Banazîr Gamgi
Kontulainen
Jaahas, nyt se on alkanut ilmeisesti täälläkin Potter-kausi. Luin Potterit ensimmäistä kertaa kuutisen vuotta sitten, neljännellä luokalla (kamalan kauan sitten!) Luin pari päivää sitten Viisasten kiven ja Salaisuuksien kammion ties kuinka monetta kertaa uudestaan, ja vaikka niissä alkoi olla jo vähän kuluneisuuden tuntua (Pottereilla ei ole läheskään niin paljon uudelleenlukuarvoa kuin Tolkienin tuotannolla), olivathan ne hyviä. Nyt polttelisi kovasti tarttua Azkabanin vankiin ja viettää seuraava päivä sen parissa laiminlyöden koeviikon asettamat ikävät velvollisuudet. Mutta sitä ennen haluaisin tarttua muutamiin tässä ketjussa esille tulleisiin asioihin!
Huomaan, että Kontu on ilahduttavan täynnä Korpinkynsiä. Rakkaat kotkankuvaa sydämissänne kantawaiset korpinkynsitowerit, viisas, vanha Korpinkynsi on minunkin tupani! Tässä Potter-innostuksen pyörteissä kaivoin netistä luettavakseni Rowlingin kirjoituksia Korpinkynsistä, ja tupaan tarkemmin perehdyttyäni huomasin että Korpinkynsi on paljon muutakin kuin hikipinkoja oppilaita. Itse asiassa yllättävän harva Korpinkynsi on hikipinko, ainakaan näin perinteisesti ajateltuna. Ensinnäkin, kenenkään ei tarvitse pelätä lannistuvansa Korpinkynnessä koska "ei olisi tarpeeksi älykäs." Korpinkynsien älykkyys on usein luonteeltaan sosiaalista älykkyyttä (Luna löysi oikeat sanat Harryn lohduttamiseen Dobbyn kuoltua. Cho ei halunnut vain unohtaa Cedrickiä ja hypätä Harryn kainaloon, vaan halusi käsitellä tunteensa kunnolla.) Siispä ketään tuskin kiusataan Korpinkynnessä, sen enempää kuin millään muotoa kohdeltaisiin alentuvasti, sellaiseen Korpinkynnet ovat liian viisaita. He tietävät, miten kammottavalta sellaisen käytöksen kohteeksi joutuminen tuntuu.
Korpinkynnet eivät myöskään ole kaikki neroja syntyessään, saatikka tullessaan lajitelluksi. Korpinkynnet haluavat TULLA viisaiksi ja älykkäiksi, eivät suinkaan paistatella muka jo saavuttamassaan neroudessa. He omaavat luonnostaan ainoastaan sen verran viisautta, että osaavat sanoa Sokrateen tapaan: tiedän vain sen, että en tiedä. Vielä en ole älykäs mutta joku päivä olen, siinä sini-pronssikaapuisten ohjenuora.
Korpinkynnen tuvan tunnus antaa myös osviittaa kyseisten velhojen mielenlaadusta: Suurin aarre on ymmärrys rajaton. Tai kuten alkuperäiskieli asian ytimen aavistuksen paremmin tavoittaen ilmaisee: Wit beyond measure is man's greatest treasure. Korpinkynnet eivät arvosta tietoa ainoastaan siksi, että voisivat saavuttaa sen avulla jotain. He arvostavat tietoa sen itsensä takia. On suunnattoman kiehtovaa tietää, siis oppikaamme!
Asiaa kuvaa parhaiten erään brittiläisen Potter-fanin kommentti:
Gryffindor: Learn to defeat evil.
Slytherin: Learn to get that job.
Hufflepuff: Learn to help your friends.
Ravenclaw: Learn.
Ei oppimiselle tarvitse mitään kummempaa syytä, tieto itsessään on riittävä peruste! Siispä ei ole ollenkaan erikoista löytää Korpinkynsiopiskelijaa lukemasta filosofian oppikirjaansa vapaa-ajalla huvin vuoksi, etsimässä tietoa ohikulkijoiden keskustelusta kuulemastaan temppeliritareiden pankkijärjestelmästä, tai vaikka tutkimasta rikkoutuneiden kananmunien jättämien keltuaisläiskien säännöllisyyksiä. Uteliaisuus onkin oikeastaan määrittävämpi tekijä Korpinkynsille kuin älykkyys. Uteliaisuus johtaa tiedonhaluun ja tiedonhalu johtaa ymmärrykseen. Mikäpä siis voisikaan olla tärkeämpi ominaisuus Korpinkynnelle kuin uteliaisuus !
