Ereinion
Kontulainen
Tämä ei varsinaisesti kuulu kirjan "ydinlukuihin", vaan on samanlainen matkantekoluku kuin esimerkiksi "Sormus vaeltaa etelään". Molemmissa taitetaan matkaa pitkän matkaa enimmäkseen varsin vähän vaihtuvassa ympäristössä, eikä Saattueen koostumuksessa tapahdu muutoksia. Joku erilaisella dramaturgisella otteella varustettu kirjailija olisi ehkä jättänyt koko luvun välistä ja aloittanut Lórienista lähdön jälkeisen luvun vasta Argonathin pylväiltä; Klonkun paljastumisen ja siivekkään Nazgûlin ensiesiintyminen (vai tapahtuiko se sittenkin jo Paatsamalassa "vasten tuulta liikkuneen pilvenriekaleen" muodossa?) olisi varmaan voinut punoa muihinkin kohtiin kertomusta. Tolkien ei kuitenkaan näin tehnyt, ja hyvä niin, sillä äkilliset satojen peninkulmien ja puolentoista viikon mittaiset narratiiviset katkokset häivyttäisivät lukijan mielestä sen, kuinka vaivalloista matkanteko on.
Tämä ei myöskään ole millään tavalla turha luku siinä mielessä, että se on (ehkä jälleen edellä mainitun kolmannen, miksei myös neljännen luvun ohella) ehkä kaikkein puhtain esimerkki koko toisesta kirjasta. TSH:n kirjathan ovat siitä mielenkiintoisia, että ne ovat jokainen omaa tyylilajiaan (poikkeuksena kuudes kirja, joka sisältää loput kaikkien edellisten viiden kirjan tarinoille). Ensimmäinen kirja oli vielä satufantasiaa, vaikkakin pelottavaa sellaista (ja erityisen pelottavaa siitä teki juuri se, että valtaosiltaan hyvin leppoisen satumaiseen ympäristöön tunkeutuu erilaista kauheaa). Se, mitä tyylilajia kolmas, neljäs ja viides kirja ovat, jääköön myöhemmäksi, mutta toinen kirja on ehtaa toimintaseikkailua. Olen monesti haaveillut TSH:sta tehtävästä uudesta elokuvaversiosta, joka koostuisi kuudesta erillisestä elokuvasta, joista jokainen olisi tehty selvästi poikkeavalla tyylillä. Ensimmäinen olisi tietysti fantasiaa puhtaimmillaan, mutta tämä kakkonen voisi olla puhdasverinen Indiana Jones -pastissi. Alussa pakollisena alkutoimintakohtauksena näytettäisin tietysti, mitä Kahlaamolla oikein tapahtuikaan, sen jälkeen siirrytään syksyiseen uusienglantilaiseen collegekamp-- anteeksi, Rivendelliin käymään keskusteluja siitä, mistä tässä tarinassa onkaan kyse. Sitten lähdetään matkaan, taistellaan luonnonvoimia ja outoja vihollisia vastaan ulkoilmassa sekä maan alla, kunnes pidetään tauko vastaaantulevassa tukikohdassa jossa varustaudutaan ja lähdetään kohti loppukoitosta. Tässä luvussa on sekä matkantekoa, äksöniä että päheitä maisemia, ja siinä mielessä se on ehkä "indyin" kaikista tämän TSH:n indyimmän kirjan luvuista.
No niin, siinä tuli alustuksen hot take, joten siirrytään hajanaisiin huomioihin ja pohdintoihin luvusta.
- Mustat joutsenet ovat perunoiden ja kessun ohella yksi harvalukuinen esimerkki TSH:ssa esiintyvästä vanhaan maailmaan kuulumattomasta florasta ja faunasta, oikeastihan ne elävät Australiassa. Onko näiden joutsenten värillä jokin symbolisempi merkitys?
