Ilot ja surut

Mä olen iloinen.
Pitkästä aikaa.
Tänään paistoi aurinko ja
elämä selkeni hieman.
Kuin olisi oppinut ymmärtämään jotain uutta kieltä ainakin alkeiden verran.
Kaikki rakastaa näitä mun vertauskuvia.

Sain tietää eilen että voi mennä kauankin ennen kuin seuraavan kerran näen rakkaita kavereita (tai ainakin toista). Synttäreistäni ei tulekaan mitään... toinen kaveri ei pääse ollenkaan ja toinen... no en itse asiassa tiedä vielä. Enkä minä pääse missään välissä heidän luokseen käymään kun on koulu/kuoro juttuja ym. ym. Ja nyt en tiedä mitä pitäisi tehdä uutena vuotena? Menenkö isäni luo (en ole nähnyt isääni kuin yhden viikonlopun), vai pitäisikö minun mennä perinteiselle uudelle vuodelle kavereitten luo (joita en myöskään ole nähnyt pitkään aikaan)? Varsinainen dilemma...

Merenwen, täytyy kyllä myöntää että en ymmärrä sitä poikaa... miksi se sanoi että "ollaan vain ystäviä" jos kerran rakasti sinua? Ja sitten raivoaa kun luuli sinun tietävän sen... hyvin sekava juttu ja ymmärrän sinua täysin. Ottaa siitäkin nyt sitten selvää

Jos ei elämä juuri nyt hymyile sinulle, hymyile sinä sille. Eihän se nyt koko aikaa voi päähnä potkia hymyilevää ihmistä, eihän?

Click to expand...

Toi oli tosi mukavasti sanottu. Ja kyllä se paikkansakin pitää.
Jos tänään sataa vettä ja on harmaata niin maalarikin sen tietää että sateen jälkeen paistaa aina aurinko ja on kaunista!

Keskiviikkona olin pitkästä aikaa onnellinen. Hymyilin koko sydämestäni. Miksi? Pienestä asiasta. Sain kulla, että kummipojalleni on tullut kaksi hammasta. Minulla oli myös vapaa päivä tuolloin joten pääsin häntä heti katsomaan. Oli aivan ihanaa nostaa tuo pieni päivänsäde sängystään ylös kun hän ensimmäisenä minut nähtyään alkoi nauraa ääneen

Ja mitä kaikkiin nuihin ihmissuhde ongelmiin tulee, ovat ne vihdoinkin alkaneet selvitä. En muista koska olisin viimeksi ollut oikeasti onnellinen ja uskaltanu luottaa ihmisiin. Uskaltanut luottaa, etteivät kaikki halua vain satuttaa minua ja uskaltaa luottaa siihen, että joku todella voi tarkoittaa kun sanoo rakastavansa minua.

Eilen töissä tuli hieman negatiivista palautetta. Ei oikeasti mitään pahaa, ja sen jälkeen vielä mainittiin että teen hyvää työtä. Mutta jostain syystä se jäi jotenkin päälle. En ymmärrä mutta nyt on ollut eilisestä jälkeen koko ajan rinnassa semmoinen kumma paine ja "värinä". Ahdistus. Jostain syystä koko ajan olo on masentunut. Ja sitten tulee mieleen uudestaan se eilinen palaute, ja ei mitenkään loogisena vaan jotenkin kieroutuneena. Samoin eräs toinen vielä merkityksettömämpi juttu myöskin tulee väkisin mieleen ja lisää ahdistusta.

Onkohan tämä semmoinen tunne mikä masentuneilla on koko ajan? Nimittäin jos on alan pikkuhiljaa ymmärtää mikä masennuksessa on niin pahaa. Tähän asti olen aina kyennyt hallitsemaan itseni ja tunteeni.

Syysmasennusta? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Mikähän tähänkin auttaisi. Ärsyttää mielettömästi tämmöinen. Olen tottunut hallitsemaan itseni täydellisesti. Kontrollifriikki...

No tällä hetkellä menee ihan hyvin kun ei oikein jaksa huolehtia ensi viikon kokeista ja läksäreistä...
Mutta kun tuo ajankohta lähenee niin iskee paniikin ja masennuksen yhdistelmä..
Viime viikolla oli aika monta sellaista masennuspäivää,en tiedä kyllä miksi, mutta tuntui vain siltä ettei millään oikein olisi ollut merkitystä jne,jne..Aloin vielä miettiä että olen olemassa toisia varten,en itseäni..
Mutta nyt on mieliala jo kohonnut.
Ja yhtenä päivänä tuli kamala ikävä kuollutta hamsteriani Minniä.Ilman mitään järkevää syytä.Kuuntelin musaa huoneessani,löhöilin sängyssä ja tuli kamala ikävä,nyt kävin laittamassa kynttilän haudalle.
On ihanaa että itselläni on pari todella hyvää kaveria jotka tuntuvat välittävän miltä minusta tuntuu! Melkein aina löydän olkapään jota vasten voin purkaa suruani tai sitten vain nauraa jos sille päälle satun!
Joskus kylläkin (koulussakin) kaipaa jotain toista ihmistä,toista sukupuolen edustajaa eli näin yksinkertaisesti sanottuna poikaa...Joka ymmärtäisi oikkuni,kiukkuni ja muutkin mitkä kuuluvat luonteeseeni.Mutta ehkä vain olen tarkoitettu elämään yksin. Tai ei tässä iässä mikään kamala kiire ole...
Kyllä minulla onnellisia hetkiäkin on!Ja oikein paljon! Koulussa hyvin kuulee kamalan käkätys nauruni vallitsevan käytävää..Koulu tuntuu olevan aika tärkeä paikka meikäläiselle...
Mutten kirjoita enenpää kun toisillekkin pitää jättää tilaa..

Minä olen surullinen. Tai ainakin on pirun paha mieli Tiedättekö, seurustelu niin sanotusti kusee jo siksikin, että loppu tulee aina, ja sitten ei ole kaikilla kivaa. Eikä se ole kivaa. Ei ollenkaan. Ja sitten kun on paha mieli, haluaisi vaan skipata koko olon ja siirtyä vaikka muutamalla viikolla eteen päin, ettei olisi enää niin paha mieli. Sitten voisi olla vähän kivempaa. Tai sitten voisi elää uudestaan kaikki ne ihanat hetket, joita on niin hirvittävän ikävä. Well, kuten sanottu, vähän on nyt paha mieli

Onnellinen taas olen Ainakin osittain. Luulen saaneeni kaikki ongelmani vihdoinkin auki ja olen jopa saanut niistä puhuttua niihin liittyvine ihmisten kanssa. Se on hyvä.

Mutta sitten myös masentaa. Johtuen joulusta. Aina kun joulu tulee, tuntuu että minusta puuttuu pala. Ihan kuin en olisi kokonainen. Nyt se on taas ruvennut hiipimään mieleen. Sinänsä hassu juttu, sillä tämä on ensimmäinen joulu kun minulla on rakas. No jaa, kai siihen vaikuttaa jo sekin, että se on niin tuttu tunne, ettei sitä osaa ilman enää olla. Omituista.

Seurustelu on huono homma loppuen lopuks. Ensin olet onnellinen, mutta sitten.. Sitten alkaa tulla ongelmia. Ensin pieniä ja sitten suurempia ja tässä vaiheessa minua myös rupeaa ahdistamaan. Ja kun minua ahdistaa se läheisyys niin minusta tulee raivostuttava. Kun olen raivostuttava niin yleensä seurustelu loppuu siihen. Ei jaksa jotenkin uskoa, että seurustelu kestäisi pitkään, vuosia. Ei minun kohdallani. Se sattuu. Sattuu kun tietää, ettei pysty sitoutumaan. Joo, olen nuori vasta 16, mutta silti..

*muoks* saattoipa mennä hieman ohi topicin, mutta eipä tuo nyt kaiketi niin vakavaa ole.

Tuohon seurusteluun vielä, kun kaikki pohtivat sen huonoja puolia. Olkaa onnellisia, että edes seurustelette. Ja osaatte edes seurustella.
Minulla se aina menee siihen, että odotan liikaa, odotan että jotain tapahtuisi, mutten tajua, että siinä tarvitaan minuakin. Ja lopulta, tilaisuus menee ohi, ja sitten huomaankin, että joku parhaista ystävistäni on kiinnostunut samasta ihmisestä. Näin on tapahtunut jo kahdesti vuoden aikana. Sitten olen vain hiljaa kavereilleni, ja sitten jonain päivänä pääni räjähtää ja kaikki muut elivät elämänsä onnellisesti elämänsä loppuun saakka. Tai jotain. The end. Siinä kiva satu.
Tosin ehkä tämä onkin paljon kivempaa, enkä välttämättä tahtoisikaan seurustella vielä, kun minulla ei ole edes aikaa omille ajatuksi. Ja muutenkin.

Elämä hymyilee! Ja juuri oikealla hetkellä! Olen löytänyt jotain niin ihanaa että!
Vielä Joulun jälkeen olin iihan down ja masennus kurkisti nurkan takaa... mutta! Kaikki on nyt niiin ihanasti kuin olla ja voi... tapasin yhen tyypin *hih* joka on Lohiksessakin nyt :mrgreen: Hää on ihana *huoh* Ja kaikkein hassuinta tässä on että tavataan 28 päivä ekaa kertaa *hih*
Varsinaine pelastus hää oli kyl mul! Ja on edelleen. Vielä on kyllä tosi sekava tila... mutta kun 28 päivä on takanpäin niin luulen että sekava tila häviää kuin tuhka tuuleen ja sillon vasta elämä hymyileekin... no tietenkin näen sen vasta sillon mutta mulla on sellanen tunne että kaikki vaan loksahtaa *hih*

Ikävä.

Riudun epätoivossani.
Syön ja juon ja koitan nukkuakin,mutta kokoajan ajattelen häntä.Hänen kuvansa häälyy mielessäni ja runonsa kummittelevat korvissani.Ei,minulle ei kuulu hyvää,sillä ikävä tekee minusta mielipuolen.Tahtoisin nähdä hänestä yhdenkin elonmerkin,pilkahduksen sameaan mieleeni.Toivon.
Kärsivällisyys maan perii.

Luovutan,
lattialla pölyssä makaan...

Ah, tämä on kaivettu esiin. Hienoa. Kaipasinkin jo tätä topicia Ja sitten jos pääsisi vaikka itse asiaankin.

On ihan hassu olo. Eilen olin onnellinen, sillä tavalla oikeasti onnellinen. Tuli vaan niin ihana olo kun kummipoika halasi varmaankin kymmenen minuuttia kun pidin sitä sylissä. Sitten kun sen äiti viellä sanoi, ettei se halaa ketään muita niin. On se kyllä sulonen tapaus Tänään taas ei ole mikään oikein mennyt hyvin. Kirjastosta piti saada eräs kirja, mutta enpä sitten saanutkaan sitä. Seuraavan kerran kirjasto on auki vasta kolmen viikon päästä ja sitten ei ole enää aikaa lukea sitä kirjaa. Hassua muuten miten pahaa oloaan siirtää johonkin yhteen kirjaan :roll: On vaan jotenkin helpompi ajatella että on allapäin siksi ettei saanut jotain kirjaa, kuin että on allapäin omien idioottimaisten ratkaisujensa takia.

Hmm. Olisi ihanaa saada taas ihmissuhteita selvitettyä. En kyllä ymmärrä miten saan kaikki jutut aina solmuun, useimmiten viellä umpisolmuun. Pitäisi jaksaa puhua ja puhua ja kuunnella. Se vaan oon vaikeeta kun sattuu. Voikohan muuten seurustelusuhde pilata kaveruuden kokonaan?

Ei tästä nyt taaskaan tule järkevää. No jaa, pääpointti on se, että on ihan hassu olo. Masentaa kai.

Ah että osaa olla taas nätti päivä ja kaikkea. Olen iloinen kuin... kuin... en osaa sanoa kuinka iloinen mutta iloinen silti. Kahdestakin syystä.

Ensinnäkin sain tuossa lauantaina (vai olikohan se perjantai) tietää että minuun luotetaan vieläkin! Kävin teatteriystävän kanssa keskustelua mesessä ja hän sanoi että tiedänkö kun maailmassa on ihmisiä joihin luottaa. No totta kai tiesin. Hän sanoi minulle että olen sellainen johon hän luottaa ja kertoi minulle salaisuuden jonka visusti pidän itselläni. Se oli niin ihana tunne kun luin tuon. Olen aina ollut se johon on luotettu ja jolle on kerrottu huolet ja salaisuudet. Koulussa jopa omat koulukiusaajani uskoivat minulle salaisuuksia ja huoliaan. Se oli mukavaa ja edelleenkin on. Olin aina se luokassa johon porukka luotti ja jolle kerrottiin kaikkea mahdollista. Mutta sitten se loppui kun aloitin uuden koulun uudella paikkakunnalla. Mutta ei kestänyt kovinkaan kauaan kun jo muutamat puolitutut kertoivat minulle huoliaan ja minä kuuntelin. Ja nyt taas minulla on joku jota kuunnella! Se on yksi elämän pienistä iloista joita omistan... tai ei... se on yksi maailman ihanimmista asioista kun joku tulee (joskus melkein tuntemattomatkin) kertomaan huoliaan ja salaisuuksiaan ja luottavat! Ja minähän kuuntelen mielelläni. En välttämättä osaa auttaa tai neuvoa ja olen lohduttamisessakin mielestäni aika avuton mutta minä jaksan kuunnella ja tarjoan mielelläni olkapään tai halin.

Sitten se toinen asia. Se on minun siskon/kummipoikani. Hän on aivan ihana. Olin tässä viime perjantaina vahtimassa siskon muksuja kun sisko meni katsomaan Kilpeä ja aamulla siskon/kummipoikani ei olisi millään halunnut minun lähtevän takaisin kotiin. Se oli niin ihanaa. Muulloinkin on näin käynyt. Jopa niinkin että siskon/kummipoikani on alkanut itkemään kun lähden. Todella suloista.

Joten maailma hymyilee taas ja minä hymyilen takaisin!

Varsin tyytyväinen olen nyt. Voisin sanoa jopa, että onnellinen. Tajusin toissa päivänä, että elämäni on ihka oikeasti hyvin eikä mitään valittamista ole. Varsinainen valaistuminen tapahtui kun aloin miettimään ennen nukahtamista mitä kaikkea hyvää minulla on. Pitkä lista siitä tuli

Vaikka olen onnellinen välimatka poikaystävään hiukan latistaa tunnelmaa. Ei voi vain soittaa, että tulee, kun toinen on armeijassa. Voisi sinnekin mennä vierailemaan, mutta bussit eivät mene sopivasti ja autohan minulle ei vain voi lainata.

Yleisesti ottaen, olen onnellinen, mutta voisi sitä toista halia enemmän…