Mutta ovatko kaikki Korpinkynnet sitten nenä kirjassa puurtavia kympin oppilaita? Eivät välttämättä. Korpinkynsille ominaista on nimittäin äärimmäisen intohimoinen suhtautuminen omaan erityiseen mielenkiinnon kohteeseensa. Siispä kohtaamme Garrick Ollivanderin, Korpinkynnen jonka viisaus ja tietämys rajoittuu vain ja ainoastaan sauvatietoon. Ollivanderin arvosanat taikaliemissä, taikaeläinten hoidossa taikka yrttitiedossa eivät taitaneet olla järin hyviä, ne kun eivät koskettaneet millään lailla hänen kiinnostuksen kohdettaan. Eikä Gilderoy Lockhart menestynyt opinnoissaan mainittavan hyvin, vaikka kaikki ainekset keskivertoa paremmaksi velhoksi hänellä kyllä oli Rowlingin mukaan päässään. Lockhart kulki opintojensa läpi laiskana ja osaamattomana, mutta mitä tuli hänen intohimoonsa, muistiloitsuihin, niissä hänestä tuli mestari. Korpinkynsi saattaa siis hyvinkin olla keskinkertainen opiskelija, mutta verraton virtuoosi mitä tulee henkilökohtaisiin kiinnostuksenkohteisiin.
Muita Korpinkynsien ominaisuuksia ovat luovuus ja omana itsenä oleminen, unohtamatta laatikon ulkopuolelta ajattelua, kykyä josta kaikki uudet ajatukset ovat syntyneet. Niihin en jaksa kuitenkaan paneutua tällä kertaa enempää.
Pottereita lukiessa huomaa suunnattoman nopeasti, miksi on silti ennen kaikkea Tolkien-fani, ja miksi se on ennen kaikkea Keski-maa joka on kiemurrellut sydämeeni Tylypahkan sijasta. Rowling nimittäin on unohtanut Harrya ja kumppaneita eteenpäin kiidättäessään rakentaa loogisen ja tarkastelunkestävän maailman, kuten aiemmissa viesteissäkin ollaan todettu. Kirjat ovat toki hyviä, eikä niiden maailmanlaajuinen menestys ollut kummakaan juttu: ovathan ne nyt mahdottoman mukaansatempaavia kirjoja! Mutta... siihen se valitettavan monessa tapauksessa jääkin. Mukaansatempaavuuden ja viihdyttävyyden alta paljastuu liian usein hatarahko juonirakennelma, hätäinen juonenkuljetuskeino, jopa tarinan sisäisen logiikan vaarantaminen. Kriittinen lukija alkaa uudelleenlukukerroilla miettimään monenmoisia kummallisuuksia kirjoissa. Miksi kummassa velhot eivät muka osaa pukeutua jästien tavoin, hehän elävät näiden keskellä ja näkevät heitä harva se päivä! Miksi ihmeessä Tylypahkan pikajunan laiturille ja Pyhän Mungon sairaalaan kuljetaan kävelemällä julkisella paikalla päin seinää, senhän huomaa kuka tahansa sattumalta oikeaan suuntaan vilkaiseva jästi! Miten Harry ei kouluvuosiensa aikana huomannut Kelmien kartasta, että hänen parhaan ystävänsä sängyssä ei suinkaan nuku lemmikkirotta Kutka, vaan uppo-outo mies nimeltä Peter Piskuilan? Ja ennen kaikkea, miksi maailman pahin ja vaarallisin velho, jonka annetaan ymmärtää muodostavan uhan koko maailmalle, ei lopulta ole lähelläkään tuhota edes yhtä koulua? Ulkomaiden taikaministeriöt eivät reagoi brittien koko entisenkaltaisen olemassaolon vaarantavaan uhkaan mitenkään, eikä paikallinen taikaministeriökään tee mitään uhan torjumiseksi. Taikaministeri toki oli epäpätevä ja koko ministeriö myöhemmin korruptoitunut ja käytännössä kaapattu, mutta eikö ilmeisesti melkoisen itsenäisesti toiminut aurorivirasto tosiaankaan kokenut mitään tarvetta pienelle vastaanpanemiselle? Miksi niin voimakkaaksi ja kykeneväksi kuvattu Feeniksin kilta ei lopulta tunnu tekevän mitään, vaan koko brittivelhojen yhteiskunnan pelastaminen hoituu ainoastaan kolmen teinin toimesta?