- Aragornin mukaan örkit voivat ampua nuolensa "kauas Anduinin yli". Joko Suuri virta on paljon kapeampi kuin olen kuvitellut, tai sitten örkkien jouset ovat melkoisen vaikuttavia pelejä. Käsittääkseni 200 metriä on jo varsin kunnioitettava kantama jouselle, ja kai Anduin nyt ainakin sen levyinen on (suunnilleen samaa luokkaa kuin Suomen suurimmat, huomattavasti Anduinia lyhyemmät joet Kemi- ja Kymijoki alajuoksuillaan siis)?
- Kuka tahansa muu hobitti kuin Pippin olisi varmaankin tajunnut mistä on kyse kun Boromir tuijottaa maanisesti Frodoa päivät pitkät.
- Aragornin johtajankyvyt eivät ihan vakuuta: tyyppi tietää (ainakin) kahden päivän ajan että Klonkku seuraa Saattuetta muttei näe tarpeelliseksi varoittaa muita vaan yrittää saada sen itse kiinni? Siitäkin huolimatta että toteaa kasuaalisti että onhan tuollainen tyyppi kannoilla vähän ikävä juttu kun se voi "tehdä yöllä murhia omaan tiliinsä". No varmasti voi ainakin siinä tapauksessa että et käske tovereitasi olemaan valppaana. Sen jälkeen sitten sekoillaan laskuissa siitä missä Sarn Gebir on ja melkein hukutetaan koko porukka. Eihän tällaisella sekoilulla pääsisi edes Samooja-AUK:sta läpi.
- Onko Aragornin ja Legolasin näkemällä kotkalla Gandalf selässään vai onko Gwaihir tässä tiedusteluretkellä?
- Legolasin lipsahdus äidinkieleensä on jotenkin kivasti realismia (jos niin voi sanoa) tuova detalji, ja niitä kohtia tarinassa, joka on painunut mieleen jo ensimmäisellä lukukerralla.
- Lorienin jousissa on totisesti voimaa, jos Legolaksen ampuessa nazgûlin siivekkään ratsun hahmon lento katkesi "miltei Frodon yläpuolella" mutta silti ruumis putoaa vastarannalle. Eli pitäisikö tästä päätellä että nuolessa on sellainen liike-energia että se saa pedon matkustajineen lennähtämään Suuren virran yli?
- Hassua että Sam on ainut, joka kiinnittää huomiota kuun outoihin muutoksiin. Tai ehkä se ei ole niin hassua: Legolas ja Aragorn ovat tottuneita moisiin kummallisuuksiin, Gimli on ehkä ottanut asian puheeksi Legolaksen kanssa kaksin, herrashobitit eivät niin käytännöllisiin juttuihin kuin kuun vaiheisiin jaksa kiinnittää huomiota ja Boromir on monomaaninen.
- Miksi Boromir haluaa marssia Minas Tirithiin maitse sen sijaan että jatkaisi sinne veneillä Raurosin eteläpuolelta? Jälkimmäinen olisi varmasti nopeampi reitti. Pelkääkö hän Mordorin joukkoja itärannalla vai onko kyseessä vain veruke saada koko saattue varmasti Minas Tirithiin?
- Jos Gondorin valtakunta ei edes suuruuden aikana ulottunut Emyn Muilin pohjoispuolelle, niin miksi sitten Rohanin (jonka pitäisi muodostua Gondorin lahjoitusmaasta) raja on kuitenkin paljon pohjoisempana Liminvuolla/Liituvirralla?
- Boromirin käytös on aika rasittavan passiivis-agressiivista koko luvun ajan, mutta letkautus "vankasta kääpiöstä" seisaallaan torkkuvalle Gimlille oli kyllä ihan hauska.
- Argonathin pylväät on korkean fantasiankin mittapuulla eeppinen - ja hienosti kuvattu - maisema. Tähän kohtaukseen liittyy myös muisto ensimmäiseltä lukukerralta: kohta, jossa Frodo näkee "Konkarin - muttei kuitenkaan Konkaria" oli se, jonka jälkeen tajusin että K:tahan nimitetään tekstissä Aragorniksi. Muutoshan oli tapahtunut jo Rivendellissä, mutten ollut lainkaan huomannut sitä ennen kuin tässä kohtaa, jossa muutos tuodaan eksplisiittisesti esiin. Ilmeisesti "Konkari" oli niin syöpynyt alitajuntaani että olin tähän kohtaan saakka vaihtanut lukemani Aragornin tiedostamatta Konkariksi. Melko merkillistä.
Se omista pohdinnoistani, mitäs huomioita muut tekivät?
Tämä ei myöskään ole millään tavalla turha luku siinä mielessä, että se on (ehkä jälleen edellä mainitun kolmannen, miksei myös neljännen luvun ohella) ehkä kaikkein puhtain esimerkki koko toisesta kirjasta. TSH:n kirjathan ovat siitä mielenkiintoisia, että ne ovat jokainen omaa tyylilajiaan (poikkeuksena kuudes kirja, joka sisältää loput kaikkien edellisten viiden kirjan tarinoille). Ensimmäinen kirja oli vielä satufantasiaa, vaikkakin pelottavaa sellaista (ja erityisen pelottavaa siitä teki juuri se, että valtaosiltaan hyvin leppoisen satumaiseen ympäristöön tunkeutuu erilaista kauheaa). Se, mitä tyylilajia kolmas, neljäs ja viides kirja ovat, jääköön myöhemmäksi, mutta toinen kirja on ehtaa toimintaseikkailua. Olen monesti haaveillut TSH:sta tehtävästä uudesta elokuvaversiosta, joka koostuisi kuudesta erillisestä elokuvasta, joista jokainen olisi tehty selvästi poikkeavalla tyylillä. Ensimmäinen olisi tietysti fantasiaa puhtaimmillaan, mutta tämä kakkonen voisi olla puhdasverinen Indiana Jones -pastissi. Alussa pakollisena alkutoimintakohtauksena näytettäisin tietysti, mitä Kahlaamolla oikein tapahtuikaan, sen jälkeen siirrytään syksyiseen uusienglantilaiseen collegekamp-- anteeksi, Rivendelliin käymään keskusteluja siitä, mistä tässä tarinassa onkaan kyse. Sitten lähdetään matkaan, taistellaan luonnonvoimia ja outoja vihollisia vastaan ulkoilmassa sekä maan alla, kunnes pidetään tauko vastaaantulevassa tukikohdassa jossa varustaudutaan ja lähdetään kohti loppukoitosta. Tässä luvussa on sekä matkantekoa, äksöniä että päheitä maisemia, ja siinä mielessä se on ehkä "indyin" kaikista tämän TSH:n indyimmän kirjan luvuista.
No niin, siinä tuli alustuksen hot take, joten siirrytään hajanaisiin huomioihin ja pohdintoihin luvusta.
- Mustat joutsenet ovat perunoiden ja kessun ohella yksi harvalukuinen esimerkki TSH:ssa esiintyvästä vanhaan maailmaan kuulumattomasta florasta ja faunasta, oikeastihan ne elävät Australiassa. Onko näiden joutsenten värillä jokin symbolisempi merkitys?
- Aragornin mukaan örkit voivat ampua nuolensa "kauas Anduinin yli". Joko Suuri virta on paljon kapeampi kuin olen kuvitellut, tai sitten örkkien jouset ovat melkoisen vaikuttavia pelejä. Käsittääkseni 200 metriä on jo varsin kunnioitettava kantama jouselle, ja kai Anduin nyt ainakin sen levyinen on (suunnilleen samaa luokkaa kuin Suomen suurimmat, huomattavasti Anduinia lyhyemmät joet Kemi- ja Kymijoki alajuoksuillaan siis)?
- Kuka tahansa muu hobitti kuin Pippin olisi varmaankin tajunnut mistä on kyse kun Boromir tuijottaa maanisesti Frodoa päivät pitkät.
- Aragornin johtajankyvyt eivät ihan vakuuta: tyyppi tietää (ainakin) kahden päivän ajan että Klonkku seuraa Saattuetta muttei näe tarpeelliseksi varoittaa muita vaan yrittää saada sen itse kiinni? Siitäkin huolimatta että toteaa kasuaalisti että onhan tuollainen tyyppi kannoilla vähän ikävä juttu kun se voi "tehdä yöllä murhia omaan tiliinsä". No varmasti voi ainakin siinä tapauksessa että et käske tovereitasi olemaan valppaana. Sen jälkeen sitten sekoillaan laskuissa siitä missä Sarn Gebir on ja melkein hukutetaan koko porukka. Eihän tällaisella sekoilulla pääsisi edes Samooja-AUK:sta läpi.
- Onko Aragornin ja Legolasin näkemällä kotkalla Gandalf selässään vai onko Gwaihir tässä tiedusteluretkellä?
- Legolasin lipsahdus äidinkieleensä on jotenkin kivasti realismia (jos niin voi sanoa) tuova detalji, ja niitä kohtia tarinassa, joka on painunut mieleen jo ensimmäisellä lukukerralla.
- Lorienin jousissa on totisesti voimaa, jos Legolaksen ampuessa nazgûlin siivekkään ratsun hahmon lento katkesi "miltei Frodon yläpuolella" mutta silti ruumis putoaa vastarannalle. Eli pitäisikö tästä päätellä että nuolessa on sellainen liike-energia että se saa pedon matkustajineen lennähtämään Suuren virran yli?
- Hassua että Sam on ainut, joka kiinnittää huomiota kuun outoihin muutoksiin. Tai ehkä se ei ole niin hassua: Legolas ja Aragorn ovat tottuneita moisiin kummallisuuksiin, Gimli on ehkä ottanut asian puheeksi Legolaksen kanssa kaksin, herrashobitit eivät niin käytännöllisiin juttuihin kuin kuun vaiheisiin jaksa kiinnittää huomiota ja Boromir on monomaaninen.
- Miksi Boromir haluaa marssia Minas Tirithiin maitse sen sijaan että jatkaisi sinne veneillä Raurosin eteläpuolelta? Jälkimmäinen olisi varmasti nopeampi reitti. Pelkääkö hän Mordorin joukkoja itärannalla vai onko kyseessä vain veruke saada koko saattue varmasti Minas Tirithiin?
- Jos Gondorin valtakunta ei edes suuruuden aikana ulottunut Emyn Muilin pohjoispuolelle, niin miksi sitten Rohanin (jonka pitäisi muodostua Gondorin lahjoitusmaasta) raja on kuitenkin paljon pohjoisempana Liminvuolla/Liituvirralla?
- Boromirin käytös on aika rasittavan passiivis-agressiivista koko luvun ajan, mutta letkautus "vankasta kääpiöstä" seisaallaan torkkuvalle Gimlille oli kyllä ihan hauska.
- Argonathin pylväät on korkean fantasiankin mittapuulla eeppinen - ja hienosti kuvattu - maisema. Tähän kohtaukseen liittyy myös muisto ensimmäiseltä lukukerralta: kohta, jossa Frodo näkee "Konkarin - muttei kuitenkaan Konkaria" oli se, jonka jälkeen tajusin että K:tahan nimitetään tekstissä Aragorniksi. Muutoshan oli tapahtunut jo Rivendellissä, mutten ollut lainkaan huomannut sitä ennen kuin tässä kohtaa, jossa muutos tuodaan eksplisiittisesti esiin. Ilmeisesti "Konkari" oli niin syöpynyt alitajuntaani että olin tähän kohtaan saakka vaihtanut lukemani Aragornin tiedostamatta Konkariksi. Melko merkillistä.
Se omista pohdinnoistani, mitäs huomioita muut tekivät?
Oma kritiikkini keskittyi siihen, mitä Aragorn oli tehnyt aiempina öinä, eli yrittänyt pyydystää Klonkun omin nokkinensa ilman että kertoi asiasta kenellekään muulle.
