TSH 2023: I/1.8 Sumua Hautakeroilla

Tolkienin varhaisimmassa luonnoksessa Vanha metsä- ja Hautakero -osuudet oli hahmoteltu tiiviinä, yhtenäisenä, lähes jacksonmaisen vauhdikkaana tapahtumasarjana:
Hobitit joutuivat Vanhaan metsään tultuaan ensin Halavaukon uhkaamiksi, tämä vapautti hobitit kuultuaan kaukaa tulevaa laulua, mutta tällöin hobitit eivät vielä nähneet Bombadiliä, vaan jatkoivat pakoaan ja syöksyivät suoraan haudanhaamujen kynsiin. Tässä vaiheessa Tom sitten vapautti hobitit ja vei heidät taloonsa. Tällöin kaksi haudanhaamua vielä seurasi Tomia ja hobitteja, mutta ne pysähtyivät aina Tomin kääntyessä niitä kohti.
(The Return of The Shadow, 112.)

Toteutuneessa versiossa Tom sensijaan pelastaa hobitit kaksi eri kertaa, ja rauhallinen jakso Tomin talossa on sijoitettu näiden toimintajaksojen väliin. Tässä ”Sumua Hautakeroilla” -luvussa hobitit joutuvat siis vangiksi hautakumpuun, joka on vanha, mutta kuinka vanha? Tom oli edellisessä luvussa kertonut muinaisista ajoista jolloin kukkuloilla oli ollut linnoituksia. ”Kuolleiden kuninkaiden ja kuningattarien paareille kasattiin kultaa; ja kummut peittivät ne, ja kiviset ovet suljettiin; ja ruoho kasvoi kaiken ylle.” Näiden tapahtumien tarkempi ajoittaminen ei kuitenkaan Sormusten herraa ensi kerralla lukevalle ole tässä vaiheessa mahdollista. Liitteet (”Annaalit kuninkaista ja hallitsijoista; Pohjois-Valtakunta ja dúnedain”) antavat lisätietoa:

”Kerrotaan että Tyrn Gorthadin kummut, millä nimellä Hautakeroja ennen vanhaan kutsuttiin, ovat hyvin vanhat, ja että maailmamme Ensiajalla edainin esi-isät olivat rakentaneet niistä monet ennenkuin he ylittivät vuoret ja menivät Beleriandiin…Sen tähden dúnedain kunnioittivat noita keroja palattuaan; ja sinne haudattiin monia heidän kuninkaistaan. [On väitetty että se hautakumpu jossa Sormuksen Viejä oli vankina, oli ollut Cardolanin viimeisen prinssin hauta joka kaatui sodassa vuonna 1409.]” Onkohan tässä kohtaa vielä tarkistetussakin käännöksessä ”prinssi”, eikä esimerkiksi (todennäköisesti paremmin sopiva) ”ruhtinas”?

Ja kun Bombadil oli edellisessä luvussa kertonut aikanaan kukkuloilla sijainneista, keskenään taistelleista pikku kuningaskunnista, niin tarkoittiko tämä (vain) Arnorin hajoamisen jälkeistä kolmannen ajan toisen vuosituhannen historiaa, vai olisiko tähän sekaantunut myös esiaikojen vastaavia tapahtumia, joista Silmarillionkaan ei ollut kertonut? ”…nuori aurinko hehkui tulen lailla heidän uusien ja ahnaitten miekkojensa punaisilla terillä.” Oliko aurinko vielä kolmannella ajallakin ”nuori”? Ja miksi terät olivat punaisia? Jos veri oli punannut ne, niin eivät kai ne enää hehkuneet auringossa? Ennemmin mieleen tulee kupari tai pronssi, joita kolmannen ajan dúnedain ei käyttänyt miekkoihinsa. Tähän esiajan pronssikausi-ideaan sopisi varhaisemman tarinaluonnoksen kuvaus hobittien hautakummusta saamista miekoista: bronze-swords, short, leaf-shaped and keen. (”The Return of The Shadow”, s. 128)

Entä kuka tai mikä oli hobitit vanginnut haudanhaamu? Samainen liite kertoo tästäkin: ”Argeleb II:n aikana tuli kaakosta rutto Eriadoriin…Tällöin loppuivat Cardolanista dúnedain ja Angmarista ja Rhudaurista saapui pahoja henkiä hylättyihin kumpuihin asumaan.” Muistettakoon kuitenkin että tämä oli Tolkienin 1950-luvun alussa, liitteitä kirjoitettaessa esitetty tulkinta, jota hänellä ei välttämättä ollut mielessään itse tarinaa kirjoittaessaan. Haudanhaamu oli tehnyt ensiesiintymisensä ”Tom Bombadilin seikkailut” -runossa, 1930-luvun alussa, jolloin Sauronista tai Angmarin noitakuninkaasta ei vielä oltu kuultu mitään.

Minua onkin houkuttanut idea siitä, että Haudanhaamu olisi ollut tuo Cardolanin viimeinen prinssi. Jokin kirous, esimerkiksi jokin erityinen Morgulin ase, olisi voinut olla syy tilanteeseen. Merri houraili: ”Voi! keihäs sydämessäni!”
Vertaa Gandalfin myöhempi selitys Frodolle nazgulien toiminnasta: ”Ne yrittivät lävistää sydämesi Morgulin veitsellä joka jää haavaan. Jos ne olisivat onnistuneet, sinusta olisi tullut samanlainen kuin ne, mutta heikompi ja niiden määräysvallan alainen.” (”Kohtaamisia”). Tämän Gandalfin kuvauksen voi tulkita niin, että tämä Frodoa uhannut kohtalo ei olisi aiheutunut Sormuksen vaikutuksesta, vaan Morgulin aseen vaikutuksesta. Ehkä Tolkien oli Sormusten herran alkupuolta kirjoittaessaan ajatellut, että tällaiset aseet olivat voineet olla laajemminkin käytössä. Ja kun neljä hobittia oli aseteltu preparoitaviksi hautakumpuun, niin ilmeisesti näistä olisi ilman Bombadilin saapumista tullut uusia haudanhaamuja.

Entä jos haudanhaamu olisi saanut Sormuksen? Olisiko se luovuttanut aarteen Mustan Ruhtinaan edustajille, vai päättänyt ryhtyä itse Mustaksi ruhtinaaksi, ja nostaa aikanaan itse kaksi kättä yli kuolleen meren ja kuihtuneen maan? Aavearmeijathan saattoivat olla melko voimallisia, kuten Dunhargin vainajat sittemmin osoittivat. Ensin olisi pitänyt tosin hankkia miehiä (tai siis haamuja) tähän armeijaan, ja Eriador oli melko harvaan asuttua. Mutta varsin lähellä oli itse asiassa yksi varsin runsasväkinen alue, nimittäin Kontu. Hobitit olivat tosin fyysisesti melko pieniä, mutta aavesotureiksi muutettuina ne olisivat saattaneet olla yhtä pelottavia ja tehokkaita kuin isompienkin kaksijalkaisten haamut.

Telimektar sanoi:

Entä kuka tai mikä oli hobitit vanginnut haudanhaamu?

Minua onkin houkuttanut idea siitä, että Haudanhaamu olisi ollut tuo Cardolanin viimeinen prinssi. Jokin kirous, esimerkiksi jokin erityinen Morgulin ase, olisi voinut olla syy tilanteeseen.

Click to expand...

Jokin tämänkaltainen kuulostaisi kyllä kiehtovalta ajatukselta, mutta olen myöskin miettinyt, että voisiko tuo haudanhaamu olla tämä kirouksen luoma pahuus tms, joka on ottanut hallintaansa (esim) tuon prinssin sielun, eikä välttämättä niinkään henkilö itse. Tällöin Bombadil häätäisi kylmään usvaan ja marroille maille tämän pahuuden – eikä välttämättä itse pahaksi käännettyä prinssiä. Ja vapautunut prinssin sielu menisi sitten hetkeksi Merriin ja siirtyisi vapauteen siinä kohden, kun Merri havahtuu ja ajattelee nähneensä unta.

Toisaalta aiempi maininta, että Yö solvasi aamua, joka siltä on riistetty, ja kylmä kirosi lämmön, jota se janosi voisi tuntua ehkä sopivan sellaiseen ajatteluun, että tilanteessa on läsnä pahan valtaan ottama hyvä sielu, joka kirouksen käännyttämänäkin muistaa syvimmissä mielen sopukoissaan kaipuun hyvälle puolelle.

He seisoivat loivan rinteen huipulla ja alhaalla mutkitteli Tie...

He ratsastivat rinnettä alas ja tähyilivät kumpaankin suuntaan...

Sitten hän (Bombadil) kääntyi, heitti hattunsa ilmaan, loikkasi Möykyn selkään ja ratsasti rinnettä ylös jakatosi laulaen hämyyn. Hobitit kävelivät kummulle ja seurasivat häntä katseellaan, kunnes hän häipyi näkyvistä.

Eli käsittääkseni hobitit menivät tässä ikään kuin takaisinpäin saman kummun päälle, jolta olivat juuri Tomin kanssa laskeutuneet. Eli erityisesti, he eivät tuntuneet tässä mielestäni menevän jollekin toiselle kummulle, jolla Tie kulkee. Ja koska Tom ratsastaa kummun ylös, niin ensivaikutelma tuntuisi siltä, ettei nyt ihan mistään muutaman metrin matkasta ole kyse. Ja heidän tällä kummulla ollessaan Frodo sanoo:

Nimeä Reppuli EI SAA mainita. Minä olen herra Alismäki, jos nimiä tarvitaan.

Kuitenkin luvussa Konkari, sanoo hän olleensa piilossa pensaikossa Tien vierellä, ja kuulleensa juuri nämä Frodon sanomat sanat. Eli toistiko Frodo sanat vielä matkalla uudestaan? Vai kuuliko Konkari nämä sanat tosissaan tuolta kummulta lausuttuina, vaikka ainakin omissa mielikuvissani kummun laelta Tielle olisi kohtuullisen pitkä matka, enkä ihan helposti olisi ajatellut edes Konkarin erinomaisella kuulolla kuultavan puheääntä niin pitkän matkan päästä – tietysti Frodo olisi voinut huutaa, mutta miksi hän olisi huutanut muut osuudet kuin korkeintaan ehkä tuon EI SAA painotuksen? Jospa hämäännyin vain rinnettä koskevista kuvailuista, ja todellisuudessa hobitit olivat tässäkin kohtaa vielä sangen lähellä piileskelevää Konkaria – ehkä pensaikko ei ollutkaan aivan Tien vieressä, vaan jossain siinä rinteessä, mutta tien lähettyvillä?

Tämä koko luku on kuin jonkinlainen 1800-luvun goottilainen kauhukertomus. On nimettömiä hautoja, on uhkaavia, rapistuneita hautamuistomerkkejä, on maagista unta, usvaa, eksytystä, yksin pimeään jäämistä, kaameita ääniä maan alta ja kaameita haamuja - ja sitten kohtaus hautakummun sisällä, kuninkaalliset mutta kelmeät ja vastenmieliset koristukset, kalpean vihertävä valonkajo, kaamea ulvova laulu ja hapuileva zombikäsivarsi. Tästä syntyi varmaan ihan yksinään herkullinen kauhujuttu Konnun takkatulten ääressä kerrottavaksi siinä vaiheessa, kun matkalaiset vihdoin palasivat Kontuun.

Vaikka hautakummun tiedetään todennäköisesti kuulunen Cardolanin viimeiselle prinssille/ruhtinaalle, minua askarruttaa, kuka oli se kaunis henkilö, joka kantoi muinoin sinikivistä solkea ja jota Tom surullisena muisteli. Cardolanin prinsessa/ruhtinatar? Joku muu hänen perheensä jäsen? Haluaisin tietää hänen nimensä ja tarinansa.

Tämä ja kaksi edellistä lukua muodostavat kokonaisuuden, josta minulle tulee mieleen melkeinpä jonkin videopelin aloitus: Harjoitusseikkailu, jossa on mukana auttajahahmo, niin että pelaajat voivat tötöillä vapaasti, tehdä tyhmiä valintoja ja vaarallisia ratkaisuja ja silti selvitä naarmuitta kaikesta. Lisäksi he saavat aimo annoksen pelimaailman "lorea" ja heidät aseistetaan tämän jälkeen alkavaa varsinaista seikkailua varten.

Aseet ovatkin oma lukunsa. Olen ensimmäisestä lukukerrasta asti ollut ihastunut haudasta otettuihin tikareihin, ja nyt kun Telimektar kertoi niiden olleen pronssiaseita tarinan varhaisversiossa, pidän niistä entistä enemmän. Pronssikautiset miekat ja tikarit kuuluvat nimittäin minun silmissäni kaikkein kauneimpien esihistoriallisten esineiden joukkoon (kirjoitin aikoinaan arkeologian kandityönikin niistä lähinnä siksi, että olin ihastunut niiden estetiikkaan, vaikkei se proseminaariohjaajan mielestä ollut riittävä perustelu), ja on kutkuttavaa ajatella, että alun perin hobittien oli tarkoitus olla sellaisilla ihanuuksilla aseistettuja. Mutta toki Westernessen teräs on toimivampi ratkaisu lähetettäessä pikkuväkeä taisteluihin - ja niihin he tajuavat vasta tässä kohtaa ehkä vielä joutuvansa retkellään, joka tähän asti on kai näyttänyt melko harmittomalta seikkailulta muutamista mustista ratsastajista, halavista ja haudanhaamuista huolimatta.

Mietin noita miekkoja haudassa. Yksi on siis jokaisella hobitilla vierellään, sitten toiset miekat on aseteltu kauloille, ja käsivarsi piilossa olevassa ruumiissa etsii tietään yhden viimeksi mainitun kahvalle. Frodo iskee omalla miekallaan tuota hapuilevaa käsivartta. Kohtaus muistuttaa vähän myöhempää Moriassa käytyä taistelua, jossa peikon suomuinen jalka työntyy esiin oven raosta, ja jälleen Frodo torjuu sen miekallaan ilman että vihollista nähdään kokonaan.

Minusta tässä liikutaan symboliikan maailmassa. Luvussa on kyse kuolemasta, kuolemanpelosta ja pakenemisesta. Vihollinen ei näyttäydy, onko kyse lopulta vain yhden olennon mielestä? Voitaisiinko ajatella, että hautaholvissa käydään sisäistä kamppailua depression ja itsemurha-ajatusten kanssa, jossa kuolemanhalu ja kuolemanpelko vuorottelevat, mutta elämänhalu erityisesti siteinä läheisiin vie voiton?

Onkohan muuten Enochian Crescentin solisti Wrathilla ollut (haudan)haamukirjoittaja kappaleessaan Kun ihmisliha itki:

Sydämeni, kylmempi kuin kylminkään talvi
Silmäni, kuin kaksi lampea vihaa uhkuvaa
Sieluni, mustempi kuin syvinkään kuilu
Käteni, kuin kaksi miekkaa ihmislihaa raastavaa

Vihaan ihmisiä, rakkautta
Halveksin sääliä, heikkoutta
Pilkkaan jumalaasi kuollutta
Palvon kuolemaa ja kurjuutta

Ylistän kuolemaa ja kurjuutta

Telimektarin alustus oli erinomainen tai siis aina oppii uutta. Vohobitti onkin ihmetellyt, että lehdenmutoiset tikarit tai pienet miekat, aika erikoinen aseistus dunedainilla. Mutta kun miettii pronssikautisia miekkoja, niin asiat loksahtavat paikoilleen. Niin ikään ymmärrettävää, että alkujaan Keski-Maan hautakerojen esikuvina olivat tumulus-kummut, ja tällöin ne voivat tosiaan olla 1. ajalta, vaikka sittemmin niitä ehkä kaivettu lisää 3. ajalla.

Olisi muuten ollut parempi kirjan tarinan kannalta, että hobitit olisivat juosseet Hallavaisen uomalta suoraan haudanhaamun vangiksi, ettei Tomin olisi tarvinnut pelastaa heitä kahdesta. Yksi ihmepelastuminen olisi riittänyt.

Oletteko muuten miettineet, että miksi Bombadil ei ajankulukseen käynyt laulamassa jokaisella hautakummulla, avannut niitä ja laittanut niiden aarteita yleiseen jakoon, vaan odotti, että kaikenmaailman hoppelit joutuvat satimeen ja sitten vasta tuli pelastamaan heidät vaikka varmasti tiesi minkälaisia ansoja ne olivat ja tiesi oikeat sanat haamujen karkoittamiseksi?

Ehkä Tom kunnioitti hautoja niiden alkuperäisten vainajien vuoksi eikä halunnut rikkoa heidän hautarauhaansa turhan takia? Tai ehkä kyse on vain siitä, että Tom tuntuu muutenkin noudattavan ohjetta "elä ja anna toistenkin elää" (tai mitä epäkuolleet nyt tekevätkään) eikä mielellään puutu mihinkään ilman hyvää syytä.

Kannattaisin jälkimmäistä vaihtoehtoa, joka näytti olleen myös Gandalfin &co. näkemys kun he totesivat Rivendellissä, että vaikka Sormus (mahtavin esine Keski-Maassa) ei vaikuttanut lainkaan Tomiin, tätä ei kannattanut pyytää sitä vartioimaan, puhumattakaan sen tuhoamisesta. Tom saattoi olla vaikka kuinka mahtava, mutta ei käyttänyt mahtiaan tippaakaan enemmän kuin oli kussakin tilanteessa välttämätöntä. Hyvä että sääli hobitteja.

Telimektar sanoi:

...Cardolanin viimeisen prinssin hauta joka kaatui sodassa vuonna 1409.]” Onkohan tässä kohtaa vielä tarkistetussakin käännöksessä ”prinssi”, eikä esimerkiksi (todennäköisesti paremmin sopiva) ”ruhtinas”?

Click to expand...

Mutta jos Cardolan oli kuningaskunta, eikö "prinssi" olisi todennäköisempi suomennos kuin "ruhtinas"? Ja koska kyseessä on viimeinen lajiaan, voisi ajatellla todennäköisempänä skenaariona sitä, että viimeinen kuningas hautasi ainoan/viimeisen poikansa ennen lopullista tuhoa, kuin että viimeisen ruhtinaan kaaduttua hänet ehdittiin haudata ennen kuin loppu tuli ja jäljelle jääneet silvottiin vipajaviksi suikaleiksi.

Ymmärrän toki, että tämä on silkkaa spekulointia, mutta niinhän Keski-Maan historian tutkimus tuppaa olemaan. Alkutekstin "prince" on ja pysyy moniselitteisenä ellei jostain löydy Tolkienin muistilappusta, jossa asia eksplisiittisesti todetaan.

Tik sanoi:

Mutta jos Cardolan oli kuningaskunta, eikö "prinssi" olisi todennäköisempi suomennos kuin "ruhtinas"?

Click to expand...

Lähtökohtaisesti näin. Mutta oliko Cardolan kuningaskunta vielä vuonna 1409?

Liite A, I, 3 ("Annaalit kuninkaista ja hallitsijoista; Eriador, Arnor ja Isildurin perijät") kertoo, että Argelebin Malvegilin pojan aikana vaativat Arthedainin kuninkaat jälleen koko Arnorin herruutta, sillä muissa kuningaskunnissa ei enää ollut Isildurin jälkeläisiä. Rhudaur torjui vaateen...

Cardolan siis hyväksyi vaateen, jolloin voisi ajatella että jostakusta paikallisesta, mutta ei Isildurin sukua olleesta mahtimiehestä olisi tullut Arthedainin vasalliruhtinas (prince). Toki voisi ajatella että Arthedainissa olisi (noldorin tyyliin) istunut Arnorin Korkea Kuningas, ja Cardolanissa tämän vasallina alempi kuningas, mutta Gondorissakaan ei kuninkaan arvoa tohtinut vaatia kukaan joka ei polveutunut Anarionista. Gondorissa kuitenkin Dol Amrothin ruhtinas - prince; jostain syystä ainakin vanhassa suomennoksessa "suuriruhtinas" - oli Minas Tirithin hallitsijoiden vasalli.
Arthedainin Argeleb (I) kaatui sitten taistelussa Rhudauria ja Angmaria vastaan vuonna 1356, mutta Cardolan jatkoi jonkinlaisena entiteettinä myöhempään, vuoden 1409 sotaan asti. Vuonna 1409 Arthedainin seuraava kuningas, Arveleg Argelebin poika kärsi vuorostaan tappion Angmarille, ja Cardolanin alue hävitettiin. Lindonin ja Rivendellin haltioiden avulla Angmarin joukot ajettiin kuitenkin takaisin, joten myös Cardolanin viimeinen prince voitiin viimeistään tässä vaiheessa haudata.

Ajatus Cardolanin viimeisestä kuninkaasta [tai kuningattaresta] hautaamassa viimeistä poikaansa on kyllä kaunis, tai sanoisinko eeppinen.

Mutta oliko Cardolan kuningaskunta vielä vuonna 1409?

Liite A, I, 3 ("Annaalit kuninkaista ja hallitsijoista; Eriador, Arnor ja Isildurin perijät") kertoo, että Argelebin Malvegilin pojan aikana vaativat Arthedainin kuninkaat jälleen koko Arnorin herruutta, sillä muissa kuningaskunnissa ei enää ollut Isildurin jälkeläisiä.

Okei, 50 vuotta Argelebin jälkeen, mutta mikä olisi siinä ajassa lopettanut kuninkuuden?

Niin, siis Argelebin, Malvegilin pojan aikana eli ennen vuotta 1356. Eli jos tuohon asti olemassa ollut Cardolanin kuningaskunta, jossa ei enää ollut Isildurin jälkeläisiä, tuolloin tunnusti Argelebin vaateen koko Arnorin herruudesta (lordship), niin tämä saattoi tarkoittaa että Argeleb tunnustettiin myös Cardolanin kuninkaaksi (vaikka Cardolan olisi muodollisesti säilynyt omana kuningaskuntanaan kuten vaikkapa Skotlanti Englannin rinnalla). Jos Argelebin vaade perustui siihen, että kahdessa muussa kuningaskunnassa ei enää ollut Isildurin jälkeläisiä, niin tämä saattoi tarkoittaa sitä että oikeutettu kuninkuus sidottiin Isildurin jälkeläisyyteen kuten se Gondorissa oli sidottu Anarionin jälkeläisyyteen.

Niinpä, liite A kertoo että "Rhudaur torjui vaateen" (s. 887) mistä voinee lukea, että Cardolan ei torjunut. Sitten Arveleg I:n aikana (1356-1409 ka.) Arthedain ajoi viholliset pois Viimavaaroilta "Cardolanin ja Lindonin avulla" (s. 887), joten tuolloin Cardolan oli ilmeisesti jokseenkin itsenäinen valtakunta siinä kuin Lindonkin?

Cardolanin dúnedainille koitti loppu kuitenkin vasta Argeleb II:n (kuninkaana 1589-1670 ka.) ajalla, tarkemmin sanottuna vuonna 1636 ka. Gondoriin tulleen ja sieltä nopeasti pohjoiseen levinneen Suuren ruton raivotessa. (liite A, s. 887; liite B, s. 924) Eli Cardolan oli viimeisen väkkäräkuvion hautaamisen jälkeen dúnedainin (dvs. Arthedainin?) hallussa vielä yli 200 vuotta ennen kuin tyhjeni ja jäi haudanhaamujen armoille.

Ajatukseni harhailivat tänään siinä mitä kaikkia muutoksia keski-Maassa tapahtui neljännelle ajalle siirryttäessä ja hautakerot tulivat mieleeni. Kummuissa asustaneet ilkeät hengethän olivat Angmarin noitakuninkaan lähettämiä. Mainitaanko missään, että kun Sormus mossahti ja sormusaaveet kärähtivät, myös haudanhaamut olisivat kadonneet sen siliän tien? Vai jäivätkö ne edelleen kumpuihinsa kummittelemaan?

Ei mitään tietoa. Neljännestä ajasta kertovia Tolkienin tekstejä lienevät TSH:n liitteissä olevien juttujen lisäksi ainoastaan TSH:n prologi (na. alkuvuodet) ja The New Shadow (n. 100 na.), joka kertoo vain Gondorista. Joten voinemme olettaa, että haudanhaamut piiloutuivat jonnekin koloihinsa, jos Bombadil jätti ne rauhaan. Tuskin ne hajosivat olemattomiin.

Jos olisivat hajonneet, niin haudanryöstäjillä olisi olleet onnenpäivät!

Telimektar sanoi:

Toteutuneessa versiossa Tom sensijaan pelastaa hobitit kaksi eri kertaa

Click to expand...

Vaikka itse mainitsin samaistuvani Vohobitin näkemykseen, että kaksinkertainen ihmepelastus on vähän typerä, tajusin lukua lukiessani, että oikeastaan tämä on viimeinen toisinto hobittien kolmesta matkapäivästä. Kaikkina aamuina lähdetään liikkeelle, joskin eri tunnelmissa. Ensimmäisenä aamuna haltiain salista lähdetään reippaalla mielellä tavoitteena päästä yöksi Krikoloon. Toisena aamuna lähdetään pelokkaissa tunnelmissa Vanhaan metsään. Tämän luvun lähtötunnelmasta ei oikein saa selkoa, mutta yhtä kaikki puolilta päivin on kaunis sää ja matka tuntuu käyvän helposti. Kaikkina päivinä aamupäivän matka sujuu hyvin, ja uhasta huolimatta hobitit jokaisena päivänä nauttivat puolista, minkä jälkeen alkavat vaikeudet. Tämä kolmas kertaa vahvistaa sitä, että nelikko ei vielä ota matkan vaarallisuutta aivan todesta; varoituksista huolimatta he viettävät kohtalokkaan huolettoman hetken hautakummulla.

Ehkä nykylukijalle heikkoutena näkyy se, että pelastus on juuri se, mikä edellisessä luvussa esitellään. Lukijalle ei tarjota yllätystä. Tosin huomasin kohdan "Hänen oikealla puolellaan häämötti mustanpuhuva hahmo länsitaivaan tähtiä vasten. Se oli suuri hautakumpu." Tästä tuli mieleeni, että ensikertalainen voisi yhdistää mustat ratsastajat ja hautakummut, mikä ehkä lisäisi kohtauksen merkitystä. Olennaisin ero pelastumisessa on, että tässä se kerrotaan sisäpuolelta, kun edellisessä oltiin ulkopuolella. Nyt Bombadil myös esiintyy voimallisempana hahmona, joka vain murtaa haudan mahdin ja tuo auringon muassaan.