Viimeinen matka

Katson kotiani vielä kerran
On aika lähteä, on matka viimeinen
On kohtaloni jättää tää kylä rakas taa
ja miekkaani viholliset taas maistaa saa
On aika lähteä, on tämä matka viimeinen

Nousen taas ratsuni selkään
On aika lähteä, on matka viimeinen
Jää valot kylän taa
ja rohkeus vallan saa
On aika lähteä, on tämä matka viimeinen

Kuulen pian torven pauhun
ja nähdä saan veljien kauhun
Mut en enää pelkää
vaan syöksyn yön selkään
On aika lähteä, on matka viimeinen[/font][/size]

Teräsbetoni voisi levyttää tämän.

Tämä oli pelottava ja herkkä runo, lopussa selkäpiitäni pitkin kulkivat vilunväreet. Vau!

Pidän tästä kovasti. Vähillä sanoilla on luotu elävä kuva ja vahva tunnelma, jota runon rytmi korostaa.

Illuusio tiivistyneisyydestä ja sopivat sanat pitävät teiniangsti-kalkkeen juuri sopivasti poissa.

Oletko sattumoisin ikinä kuullut Joel Goldsmithin teemaa elokuvasta Kull the Conqueror? Eiusdem generis.

Minulle taas tuli mieleen Terhi Säilän muinoin jossain fantasiatapahtumassa esittämä laulu, joka tosin tihkui pikemminkin kostonhimoa kuin viimeisen matkan tunnelmaa. Siinäkin oli kuitenkin mukana miekka ja matkalla oltiin, elämän ainoana päämääränä saada vihdoin kostaa laulun minän lapsuudessaan kokema hyökkäys kotikyläänsä. (Oikeastaan harmi etten enää muista yksityiskohtia, se oli nimittäin hieno laulu.)