Hobitin 80-vuotisjuhlaluenta: Suuri loppukeskustelu!

Vaikka keskustelumme Hobitista/Lohikäärmevuoresta voi kaikessa rauhassa jatkua niin kauan kuin nämä kirjoitukset säilyvät bittiavaruuteen hakattuina, on aika myös antaa jonkinlainen päätös luku-urakallemme. Tämä syyskuussa alkanut rupeama on ollut iloinen, monipolvinen ja avartava kokemus!

Nyt voisimme kenties lähestyä kirjaamme seuraavista näkökulmista:

Mitä mieltä olet Hobitista/Lohikäärmevuoresta kokonaisuutena -- romaanina, lastenkirjana, fantasiakirjana, tarinana, allegoriana tai ei? Miksi sitä on (eikö olekin?) puhuteltu vuosisadan lastenkirjana? Mikä on sen paikka maailman (lasten)kirjallisuudessa?

Miten Hobitti/Lohikäärmevuori mielestäsi sijoittuu Tolkienin kirjoitusten joukkoon? Onko se hassu poikkeama legendariumin/tarinakokoelman suuressa kudoksessa vai olennainen osa sitä?

Kenelle Hobitti/Lohikäärmevuori oikeastaan on kirjoitettu (halusi Tolkien sitä tai ei)? 1930-luvun lopun brittilapsille vai jollekin laajemmalle yleisölle?

Mitä mieltä olet Hobitin/Lohikäärmevuoren kielestä? Onko se yhä rikasta, oivaltavaa ja mielikuvituksekasta vai alkaako kahdeksankymmenen vuoden ikä jo painaa? Entä suomennokset? Tavoittavatko ne alkuteoksen hengen vai onko kenties toinen toista parempi?

Lopuksi voisi vielä (vaikka tästä lienee jossakin oma ketjunsa) kertoa ikiomasta suhteesta Hobittiin/Lohikäärmevuoreen. Miten se alkoi? Miten se kehittyi? Minne se johti? Onko se ollut juuri se teos, joka aikoinaan johdatti sinut Keski-Maahan vai oliko se peräti vähällä karkottaa pois sieltä?

(Näitä kysymyksiä tuli mieleeni, lisääkin varmasti voi esittää.)

Kommentoin aluksi vain muutamia juttuja:

Minusta Hobitin tietyistä piirteistä huomaa sen kehittymisen Tolkienin omille lapsille kerrotuista tarinoista (Roverandomin ja Father Christmas Lettersin tyyliin, joissa myös sisällöllisiä yhteyksiä Hobittiin). Jotkut kohdat tuntuisivat nimittäin toimivan paremmin kuultuina kuin luettuina, esimerkiksi Gandalfin farssimainen stategia marssittaa kääpiöt muutama kerrallaan ensin Bilbon ja sitten Beornin luokse, peikkoepisodi, arvoituskilpailu jne. Kirjassa on ylipäätään useita keskusteluja joissa osapuolet yrittävät jopa henkensä kaupalla jujuttaa toisiaan tai salata asioita toisiltaan. Myös kertojan ääni on voimakkaampi, itsenäisempi ja tarinan maailmasta erillisempi kuin useimmissa muissa Tolkienin julkaistuista teoksista.
Muistan itse Hobitin radiokuunnelmasarjana, joka teki minuun lapsena suuren vaikutuksen (minäköhän vuosina se tuli, ja perustuiko se Hobittiin vai Lohikäärmevuoreen?).

Hobitin alkupuolessa on paljon lastenkirjamaista, myös kielteisessä mielessä, tietyissä juonellisissa kömpelyyksissä ja (realistiselta kannalta ajatellen) epäjohdonmukaisuuksissa. Hobitin alkupuoli vertautuu minusta aika hyvin vaikkapa Harry Potter ja viisasten kivi -kirjaan. Sävy muuttuu kyllä aika paljon. En usko että monikaan lukija kirjan alkulukujen jälkeen arvaisi että Bilbo lopulta pettää kääpiöt ja uhraa oman osuutensa aarteesta sodan estämiseksi. Hobitin rennossa lähestymistavassa moniin Tolkienin legendariumista tuttuihin elementteihin on myönteisiä puolia. Pidän esimerkiksi tavasta jolla haltiat ja hiidet on Hobitissa kuvattu.

Ajattelen että esimerkiksi Ursula Le Guinin Maameren velho on kirjana paremmin kirjoitettu kuin Hobitti tai Harry Potter ja viisasten kivi. (Aikanaan juuri Tolkien ja Le Guin olivat minulle ne kaksi suurinta juttua.) Maameren velhossa jokainen sana, lause ja kappale on mielestäni täydellisesti paikallaan (samaa en suinkaan sano kaikista Le Guinin kirjoista). Tolkienilla taas yhtäältä Hurinin lasten tarina ja toisaalta Seppä ja satumaa ovat minusta hyvin lähellä täydellisyyttä.

Hobitti/Lohikäärmevuori -suomennosten vertailu on ollut kiinnostavaa. Pitkänen näyttää pitävän yllättävän hyvin puolensa Juva/Pekkanen -parivaljakkoa vastaan, ikäänkuin näiden tehtäväksi olisi annettu poiketa mahdollisimman paljon Pitkäsen ratkaisuista (yleensä kuivempaan ja karsitumpaan suuntaan) silloinkin kun tämä ei välttämättä johda parannuksiin. Harmi että Lohikäärmevuoresta ei näytä olevan uutta painosta tulossa, hankkisin sen mielelläni (käytettyjen kappaleiden hinnat ylittävät kipurajan).

Perverssimäisen käänteisessä järjestyksessä edettiin täälläpäin. Muistaakseni varsin lyhyen aikaa Tarun lukemisen jälkeen (90-luvun alkupuolella) sain pehmeäkantiset Hobitin ja Silmarillionin yhteispakettina lahjaksi nyttemmin edesmenneeltä henkilöltä, jota saan päivittäin kiittää jokusesta muustakin siunatun distraktion siipivälineestä. Keski-Maan lisäaineistostakaan ei ollut — näin kotimaisesti ilmaistuna — totisesti haittaa sille teinille, joka väkersi parin muun kadotetun sielun tavoin täytehetkinä AHQ-roolipelintapaisia ruutuvihkoon noina päivinä peruskoulun 'Kuuden Ensimmäisen' voittopuoliskolla. Tolkienhan ne örkit ja kaikki keksi alunperin, kuten An Awfully Big Adventure -dokumentin nähneetkin toivon mukaan muistavat! (Ja hänkin oli piirrellyt vielä niitä semmoisia atmosfäärintäyteisiä mussstavalkokuvia sinne oman dungeon guidensa väliin . . . )

Constantinen tavoin minäkin luin aikoinaan ensin Tarun, ja vasta sen synnyttämän voimallisen Keski-Maa-rakkauden kautta sain vihdoin aikaiseksi lukea Lohikäärmevuoren, jonka olin vuosia aiemmin kokenut aika vastenmieliseksi äidin yrittäessä sitä iltasatukirjaksi. Ensivaikutelmaa kirjasta en muista, mutta sen on täytynyt olla kuitenkin positiivinen, koska sain hoppelitarinan ongelmitta mahdutettua mielikuviini Keski-Maasta.

Kirjana Lohikäärmevuori on tietysti aivan eri tyylinen kuin Taru ja asettuu minun mielikuvissani samaan kategoriaan esim. Narnian kanssa: se ei ole satukirja vaikka satumainen onkin, koska sen henkilöhahmot ovat inhimillisiä, moniuloitteisia ja samaistuttavia, juoni perinteisiin satuihin verrattuna monipolvinen ja maailma täynnä harmaan sävyjä satujen mustavalkoisen hyvä - paha -asetelman sijaan, mutta se ei ole myöskään sellaista "vakavaa aikuisten fantasiaa", jota Taru myöhemmin syntyi edustamaan. Vaikka tarinansisäisesti molemmat kirjat ovatkin hobittien kirjoittamia, Lohikäärmevuori on kuitenkin huomattavasti Tarua "hobittimaisempi": leikkisämpi, kepeämpi, seikkailuja paljon suuremmalla hehkulla ja surua paljon koruttomammalla tyylillä kuvaava. Varsinkin Pitkäsen käännöksen rikas kielellä iloittelu vielä tukee tätä mielikuvaa.

Oma ensikosketukseni Keski-Maahan oli juuri Hobitti, ja silloin noin 7-8-vuotiaana pidin siitä heti todella paljon. Tarun luin muistaakseni vasta pari vuotta myöhemmin, ja olisin kai ollut liian nuori Tarulle, jos olisin lukenut sen ennen Hobittia.

Luulen, että pidin Hobitista enemmän kuin monesta muusta lastenkirjasta Keski-Maan vuoksi: Hobitissa on uskottava ja monipuolinen maailma, johon on ihanaa uppoutua. Lapsena kuvittelin monta kertaa, millaista olisi olla Hobittilassa, Beornin talossa tai vaikkapa Synkmetsän läpi kulkevalla Vanhalla metsätiellä. Tästä syystä minusta Hobitin "kuuluu olla" osa Tolkienin legendariumia - jos se sijoittuisi johonkin yksinkertaisempaan omaan maailmaansa, en varmaankaan pitäisi siitä ollenkaan yhtä paljon.

Minusta Hobitti sopii kohtalaisen hyvin Tolkienin vakavampaan legendariumiin. Minulle suurin "häiriötekijä" ovat Rivendellin myöhempään verrattuna aivan liian leikkisät haltiat, mutta eivät nekään kovin paljon haittaa kirjojen välistä yhtenäisyyttä. Tässä varmaankin auttaa se, että Hobitin tapahtumat ovat enimmäkseen muista tarinoista erillisiä: jos vaikka Smaug olisi ollut Glaurung tai Gandalfin matkasta Dol Gulduriin olisi kerrottu tarkemmin Hobitin kepeällä tyylillä, eri kirjoista saadut mielikuvat paikoista tai hahmoista voisivat olla liian erilaisia.

Keski-Maahan sijoittuva Hobitti tekee minusta myös legendariumin helpommin lähestyttäväksi. Luulen, että ilman edeltävää Hobitti-tarinaa Tarussakaan ei olisi ihan niin leppoisaa ja miellyttävää Kontua, ja jos Taru alkaisi "vakavammalla" Konnulla, ainakin uuden lukijan voisi olla vaikeampaa samaistua siihen. En ole kyllä varma tästä - jos joku teistä on lukenut Silmarillionin ennen Tarua ja Hobittia, olisi kiva kuulla, oliko se jo sellaisena kiinnostava, vai vaatiko se Tarun tai Hobitin lukemisen ensin.

Minä en varmaan olisi ikimaailmassa saanut Silmaa kahlattua läpi ilman ensin luettua Tarua. Tarun jättämä into ja hehku auttoi kovasti Silman läpi tarpomisessa, koska lukiessani sen ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana olin hyvin nopeasti aivan sekaisin siitä, kuka oli kukakin ja teki mitäkin. Mutta Silma kertoi Keski-Maasta, joten vaikka se oli hankala ja paikoin tylsä, se tuli luettua.

Joo, aioin itsekin sanoa jotain tuollaista, mutta sitten muistin, että pidin kuitenkin jo teini-ikäisenä mm. runo-Eddasta ja Kalevalasta, jotka eivät myöskään ole kovin selkeitä kertomuksia. Eddassa on myös (minusta) melko sekava joukko hahmoja, jota taisi vielä sotkea se, että he välillä käyttivät salanimiä.

Hobitin ja Tarun jälkeen luin pitkään Silmaa yksittäisinä lukuina ymmärtämättä koko juonta kovin hyvin, ja silti pidin siitä. Monet Silman luvuistahan ovat melko itsenäisiä tarinoita, samoin kuin Eddan ja osin Kalevalankin runot. Siksi en osaa sanoa, olisinko päässyt Keski-Maahan sisään ilmankin Hobittia ja Tarun kevyttä alkua. Ainakin se varmaan oli helpompaa Hobitista aloittamalla.

Englanninkielisessä https://lotrreadalong.wordpress.com-blogissa muuten jatkuu parasta aikaa TSH:n 'oikeapäiväinen' luentaprojekti — monella itsellenikin uudella taideliitteellä höystettynä.

Hobitti-lukupiirin arvonnasta

Nyt kun lukupiiri kaikkine alustuksineen on ohi, on aika kertoa vähän lisätietoja Suomen Tolkien-Seura Kontu ry:n järjestämästä aiheeseen liittyvästä arvonnasta!

Arvonnan palkintona on suomenkielinen Hobitti Tolkienin silmin -teos, joka arvotaan osallistujien kesken. Lisätietoja teoksesta Kontuwikin puolelta.

Mukana arvonnassa ovat kaikki lukupiiriläiset eli siis alustuksia tehneet sekä keskusteluihin osallistuneet foorumilaiset.

Arvonta tapahtuu ensi viikon sunnuntaia 4.3.2018 kello 18.00. Mikäli et ole vielä osallistunut lukupiiriin ja haluaisit olla mukana arvonnassa, kannattaa nyt heitellä ajatuksiaan keskusteluihin, jotka ovat tietysti yhä avoinna uusille lukijoille!

Voittajaan otetaan yhteyttä yksityisviestitse. Jos kyseinen henkilö ei vastaa yksityisviestiin kahden viikon sisällä, arvotaan uusi voittaja. Palkintoa ei toki ole pakko ottaa vastaan, mikäli kirja jo löytyy hyllystä tms. - tässäkin tapauksessa toimitetaan uusi arvonta.

Äkkiä siis kirjoittelemaan!

Toden totta, kirjoitella sopii kaikkiin keskusteluihin esipuheesta alkaen. Ja keskustelut ovat tietysti avoinna uusille viesteille niin kauan kuin Kontu pysyy.

(Käytän tilaisuutta hyväkseni ja ilmoitan pysytteleväni arvonnan ulkopuolella, tuo mainio teos nimittäin hyllyssäni seisoo. Samalla voin todeta, että se on kerrassaan tavoittelemisen arvoinen palkinto.)

Arvonta on nyt onnistuneesti toimitettu ja voittajaan otettu yhteyttä yksitysiviestillä!

Tarkistakaahan siis saapuneet viestinne siltä varalta että sinne on tullut postia...