kehittelemään heille sielunvaellushistoriaa. Ehkä lähinnä siksi, että haltiat L & G olivat jääneet tarpeeksi kauas legendariumin historiaan eivätkä olleet vaarassa tulla julkaistuksi Tolkienin kehittelemässä Silmarillionissa.

Joka tapauksessa Glorfindelin vaellus Gondolinin vuoripoluilta Rivendelliin oli täysin johdonmukaisesti selitetty sen mukaan mitä haltioiden hengelle tiedettiin tapahtuvan ruumiin kuoltua. Omasta mielestäni tällaisen kohtalon voi ottaa mukaan tarinoihin ainakin kerran; jos sitä tapahtuisi alinomaa, homma väljähtyisi. (Se että jotkut vainajat pääsivät tepastelemaan Amanissa heitettyään henkensä maanpaossa, ei kai vielä mene liiaksi deus ex machinan puolelle.)

Gandalfin resetoinnista voi toki olla monta mieltä, mutta hänen puolustukseen voi toki sanoa, että hän oli maia ja siksi (kuten oli nähty Sauronin tapauksessa) vaikeasti nitistettävissä.