Ärsyttää, itkettää, ahdistaa. Miksi kaiken pitää aina kaatua päälle samaan aikaan? Yksi kirjahylly kerrallaan kiitos, ei kahtakymmentä.
Monilla kavereistani on tällä hetkellä erittäin vaikeat välit ja olen ihan kummallisessa asemassa koko sotkussa. Haluaisin vain pystyä jotenkin auttamaan kaikkia ja saada asiat selvitetyiksi, mutta en minä osaa auttaa yhtään mitenkään. Kyseessä on tosi vaikea ja monimutkainen tilanne, enkä enää tiedä mitä oikein pitäisi tehdä. Olen ihan epätoivoinen. Muutenkin välillä on vain sellainen olo, ettei minulla oikeastaan ole yhtään kaveria.
Teatterijutut kaatuu myös päälle. Kauhea stressi kaikesta. Yksi tietty ihminen ärsyttää minua ihan suunnattomasti vähän väliä ja suutahtelen sitten hänelle. En vain voi sietää sitä, jos on sitoutunut tällaiseen juttuun ja sitten koko ajan vaikuttaa siltä ettei kiinnosta. Haluan vain, että saadaan hyvä näytelmä ja kiva kesä kaikille, ja sitten kun tunnen tämän ihmisen hyvin ja tiedän mihin hän oikeasti pystyisi, niin yritän aina välillä aivan turhaan saada häntä ymmärtämään, että nyt pitäisi oikeasti panostaa. Hän ottaa tämän henkilökohtaisena loukkauksena, ja ikuisena sosiaalisten ympyröiden kuningattarena kostaa tämän minulle eristämällä minut entistä enemmän ilmeisesti entisestä kaveriporukastani. Toivottavasti hänellä on siitä oikein hyvä mieli.
Yritän ihan oikeasti vain saada kivaa kesää kaikille ja toimia tällaisena asioiden sovittelijana, mutta ihan sama mitä yritän tai mihin se liittyy, kaikki menee metsään ja lujaa. Edelleen ärsyttää sekin, kun en saanut kesätöitäkään, enkä ilmeisesti tule koskaan saamaan mitään muitakaan töitä, kun jos vanhempiani on uskominen, jos ei 17-vuotiaana ole kesätöitä saanut niin tulee olemaan todella supervaikeaa täysi-ikäisenä. Jos joskus kirjoitan omaelämänkerran, sen nimeksi tulee Elämäni epäonnistujana.
Ai niin, vielä yksi ärsytys. Varsinkin eilen paikallislehden toimittajan haastattelussa tein yhden huomion. Minua ei yksinkertaisesti oteta vakavasti. Ainakaan muusikkona, säveltäjänä ja sanoittajana. En voi sietää sitä, kun aikuinen "fiksu" ihminen puhuu minulle, niinkuin olisin joku ala-astelaisten musikaalissa mukana oleva pikkulapsi, joka on kirjoittanut ehkä yhden sanan yhteen kappaleeseen. Tuli tosi itsekäs olo, kun jollain tavalla toin esille, että olen säveltänyt ja sanoittanut tämän (jotenkin oletin, että ryhmä ottaisi kopin ja pelastaisi minut sanomalla sen puolestani) ja sitten kun lopulta päätin, että minulla on oikeus moinen mainita, saan vastaani peitetyn skeptisellä äänensävyllä lausutun "Onko niitä montakin, niitä lauluja?"
Minusta saa jonkun typerän ennakko-oletuksen ilmeisesti, joka kertoo etten osaa mitään, ja vedän jonkun suuren kunnian itselleni, koska olen kirjoittanut pari huonoa laulua. Tai siis, 12 ja olen aika vakuuttunut siitä, etteivät ne kaikki ole kovin huonoja. Minua kohdellaan toisinaan näin näissä piireissä, koska olen 17-vuotias tyttö. Muuta selitystä en keksi. Kuvitelkaa jos olisin vaikka 40-vuotias mies, joka olisi säveltänyt ja sanoittanut musikaalin. Haastattelija kysyisi varmasti myös tältä mieheltä jotain, eikä vain käsikirjoittajalta ja ohjaajalta. Vaikka olisin 17-vuotias poikakin, olisi reaktio varmasti eri.
Vielä enemmän tämä ärsyttää, koska olen uhrannut paljon aikaani, sydäntäni ja mielikuvitustani tämän projektin toteuttamiseen, tehnyt 45 minuuttia musiikkia (se on reilusti yli kolmasosa kokonaiskestosta), musiikki on oikeasti tärkeä osa tätä musikaalia, ja sitten joku kehtaa katsoa minua pisteliäästi ja kertoa, kuinka Valkeakoskella joku kesäteatteri on menestynyt hyvin, kun on tehnyt näytelmiä SUOSITTUJEN ja KUULUISIEN muusikkojen elämästä näiden musiikilla höystettynä. Minä olen antanut ja tulen antamaan kaikkeni tälle. Pahoittelut, jos se ei ole neiti toimittajalle tarpeeksi. Neiti toimittajalle, joka kuvittelee tietävänsä musiikistani kaiken, vaikkei ole koskaan kuullut yhtäkään tahtia.
Tästä tuli nyt erittäin pitkä teksti, mutta kaikki vaan tuntuu niin epäreilulta. Ihan sama kuinka paljon teen töitä täydellä sydämelläni, mikään ei voi onnistua ja kaikki vain epäilevät minua. Ihan sama kuinka kovasti yritän auttaa muita ja olla hyvä ihminen, päädyn vain sotkuun, joka on mahdoton selvittää. Pitäisikö tästä vielä sisuuntua, kun nyt en oikein jaksa.