Siinäpä oli erinomaisen kärjistettyjä närkästyksenaiheita. Rowling on kirjoittanut uskomattoman mukaansatempaavan ja maagisen kirjasarjan, mutta Tolkienin teosten syvyys siitä puuttuu. Uudelleenlukukerrat ovat harmillisen vaisuja, kun velhomaailman mustavalkoisuus ja ajoittainen epäloogisuus iskee päin kasvoja. Tarina itsessään on upea, mutta maailma ei valitettavasti vaativaa lukijaa vakuuta samalla tavalla kuin lapsena.
Ja se jos mikä on sääli.
Huomaan, että Kontu on ilahduttavan täynnä Korpinkynsiä. Rakkaat kotkankuvaa sydämissänne kantawaiset korpinkynsitowerit, viisas, vanha Korpinkynsi on minunkin tupani! Tässä Potter-innostuksen pyörteissä kaivoin netistä luettavakseni Rowlingin kirjoituksia Korpinkynsistä, ja tupaan tarkemmin perehdyttyäni huomasin että Korpinkynsi on paljon muutakin kuin hikipinkoja oppilaita. Itse asiassa yllättävän harva Korpinkynsi on hikipinko, ainakaan näin perinteisesti ajateltuna. Ensinnäkin, kenenkään ei tarvitse pelätä lannistuvansa Korpinkynnessä koska "ei olisi tarpeeksi älykäs." Korpinkynsien älykkyys on usein luonteeltaan sosiaalista älykkyyttä (Luna löysi oikeat sanat Harryn lohduttamiseen Dobbyn kuoltua. Cho ei halunnut vain unohtaa Cedrickiä ja hypätä Harryn kainaloon, vaan halusi käsitellä tunteensa kunnolla.) Siispä ketään tuskin kiusataan Korpinkynnessä, sen enempää kuin millään muotoa kohdeltaisiin alentuvasti, sellaiseen Korpinkynnet ovat liian viisaita. He tietävät, miten kammottavalta sellaisen käytöksen kohteeksi joutuminen tuntuu.
Korpinkynnet eivät myöskään ole kaikki neroja syntyessään, saatikka tullessaan lajitelluksi. Korpinkynnet haluavat TULLA viisaiksi ja älykkäiksi, eivät suinkaan paistatella muka jo saavuttamassaan neroudessa. He omaavat luonnostaan ainoastaan sen verran viisautta, että osaavat sanoa Sokrateen tapaan: tiedän vain sen, että en tiedä. Vielä en ole älykäs mutta joku päivä olen, siinä sini-pronssikaapuisten ohjenuora.
Korpinkynnen tuvan tunnus antaa myös osviittaa kyseisten velhojen mielenlaadusta: Suurin aarre on ymmärrys rajaton. Tai kuten alkuperäiskieli asian ytimen aavistuksen paremmin tavoittaen ilmaisee: Wit beyond measure is man's greatest treasure. Korpinkynnet eivät arvosta tietoa ainoastaan siksi, että voisivat saavuttaa sen avulla jotain. He arvostavat tietoa sen itsensä takia. On suunnattoman kiehtovaa tietää, siis oppikaamme!
Asiaa kuvaa parhaiten erään brittiläisen Potter-fanin kommentti:
Gryffindor: Learn to defeat evil.
Slytherin: Learn to get that job.
Hufflepuff: Learn to help your friends.
Ravenclaw: Learn.
Ei oppimiselle tarvitse mitään kummempaa syytä, tieto itsessään on riittävä peruste! Siispä ei ole ollenkaan erikoista löytää Korpinkynsiopiskelijaa lukemasta filosofian oppikirjaansa vapaa-ajalla huvin vuoksi, etsimässä tietoa ohikulkijoiden keskustelusta kuulemastaan temppeliritareiden pankkijärjestelmästä, tai vaikka tutkimasta rikkoutuneiden kananmunien jättämien keltuaisläiskien säännöllisyyksiä. Uteliaisuus onkin oikeastaan määrittävämpi tekijä Korpinkynsille kuin älykkyys. Uteliaisuus johtaa tiedonhaluun ja tiedonhalu johtaa ymmärrykseen. Mikäpä siis voisikaan olla tärkeämpi ominaisuus Korpinkynnelle kuin uteliaisuus !
