Luin Silmarillionin ensimmäistä kertaa kolmetoista vuotiaana, vanhahtava kieli ja ja nopealla vauhdilla vaihtuvat paikat ja henkilöt menivät helposti sekaisin, joten kahlasin sen vain nopeasti läpi, jotta voisin sanoa lukeneeni sen.
Sen jälkeen se on ollut ikuisuusprojekti vuosia, hyllyssä pokkarinakin se ehti lojuta yli puoli vuotta ennen kuin siihen tartuin.
Yllätyin todellakin kun alotin lukemaan sitä, kirja ei tuntunut lainkaan raskaalta, henkilöissä pysyin hyvin mukana vaikka karttaan kyllä turvauduin muutamaan otteeseen (Tolkienin maailmassa oleva kartta).
Ehkä kirja vaatii myöskin jonkinlaista kypsyyttä jotta sen ymmärtää, ehkä enemmän perehtymistä ja oikeaa asennetta ymmärtää.
En lähde miettimään mikä Tolkienin teoksistä on parhain, koska ne ovat kaikki minulle yhtä tärkeitä. Olen vain aina ollut hulluna luomistaruihin joten luonnollisestikin kirjan alku Ainulindalë, Valaquenta ja Quenta Silmarillionin ensimmäiset luvut olivat suosikkejani. Henkilöistä Fëanor ja hänen poikansa Maedhros tulisi nyt ensimmäisenä mieleen.