Kun Tolkien vuonna 1953 pohdiskeli kirjeenvaihdossaan Rayner Unwinin kanssa valmistuvassa olevan teoksensa osien nimiä, hän ehdotti tälle kirjalle nimeä The Ring Goes South (Letters #136, s. 167). Unwin oli pitänyt alaotsikkoja tarpeellisina, mutta Tolkienista nimien keksiminen ei ollut helppoa. Hänelle teos oli yksi ja yhtenäinen The Lord of the Rings eivätkä käytännön syistä kolmeen osaan jaetun teoksen kirjat olleet varsinaisesti pareja hänen ajatuksissaan.
Loppujen lopuksi kirjat eivät saaneet omia nimiään - The Ring Goes South jäi kuitenkin käyttöön toisen kirjan kolmannen luvun nimenä.
Kirjassa on useita huippukohtia. Ensimmäinen on tietysti Elrondin Neuvonpito, jossa ladataan lukija täyteen sormustietoutta ja Kolmannen Ajan historiaa aina viimeisimpiin tapahtumiin ympäri kuohuvaa Keski-Maata. Viimeinkin pääsemme ensimmäisen kirjan melko suoraviivaisesta retkikuvauksesta laajoihin ympyröihin, jotka lievästi sanottuna alkavat huimata lukijaa, joka on pitkään rämpinyt Aragornin perässä Eriadorin pusikoissa. Iso pyörä alkaa pyöriä.
Sitten lähdetään taas matkaan, mutta jämäkämmän seurueen kera. Matkan ensimmäinen kliimaksi koetaan Khazad-dûmin sillalla, kun Gandalf putoaa syvyyteen balrogin kanssa. Ne (nykyään hyvin harvat, luulisin) onnelliset, jotka lukevat Tarua ensimmäistä kertaa ilman tietoa tulevista tapahtumista, ovat varmasti tässä kohdin aivan yhtä neuvottomia kuin Frodo ja kumppanit. Gandalf on kuollut! Miten se voi olla mahdollista? Valitettavasti viimeistään elokuvat ovat vieneet useimmilta mahdollisuuden tähän järkytykseen. Mutta muistaako joku vielä sen kokeneensa? Miltä tuntui? Olen tavannut yhden lukijan, joka päivitteli sitä hyvin kauan, kunnes pääsi Valkoiseen Ratsastajaan saakka. Kadehdin häntä vieläkin - itse kun aikoinani spoilasin itseni Silmarillionin Mahtisormukset ja Kolmas Aika -osuudella.
Morian jälkeen seuraa kirjan kolmas maisema, Lothlórien, jossa viittaillaan ahkerasti kohti tulevaisuutta. Galadrielin valtakunta jää taakse kuin viimeinen auvoisa tukikohta, josta saattue ponnistaa hampaat irvessä kohti synkkää tulevaisuutta. Joki vie heitä kuin kohti pimeyden ydintä - Joseph Conrad ja seuraajansa Ilmestyskirja Nyt seilaavat samoilla vesillä. Koskapa Conrad muuten kirjoitti oman teoksensa?
Toinen kirja päättyy vielä yhteen katastrofiin, Boromirin petokseen ja Samin ja Frodon lähtöön. Toisin kuin elokuvassa, saattueen muun osan kohtalo jätetään toistaiseksi täysin avoimeksi. Meillä on kirjan lopussa vain kaksi hentoa hobittia tähyämässä kohti karua vuoristoa. Vai onko Jacksonin tapa jakaa osat I ja II keskenään muka jotenkin parempi?
Tässäpä muutamia hajamietteitä. Esittäkäähän hieman kiinteämpiä kommentteja lisäksi.
Loppujen lopuksi kirjat eivät saaneet omia nimiään - The Ring Goes South jäi kuitenkin käyttöön toisen kirjan kolmannen luvun nimenä.
Kirjassa on useita huippukohtia. Ensimmäinen on tietysti Elrondin Neuvonpito, jossa ladataan lukija täyteen sormustietoutta ja Kolmannen Ajan historiaa aina viimeisimpiin tapahtumiin ympäri kuohuvaa Keski-Maata. Viimeinkin pääsemme ensimmäisen kirjan melko suoraviivaisesta retkikuvauksesta laajoihin ympyröihin, jotka lievästi sanottuna alkavat huimata lukijaa, joka on pitkään rämpinyt Aragornin perässä Eriadorin pusikoissa. Iso pyörä alkaa pyöriä.
Sitten lähdetään taas matkaan, mutta jämäkämmän seurueen kera. Matkan ensimmäinen kliimaksi koetaan Khazad-dûmin sillalla, kun Gandalf putoaa syvyyteen balrogin kanssa. Ne (nykyään hyvin harvat, luulisin) onnelliset, jotka lukevat Tarua ensimmäistä kertaa ilman tietoa tulevista tapahtumista, ovat varmasti tässä kohdin aivan yhtä neuvottomia kuin Frodo ja kumppanit. Gandalf on kuollut! Miten se voi olla mahdollista? Valitettavasti viimeistään elokuvat ovat vieneet useimmilta mahdollisuuden tähän järkytykseen. Mutta muistaako joku vielä sen kokeneensa? Miltä tuntui? Olen tavannut yhden lukijan, joka päivitteli sitä hyvin kauan, kunnes pääsi Valkoiseen Ratsastajaan saakka. Kadehdin häntä vieläkin - itse kun aikoinani spoilasin itseni Silmarillionin Mahtisormukset ja Kolmas Aika -osuudella.
Morian jälkeen seuraa kirjan kolmas maisema, Lothlórien, jossa viittaillaan ahkerasti kohti tulevaisuutta. Galadrielin valtakunta jää taakse kuin viimeinen auvoisa tukikohta, josta saattue ponnistaa hampaat irvessä kohti synkkää tulevaisuutta. Joki vie heitä kuin kohti pimeyden ydintä - Joseph Conrad ja seuraajansa Ilmestyskirja Nyt seilaavat samoilla vesillä. Koskapa Conrad muuten kirjoitti oman teoksensa?
Toinen kirja päättyy vielä yhteen katastrofiin, Boromirin petokseen ja Samin ja Frodon lähtöön. Toisin kuin elokuvassa, saattueen muun osan kohtalo jätetään toistaiseksi täysin avoimeksi. Meillä on kirjan lopussa vain kaksi hentoa hobittia tähyämässä kohti karua vuoristoa. Vai onko Jacksonin tapa jakaa osat I ja II keskenään muka jotenkin parempi?
Tässäpä muutamia hajamietteitä. Esittäkäähän hieman kiinteämpiä kommentteja lisäksi.
