Husky
Ilmaanhaukkuja
Julkaistu aiemmin v. 2007 eräällä nykyisellään varsin hiljaisella ficcifoorumilla, jonne ajauduin ties miksi. Snadeja korjauksia alkuperäiseen (toistoa yms. sanamuotojen viilailua.)
VANKI
Risukosta lehahti lentoon kulorastas, kaarsi pari kertaa samoojan pään yläpuolella ja säksätti paheksuvasti rauhansa häiritsijälle. Sitten se pyrähti takaisin piiloonsa ja oli taas hiljaista. Samooja hymähti rahtusen huvittuneena, poimi maasta vielä pari risua muutenkin jo kukkuraiseen sylykseensä ja tarpoi takaisin pienelle aukiolle, jolle oli perustanut leirinsä ainakin seuraavaksi yöksi, mahdollisesti seuraavaksikin, mikäli enteet pitäisivät paikkansa ja sää yltyisi myrskyisäksi. Oksanpudokkaista hän oli rakentanut mainion laavun, ja sytytettyään nuotion sen eteen hän nojasi puunrunkoon, potkaisi raskaat saappaat jaloistaan, oikaisi raajansa ja huoahti.
Vanki makasi viiden sylen päässä tulesta. Aragorn tiesi riittävästi tästä otuksesta ollakseen aliarvioimatta sen vaarallisuutta. Aiemmin se oli tonkinut maata etsien toukkia ruoakseen. Nyt se oli kiertynyt lepäämään kuin koira puun juurelle, mutta se ei nukkunut, ei, sen silmät vilkkuivat pahansuovasti luisevien käsivarsien suojista. Vaikka se olikin kahlittu, sille ei kannattanut kääntää selkäänsä, eikä uinahtaa köydenkantaman päähän, jos tahtoi vielä nähdä seuraavan päivänkoiton. Nukkuakin saattoi vain yhdellä silmällä kerrallaan.
Hän muisti elävästi, kuinka oli kurjan lammikon reunalla sorsaa metsästäessään törmännyt outoihin jälkiin, jotka eivät kuuluneet örkeille eivätkä millekään saaliseläimelle. Saaliille kylläkin. Ne olivat paljaiden latuskajalkojen jäljet, ja jalkojen omistajalla oli roiskeista päätellen ollut kiire jättää musta maa ja koko Anduinin itäpuoli taakseen. Monta päivää vaivannut nälkäkin unohtui, kun hän yhtäkkiä tiesi vuosia jatkuneen etsinnän olevan lähempänä loppuaan kuin koskaan aiemmin. Niinpä hän antoi noiden epämääräisesti kiertelevien jälkien johdattaa itseään – monesti luullen jo päässeensä tuntumaan, mutta aina todeten saaliin livahtaneen viime hetkellä, toivon noruessa sydämestä kuin Kalmansoiden muta sormien lomasta kerta toisensa jälkeen.
Ja sieltä hän sen sitten lopulta yhytti – Kalmansoilta. Se kyykki kivellä ja tuijotti mustaan veteen. Eru yksin tietää mitä se sieltä virvatulien keskeltä saalisti, kalaa vai jotain pahempaa. Hän oli päässyt yllättämään sen, eikä sen vangitseminen ollut tuottanut vaikeuksia. Tosin hänen väkevyydestään huolimatta se oli päässyt puremaan häntä. Hänen kädessään oli liki kolmen viikon jälkeen edelleen hampaanjäljet ja märkivä haava, joka tykytti ilkeästi öisin.
Samooja huokasi. Kalmansoilta Thranduilin valtakuntaan oli hyvinkin melkein kuusisataa virstaa matkaa, ja tällä vauhdilla siihen kuluisi pieni ikuisuus. Entisaikojen sotien rampauttamassa autiomaassa oli ollut muutoinkin vaikeaa edetä, ja tämä olento ei ainakaan helpottanut taivalta – se sihisi itsekseen, se tempoili köydessään sinne tänne, se käpertyi kerälle uikuttamaan ja kieltäytyi liikkumasta auringon paistaessa, se haisi pahalta. Jos hän olisi tätä metsästystä Gandalfille ehdottaessaan tiennyt, miten vastenmielinen tehtävä tästä sukeutuisi, hän olisi mahdollisesti miettinyt kahdesti. Onneksi Erämaa oli jo ylitetty, ja matkaa sai tehdä lehvien viileässä varjossa – vaikka metsää varjostivat synkemmätkin voimat kuin puiden latvukset.
