Aivan aluksi täytyy todeta, että esipuhe (s. 21-22) antaa tarinasta aivan toisenlaisen kuvan kuin sen itsensä lukeminen. Ja tämä on tarkoitettu kehuiksi Christopherin toimitustyölle.
Christopher siis kertoo esipuheessa, että tarina oli eniten kesken tämän kokoelman tarinoista ja "on vaatinut paikoitellen niin paljon toimituksellista käsittelyä, että epäröin tohtisinko ottaa mukaan koko tarinaa". Hyvä että otti, sillä missään muualla ei Númenorin saaren elämää toisella ajalla tehdä tutuksi yhtä elävästi. Akallabêthissä toki liikutaan samalla saarella, mutta ehkä enemmän ylätasolla kuin paneuduttaessa Aldarionin ja ennen kaikkea Erendisin elämään. (Esipuheessa kerrotaan myös miten tarina kehkeytyi annaalimaisista juonilyhennelmistä vähitellen kertovaksi tekstiksi dialogeineen päivineen. Toki tämäkin tarina on konkreettisesti keskeneräinen, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että lähes kaikki olennainen ehditään kertoa.)
Tarina on myös siinä mielessä Tolkienin tekstiksi erikoislaatuinen, että sen keskiössä on nainen. Eikä hänen elämänsä kietoudu traagisiin tai ylväisiin sankaritekoihin, kuten useimmat muut Tolkienin näkyvät naishahmot (Lúthien, Galadriel, Éowyn) vaan ihan oikeaan elämään toiveineen, tavoitteineen, pettymyksineen...
Mitä tulee päähenkilöihin, Aldarion ei ole koskaan tuntunut kovin kiinnostavalta. Hän on juuri sellainen häiskä, jota Erendis kuvailee [erillisenä fragmenttina sälyneessä] puheessaan tyttärelleen Ancalimëlle. Tämä puhe (s. 240) on mielestäni yksi tarinan keskeisistä sisällöistä, ja siksi se ansaitsee tulla kokonaan siteeeratuksi:
Númenorin miehet ovat puolihaltioita (sanoi Erendis), etenkin ylhäiset miehet, he eivät ole sitä eivätkä tätä. He harhautuvat heille suodun pitkän elämän vuoksi ja pitävät maailmaa leikkikenttänään, koska ovat mieleltään lapsia aina siihen asti kunnes korkea ikä yllättää – ja silloinkin monet vain hylkäävät ulkoleikit ja alkavat leikkiä sisällä talossa. He tekevät leikistä suuria asioita ja suurista asioista leikkiä. He tahtoisivat yhtaikaa olla taitajia ja tietäjiä ja sankareita, ja naiset ovat heille vain tuli takassa – jota toiset saavat kohennella, kunnes he illan tullen väsyvät leikkeihinsä. Kaikki on tehty heitä varten, heitä palvelemaan: kukkulat ovat louhoksia varten, joet antamassa vettä tahi pyörittämässä pyöriä, puut lautoja varten, naiset ruumiin tarpeita varten taikka, jos nainen on kaunis, sopii hän koristamaan pöytää ja kotia, lapset ovat siksi että heitä voi kiusata kun ei ole muuta tekemistä – mutta yhtä hauska on heistä peuhata koiranpentujen kanssa. Kaikkia kohtaan he ovat sulavia ja ystävällisiä, iloisia kuin aamun leivoset (jos aurinko paistaa), sillä he eivät koskaan ole vihaisia jos voivat sen välttää. On oltava iloinen ja antelias kuin se, jolla on paljon, lahjoitettava pois se, mitä ei tarvitse. Viha tulee heissä ilmi kun he äkkiä tajuavat että heidän tahtonsa ei ole ainoa. Silloin he ovat säälimättömiä kuin merituuli, jos joku uskaltaa heitä vastustaa.
Niin on, Ancalimë, emmekä me voi asiaa auttaa. Sillä miehet ovat tehneet Númenorin, miehet, ne entisaikojen sankarit joista lauletaan – naisista olemme kuulleet vähemmän, paitsi että he itkivät kun heidän miehensä surmattiin. Númenorin piti olla lepopaikka sodan jälkeen. Mutta jos miehet kyllästyvät lepoon ja rauhan leikkeihin, alkavat he kohta suuren leikkinsä, sodan ja surmaamisen. Niin on, ja tänne meidät on pantu heidän keskelleen. Mutta ei meidän ole pakko suostua. Jos myös me rakastamme Númenoria, nauttikaamme siitä ennen kuin he pilaavat sen. Mekin olemme suurien tyttäriä, ja meillä on oma tahto ja rohkeus. Älä siis taivu, Ancalimë. Kun kerrankin vähän taivut, taivuttavat he sinua enempi kunnes olet kumarassa. Työnnä juuresi syvälle kallioon, katso tuulta päin vaikka se puhaltaisi kaikki lehtesi mennessään.
