Ikävä

En kyllästy ihmisiin sinänsä ..

mutta kyllästyn siihen että toinen yrittää hallita ja manipuloida koko ajan.
Siinä joutuu olemaan itse kuin varpaillaan alituiseen, huomatakseen koska toinen johdattelee jonkin oman päämääränsä suuntaan.
Vastustaminen sitten aiheuttaa valtavan "kohtauksen" ja moninaisia tapoja kääntää kaikki toisen syyksi, vaikka itse olisi todellakin käyttäytynyt tai sanonut pahoin.
Sanoja ja tekoja sitten puidaan ja vertaillaan ja joka kohta pyritään tulkitseman oman edun mukaisesti.
Jos sitten todellakin huomataan että syy olikin itsessä, aletaankin uudenlainen "peli" jonka nimi onkin " olenpa minä kamala ja kukaan ei voi olla minun ystäväni jne. ". Se onkin taas uuden puinnin ja pohdinnan arvoinen juttu ja taas se "syytön" osapuoli joutuu tekemään kovasti töitä saadakseen tämän syyllisyydentuntoon tulleen ystävänsä takaisin masennuksen syövereistä.

Ehei, en jaksa sellaista kovin kauaa.
Olen itse liiankin suora ihminen ja nuo pelit ahdistavat ja uuvuttavat tolkuttomasti.
Siksi, vaikka kuinka toisesta pitäisin, en voi sallia elämääni hallittavan noilla peleillä
( Ja kaikesta huolimatta, jätän aina oven raolleen, ettei toiselle tule tunnetta että on hylätty. Tyhmä minä ! )

Anteeksi aiheesta lipsumiseni, tajusin vasta nyt että en selittänytkään ikävästä ... tai toisaalta kyllä selitin, sillä ikävähän se näitä laittaa pohtimaan :roll:

Sepä se. Tällä hetkellä aika suuri osa elämääni. Ehkä paremminkin nimellä kaipaus. Poikaystävä jätti ja tuntuu että kaikki muistuttaa hänestä ja siitä etten voi enää tuntea hänen kosketustaan, katsettaan, huuliaan...
Huoh.

Poikakaveriani ikäcvöin..Hän on armeijassa.. Mutta onneksi viikonloppuina nähdään.Olen tottunut olemaan hänen kanssaan paljon ja tuntuu jotenkin lohduttomalta olla viikot yksin.. mutta kyllä se tästä.tekee hyvää varmasti molemmille..

Viime viikon perjantaina (tai oikeastaan lauantaina) tuli uusi ja outo ikävä. Loimaan kolarissa kuolleet nuoret olivat kaikki tuttujani. Pari heistä kavereitani. On ollut hiukan rankka viikko, kun on vain miettinyt asiaa ja ikävöinyt heitä. Eniten harmittaa, kun en muista mitä olen kullekkin viimeiseksi sanonut. Toivottavasti en mitään pahaa ainakaan. Ketään heistä en ole pitkään aikaan nähnyt, kun Turkuun muutin, joten ei kai sellaista voikaan muistaa.

En nyt tiedä mitä kirjottaisin, en osaa kuvailla millainen tunne tämä on. Suurimmaksi osaksi se on kai ikävää, mutta paljon on surua mukana. On aivan uskomatonta miten paljon ystäväni ovat auttaneet tämän ikävän kanssa. Jos yksin olisin ollut kotona ja miettinyt tätä päivät pitkät, olisin ennen pitkää tullut varmasti hulluksi. Mutta kun on saanut asiasta puhua, on helpompi olla. Ei ikävää pitäisi käsitellä yksin. Tarvisi aina olla joku toinen vieressä.