Kosteat kalikat saivat nuotion savuttamaan. Onneksi tuuli kävi laavusta poispäin. Huomenna hän heittäisi kaiken hentomielisyyden ja pakottaisi otuksen marssimaan täydet päivämatkat kohti salohaltioiden asuinsijoja.
VANKI
Risukosta lehahti lentoon kulorastas, kaarsi pari kertaa samoojan pään yläpuolella ja säksätti paheksuvasti rauhansa häiritsijälle. Sitten se pyrähti takaisin piiloonsa ja oli taas hiljaista. Samooja hymähti rahtusen huvittuneena, poimi maasta vielä pari risua muutenkin jo kukkuraiseen sylykseensä ja tarpoi takaisin pienelle aukiolle, jolle oli perustanut leirinsä ainakin seuraavaksi yöksi, mahdollisesti seuraavaksikin, mikäli enteet pitäisivät paikkansa ja sää yltyisi myrskyisäksi. Oksanpudokkaista hän oli rakentanut mainion laavun, ja sytytettyään nuotion sen eteen hän nojasi puunrunkoon, potkaisi raskaat saappaat jaloistaan, oikaisi raajansa ja huoahti.
Vanki makasi viiden sylen päässä tulesta. Aragorn tiesi riittävästi tästä otuksesta ollakseen aliarvioimatta sen vaarallisuutta. Aiemmin se oli tonkinut maata etsien toukkia ruoakseen. Nyt se oli kiertynyt lepäämään kuin koira puun juurelle, mutta se ei nukkunut, ei, sen silmät vilkkuivat pahansuovasti luisevien käsivarsien suojista. Vaikka se olikin kahlittu, sille ei kannattanut kääntää selkäänsä, eikä uinahtaa köydenkantaman päähän, jos tahtoi vielä nähdä seuraavan päivänkoiton. Nukkuakin saattoi vain yhdellä silmällä kerrallaan.
Hän muisti elävästi, kuinka oli kurjan lammikon reunalla sorsaa metsästäessään törmännyt outoihin jälkiin, jotka eivät kuuluneet örkeille eivätkä millekään saaliseläimelle. Saaliille kylläkin. Ne olivat paljaiden latuskajalkojen jäljet, ja jalkojen omistajalla oli roiskeista päätellen ollut kiire jättää musta maa ja koko Anduinin itäpuoli taakseen. Monta päivää vaivannut nälkäkin unohtui, kun hän yhtäkkiä tiesi vuosia jatkuneen etsinnän olevan lähempänä loppuaan kuin koskaan aiemmin. Niinpä hän antoi noiden epämääräisesti kiertelevien jälkien johdattaa itseään – monesti luullen jo päässeensä tuntumaan, mutta aina todeten saaliin livahtaneen viime hetkellä, toivon noruessa sydämestä kuin Kalmansoiden muta sormien lomasta kerta toisensa jälkeen.
Ja sieltä hän sen sitten lopulta yhytti – Kalmansoilta. Se kyykki kivellä ja tuijotti mustaan veteen. Eru yksin tietää mitä se sieltä virvatulien keskeltä saalisti, kalaa vai jotain pahempaa. Hän oli päässyt yllättämään sen, eikä sen vangitseminen ollut tuottanut vaikeuksia. Tosin hänen väkevyydestään huolimatta se oli päässyt puremaan häntä. Hänen kädessään oli liki kolmen viikon jälkeen edelleen hampaanjäljet ja märkivä haava, joka tykytti ilkeästi öisin.
Samooja huokasi. Kalmansoilta Thranduilin valtakuntaan oli hyvinkin melkein kuusisataa virstaa matkaa, ja tällä vauhdilla siihen kuluisi pieni ikuisuus. Entisaikojen sotien rampauttamassa autiomaassa oli ollut muutoinkin vaikeaa edetä, ja tämä olento ei ainakaan helpottanut taivalta – se sihisi itsekseen, se tempoili köydessään sinne tänne, se käpertyi kerälle uikuttamaan ja kieltäytyi liikkumasta auringon paistaessa, se haisi pahalta. Jos hän olisi tätä metsästystä Gandalfille ehdottaessaan tiennyt, miten vastenmielinen tehtävä tästä sukeutuisi, hän olisi mahdollisesti miettinyt kahdesti. Onneksi Erämaa oli jo ylitetty, ja matkaa sai tehdä lehvien viileässä varjossa – vaikka metsää varjostivat synkemmätkin voimat kuin puiden latvukset.
Kosteat kalikat saivat nuotion savuttamaan. Onneksi tuuli kävi laavusta poispäin. Huomenna hän heittäisi kaiken hentomielisyyden ja pakottaisi otuksen marssimaan täydet päivämatkat kohti salohaltioiden asuinsijoja.