Mutta ovatko kaikki Korpinkynnet sitten nenä kirjassa puurtavia kympin oppilaita? Eivät välttämättä. Korpinkynsille ominaista on nimittäin äärimmäisen intohimoinen suhtautuminen omaan erityiseen mielenkiinnon kohteeseensa. Siispä kohtaamme Garrick Ollivanderin, Korpinkynnen jonka viisaus ja tietämys rajoittuu vain ja ainoastaan sauvatietoon. Ollivanderin arvosanat taikaliemissä, taikaeläinten hoidossa taikka yrttitiedossa eivät taitaneet olla järin hyviä, ne kun eivät koskettaneet millään lailla hänen kiinnostuksen kohdettaan. Eikä Gilderoy Lockhart menestynyt opinnoissaan mainittavan hyvin, vaikka kaikki ainekset keskivertoa paremmaksi velhoksi hänellä kyllä oli Rowlingin mukaan päässään. Lockhart kulki opintojensa läpi laiskana ja osaamattomana, mutta mitä tuli hänen intohimoonsa, muistiloitsuihin, niissä hänestä tuli mestari. Korpinkynsi saattaa siis hyvinkin olla keskinkertainen opiskelija, mutta verraton virtuoosi mitä tulee henkilökohtaisiin kiinnostuksenkohteisiin.
Muita Korpinkynsien ominaisuuksia ovat luovuus ja omana itsenä oleminen, unohtamatta laatikon ulkopuolelta ajattelua, kykyä josta kaikki uudet ajatukset ovat syntyneet. Niihin en jaksa kuitenkaan paneutua tällä kertaa enempää.
Pottereita lukiessa huomaa suunnattoman nopeasti, miksi on silti ennen kaikkea Tolkien-fani, ja miksi se on ennen kaikkea Keski-maa joka on kiemurrellut sydämeeni Tylypahkan sijasta. Rowling nimittäin on unohtanut Harrya ja kumppaneita eteenpäin kiidättäessään rakentaa loogisen ja tarkastelunkestävän maailman, kuten aiemmissa viesteissäkin ollaan todettu. Kirjat ovat toki hyviä, eikä niiden maailmanlaajuinen menestys ollut kummakaan juttu: ovathan ne nyt mahdottoman mukaansatempaavia kirjoja! Mutta... siihen se valitettavan monessa tapauksessa jääkin. Mukaansatempaavuuden ja viihdyttävyyden alta paljastuu liian usein hatarahko juonirakennelma, hätäinen juonenkuljetuskeino, jopa tarinan sisäisen logiikan vaarantaminen. Kriittinen lukija alkaa uudelleenlukukerroilla miettimään monenmoisia kummallisuuksia kirjoissa. Miksi kummassa velhot eivät muka osaa pukeutua jästien tavoin, hehän elävät näiden keskellä ja näkevät heitä harva se päivä! Miksi ihmeessä Tylypahkan pikajunan laiturille ja Pyhän Mungon sairaalaan kuljetaan kävelemällä julkisella paikalla päin seinää, senhän huomaa kuka tahansa sattumalta oikeaan suuntaan vilkaiseva jästi! Miten Harry ei kouluvuosiensa aikana huomannut Kelmien kartasta, että hänen parhaan ystävänsä sängyssä ei suinkaan nuku lemmikkirotta Kutka, vaan uppo-outo mies nimeltä Peter Piskuilan? Ja ennen kaikkea, miksi maailman pahin ja vaarallisin velho, jonka annetaan ymmärtää muodostavan uhan koko maailmalle, ei lopulta ole lähelläkään tuhota edes yhtä koulua? Ulkomaiden taikaministeriöt eivät reagoi brittien koko entisenkaltaisen olemassaolon vaarantavaan uhkaan mitenkään, eikä paikallinen taikaministeriökään tee mitään uhan torjumiseksi. Taikaministeri toki oli epäpätevä ja koko ministeriö myöhemmin korruptoitunut ja käytännössä kaapattu, mutta eikö ilmeisesti melkoisen itsenäisesti toiminut aurorivirasto tosiaankaan kokenut mitään tarvetta pienelle vastaanpanemiselle? Miksi niin voimakkaaksi ja kykeneväksi kuvattu Feeniksin kilta ei lopulta tunnu tekevän mitään, vaan koko brittivelhojen yhteiskunnan pelastaminen hoituu ainoastaan kolmen teinin toimesta?
Siinäpä oli erinomaisen kärjistettyjä närkästyksenaiheita. Rowling on kirjoittanut uskomattoman mukaansatempaavan ja maagisen kirjasarjan, mutta Tolkienin teosten syvyys siitä puuttuu. Uudelleenlukukerrat ovat harmillisen vaisuja, kun velhomaailman mustavalkoisuus ja ajoittainen epäloogisuus iskee päin kasvoja. Tarina itsessään on upea, mutta maailma ei valitettavasti vaativaa lukijaa vakuuta samalla tavalla kuin lapsena.
Ja se jos mikä on sääli.
Last edited: