Heidän eteensä kohosi valtavana möhkäleenä Briivuori sumuisia tähtiä vasten, ja sen länsikupeella levittäytyi suuri kylä. Sitä kohti he nyt kiiruhtivat toivomatta muuta kuin takkatulta, ja ovea itsensä ja yön väliin.
Näin loppui edellinen luku: meille esitellään Brii, jossa pysytellään seuraavat kaksi lukua ja osa kolmatta. En ole tullut tätä ajatelleeksi, mutta itse asiassa Brii on hyvin keskeinen paikka Sormuksen sodan tarinassa, kolmas etappi, jossa ensimmäisen kerran esitellään lukijalle Keski-Maan ihmiset: hyvå Viljami Voivalvatti ja paha Bil Imarre. Myös salaperäiset samoojat mainitaan.
Briistä tekee mielenkiintoisen myös sen ainutlaatuinen asujaimisto, pikkuväki ja isot ihmiset elävät sulassa sovussa ja heidän historiansa ulottuu aikoihin kauas ennen Konnun asuttamista – miten kauas, sitä ei oikein edes tiedetä. Kylän (ja tietysti sen ikivanhan majatalon) esittelyyn uhrataan paljon vaivaa eikä turhaan. Briistä saa hyvin täyteläisen kuvan, sen voi suorastaan haistaa, kuulla ja tuntea. Oma näkemykseni Briistä (ulkopuolelta) on hieman homeinen, hämärä, litisevä ja kostea. Mutta kuitenkin eläväinen ja virkeä. Ja majatalon sisältä edelleen hämärä, tunkkainen, meluisa, savuinen ja hikisen lämmin. Pidän näistä Tolkienin maalailuista jotka saavat lukijan uppoutumaan hänen luomiinsa ympäristöihin.
Voivalvatti on toki mahtava hahmo kaikessa hössöttämisessään ja puhetulvassaan. Mutta pinnallisesta hassuudestaan huolimatta hän selvästi pitää majatalonsa, valtakuntansa, asiat tiukasti hyppysissään ja on tarkasti perillä lähes kaikesta. Sallittakoon hänelle se, että hän välillä unohtaa jotakin (mitä, se jääköön seuraavan luvun huomaan).
Briiläisten hobitti- ja ihmissukujen nimiluettelot ovat sympaattinen esimerkki Tolkienin rakkaasta harrastuksesta, nimien keksimisestä.
Ennen pitkää salin hämärästä alkaa erottua jännittävä hahmo, jonka esittely on eeppinen:
Äkkiä Frodo huomasi oudon näköisen ahavoituneen ison ihmisen, miehen, joka istui seinän vierustalla varjossa ja kuunteli hänkin tarkkaan hobittien puhetta. Hänellä oli iso tinakannu edessään ja hän poltteli pitkävartista, merkillisesti koristeltua piippua. Hän oli oikaissut jalkansa niin, että pehmeästä nahasta tehdyt pitkät saappaat näkyivät; ne sopivat hänelle hyvin mutta olivat kokeneet kovia, tällä hetkellä niissä näkyi mutapaakkuja. Hänellä oli käytössä nuhrautunut, paksusta tummanvihreästä kankaasta tehty kaapu, jonka hän oli kietonut tiukasti ympärilleen, ja huoneen kuumuudesta huolimatta hänellä oli päässään huppu, joka varjosti hänen kasvonsa, mutta silmien välke näkyi hänen katsellessaan hobitteja.
Sitten alkaa tapahtua. Eipä aikaakaan, kun Frodo (lievästi päihtyneenä) loikkaa pöydälle ja päräyttää ilmoille pitkän koomisen laulun humalahakuisesta Kuu-ukosta, joka on itse asiassa Tolkienin paljon aikaisemmin (joskus vuoden 1920 tienoilla, runon historiasta ks. Kontuwiki) sepittämä mukaelma vanhasta englantilaisesta lastenlorusta Hey Diddle Diddle, jonka hän surutta upotti tarinaansa. (Siitä on Toni Edelmann tehnyt mainion sävellyksen Ryhmäteatterille nimellä "Vanha iloinen kapakka". Laulun esittää Frodo eli Taneli Mäkelä.)
Hauskuus päättyy kuin veitsellä leikaten, kun Frodo äkisti katoaa ja luku päättyy seuraavaa enteillen, kun Konkari paljastaa tietävänsä Frodon oikean sukunimen ja lausuu pahaenteisesti: ”Nyt vasta pistitte lusikkanne soppaan! Vai pitäisikö sanoa sormenne?” Sormenne! Tätä kirjaa ensimmäisen kerran lukevan kannattaisi ehkä lukea vain yksi luku viikossa ja jännittää seitsemän päivää ja yötä seuraavaa odottaen (niin kuin me esiteollisen ajan lapset jouduimme tekemään kun television jännärisarjoista ei millään konstilla saanut uusia jaksoja nähtäväkseen sitä nopeammin). Viljami Voivalvattikin antaa ymmärtää, että hänellä on jokin tärkeä uutinen tai suuri salaisuus paljastettavanaan. Plot thickens, kuten anglit ja saksit saattaisivat sanoa.
Hän alkoi epäillä, että jopa kunnon Voivalvatin paksun naaman takana piili synkkiä suunnitelmia.
Last edited:
