Suomen kielessä pääpaino on suunnilleen aina sanan ensimmäisellä tavulla. Quenyassakin oli niin joskus muinaisina aikoina, vähemmän muinaisinakin aikoina mitä tulee kaksitavuisiin sanoihin, mutta kun otetaan peliin mukaan kolmitavuiset ja sitäkin pidemmät sanat, alkaa eroja syntyä. Mutta ensin on puhuttava tavujen pituudesta.
Jos olet opiskellut latinaa tai muinaiskreikkaa, kaikki on täysin selvää ja helppoa: säännöt ovat jokseenkin samat. Jos et ole, opiskele ihmeessä ainakin latinaa, mutta se on toinen juttu. Opiskelkaamme tavujen pituuden mittaaminen ensin quenyassa.
Tavu voi siis olla lyhyt tai pitkä. Tavu on pitkä, jos siinä on:
TEHTÄVÄ 1: Tässä vaiheessa voisin esittää pienen tehtävän. Edellisissä esimerkkisanoissa (kaikki ovat peräisin Namáriësta) on muitakin pitkiä tavuja kuin alleviivatut (kulloiseenkin sääntöön kuuluvat). Mitä nämä tavut (kolme kappaletta) mahtavat olla? En kerro vielä, vaan vasta joskus myöhemmin toisessa viestissä.
Mitä käyttöä meille sitten on taidosta erottaa pitkät ja lyhyet tavut? Sanapainostahan aloimme puhua, eli jos sanassa on kolme tavua tai enemmän, paino on toiseksi viimeisellä tavulla jos tämä tavu on pitkä. Eli edellisistä esimerkeistä poimittuna: E-len-tá-ri, sin-da-nó-ri-el-lo, o-ro-mar-di ja vielä neljäs sana, mikä se mahtaa olla?
Jos taasen mainittu toiseksi viimeinen tavu on lyhyt, paino on kolmanneksi viimeisellä tavulla. Näin esimerkiksi sanassa Oi-o-los-së-o. Sillä ei nyt ole mitään väliä, onko kolmanneksi viimeinen tavu lyhyt vai pitkä, toiseksi viimeinen ratkaisee kaiken.
Tähän voisi vielä huomauttaa, että quenyassa pitkillä sanoilla (neljä tavua tai enemmän) myös ensimmäiselle tavulle riittää hieman ylimääräistä painoa. Joten esimerkiksi sanan oromardi voisi oikeastaan painottaa o-ro-mar-di, sanan sindanóriello puolestaan sin-da-nó-ri-el-lo. Mutta voisiko tätä jo nimittää hienosäädöksi?
TEHTÄVÄ 2: Uskaltaisikohan tähän lopuksi antaa hurjan, kaksiosaisen kotitehtävän? Josko koettaisit ensin tavuttaa perustekstimme Namáriën (kopioi se vaikka osasta 1) ja sitten merkitä kaikkiin sanoihin painotetut tavut? Ja tämän jälkeen voitkin lukea runon entistä täydellisemmin quenyaa ääntäen, pitkät vokaalit ja sanapainot kohdallaan. Tehtävän ratkaisu ilmestyy tänne aikanaan. Sitten ääntäminen onkin käytännössä käsitelty loppuun ja voimme siirtyä eteenpäin.
(Mitä nyt z-kirjaimen ja -äänteen jonkinasteisesta olemassaolosta voisi muistuttaa. Esiintyy lähinnä vanyarin murteessa ja valarilta napatuissa lainasanoissa, mutta ei piitata siitä tässä vaiheessa sen enempää kuin ñ-kirjaimesta joissakin Tolkienin teksteissä. Nähkääs äng-äänne saattoi esiintyä myös sanan alussa, esim. Ñoldor eikä Noldor, mutta siinäkin tapahtui yhtä ja toista muutosta, joten unohtakaamme myös ñ toistaiseksi. Taru Sormusten herrasta ja Silmarillion ovat myös näistä tapauksista vapaita.)
Jos olet opiskellut latinaa tai muinaiskreikkaa, kaikki on täysin selvää ja helppoa: säännöt ovat jokseenkin samat. Jos et ole, opiskele ihmeessä ainakin latinaa, mutta se on toinen juttu. Opiskelkaamme tavujen pituuden mittaaminen ensin quenyassa.
Tavu voi siis olla lyhyt tai pitkä. Tavu on pitkä, jos siinä on:
- pitkä vokaali (eli aksentilla merkitty vokaali, erottuu helposti): E-len-tá-ri, na-má-ri-ë
- diftongi (näitä ei tullut viimeksi mainittua: quenyassa ai, au, oi, ui, eu, iu sekä kenties ei): lau-ri-ë, ai-re-tá-ri, lui-ni
- lyhyt vokaali, jota seuraa kaksi konsonanttia (eniten pureskelua vaativa sääntö, luulisin): o-ro-mar-di (a:n jälkeen rd), sin-da-nó-ri-el-lo (i:n jälkeen nd; e:n jälkeen ll ), Oi-o-los-së-o (o:n jälkeen ss ).
TEHTÄVÄ 1: Tässä vaiheessa voisin esittää pienen tehtävän. Edellisissä esimerkkisanoissa (kaikki ovat peräisin Namáriësta) on muitakin pitkiä tavuja kuin alleviivatut (kulloiseenkin sääntöön kuuluvat). Mitä nämä tavut (kolme kappaletta) mahtavat olla? En kerro vielä, vaan vasta joskus myöhemmin toisessa viestissä.
Mitä käyttöä meille sitten on taidosta erottaa pitkät ja lyhyet tavut? Sanapainostahan aloimme puhua, eli jos sanassa on kolme tavua tai enemmän, paino on toiseksi viimeisellä tavulla jos tämä tavu on pitkä. Eli edellisistä esimerkeistä poimittuna: E-len-tá-ri, sin-da-nó-ri-el-lo, o-ro-mar-di ja vielä neljäs sana, mikä se mahtaa olla?
Jos taasen mainittu toiseksi viimeinen tavu on lyhyt, paino on kolmanneksi viimeisellä tavulla. Näin esimerkiksi sanassa Oi-o-los-së-o. Sillä ei nyt ole mitään väliä, onko kolmanneksi viimeinen tavu lyhyt vai pitkä, toiseksi viimeinen ratkaisee kaiken.
Tähän voisi vielä huomauttaa, että quenyassa pitkillä sanoilla (neljä tavua tai enemmän) myös ensimmäiselle tavulle riittää hieman ylimääräistä painoa. Joten esimerkiksi sanan oromardi voisi oikeastaan painottaa o-ro-mar-di, sanan sindanóriello puolestaan sin-da-nó-ri-el-lo. Mutta voisiko tätä jo nimittää hienosäädöksi?
TEHTÄVÄ 2: Uskaltaisikohan tähän lopuksi antaa hurjan, kaksiosaisen kotitehtävän? Josko koettaisit ensin tavuttaa perustekstimme Namáriën (kopioi se vaikka osasta 1) ja sitten merkitä kaikkiin sanoihin painotetut tavut? Ja tämän jälkeen voitkin lukea runon entistä täydellisemmin quenyaa ääntäen, pitkät vokaalit ja sanapainot kohdallaan. Tehtävän ratkaisu ilmestyy tänne aikanaan. Sitten ääntäminen onkin käytännössä käsitelty loppuun ja voimme siirtyä eteenpäin.
(Mitä nyt z-kirjaimen ja -äänteen jonkinasteisesta olemassaolosta voisi muistuttaa. Esiintyy lähinnä vanyarin murteessa ja valarilta napatuissa lainasanoissa, mutta ei piitata siitä tässä vaiheessa sen enempää kuin ñ-kirjaimesta joissakin Tolkienin teksteissä. Nähkääs äng-äänne saattoi esiintyä myös sanan alussa, esim. Ñoldor eikä Noldor, mutta siinäkin tapahtui yhtä ja toista muutosta, joten unohtakaamme myös ñ toistaiseksi. Taru Sormusten herrasta ja Silmarillion ovat myös näistä tapauksista vapaita.)