Kointähdelle kiitos muistutuksesta. Pitäisi ehkä vastata joskus edellisiinkin lukuihin.
Pippin nousee tässäkin luvussa päähenkilöksi, mutta nyt paljon huonommassa valossa kuin muutama viikko sitten Uruk-haita paetessaan. Hän on vielä nuori ja vallaton, eikä pysty pysymään erossa kielletystä ja jännittävästä esineestä. Ehkä hän tajuaa yhtä hyvin kuin Merri, että teosta koituisi vain hankaluuksia, mutta ei pystynyt malttamaan mieltään.
Myöhemmin hän kovia kokeneena ja katuvaisena pääsee kyselemään Gandalfilta heidän ratsastaessaan kohti Gondoria. Jäin miettimään, että vaikka hän onkin utelias, kuinka kauan hän jaksaisi kiinnostua, jos Gandalf alkaisi selittää vaikka Gondorin historiaa. Uskoisin hänen olevan kova kiinnostumaan, mutta yhtä nopea menettämään kiinnostuksena asioihin.
Lukuhan on hieno, kun huomaa miten paljon asiaa se sisältää. Mielenkiintoa pitäisi riittää, kun mukaan tulevat sekä näkykivet että lentävät sanansaattajat. Gandalf muistelee runoa, jossa puhutaan näkykivistä, mikä kuulostaa tänä painetunsanan aikana kokolailla vaikealta tapalta säilyttää tietoa. Näkykivistä kerrotaan oikeastaan kaikki oleellinen, mutta lukijan tiedonjanoa ei täysin sammuteta. Tarina saa taustansa, mutta niihin ei juututa, vaan jatketaan eteenpäin. Gandalf mainitsee monia paikkoja, joista lukijalla ei pitäisi olla juurikaan käsitystä: Minas Anor, Minas Ithil, Osgiliath, Fëanor, Tirion, Kultainen Puu...
Ja niin, ainakin kaksi näkykiveä on säilynyt maailman melskeissä.
Musta lentävä varjo, nazgûl, jännittää tunnelmaa entisestään. Kolmas kirja on kertonut hienoa tarinaa seikkailusta Rohanin maassa, mutta se oli vain esinäytöstä vielä suurempaan seikkailuun. Gandalfin tunnetuimpia sanoja ovat: "Paetkaa, hullut!", mutta tässä kohtaa hän ryhtyy suorastaan lietsomaan pakokauhua kuin joukko olisi juuri siinä paikassa jäämässä hyöyn alle:
Nazgûl! Mordorin sanansaattaja! Myrsky nousee. Nazgûlit ovat ylittäneet Virran! Ratsaille, ratsaille! Älkää odottako aamua! Älkööt nopeat odottako hitaita! Ratsaille!
Pippin nousee tässäkin luvussa päähenkilöksi, mutta nyt paljon huonommassa valossa kuin muutama viikko sitten Uruk-haita paetessaan. Hän on vielä nuori ja vallaton, eikä pysty pysymään erossa kielletystä ja jännittävästä esineestä. Ehkä hän tajuaa yhtä hyvin kuin Merri, että teosta koituisi vain hankaluuksia, mutta ei pystynyt malttamaan mieltään.
Myöhemmin hän kovia kokeneena ja katuvaisena pääsee kyselemään Gandalfilta heidän ratsastaessaan kohti Gondoria. Jäin miettimään, että vaikka hän onkin utelias, kuinka kauan hän jaksaisi kiinnostua, jos Gandalf alkaisi selittää vaikka Gondorin historiaa. Uskoisin hänen olevan kova kiinnostumaan, mutta yhtä nopea menettämään kiinnostuksena asioihin.
Lukuhan on hieno, kun huomaa miten paljon asiaa se sisältää. Mielenkiintoa pitäisi riittää, kun mukaan tulevat sekä näkykivet että lentävät sanansaattajat. Gandalf muistelee runoa, jossa puhutaan näkykivistä, mikä kuulostaa tänä painetunsanan aikana kokolailla vaikealta tapalta säilyttää tietoa. Näkykivistä kerrotaan oikeastaan kaikki oleellinen, mutta lukijan tiedonjanoa ei täysin sammuteta. Tarina saa taustansa, mutta niihin ei juututa, vaan jatketaan eteenpäin. Gandalf mainitsee monia paikkoja, joista lukijalla ei pitäisi olla juurikaan käsitystä: Minas Anor, Minas Ithil, Osgiliath, Fëanor, Tirion, Kultainen Puu...
Ja niin, ainakin kaksi näkykiveä on säilynyt maailman melskeissä.
Musta lentävä varjo, nazgûl, jännittää tunnelmaa entisestään. Kolmas kirja on kertonut hienoa tarinaa seikkailusta Rohanin maassa, mutta se oli vain esinäytöstä vielä suurempaan seikkailuun. Gandalfin tunnetuimpia sanoja ovat: "Paetkaa, hullut!", mutta tässä kohtaa hän ryhtyy suorastaan lietsomaan pakokauhua kuin joukko olisi juuri siinä paikassa jäämässä hyöyn alle:
Nazgûl! Mordorin sanansaattaja! Myrsky nousee. Nazgûlit ovat ylittäneet Virran! Ratsaille, ratsaille! Älkää odottako aamua! Älkööt nopeat odottako hitaita! Ratsaille!