Telimektar
Fundamentalisti
(Vanhassa laitoksessani myös ”Vetäytyminen” isolla alkukirjaimella)
Tässä luvussa palataan Beleriandista siunatulle Amanin mantereelle ja nähdään valar viimeistä kertaa aktiivisina toimijoina ennen Eärendilin matkaa ja Vihan Sotaa varsinaisen Silmarillionin viimeisessä luvussa (mitä nyt Ulmo välillä käy muutamia kertoja yksityisesti konsultoimassa Turgonia, Finrodia ja Tuoria). Valar kommentoivat tapahtumia, yrittävät ensin elvyttää Puita ja luovat sitten uudet valonlähteet niiden tilalle. Telperionin viimeisestä kukasta tulee Kuu ja Laurelinin viimeisestä hedelmästä Aurinko. Ne pannaan lentämään taivaalle erityisissä aluksissa. Tällä kertaa täysi valo ulotetaan myös kuolevaisille maille. Sen jälkeen valar linnoittavat oman mantereensa ja varmistavat että kukaan ei enää mitenkään eikä millään konstilla pääse sinne.
Puuttumattomuuspolitiikan omaksuminen valtameren itäpuolen asioihin on ehkä tarinan dramaturgian kannalta tarpeen, muuten Silmarillionin lukujen 12-23 tapahtumia ei nähtäisi. Se on myös tarinan sisäisen logiikan kannalta perusteltavissa. Valar haluavat omapäisten haltioiden saavan varmasti perille menevän opetuksen, ja on parempi jättää likainen työ Morgothin tehtäväksi.
Valinorin ylenmääräinen linnoittaminen, eristäminen ja kätkeminen sen sijaan tuntuu oudolta. Ikään kuin Morgoth olisi Ardan suurin mahti jolta valarin täytyy piileskellä omassa, periferiaan piilotetussa linnoituksessaan kuin jättimäisessä Gondolinissa ikään. Tai jos haltioiden ei haluta palaavan omin päin ja ilman lupaa, niin ovatko eksyttävät saariketjut yms. tosiaan tarpeen. Valarhan voisivat vain puhaltaa kumoon minkä tahansa lähestyvän laivaston. Morgoth ja Ungoliant näyttävät todella nuijineen valarin itseluottamuksen maan rakoon.
Muutamia huomioita tämän tarinan eri versioiden kehityksestä, lähinnä Hammondin ja Scullin ”Companionista” luntattuna (S-kirjaimen kohdalla olevasta Silmarillionin ”Of the Sun and Moon and the Hiding of Valinor” –luvun saman nimisestä kommentaariluvusta):
Suurin osa tämän luvun ideoista ja tapahtumista löytyy jo ensimmäisestä, 1916-1920 kirjoitetusta Kadonneiden tarujen kirjan versiosta. Tuo ensimmäinen versio on myös pisin ja yksityiskohtaisin, ja sisältää paljon sellaista erityisesti Aurinko ja Kuuta koskevaa ”teknistä” detaljia, erilaisia nimiä yms. mikä on myöhemmistä versioista jätetty pois. (HoME, I, 174-228)
Vuoden 1926 versio (”Sketch of Mythology”, HoME, IV) on erittäin lyhyt ja kertoo vain pääkohdat Auringon ja Kuun synnystä. Kadonneiden tarujen kirjassa Aurinko syntyi ennen Kuuta, nyt siirrytään päinvastaiseen, myös julkaistussa Silmarillionissa käytettyyn järjestykseen.
Quenta Noldorinwaan (n.1930) on palautettu joitakin detaljeja, nimiä, kerrotaan että Auringon ja Kuun aluksia ohjaavat Árien ja Tilion yms. Tässä versiossa myös kerrotaan, että yksi noldorin myöhemmistä lähettiläistä tulee pääsemään Eksyttävien saarten läpi Valinoriin, ennakoidaan siis Eärendilin tehtävän onnistumista. Vuoden 1937 Quenta Silmarillionin versio on taas jonkin verran pidennetty, ja vastaa Hammondin ja Scullin mukaan sanamuodoiltaankin jo varsin pitkälti myöhempää, julkaistun Silmarillionin versiota.
Vuoden 1951 luonnoksiinsa J.R.R.Tolkien lisäsi vielä joitakin yksityiskohtia, (valarin äänetön neuvonpito, suru Puiden kuoleman lisäksi myös Fëanorin turmeltumisesta, valarin pidättäytyminen välittömistä sotatoimista sen vuoksi, ettei ihmisten tuleva elinympäristö tuhoutuisi jne.) Hammondin ja Scullin mukaan tämän luvun teksti julkaistussa Silmarillionissa on lähinnä vuoden 1951 ”The Annals of Aman” –käsikirjoituksesta, (HoME, X.)
J.R.R.Tolkien harkitsi 40-luvun lopulta lähtien Ardan kosmologiaan eräitä varsin perustavia muutoksia, sellaisten perusideoiden hylkäämistä jotka hän oli muotoillut jo 1910-luvulla. Maa olisi ollut pallomainen ja Auringon valaisema heti alusta lähtien. Auringon ja Kuun synty sekä Kahden puun valon suhde auringonvaloon olisi pitänyt miettiä uusiksi. (HoME, X, 375-378). Aiemmat tarinaversiot litteän maan kosmologioineen olisi esitetty laajemman kehyskertomuksen sisällä ihmisten epätieteellisenä traditiona. Kirjoitan näistä – sekä eräistä varhaisimmista, Kadonneiden tarujen kirjan version detaljeista - lisää ehkä huomenna.
Tässä luvussa palataan Beleriandista siunatulle Amanin mantereelle ja nähdään valar viimeistä kertaa aktiivisina toimijoina ennen Eärendilin matkaa ja Vihan Sotaa varsinaisen Silmarillionin viimeisessä luvussa (mitä nyt Ulmo välillä käy muutamia kertoja yksityisesti konsultoimassa Turgonia, Finrodia ja Tuoria). Valar kommentoivat tapahtumia, yrittävät ensin elvyttää Puita ja luovat sitten uudet valonlähteet niiden tilalle. Telperionin viimeisestä kukasta tulee Kuu ja Laurelinin viimeisestä hedelmästä Aurinko. Ne pannaan lentämään taivaalle erityisissä aluksissa. Tällä kertaa täysi valo ulotetaan myös kuolevaisille maille. Sen jälkeen valar linnoittavat oman mantereensa ja varmistavat että kukaan ei enää mitenkään eikä millään konstilla pääse sinne.
Puuttumattomuuspolitiikan omaksuminen valtameren itäpuolen asioihin on ehkä tarinan dramaturgian kannalta tarpeen, muuten Silmarillionin lukujen 12-23 tapahtumia ei nähtäisi. Se on myös tarinan sisäisen logiikan kannalta perusteltavissa. Valar haluavat omapäisten haltioiden saavan varmasti perille menevän opetuksen, ja on parempi jättää likainen työ Morgothin tehtäväksi.
Valinorin ylenmääräinen linnoittaminen, eristäminen ja kätkeminen sen sijaan tuntuu oudolta. Ikään kuin Morgoth olisi Ardan suurin mahti jolta valarin täytyy piileskellä omassa, periferiaan piilotetussa linnoituksessaan kuin jättimäisessä Gondolinissa ikään. Tai jos haltioiden ei haluta palaavan omin päin ja ilman lupaa, niin ovatko eksyttävät saariketjut yms. tosiaan tarpeen. Valarhan voisivat vain puhaltaa kumoon minkä tahansa lähestyvän laivaston. Morgoth ja Ungoliant näyttävät todella nuijineen valarin itseluottamuksen maan rakoon.
Muutamia huomioita tämän tarinan eri versioiden kehityksestä, lähinnä Hammondin ja Scullin ”Companionista” luntattuna (S-kirjaimen kohdalla olevasta Silmarillionin ”Of the Sun and Moon and the Hiding of Valinor” –luvun saman nimisestä kommentaariluvusta):
Suurin osa tämän luvun ideoista ja tapahtumista löytyy jo ensimmäisestä, 1916-1920 kirjoitetusta Kadonneiden tarujen kirjan versiosta. Tuo ensimmäinen versio on myös pisin ja yksityiskohtaisin, ja sisältää paljon sellaista erityisesti Aurinko ja Kuuta koskevaa ”teknistä” detaljia, erilaisia nimiä yms. mikä on myöhemmistä versioista jätetty pois. (HoME, I, 174-228)
Vuoden 1926 versio (”Sketch of Mythology”, HoME, IV) on erittäin lyhyt ja kertoo vain pääkohdat Auringon ja Kuun synnystä. Kadonneiden tarujen kirjassa Aurinko syntyi ennen Kuuta, nyt siirrytään päinvastaiseen, myös julkaistussa Silmarillionissa käytettyyn järjestykseen.
Quenta Noldorinwaan (n.1930) on palautettu joitakin detaljeja, nimiä, kerrotaan että Auringon ja Kuun aluksia ohjaavat Árien ja Tilion yms. Tässä versiossa myös kerrotaan, että yksi noldorin myöhemmistä lähettiläistä tulee pääsemään Eksyttävien saarten läpi Valinoriin, ennakoidaan siis Eärendilin tehtävän onnistumista. Vuoden 1937 Quenta Silmarillionin versio on taas jonkin verran pidennetty, ja vastaa Hammondin ja Scullin mukaan sanamuodoiltaankin jo varsin pitkälti myöhempää, julkaistun Silmarillionin versiota.
Vuoden 1951 luonnoksiinsa J.R.R.Tolkien lisäsi vielä joitakin yksityiskohtia, (valarin äänetön neuvonpito, suru Puiden kuoleman lisäksi myös Fëanorin turmeltumisesta, valarin pidättäytyminen välittömistä sotatoimista sen vuoksi, ettei ihmisten tuleva elinympäristö tuhoutuisi jne.) Hammondin ja Scullin mukaan tämän luvun teksti julkaistussa Silmarillionissa on lähinnä vuoden 1951 ”The Annals of Aman” –käsikirjoituksesta, (HoME, X.)
J.R.R.Tolkien harkitsi 40-luvun lopulta lähtien Ardan kosmologiaan eräitä varsin perustavia muutoksia, sellaisten perusideoiden hylkäämistä jotka hän oli muotoillut jo 1910-luvulla. Maa olisi ollut pallomainen ja Auringon valaisema heti alusta lähtien. Auringon ja Kuun synty sekä Kahden puun valon suhde auringonvaloon olisi pitänyt miettiä uusiksi. (HoME, X, 375-378). Aiemmat tarinaversiot litteän maan kosmologioineen olisi esitetty laajemman kehyskertomuksen sisällä ihmisten epätieteellisenä traditiona. Kirjoitan näistä – sekä eräistä varhaisimmista, Kadonneiden tarujen kirjan version detaljeista - lisää ehkä huomenna.
Last edited: