Intertekstuaalisuus, eli viittaukset muihin kirjoihin

T

Talvi

Kontulainen
Intertekstuaalisuushan ei tarkkaan ottaen tarkoita viittauksia pelkästään muihin kirjoihin, mutta jos rajataan täällä vain kirjoissa olevaan intertekstuaalisuuteen.

Häiritseekö tai ilahduttaako teitä romaaneissa olevat viittaukset toisiin teoksiin? (Esimerkkinä mm. Kuolemanportti-sarjassa Zifnab-velhon kuvitelmat, joissa hän on Ozin Dorothy tai Tähtien sodan Luke.)
Millaisia viittauksia olette löytäneet? Tunnetteko olonne "poikkeuksellisen nokkeliksi" :) kun huomaatte viitauksen?

Minä olen ihan ihastunut intertekstuaalisuuteen. Tungen sitä joka paikkaan: päiväkirjaani, runoihin, roolipeleihin jms. Ilahdun löytäessäni kirjoista viittauksia toisiin. Hyvin useinhan nykyfantasiasta löytyy viittauksia Sormusten herraan, kun niin moni kirjailija on saanut Tolkienista vaikutteita, ja haluaa jotenkin kunnioittaa professoria. Mielestäni se on hienoa, ja piristää ja laajentaa jotenkin kirjaa. Tulee olo, että kirjan hahmot ovat osa suurta kirjallisuusuniversumia, jossa kaikki kirjoitetut asiat ovat totta.
 
Henkilökohtaisesti lähinnä ärsyynnyn selkeistä viittauksista toisiin, varsinkin toisten kirjailijoiden kirjoihin. Esimerkiksi juuri nuo Kuolemanportin viittaukset saivat minut miltei inhoamaan koko sarjaa. Toki tämänkin voi tehdä tyylikkäästi ja taiten, mutta yhtään hyvää esimerkkiä ei nyt tule mieleeni.
 
Hyvät viittaukset (ja tämä ei ole oma määritelmäni) tuovat jotain uutta molempiin teksteihin, eli niillä on tarkoitus, eivätkä ne ole pelkkiä nokkeluustestejä tai irtonaisia vitsejä (jotka tosin nekin voivat hyvin kirjoitettuina toimia). Joskus ne voivat jopa tuoda tekstiin kokonaan uuden tason: yksi viite tuo tekstiin mukaan itse asiassa koko viitattavan tekstin, ja rinnastus luo uusia merkityksiä.

Voiko esimerkiksi Johanna Sinisalon Sankareita edes ajatella ilman sen jatkuvaa, allegoriaa lähenevää viittaussuhdetta Kalevalaan? Se luo merkityksensä nimenomaan kahden tekstin suhteesta. Tosin tästäkin kirjasta on oltu monta mieltä: joidenkin mielestä se jää pelkäksi intertekstuaaliseksi peliksi, mutta omasta mielestäni se kantaa myös syvempiä merkityksiä miesmyyteistä.
 
Vohobitista oli tosi hauskaa kun B. Virtanen sarjakuvan yhdessä sarjassa Virtanen lähtee ulos kotoa kohti työpaikkaa ja tapaa porraskäytävässä Wagnerin (siis Viivi ja Wagner –sarjakuvasta) ja sanoo tälle, että kummaa kun minun vaimoni pitää sinusta. Wagner vastaa Virtaselle, että ota niistä nyt selvää.

Sarjan alareunassa Ilkka Heilä (B. Virtasen tekijä, ainoa hauska turkulainen) kirjoittaa: terveisiä Juballe.

Kyseisenlainen intertekstuaalisuuden käyttö lähentelee neroutta. Ensinnäkin se viittaa siihen, että B. Virtasta lukee enemmän aikuiset miehet samaistuen Virtasen elämään ja taas Viiviä ja Wagneria naiset. Toiseksi Virtasen vaimo, Armi Virtanen, pitää sikailevista miehistä sarjakuvassa, mutta ei siitä että hänen oma miehensä olisi sika. Kolmanneksi Heilä pystyy vangitsemaan Wagnerin luonteen yhteen lauseeseen. Neljänneksi tällainen suomalaisen sarjakuvan välinen vuoropuhelu on itsessään hauskaa. :p
 
Ee-hem. Ainoa hauska turkulainen? *Harkitsee paikkakuntansa muuttamista realistisemmaksi* :)
Kyllähän nuo viittaukset mukavia ovat. Tosin rakastan kaikenlaisia viitauksia mihin tahansa, niitä on sitten kiva kaivella esiin aina vain uusilla ja uusilla lukukerroilla. Se on yksi keino saada kirja elämään kauemmin...sellaisen jänskän ahaa-elämyksen kun saa...olo on kuin varhaisteinillä joka ymmärtää mitä täti ja putkimies tekivätkään silloin monta vuotta sitten siellä takahuoneessa...anteeksi rujo vertaus, olen jotenkin jäässä :oops:
 
Olen aina pitänyt jotenkin riemastuttavana löytää teksteistä viitteitä toisiin kirjoihin ja tarinoihin. Toisaalta niin suorat ja selkeät viitteet kuin vaikkapa siinä mainitussa Kuolemanportti-sarjassa ovat jo hieman ärsyttäviä. Ei, viitteiden pitää sentään olla hieman hienovaraisempia ja piilotetumpia, ne eivät saa ihan niin suoraan pompata silmille. Kai tämä on vain lapsenomaista halua kokea olevani edes hieman sivistynyt :)
 
Minäkin pidän kovasti jos tekstissä (ja muissa medioissa, kuten vaikkapa elokuvissa) on viittauksia toisiin teoksiin. Viittaus ei saa olla täydellisen päivänselvä, sillä silloin siitä ei saa sitä löytämisen ja tajuamisen riemua, jonka takia vittauksista nauttiikin. Viittauksen pitää olla satunnainen, kätketty tai vaivihkaa johonkin viittaava, ja sen ymmärtämisen odotuksena on tietenkin, että lukija (/katsoja) yleensä tuntee teoksen, johon viitataan.

Yksi hyvä esimerkki intertekstuaalisuudesta voisi olla vaikkapa Patricia C. Wreden Lumotun metsän kronikat -sarja, jossa on viittauksia moniin satuihin, mutta niitä ei väännetä rautalangasta ja lukijan täytyy itse tajuta, mihin tarinaan viitataan.
 
Minulle tuli nyt mieleen viittaus Sormusten Herraan Orson Scott Cardin Alvin-sarjassa. (osa oli joko 3 tai 4) Siinä Alvin lauloi laulussa asioita tulevaisuudestaan, ja viimeisessä säkeistössä unensa, joka tuntui hänestä tavallaan tärkeältä. Unessa hän
"Näki miesten pienten matkaavan
luo tulivuoren muassaan
yks' sormus kultainen."

Tämä on minun mielestäni ihan hyvä viittaus, vaikkakin se on selkeä, mutta tyylillä tehty. Unien tapahtumat kyllä ovat aika helppo keino tehdä vaikka mitä, mutta siltikin.
 
No joo, itse asiassa ei minua oikeastaan niinkään häiritse jos viittaus on selkeä ja helppo jos se istuu luontevasti ja kauniisti tekstiin, muuhun kokonaisuuteen. Ainoastaan jos se hyppää silmille se tuntuu jotenkin tekonokkelalta ja lukijaa aliarvioivalta. On hauskempaa löytää hienovaraisempi viite, tunnistaa yhteys. Kuten Vierran kirjoitti, löytämisen ja tajuamisen riemu tekee viitteestä nautittavan, mutta päivänselvyys ei tee siitä välttämättä silti heti ärsyttävää.
 
Mie huomaan tosi vähän viittauksia muihin teoksiin lukemissani kirjoissa. Olen sen verran huonomuistinen, että jos nyt ei ole todella selkeä viittaus johonkin lempikirjaani, niin en kyllä huomaa.

Kuolemanportti-sarjassa kun on tämä paljon puhuttu Zifnab-velho. Miusta hienoa asiassa oli se, että hahmo on tuttu Dragonlance-sarjasta.. Taisin lukea Don Rosan Kymmenen avataran aarre-kirjan esipuheista (en muista kuka kirjoittanut), että tälläistä omiin teoksiin viittaamista kutsutaan intraintertekstuaalisuudeksi. Kauhia sanahirviö.

Mutta onko se mielestänne mautonta että viitataan "itserakkaasti" omiin teoksiin? Miusta tässä Kuolemanportti-Dragonlance jutussa asia ehkä hieman sekoitti kuvaa kirjojen maailmasta. Kun kuitenkin molemmissa sarjoissa on kuvattu omat "universuminsa", ja sitten yhtäkkiä laitetaan yksi hahmo hyppäämään maailmankaikkeudesta toiseen... Mutta muuten oli hyvä lisäys, koska Fizban/Zifnab on mielestäni kertakaikkiaan rakastettava hahmo. :)
 
Ehkä jotkut kirjailijat haluaa tehdä viittauksia, ja leikkiä vähän sillä teosten välisellä yhteydellä... Silloin ymmärrän, että on houkuttelevaa lainata joku hahmo, mutta harvemmin sitä varmaan uskaltaa jonkun toisen luomaa ottaa. Uskoisin, ettei niin ole kovin usein käynyt, ja jos on, niin tekijänoikeustoimiston puhelin on varmaan pirissyt raivoisasti, kun tekijä ja fanit kiiruhtavat puolustamaan tietyn hahmon oikeuksia. :)
 
Min tykkään lukea niitä viittauksia. Joskus ne on hyviä ja laajentaa tarinan sisältöä. Mutta toisinaan ne ovat ainoastaan lisänä, tekstin pidentäjinä. Olen myös huomannut nuo Kuolemanporttien viittaukset, kuin myös sen, miten Tuija Lehtisen henkilöhahmot kietoutuvat toisiinsa... Kuvaannollisesti. :wink:
 
Luin tuossa juuri Topeliuksen Välskärin kertomuksia (vuoden 1926 painos) . Heti alussa oli Albert Edelfeltin koko sivun kuva, jossa poseeraa pari ukkoa, suomen vaakuna ja aseita jne... Mutta heti pisti silmään yläreunassa sädekehän keskellä komeileva....sormus, sisäpuolella näyttäisi olevan eräänlaisia...riimuja.
 
Mayaana sanoi:
Kun kuitenkin molemmissa sarjoissa on kuvattu omat "universuminsa", ja sitten yhtäkkiä laitetaan yksi hahmo hyppäämään maailmankaikkeudesta toiseen...
Click to expand...

Mayaana, eikö tuo sitten tuntunut rikkovan illuusiota? Minä ainakaan en kai pystyisi keskittymään lainkaan itse kirjaan, etsisin vain kuumeisesti viittauksia muiden kirjojen tapahtumiin...

Mutta tuosta intraintertekstuaalisuudesta lisää esimerkkejä: Kurt Vonnegutilla kirjoissa tehdään usein "cameo-rooleja" toisten kirjojen päähenkilöillä, joka on vain hauskaa, koska heidät pystyy kuitenkin sijoittamaan samaan aikaan ja maailmaan. Esimerkiksi "Siniparran" Rabo Karabekian istuskelee "Mestarien aamiaisen" baarissa kun taas Mestarien aamiaisen päähenkilön Kilgore Troutin uskollisin (ja ainut) fani tavataan vilaukselta sairaalassa kirjassa "Teurastamo 5". "Galapagosta" aloin tästä syystä vilkuilemaan uudestaan, mutta enpä usko löytäväni ketään. Nämä lyhyttäkin lyhyemmät viittaukset ovat hyvin huvittavia ja antavat aihetta ajatella "Kylläpä maailma on pieni paikka." Lisäksi ne usein valottavat toisia kirjoja, esimerkiksi juuri Rabo Karabekianin henkilöhahmo tuntui Siniparrassa (joka oli vahvasti "hänen" näkökulmastaan kirjoitettu) aivan erilaiselta kuin lyhyessä kohtauksessa Mestarien aamiaisessa, jossa ulkopuoliset tarkkailivat suurta taiteilijaa.
 
Kyllähän niitä joskus löytyy. Siinä tulee sellainen "löysimpäs"- tunne. Mielestäni niiden pitää olla hienovaraisia, ei sellaisia jotka kuka tahansa huomaa heti. Silloin ne ovat hauskempiakin. Useimmat Kuolemanportti - sarjan viittaukset ovat mielestäni tökeröitä, vaikka on niitä haukojakin.
Parhaita ovat hienovaraiset. Mielestäni ne ovat hyvä juttu 8)
 
Omiin kirjoihin viittaamisesta tuli mieleen, että David ja Leigh Eddingisin kirjassa Reginan laulu käydään läpi kaikki perieddingsmäiset fantasiakirjoista tutut lohkaisut. Ne eivät ole omilla paikoillaan jaksaneet naurattaa minua pitkiin aikoihin, mutta Reginan laulua lukiessani ne kyllä naurattivat minua kuin Prattchettin parhaatkin satuväännökset, vaikka muuten en kirjasta ihmeemmin pitänytkään.

Syvyyttä ja huumoria intertekstuaalisuudella kyllä saa aikaan. Toisaalta, kuten jo mainittu on, huonoa kirjaa ne eivät pelasta ja keskinkertaisesta voivat tehsä huonon.

Ja onhan niinkin sanottu, että kirjat ovat itseasiassa taiteilijan lukemien kirjojen, ei hänen elämänsä elämän summa. Siis intertekstuaalisuus tunkisi välttämättä mukaan. Onhan se yksi kirjallisuusanalyysi muodoistakin, siis se, että yritetään päästä syvemmälle teokseen tarkastelemalla sitä, mihin se viittaa ja mistä teoksista se on ottanut vaikutteita.
 
Psykonicum sanoi:
Luin tuossa juuri Topeliuksen Välskärin kertomuksia (vuoden 1926 painos) . Heti alussa oli Albert Edelfeltin koko sivun kuva, jossa poseeraa pari ukkoa, suomen vaakuna ja aseita jne... Mutta heti pisti silmään yläreunassa sädekehän keskellä komeileva....sormus, sisäpuolella näyttäisi olevan eräänlaisia...riimuja.
Click to expand...
Njaa.. jänskää...tosin tarvii muistaa että sekä Topelius että Edefelt oli visusti vainaita jo ennen kuin TSH kirjoitettiin... Mutisen tässä itsestäänselvyyksiä sori vaan...
 
Enpä ole aivan varma, voiko tämän oman juttuni liittää intertekstuaalisuuteen. Olin jotenkin ylpeä huomatessani, että R.A. Salvatoren 'Forgotten Realms' -kirjoissa erään jumalattaren nimi on Mielikki. On tyyppi tainnut lukea Suomen mytologiasta kertovia kirjoja.

Suomalaisessa kirjassa 'Ruttolinna' (joka on tosi hyvä) puhutaan todella paljon vanhoista kauhuelokuvista ja -kirjoista.
 
Minusta on ihanaa löytää jokin viittaus toiseen kirjaan (tai johonkin muuhun asiaan). Luin juuri Juhon mainitseman Johanna Sinisalon Sankarit ja hykertelin tyytyväisenä kun löysin vaikka mitä muihin kirjoihin liittyvää. Yhtä moni jäi varmaan vielä huomaamatta...
Lisäksi Mahdin laulajaura toi heti mieleen Matti Nykäsen :p

Joskus suora maininta voi ilahduttaa yhtä paljon. En muista oliko se Hugh Lasgarnin vai James Herriotin kirjassa, kun kirjoittaja mainitsi nukahtavansa jos yritti lukea Dostojevskin Karamazovin veljeksiä. Se huvitti suuresti, sillä olen joskus silmäillyt kirjaa ja ajatellut sen tuntuvan nukuttavalta...
 
Intertekstuaalisuuden kuningas lienee Umberto Eco kirjassaan Ruusun nimi. Siinä riittää fiksummallekin lukijalle haastetta etsiä ja löytää viitteitä. Eco on kuitenkin kirjoittanut kirjan sen verran hyvin ettei viittailu "korkampaan" tai "matalampaan" kirjallisuuteen tai filosofiaan ole väkinäistä tai millään tavoin häiritsevää. Lukukokemusta ei myöskään häiritse vaikkei huomaisi tai ymmärtäisi yhtään viitettä. Tietyssä mielessähän kirja on jatkuvaa kikkailua viitteillä, mutta Eco on onnistunut asiassaan niin hyvin ettei homma vaikuta laisinkaan kikkailulta.

Eikä yksikään kirjailija, jolla on otsaa aloittaa kirjansa viitteellä Jaska Jokuseen voi olla huono...
 
You must log in or register to reply here.
Ylös