Niin on, Ancalimë, emmekä me voi asiaa auttaa. Sillä miehet ovat tehneet Númenorin, miehet, ne entisaikojen sankarit joista lauletaan – naisista olemme kuulleet vähemmän, paitsi että he itkivät kun heidän miehensä surmattiin. Númenorin piti olla lepopaikka sodan jälkeen. Mutta jos miehet kyllästyvät lepoon ja rauhan leikkeihin, alkavat he kohta suuren leikkinsä, sodan ja surmaamisen. Niin on, ja tänne meidät on pantu heidän keskelleen. Mutta ei meidän ole pakko suostua. Jos myös me rakastamme Númenoria, nauttikaamme siitä ennen kuin he pilaavat sen. Mekin olemme suurien tyttäriä, ja meillä on oma tahto ja rohkeus. Älä siis taivu, Ancalimë. Kun kerrankin vähän taivut, taivuttavat he sinua enempi kunnes olet kumarassa. Työnnä juuresi syvälle kallioon, katso tuulta päin vaikka se puhaltaisi kaikki lehtesi mennessään.
Koska Erendis rakasti luontoa, niittyjä ja metsiä, ja halusi säästää Númenorin metsät, joissa Aldarion näki vain raaka-ainetta suunnittelemiaan laivoja varten, voi olettaa, että Tolkien puhuu tässä Erendisin suulla. Ainakin mitä tulee asetelmaan luonto versus hyöty.
Tämä on tietysti vain alkusoittoa sille, mitä Númenorissa tapahtui myöhempinä vuosituhansina. Nythän eletään toisen ajan ensimmäisen vuosituhannen loppua, ja númenorilaiset ovat kaiken kaikkeaan vielä hyvää väkeä, mutta niin kuin kaikissa Tolkienin tarinoissa rappio ja lankeemus ovat väistämättömiä, ja tästähän se lähtee liikkeelle, hyvässä tarkoituksessa tehdyistä merimatkoista takaisin Keski-Maahan. Kyllähän Tolkienkin taisi tietää, että "löytöretket" olivat löytämistä, seikkailua ja kunniaa vain tekijöilleen, vastarannalla olijat saivat ennemmin tai myöhemmin osakseen lähinnä kärsimystä. (Tai no, olihan siellä myös Sauron, jonka númenorilaiset kuitenkin lopulta voittivat keskimaalaisten iloksi, mutta ei siitäkään lopulta dúnedainille koitunut muuta kuin lisää rappiota ja lankeemusta.)
Sen verran tällä kertaa suurista linjoista, jatkakaa niistä eteenpäin, jos ajatuksia heräsi.
Mitä tulee Erendisiin, tuntuu siltä, että hänen hahmonsa on niin monimutkainen ja ristiriitainen, etten ole häntä aika monen lukukerran jälkeenkään vielä oppinut tuntemaan. Olihan niin, että Aldarion oli hänelle uskoton, ei tosin pettänyt häntä toisen naisen tai miehen kanssa, vaan Meren, josta ei kuitenkaan kumppaniksi ollut, sillä meri on meri, eikä ihmistä tarvitse tai kaipaa. Se vain lainehtii. Aldarion siis vaihtoi vaimonsa tyhjään, vaikka kenties sai aikaan jotakin pientä hyvää ihmiskunnalle, vai saiko?
Erendis yritti aikansa ymmärtää, sopeutua, antaa anteeksi, mutta antoi viimein periksi katkeruudelle, ja menetti samalla jotakin ihmisyydestään. Toisin sanoen mielestäni hän antoi Aldarionin tuhota itsensä; olisiko jokin muu ratkaisu ollut saatavilla? Samalla Erendis veti myös tyttärensä mukaan koston ja katkeruuden kierteeseen. Ilman omaa syytään hänestä tuli vanhempiensa epäonnistuneen avioliiton kuva (s. 241; teksti Christopherin kommentista, ilmeisesti isänsä muistiinpanojen referointia):
Ancalimë pyrki isänsä tapaan aina määrätietoisesti päämääriinsä ja niin kuin isänsä, oli hän itsepäinen ja päätti aina päinvastoin kuin neuvottiin. Hänessä oli äitinsä kylmyyttä ja henkilökohtaisesti koetun vääryyden tuntoa, ja syvällä sydämessään hän muisti miten vahvat olivat olleet Aldarionin kädet, kun isä oli irrottanut lapsen sormet ja laskenut hänet lähtiessään kiireesti maahan. Ancalimë rakasti suuresti kotinsa kumpuilevia maisemia, eikä koskaan (niin hän itse sanoi) elämässään voinut nukkua rauhassa kaukana lampaiden ääntelystä. Mutta hän ei kieltäytynyt kuninkaanperijän osasta ja hän päätti, että kun hänen aikansa tulisi, olisi hän mahtava hallitseva kuningatar ja eläisi siellä ja siten kuin häntä itseään miellytti.
Tässä vaiheessa voisin lopettaa omat pohdintani ja ehdottaa keskustelijoita kertomaan oman mielipiteensä Aldarionin ja Erendisin suhteesta: oliko liiton epäonnistuminen enemmän jommankumman kontolla, vai johtuiko kaikki keskenään erilaisten sielujen väärinymmärrysten kierteestä?
