Tuli näin keskellä yötä, kuten aina ennenkin, ihan hirveä hinku kirjoittaa jotain. Niin, tässä sitä ollaan, tänne eksyin ja oikein juhlallisesti loin tunnukset ja kaikki.
Tässä samalla kirjoittaessani keksin kokoajan tekstiä päästäni, ja se saattaa olla osasyy outouteen. Kello on myös kaksi yöllä, ja se saattaa myös hieman häiritä kirjoitusvirheitä tarkistavaa osaa aivoistani.
Olen myös juuri päättänyt tehdä syntiä ja kirjoittaa jotain Tolkienin hahmoja koskevaa.
Miten olisi vaikka hobitteja?
Se on menoa sitten.
Outoa siis luvassa!
~~
Kuljin polulla, ohjeitten mukaisesti. "Pysy polulla" Oli hän takonut tarkasti päähäni ennen lähtöäni. Ja niin minä aijoinkin tehdä. Pysyä polulla. Mutta monesti asiat eivät mene aivan niiden hienojen suunnitelmien mukaan mitä aina aijemmin väsätään. Eivät tietenkään menneet tälläkään kertaa. Kuinka huvittavaa, että noin rauhallisena päivänä asiat vihdoin lähtevät raiteiltaan ja sitten jäljellä on enää surullisen koomista sekasotkua. Voi kyllä, kuljin siis polulla, ja kuuntelin hartaasti lintujen laulua. Käppyräiset omenapuut olivat puhjenneet valkeisiin kukkiin, ja terälehdet satoivat hiuksiini kuin ilkikuriset perhoset. Aamuyön usvaa leijui vielä siellä täällä kuin laiskasti luikertelevina, hajoavina käärmeinä. Aluskasvillisuus oli täynnä kristallinkirkkaita kastepisaroita, jotka hohtivat vasten tummia lehtiä kuin pienet helmet. Multa tuntui ihanan viileältä paljaiden jalkojeni alla, tänään tuntui olevan juuri se päivä kun kaikki menee hyvin, omalla painollaan. Saapuisin omaan pieneen hobitinkolooni ja haistaisin kenties kaneliomenapiirakan ihanan tuoksun heti keltaisen oveni avattuani. Sitten saattaisin istua jonnekkin kotoisassa olohuoneessani, vaikkapa punaiseen nojatuoliini, ja juoda kupin kuumaa teetä. Voi kyllä, juuri niistä ruusukuvioisista kupeista, joita jo tätini oli huolella säilönyt ja vaalinut kullattuja reunoja kiillottamalla. Sitten kenties avaisin jonkun mukavan kirjan jossa kerrottaisiin kaukaisista maista ja joidenkin hassujen sankarien tekemisistä. Tai ehkä vain istuisin pihalla, vaahteran varjossa, ja puhaltelisin savurenkaita toistensa läpi. Näihin mietteisiin vajonneena kävelin eteenpäin tuota hurmaavaa polkua ja katselin heräävää metsää ympärilläni. Turhaan sitä ei kutsuttu Omenankajon metsäksi, omenapuut tosiaan viihtyivät täällä. Syksyllä punaposkiset hedelmät notkuttaisivat painollaan puiden oksia ja kaikki tekisivät omenamunkkeja sekä omenaviiniä ja vaikka mitä ihania herkkuja. Vesi kihosi kielelle niitä ajatellessa. Nyt nousevan auringon säteet kurottuivat jo ruohokummun yli, ja valo lipui tyynenrauhallisena yli maan, kullaten sen raikkaalla hehkullaan. Kukat nousivat ylistämään valoa ja avasivat terälehtensä, tänne asti saattoi kuulla kuinka kukko lauloi alhaalla herättäen ahkerimmat askareisiinsa. Muut nukkuisivat puolellepäivin ja joisivat sitten aamuteensä kaikessa rauhassa.
Mutta siinä vaiheessa kaikki meni pieleen, vaikken sitä vielä tiennyt. Silloin nimittäin satuin näkemään oikein kauniin ja loistavan auringonkukan, aivan polun vieressä. Sen terälehdet olivat niin valoisat ja keltaiset kuin itse aurinko, ja se avautui edessäni niin iloisen kauniina, miltei minun korkuisenani. Tuon auringonkukan minä välttämättä halusin itselleni, joten aijoinkin sen poimia. "Pysy polulla" varoituksen sanat kaikuivat päässäni enää heikkoina. Mikä voisikaan mennä pieleen näin hehkuvan kauniina kesäaamuna? Ei kerrassaan mikään, tai niin minä luulin. Sitäpaitsi, jos oikein kurottaisin, onnistuisin ehkä taittamaan tuon kukan toinen jalka yhä polulla. Sehän olisi polulla pysymistä, eikö? Astuin huolettoman askelen aluskasvillisuuteen, ja kurotin kukkaa. Se olikin vähän kauempana kuin luulin, näköni teki tepposet. Astelin vähän matkaa sitä kohti, ja juuri kun käteni lihakset jännittyivät valmiina ojentumaan sitä kohti, jokin kilahti. Niin, se oli ansan kello joka hälytti saaneensa saalista. Mutta enhän minä sitä tiennyt! Jäin vain paikalleni äimistyneenä, ja ihmettelin mistä moinen hopeinen kilahdus voisi kuulua näin metsässä. Silloin suhahti valkosulkainen nuoli pääni yli ja jäi värisemään pystyyn puunrunkoon takanani. Viimeistään silloin tajusin vaaran. Kuusi muuta nuolta saatteli tuota yhtä, mutta ne olivat ilmeisesti vain tarkoitettu minua pelottamaan. Enkä voinutkaan muuta kuin seisoa siinä, aivan paikallani tutisten. Muistelin jo kaihoisasti ruokakomeroni vadelmapiirakoita sekä oluttynnyriä. Kunpa voisinkin vain istua kotona niistä nauttimassa! Mutta se surkuttelu oli pientä verrattuna tulevaan.
Siinä seistessäni en kuullut kerrassaan mitään poikkeavaa, lintujenkin laulu tuntui vaienneen. Silloin äkkiä suureksi kauhukseni tunsin kylmän käden suullani, ja terävän kärjen niskassani. "Miksi hiiviskelet täällä ihan yksin, pikkumies?" Jäätävä ääni katkaisi korviatakovan äänettömyyden. En vastannut mitään, oikeastaan kurtistin kulmiani, niin paljon kuin uskalsin. Hänen kätensähän oli suullani, niin etten voinut kuin ynistä tukahtuneesti. "Tiedätkös, tämä omenapuusta ja koivusta tehty jouseni on ihan tässä, ja nuoli on tähdätty niskaasi. Jos minä nyt heilahdan.." Jatkoi ääni säälimättömästi. Siinä vaiheessa alkoivat kyynelet puskea vihreisiin hobitinsilmiini ja minun oli vedettävä syvään henkeä nenäni kautta, jotta en olisi pyörtynyt kauhusta. Silloin hahmo höllensi kätensä puristusta suultani. Olisin tietenkin voinut huutaa, mutta seuraavassa hetkessä nuoli olisi ollut syvällä niskassani, ja sitäpaitsi se todennäköisyys että joku olisi kuullut, oli hyvin pieni. "No?" Sanoi ääni, ja silloin vasta muistin hänen kysyneen kysymyksen. "A-anteeksi vaan hyvä k-kulkija mutta minä olen t-täällä vain p-pienellä kävelyllä.." Inisin surkeasti, ja toivoin voivani olla kotona vain lukemassa kirjoja tämänkaltaisista tapauksista. "Vai niin" sanoi hahmo ja näytti mietiskelevän hetken. Sitten nuolen kylmän kärjen tunto katosi niskastani, mutten uskaltanut siltikään liikahtaakkaan. Silloin tulija käänsi minut nopealla pyöräytyksellä ympäri, itseensä päin. Hän oli haltija, kaunis haltija jolla oli pitkät vaaleat hiukset ja lehdenvihreä viitta sekä tiara otsallaan. Henkäisin, itkuiset silmäni varmasti loistivat pelonsekaisesta ihailusta. Ihan oikea haltija, ja vielä täällä! Olin kuullut heistä vain tarinoita istuessani jossain särpimässä omenamehua ja jotain vahvempaa. Haltijan kasvot olivat kylmät, hänen harmaat silmänsä katsoivat minua ilmeettä. Silloin uskaltauduin puhumaan: "Mutta miksi en saisi olla täällä?" kysyin enkä enää sammaltanut. Haltija katsoi viattomiin silmiini pitkään, kunnes jokin hymynkareen tapainen levisi hänen huulilleen. Kasvot sulivat siinä samassa herttaisiksi. "Olet ajautunut väärään paikkaan, ihan väärään, voi hassu pikkumies" haltija kuiskasi.
"Anteeksi, mutta olen hobitti" vastasin, enkä voi sanoa etten hieman loukkaantunut. Pikkumies! Kaikkea sitä kuuli. Rentouduin vähän, mutta vain aivan pienen hiukkasen.
"Tiedätkös, minun pitäisi varmaan viedä sinut johdon puheille" hän sanoi nyt vakavasti. Katsoin hänen silmiinsä yhä kummastuneenpana, ja ehkä pelon läpi siivilöityi nyt myös pikkuhiukka uteliaisuutta.
"Johdon?" Kysyin, mutta hän ei vastannut, vaan heilautti jousen sekä nuoliviinin olalleen, pyyhkäisi ylimääräiset terälehdet hiuksistaan ja lähti sitten raahaamaan minua kädestä pitäen metsän syvyyteen. Jalkani jättivät heiniin ja rahkasammaliin syvät urat minun pyristellessäni vastaan, mutta ote oli vahva. En päässyt mitenkään karkuun. Ja siitä ystävät, siitä kehkeytyi vielä hirmuinen seikkailu. Mutta siitä en kerro tällä kertaa.
Tässä samalla kirjoittaessani keksin kokoajan tekstiä päästäni, ja se saattaa olla osasyy outouteen. Kello on myös kaksi yöllä, ja se saattaa myös hieman häiritä kirjoitusvirheitä tarkistavaa osaa aivoistani.
Olen myös juuri päättänyt tehdä syntiä ja kirjoittaa jotain Tolkienin hahmoja koskevaa.
Miten olisi vaikka hobitteja?
Se on menoa sitten.
Outoa siis luvassa!
~~
Kuljin polulla, ohjeitten mukaisesti. "Pysy polulla" Oli hän takonut tarkasti päähäni ennen lähtöäni. Ja niin minä aijoinkin tehdä. Pysyä polulla. Mutta monesti asiat eivät mene aivan niiden hienojen suunnitelmien mukaan mitä aina aijemmin väsätään. Eivät tietenkään menneet tälläkään kertaa. Kuinka huvittavaa, että noin rauhallisena päivänä asiat vihdoin lähtevät raiteiltaan ja sitten jäljellä on enää surullisen koomista sekasotkua. Voi kyllä, kuljin siis polulla, ja kuuntelin hartaasti lintujen laulua. Käppyräiset omenapuut olivat puhjenneet valkeisiin kukkiin, ja terälehdet satoivat hiuksiini kuin ilkikuriset perhoset. Aamuyön usvaa leijui vielä siellä täällä kuin laiskasti luikertelevina, hajoavina käärmeinä. Aluskasvillisuus oli täynnä kristallinkirkkaita kastepisaroita, jotka hohtivat vasten tummia lehtiä kuin pienet helmet. Multa tuntui ihanan viileältä paljaiden jalkojeni alla, tänään tuntui olevan juuri se päivä kun kaikki menee hyvin, omalla painollaan. Saapuisin omaan pieneen hobitinkolooni ja haistaisin kenties kaneliomenapiirakan ihanan tuoksun heti keltaisen oveni avattuani. Sitten saattaisin istua jonnekkin kotoisassa olohuoneessani, vaikkapa punaiseen nojatuoliini, ja juoda kupin kuumaa teetä. Voi kyllä, juuri niistä ruusukuvioisista kupeista, joita jo tätini oli huolella säilönyt ja vaalinut kullattuja reunoja kiillottamalla. Sitten kenties avaisin jonkun mukavan kirjan jossa kerrottaisiin kaukaisista maista ja joidenkin hassujen sankarien tekemisistä. Tai ehkä vain istuisin pihalla, vaahteran varjossa, ja puhaltelisin savurenkaita toistensa läpi. Näihin mietteisiin vajonneena kävelin eteenpäin tuota hurmaavaa polkua ja katselin heräävää metsää ympärilläni. Turhaan sitä ei kutsuttu Omenankajon metsäksi, omenapuut tosiaan viihtyivät täällä. Syksyllä punaposkiset hedelmät notkuttaisivat painollaan puiden oksia ja kaikki tekisivät omenamunkkeja sekä omenaviiniä ja vaikka mitä ihania herkkuja. Vesi kihosi kielelle niitä ajatellessa. Nyt nousevan auringon säteet kurottuivat jo ruohokummun yli, ja valo lipui tyynenrauhallisena yli maan, kullaten sen raikkaalla hehkullaan. Kukat nousivat ylistämään valoa ja avasivat terälehtensä, tänne asti saattoi kuulla kuinka kukko lauloi alhaalla herättäen ahkerimmat askareisiinsa. Muut nukkuisivat puolellepäivin ja joisivat sitten aamuteensä kaikessa rauhassa.
Mutta siinä vaiheessa kaikki meni pieleen, vaikken sitä vielä tiennyt. Silloin nimittäin satuin näkemään oikein kauniin ja loistavan auringonkukan, aivan polun vieressä. Sen terälehdet olivat niin valoisat ja keltaiset kuin itse aurinko, ja se avautui edessäni niin iloisen kauniina, miltei minun korkuisenani. Tuon auringonkukan minä välttämättä halusin itselleni, joten aijoinkin sen poimia. "Pysy polulla" varoituksen sanat kaikuivat päässäni enää heikkoina. Mikä voisikaan mennä pieleen näin hehkuvan kauniina kesäaamuna? Ei kerrassaan mikään, tai niin minä luulin. Sitäpaitsi, jos oikein kurottaisin, onnistuisin ehkä taittamaan tuon kukan toinen jalka yhä polulla. Sehän olisi polulla pysymistä, eikö? Astuin huolettoman askelen aluskasvillisuuteen, ja kurotin kukkaa. Se olikin vähän kauempana kuin luulin, näköni teki tepposet. Astelin vähän matkaa sitä kohti, ja juuri kun käteni lihakset jännittyivät valmiina ojentumaan sitä kohti, jokin kilahti. Niin, se oli ansan kello joka hälytti saaneensa saalista. Mutta enhän minä sitä tiennyt! Jäin vain paikalleni äimistyneenä, ja ihmettelin mistä moinen hopeinen kilahdus voisi kuulua näin metsässä. Silloin suhahti valkosulkainen nuoli pääni yli ja jäi värisemään pystyyn puunrunkoon takanani. Viimeistään silloin tajusin vaaran. Kuusi muuta nuolta saatteli tuota yhtä, mutta ne olivat ilmeisesti vain tarkoitettu minua pelottamaan. Enkä voinutkaan muuta kuin seisoa siinä, aivan paikallani tutisten. Muistelin jo kaihoisasti ruokakomeroni vadelmapiirakoita sekä oluttynnyriä. Kunpa voisinkin vain istua kotona niistä nauttimassa! Mutta se surkuttelu oli pientä verrattuna tulevaan.
Siinä seistessäni en kuullut kerrassaan mitään poikkeavaa, lintujenkin laulu tuntui vaienneen. Silloin äkkiä suureksi kauhukseni tunsin kylmän käden suullani, ja terävän kärjen niskassani. "Miksi hiiviskelet täällä ihan yksin, pikkumies?" Jäätävä ääni katkaisi korviatakovan äänettömyyden. En vastannut mitään, oikeastaan kurtistin kulmiani, niin paljon kuin uskalsin. Hänen kätensähän oli suullani, niin etten voinut kuin ynistä tukahtuneesti. "Tiedätkös, tämä omenapuusta ja koivusta tehty jouseni on ihan tässä, ja nuoli on tähdätty niskaasi. Jos minä nyt heilahdan.." Jatkoi ääni säälimättömästi. Siinä vaiheessa alkoivat kyynelet puskea vihreisiin hobitinsilmiini ja minun oli vedettävä syvään henkeä nenäni kautta, jotta en olisi pyörtynyt kauhusta. Silloin hahmo höllensi kätensä puristusta suultani. Olisin tietenkin voinut huutaa, mutta seuraavassa hetkessä nuoli olisi ollut syvällä niskassani, ja sitäpaitsi se todennäköisyys että joku olisi kuullut, oli hyvin pieni. "No?" Sanoi ääni, ja silloin vasta muistin hänen kysyneen kysymyksen. "A-anteeksi vaan hyvä k-kulkija mutta minä olen t-täällä vain p-pienellä kävelyllä.." Inisin surkeasti, ja toivoin voivani olla kotona vain lukemassa kirjoja tämänkaltaisista tapauksista. "Vai niin" sanoi hahmo ja näytti mietiskelevän hetken. Sitten nuolen kylmän kärjen tunto katosi niskastani, mutten uskaltanut siltikään liikahtaakkaan. Silloin tulija käänsi minut nopealla pyöräytyksellä ympäri, itseensä päin. Hän oli haltija, kaunis haltija jolla oli pitkät vaaleat hiukset ja lehdenvihreä viitta sekä tiara otsallaan. Henkäisin, itkuiset silmäni varmasti loistivat pelonsekaisesta ihailusta. Ihan oikea haltija, ja vielä täällä! Olin kuullut heistä vain tarinoita istuessani jossain särpimässä omenamehua ja jotain vahvempaa. Haltijan kasvot olivat kylmät, hänen harmaat silmänsä katsoivat minua ilmeettä. Silloin uskaltauduin puhumaan: "Mutta miksi en saisi olla täällä?" kysyin enkä enää sammaltanut. Haltija katsoi viattomiin silmiini pitkään, kunnes jokin hymynkareen tapainen levisi hänen huulilleen. Kasvot sulivat siinä samassa herttaisiksi. "Olet ajautunut väärään paikkaan, ihan väärään, voi hassu pikkumies" haltija kuiskasi.
"Anteeksi, mutta olen hobitti" vastasin, enkä voi sanoa etten hieman loukkaantunut. Pikkumies! Kaikkea sitä kuuli. Rentouduin vähän, mutta vain aivan pienen hiukkasen.
"Tiedätkös, minun pitäisi varmaan viedä sinut johdon puheille" hän sanoi nyt vakavasti. Katsoin hänen silmiinsä yhä kummastuneenpana, ja ehkä pelon läpi siivilöityi nyt myös pikkuhiukka uteliaisuutta.
"Johdon?" Kysyin, mutta hän ei vastannut, vaan heilautti jousen sekä nuoliviinin olalleen, pyyhkäisi ylimääräiset terälehdet hiuksistaan ja lähti sitten raahaamaan minua kädestä pitäen metsän syvyyteen. Jalkani jättivät heiniin ja rahkasammaliin syvät urat minun pyristellessäni vastaan, mutta ote oli vahva. En päässyt mitenkään karkuun. Ja siitä ystävät, siitä kehkeytyi vielä hirmuinen seikkailu. Mutta siitä en kerro tällä kertaa.
Last edited: