Nerwende
Kontulainen
Ruusa Tölli taidetaan tosiaan mainita tässä luvussa ensimmäistä kertaa. No, parempi sekin kuin jos vasta ihan lopussa, lienee oikeastaan ihan uskottavaakin että ujo poikamies Sam ei ole ihastuksestaan paljoa huudellut ennen kuin nyt tiukan paikan tullen. Kel' aarrrre on...
Tässä taas huomaa miten vähän maallikko ymmärtää sanoista. Olisin voinut erehtyä ihmettelemään käännöstä Cotton --> Tölli, mutta onneksi Companion tuli apuun ja kertoi että sukunimenä se on muunnos hobittien "cottager"ia tarkoittavasta sanasta.
Tuomiovuorella Tolkienin eettiset teemat senkus tiivistyvät. On kristillistä Armoa, pohjoisen Sisua, Toivon säilyttämisen tärkeyttä. Ja loppupeleissä kaikki on Korkeamman Kädessä sillä edes se kuuluisa "onnistut kyllä kun yrität vaan" ei aina päde. Parhaansa tekeminenkään ei riitä, maailman sisukkain ja vaatimattominkin hobitti jää Sormuksen mahdin alle.
On muuten mielenkiintoista miten taitavasti Frodon epäonnistuminen pohjustetaan lukijalle jo etukäteen: Frodohan sanoo itse "Minä olen melkein kokonaan sen vallassa. En voisi luopua siitä..." Itse en kyllä ensimmäisellä lukukerralla todellakaan ottanut tätä vakavasti, vaan uskoin Frodon pystyvän suorittamaan tehtävänsä kun vaan pahikset pysyisivät poissa. Siinä iässä ja vaiheessa Sormuksen todellinen voima ja sisäinen vihulainen eivät olleet vielä ihan avautuneet minulle.
Tuomiovuori taitaa olla se paikka jossa Erun vaikutus tapahtumiin näkyy selvimmin, vaikka pääjehu nimettömänä pysyykin. "Sattumalla" on niin iso painoarvo tapahtumissa, ja sekä Frodo että Sam "kutsutaan" viimeiseen ponnistukseen sisäisellä "nyt eikä kohta"-tunteella.
Jossittelijat voivat toki herkutella seuraavilla: mitäpä jos Sam olisikin tappanut Klonkun? Tai entäpä jos Frodo ei olisikaan jaksanut perille, ja Sam olisi seissyt rotkon partaalla Sormus hallussaan? Entä jos Klonkku ei olisi pudonnut Sormuksen saatuaan? Entä jos Tuomiorotkoon olisi pudonnut vain Sormus, mutta ei Klonkkua?
Saiko Frodo Sormusta kantaessaan erikoisen kyvyn nähdä asioita, vai onko kyseessä vain sattumalta oikeaan osuva uhkaus, kun hän uhoaa Klonkulle että jos tämä vielä kajoaa Isäntään, Klonkku heitetään "Tuomion Tuleen"?
Varsin juudasmaisesti lopputulokseen vaikuttava Klonkku pistää tietysti taas miettimään hyvän ja pahan olemassaoloa ja häilyvää rajanvetoa niiden välillä. Voitaneen sanoa että Sauronin häviön kannalta Klonkku oli erittäin olennainen tekijä, mutta loppupohdinta jääkin sitten jokaisen oman moraalisen ja/tai uskonnollisen tulkinnan varaan.
Tällä lukukerralla päällimmäiseksi jäivät Frodo-painotteisesti ajatukset: "äläkä saata meitä kiusaukseen" (sillä mikä on lantamaisempi juttu kuin mokata maailman pelastaminen henkilökohtaisen halun tähden tietoisesti mutta kykenemättä itselleen?) ja että yksin ei ole hyvä kuolla.
Tässä taas huomaa miten vähän maallikko ymmärtää sanoista. Olisin voinut erehtyä ihmettelemään käännöstä Cotton --> Tölli, mutta onneksi Companion tuli apuun ja kertoi että sukunimenä se on muunnos hobittien "cottager"ia tarkoittavasta sanasta.
Tuomiovuorella Tolkienin eettiset teemat senkus tiivistyvät. On kristillistä Armoa, pohjoisen Sisua, Toivon säilyttämisen tärkeyttä. Ja loppupeleissä kaikki on Korkeamman Kädessä sillä edes se kuuluisa "onnistut kyllä kun yrität vaan" ei aina päde. Parhaansa tekeminenkään ei riitä, maailman sisukkain ja vaatimattominkin hobitti jää Sormuksen mahdin alle.
On muuten mielenkiintoista miten taitavasti Frodon epäonnistuminen pohjustetaan lukijalle jo etukäteen: Frodohan sanoo itse "Minä olen melkein kokonaan sen vallassa. En voisi luopua siitä..." Itse en kyllä ensimmäisellä lukukerralla todellakaan ottanut tätä vakavasti, vaan uskoin Frodon pystyvän suorittamaan tehtävänsä kun vaan pahikset pysyisivät poissa. Siinä iässä ja vaiheessa Sormuksen todellinen voima ja sisäinen vihulainen eivät olleet vielä ihan avautuneet minulle.
Tuomiovuori taitaa olla se paikka jossa Erun vaikutus tapahtumiin näkyy selvimmin, vaikka pääjehu nimettömänä pysyykin. "Sattumalla" on niin iso painoarvo tapahtumissa, ja sekä Frodo että Sam "kutsutaan" viimeiseen ponnistukseen sisäisellä "nyt eikä kohta"-tunteella.
Jossittelijat voivat toki herkutella seuraavilla: mitäpä jos Sam olisikin tappanut Klonkun? Tai entäpä jos Frodo ei olisikaan jaksanut perille, ja Sam olisi seissyt rotkon partaalla Sormus hallussaan? Entä jos Klonkku ei olisi pudonnut Sormuksen saatuaan? Entä jos Tuomiorotkoon olisi pudonnut vain Sormus, mutta ei Klonkkua?
Saiko Frodo Sormusta kantaessaan erikoisen kyvyn nähdä asioita, vai onko kyseessä vain sattumalta oikeaan osuva uhkaus, kun hän uhoaa Klonkulle että jos tämä vielä kajoaa Isäntään, Klonkku heitetään "Tuomion Tuleen"?
Varsin juudasmaisesti lopputulokseen vaikuttava Klonkku pistää tietysti taas miettimään hyvän ja pahan olemassaoloa ja häilyvää rajanvetoa niiden välillä. Voitaneen sanoa että Sauronin häviön kannalta Klonkku oli erittäin olennainen tekijä, mutta loppupohdinta jääkin sitten jokaisen oman moraalisen ja/tai uskonnollisen tulkinnan varaan.
Tällä lukukerralla päällimmäiseksi jäivät Frodo-painotteisesti ajatukset: "äläkä saata meitä kiusaukseen" (sillä mikä on lantamaisempi juttu kuin mokata maailman pelastaminen henkilökohtaisen halun tähden tietoisesti mutta kykenemättä itselleen?) ja että yksin ei ole hyvä kuolla.