Lähden siitä, että jätän virallisen haasteen huomiotta, koska kyseisen listauksen lukeminen aiheuttaa vuodesta toiseen vain ahdistusta ja haluttomuutta lukea yhtään mitään. Tyydyn sen sijaan yksinkertaisesti listaamaan luetut kommenttien kera, ja jos joku niistä sattuu osumaan haasteen aiheisiin, se on sitten ylimääräistä bonusta, jonka voi tarvittaessa laskea jälkikäteen.
Zach Emily: The Art of Beatrix Potter - Sketches, Paintings and Illustrations
Kirja esittelee nimensä mukaisesti pienistä kuvakirjoistaan tunnetun Beatrix Potterin taidetta varsin kattavasti ja kertoo samalla pääpiirteet hänen elämästään. Minulle tämä oli hyvin kiinnostava katsaus sellaisen monipuolisesti lahjakkaan, luontoa rakastaneen ja sitä tarkasti tutkineen kuvataiteilijan elämään ja työhön, jonka olin tähän asti tuntenut vain söpöistä pienistä eläinkuvista. Tämän kirjan rinnalla luin pitkästä aikaa uudelleen myös Potterin kuvakirjat Penna Pupu, Nokkela ja Vikkelä sekä Rouva Siiri Sipinen.
Hargrave Kiran Millwood: The Mercies
Historiallisiin tapahtumiin eli Finnmarkin Vardøssa vuonna 1617 äkillisesti nousseeseen, 40 miestä hukuttaneeseen myrskyyn ja samassa paikassa vuonna 1621 pidettyihin noitaoikeudenkäynteihin perustuva tarina. Se keskittyy kahden fiktiivisen päähenkilönsä, vardølaisen nuoren naisen Marenin ja Bergenistä kotoisin olevan, Vardøhön matkalla olleelle Finnmarkin nimismiehen asiamiehelle naitetun Ursan kokemuksiin. Pidin siitä, miten hyvin tarinan hahmot on kirjoitettu, jopa pahiksia oli mahdollista ymmärtää, ja juonenkuljetus on niin mukaansatempaavaa, että valvoin lopulta ihan liian myöhään saadakseni tietää, mitä tapahtuu ja miten tarina päättyy. Luin kirjan jälkeen myös wikipediasta perusfaktat Vardøn historiallisista noitavainoista, joita oli kolme suurta: 1621, 1651 - 1653 ja 1662 - 1663. Niiden alkupontimena oli Tanskan kuningas Kristianin palava halu tehdä koko valtakunnastaan puhtaan luterilainen ja sitä varten käytännössä tapattaa kaikki saamelaiset Finnmarkista. Tanskasta, Saksasta ja Skotlannista kutsutut noidanmetsästäjät kuitenkin vangitsivat, kiduttivat ja polttivat pääasiassa norjalaisnaisia.
Airikka-Haapaniemi Raili, Malmi Tiija: Päähänpistoja
Hauska ja minun näkökulmastani mielenkiintoinen ohuehko kirja, joka esittelee kansanomaisia päähineitä ja hiuslaitteita, vinkkaa miten niitä voisi soveltaa nykyaikaan ja tarjoaa myös selkeät, vaiheittain etenevät ohjeet muutaman modernin sovelluksen valmistamiseen itse. Kirja sisältää paljon kauniita ja havainnollisia värikuvia.
Higashino Keigo: Uskollinen naapuri (suom. Porrasmaa Raisa)
Oli mielenkiintoista lukea vaihteeksi dekkari, jossa syyllinen esiteltiin jo heti alkuun. Jännitystä kirjasta ei silti todellakaan puuttunut, ja vielä ihan lopussakin tarina tarjosi yllätyksiä. Bonuksena tuli taas pieni kaistale lisää näköalaa japanilaiseen arkipäivän kulttuuriin.
Kotakorpi Kerttu: Suomen luonto 2100
Tämä oli melko raskas luettava sekä aiheensa että esitystapansa puolesta. Kirjassa kuvaillaan seikkaperäisesti, millainen luonto Suomessa tämänhetkisten ilmastonmuutosennusteiden mukaan voisi olla vuonna 2100. Vaikka kirja on jaettu selkeisiin kappaleisiin, joissa kukin vuodenaika saa oman käsittelynsä ja ekosysteemejä katsotaan kokonaisuuksina, välillä tuli silti tunne, että lukee luetteloa, joka vain jatkuu ja jatkuu. Kun sisältökin on pääasiassa aika murheellista luettavaa, kesti kauan saada tämä sinänsä aika pieni opus loppuun asti. Suosittelen kirjaa silti, se oli ainakin itselleni ajatuksia herättävä lukukokemus.
Potter Beatrix: The Complete Tales - The Original and Authorised Edition
Beatrix Potterin taidetta käsittelevän kirjan luettuani halusin tutustua hänen eläinsatuihinsa alkukielisinä. Onneksi on olemassa tällainen kaikenkattava kokoomateos, josta löytyvät nekin tarinat ja lorukuvitukset, joita ei omassa suomennettujen pikkukirjojen sarjassani ole. Tämän kirjan lukeminen ja kuvien tarkka tutkiminen oli hauskaa, ja arvostin myös jokaisen osan alussa ollutta lyhyttä esittelytekstiä.
Chambers Becky: A Psalm for the Wild-built
Tämänhetkisen lempiscifikirjailijani uusin teos, joka aloittaa samalla uuden kirjasarjan nimeltä A Monk and Robot. Kirja kuuluu selkeästi luokkaan "kasvukertomus", ja Chambersin edellisistä kirjoista poiketen kertoo lähinnä vain ihmisistä ja heidän suhteellisen yksinkertaisesta ja jopa "perinteisestä" elämänmenostaan yhden ainokaisen kuun pienehköllä alueella. Se oli mielenkiintoinen ja ilahduttava luettava, vaikka vähän jäinkin kaipaamaan kirjailijan muille kirjoille ominaisia avaruusmatkoja, monipuolista teknologiaa ja ennen kaikkea monimuotoisia eliölajeja, jotka Chambersin avaruutta kansoittavat.
Kontula Anna: Pikkuporvarit
Kirjan alaotsikko "Pohdintaa aikamme hengestä" on hyvin kuvaava. Vaikka aluksi käydään läpi, mitä termillä "pikkuporvari" on eri aikoina ja eri yhteyksissä tarkoitettu, kirja kuitenkin keskittyy pääasiassa suomimaan ajattelutapaa ja mielenmaisemaa, jonka nimeää pikkuporvarilliseksi: pyrkimystä "oikeanlaiseen" elämään joka näkyy ulospäin "oikeanlaisena" ulkonäkönä, pukeutumisena, harrastuksina, asumismuotona jne., taipumuksena pyrkiä taivuttamaan kaikki muutkin tähän yhteen "oikeanlaisen" elämän muottiin ja paheksua niitä, jotka eivät ymmärrä siihen taipua sekä haluna sulkea silmät kaikilta epämukavilta, omaa elämää häiritseviltä asioilta. Kirja herätteli paitsi ympäröivän yhteiskunnan myös omien ajatusmallien tarkasteluun.
Liversidge Cassie: Homegrown Tea
Nimensä mukaisesti kirja opastaa teen kotikasvatukseen, joskin pääasiassa kyse on oikeastaan erilaisista haudukkeista eikä varsinaisesta teestä. Kirjoittaja toteaa itsekin tämän jo kirjan alussa mutta sanoo kutsuvansa kaikkia kirjan juomia kuitenkin teeksi alleviivatakseen niiden tärkeyttä yhtenä elämän jokapäiväisistä nautinnoista. Kirja on erinomaisen perusteellinen tietopaketti, jonka ohjeiden avulla voisi halutessaan todella hoitaa itse koko prosessin kasvien kylvöstä valmiiseen teekupposeen asti. Aluksi kerrotaan teestä ja teen juomisesta yleisesti historiaa unohtamatta, sen jälkeen kirja esittelee omiin osioihinsa jaoteltuina valtavan määrän lehtiä, siemeniä, hedelmiä, kukkia ja juuria joista voi tehdä teetä, kunkin kohdalla esitellen ensin itse kasvin, sitten sen oletetut terveysvaikutukset, sitten miten sitä kasvatetaan, miten sato korjataan, miten se kuivatetaan ja lopulta mikä on paras tapa keittää siitä teetä. Kunkin kohdalla mainitaan myös hyviä vaihtoehtoja teesekoitusten tekemiseen. Kirjan lopussa on vielä luku, jossa keskitytään kasvien kasvattamiseen ja hoitoon. Arvostin aiheen perusteellisen, selkeän ja silmää miellyttävästi esitetyn käsittelyn lisäksi sitä, että kirjoittaja korostaa kerran toisensa jälkeen kasvien mainittujen terveysvaikutusten olevan oletuksia ja että kaikkea teetä pitää juoda vain kohtuudella ja todellisten terveysongelmien kanssa kääntyä lääkärin puoleen.
Kaivola Terttu (toim): Lasten juhlat - Rotinoista rippikouluun
Tämä kirja esittelee sangen kattavasti lapsiin liittyvää suomalaista juhlaperinnettä. Se on yli 20 vuotta vanha, joten 90-lukua tuoreempaa tavaraa sen kansien välistä ei löydy, mutta minulle kiinnostavimpia olivatkin kuvaukset vähän vanhempien aikojen tavoista juhlia lapsia tai sisällyttää lapset perhe- ja kalendaarijuhliin. Erityisesti pidin kirjassa viljalti käytetyistä aikalaiskuvauksista, nuorimpana kirjoittajana 1940-luvun lopulla päiväkirjaa pitänyt kuusivuotias Aulikki, vanhinta kerrostumaa puolestaan edustamassa 13-vuotiaan Jacobina Charlotta Munsterhjelmin pitämän päiväkirjan merkinnät 1790-luvun lopulta.
Gray Julia D: Beginner's Guide to Japanese Embroidery
Nimensä mukaisesti alkeisopas japanilaiseen perinteiseen kirjontaan, jota myös nuidoksi kutsutaan. Tajusin varatun kirjan noutaessani, että se on ollut minulla lainassa ennenkin. Sillä kertaa vain olin saanut päähäni oikeasti opetella japanilaista kirjontaa, ja kun se sitten osoittautuikin aika monimutkaiseksi ja paljon erikoisvälineitä vaativaksi puuhaksi, jätin kirjan kesken. Tällä kertaa minua kiinnosti tämä käsityömuoto ihan puhtaasti tiedon kannalta, joten luin kirjan ohjeineen läpi. Olin kuitenkin etsimässä tietoa nimenomaan siitä, miten kimonoita kirjotaan, ja vaikka itse kirjontatekniikka varmaan onkin sama, tässä kirjassa keskitytään koristetaulujen tekemiseen. Siksi työn viimeistelytapa tuskin on sama kuin kimonoissa, tässä kun jätetään langanpäät päättelemättä, leikataan vain lyhyiksi ja kiinnitetään koko kuvion nurjan puolen yli siveltävällä liimalla. Onneksi kirjaston tietokannasta löytyi toinenkin samaa aihepiiriä käsittelevä kirja, joskin siihen on jonoa. Toivon sen kertovan, miten nimenomaan kimonoon kirjottu kuvio viimeistellään.
Nirkko Juha (toim.): Juhannus ajallaan - Juhlia vapusta kekriin
Samaa SKS:n kirjasarjaa kuin aiemmin lukemani Lasten juhlat. En enää edes muista, mistä sain kipinän lainata nipun suomalaisia perinteitä esitteleviä kirjoja, mutta näitä on joka tapauksessa mielenkiintoista lukea. Tässäkin kirjassa on paljon ihmisten omin sanoin erilaisissa kyselytutkimuksissa kertomaa muistitietoa, jota on erityisen hauska lukea persoonallisen ilmaisun vuoksi. Opin myös uutta nippelitietoa, mm. sen, ettei tukkanuottasilla olo olekaan vain kiertoilmaus tappelemiselle vaan myös ihka aito suomalainen perinneleikki.
Kankimäki Mia: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
En väsymykseltä jaksanutkaan paneutua kaikkiin mielenkiintoisiin asiapitoisiin kirjoihin, jotka olin kirjastosta kotiin kantanut, joten poimin sen sijaan tämän mainion kirjan omasta hyllystäni ja viihdytin itseäni lukemalla jälleen kerran Kankimäen seikkailuista Japanissa. En taaskaan voinut kuin ihailla hänen rohkeuttaan ja heittäytymiskykyään: turvallisessa vakityössä oleva japanintaidoton ihminen päättää heittää urautuneen elämänsä taivaan tuuliin, pyytää vapaavuoden, hakea apurahoja ja lähteä niiden turvin Japaniin kirjoittamaan kirjaa yhdestä heian-kauden kirjailijakuuluisuudesta, jota on fanittanut teinistä asti. Näistä lähtökohdista alkaa hilpeä ja itseironinen tarina, jonka kuluessa tutustutaan niin japanilaisen kulttuurin erilaisiin puoliin kuin myös siihen heian-kirjailijaan, Sei Shonagoniin, jonka Kankimäki hyvin nopeasti toteaa hankalaksi tutkimuskohteeksi. Ei vain siksi, ettei pysty lukemaan japaninkielisiä lähdeteoksia, vaan myös siksi, että Sei Shonagonista on ylipäätään säilynyt hyvin vähän varsinaista faktatietoa.
Alanko Teija: Daalia ja pelakuu - Suomalaisen puutarhan kasvutarina
Kirjoittajan edellinen kirja Malva ja mulperi - Poimintoja entisajan puutarhoista oli kohtuullisen mielenkiintoinen, joten päätin lukea tämän toisenkin. Opin heti kättelyssä paljon uutta mm. puutarhuroinnin yhteydestä naisasialiikkeeseen ja kansanvalistukseen, mutta sitten kerronta ikään kuin tasaantui ja alkoi hiukan toistaa itseään. Kirja toki tarjosi paljon kiinnostavaa ja minulle aiemmin tuntematonta faktatietoa loppuun saakka, mutta silti tuntui, että sen kerrontatapa välillä ikään kuin kiersi kehää. Kirja lienee kyllä koottukin nimenomaan sillä periaatteella, että samoja asioita tarkastellaan eri luvuissa eri näkökulmista, mutta minulle tämä käsittelytapa teki esityksestä jossain määrin sekavan, varsinkin kun yksittäisessä kappaleessakin saatettiin ensin esittää asioita ikään kuin menneestä nykypäivää kohti edeten mutta sitten yhtäkkiä johonkin aiempaan tapahtumaan tai henkilöön palaten. Joka tapauksessa mielenkiintoinen katsaus siihen, miten sekä harrastus- että ammattipuutarhurointi ovat viimeisten parinsadan vuoden aikana Suomessa kehittyneet erilaisten moraalisten, kansantaloudellisten ja -terveydellisten sekä esteettisten ideologioiden siivittäminä ja eri maista mallia ja oppia hakien.
Lukjanenko Sergei: Yöpartio (suom. Konttinen Arto)
Kirjan kannessa "kauhufantasiaksi" tituleeratun Varjojen valtakunta -sarjan ensimmäinen osa. Ei se kyllä oikeasti kauhua ole, ellei sitten kauhuksi lasketa kaikkea kirjallisuutta, jossa on mukana vampyyreja, ihmissusia, pahoja noitia ja pimeyden velhoja. Ja tosiaan, tässäkin kertomuksessa on kyse valon ja pimeyden, hyvän ja pahan välisestä kärhämöinnistä, mutta sellaisesta miellyttävän uudenlaisesta näkökulmasta, ettei kummallakaan puolella ole absoluuttisen hyviä tai pahoja tyyppejä vaan "hyvyys" tai "pahuus" riippuu lähinnä siitä, onko päättänyt käyttää taikavoimiaan tavallisten ihmisten suojelemiseen vai heistä hyötymiseen. Läpi kirjan mukana kulkee myös vahva moraalinen pohdinta siitä, mikä loppujen lopuksi on hyväksi tai pahaksi niin ihmisille kuin taikavoimaisille Muillekin. Kirja jakautuu kolmeen eri tarinaan, tavallaan kolmeen eri tapaukseen päähenkilönä seikkailevan kolmikymppisen velho-oppilaan Anton Gorodetskin koulutuspolulla, vaikka niiden langat kietoutuvatkin yhteen. Jokainen tarina osasi yllättää ja tarjota uusia näkökulmia loppuun saakka ja kerronta oli sen verran koukuttavaa, että poikkeuksellisesti ronttasin kirjan mukaan töihinkin tauoilla luettavaksi. Sarjan seuraava osa, Päiväpartio, on jo varauksessa kirjastosta.
Christie Agatha: Mrs. McGinty's Dead
Helatorstain kesäinen sadesää sai jättämään muut luettavat ja tarttumaan "kesädekkariin" eli vanhaan, kuluneeseen, moneen kertaan luettuun ja siksi kotoisaan kirjaan, jonka juonen muistaa jo melkein ulkoa mutta jonka maailmaan on viihtyisää uppoutua taas kerran. Nimenomaan Christien dekkarit assosioituvat minun aivoissani leppoisiin kesäpäiviin, ehkä siksi, että niissä niin usein joku puutarhuroi tai puutarhat mainitaan muuten. Tämä nimenomainen tarina kertoo uneliaassa pikkukylässä tapahtuneesta murhasta, josta on jo tuomittu mies, joka ei sitten ehkä kuitenkaan ole syyllinen. Niinpä Hercule Poirot kutsutaan paikalle tutkimaan asiaa.
Christie Agatha: Kissa kyyhkyslakassa (suom. Laine Anna-Liisa)
Tämä huippuhienossa ja kalliissa tyttökoulussa tapahtuneiden skandaalimaisten, opettajiin kohdistuneiden murhien selvittelystä kertova kirja on minulle eräänlainen pari edellä mainitulle dekkarille ihan vain koska tarinan loppupuolella käy ilmi, että varsin tärkeää roolia tarinassa näyttelevän koulutytön äiti (mainio tyyppi muuten) on erään Mrs. McGintyssä esiintyvän mainion hahmon hyvä ystävä, mikä oikeastaan on se seikka, joka johtaa Hercule Poirotin mukaan tähänkin murhamysteeriin.
Lukjanenko Sergei & Vasiljev Vladimir: Päiväpartio (suom. Konttinen Arto)
Varjojen valtakunnan toinen osa, jossa seikkaillaan Moskovan lisäksi Krimillä järjestettävällä pioneerileirillä ja jouluun valmistautuvassa Prahassa. Valon ja pimeyden taistelu jatkuu valon yrittäessä saada niskaotetta ja pimeyden yrittäessä estää sen. Jälleen kerran jännitys säilyy loppuun asti, koska asiat eivät koskaan ole ihan sitä miltä näyttävät. Bonuksena mukana myös suomalaisia velhoja, joskin lähinnä pellen roolissa.
Lukjanenko Sergei: Hämärän partio (suom. Konttinen Arto)
Varjojen valtakunta, osa 3. Edelleen Lukjanenko osaa sekä yllättää uusilla tarinan käänteillä että tarjota paljon pohdintaa siitä, mikä oikeastaan on hyvää ja mikä pahaa, mitä eroa pohjimmiltaan on valon ja pimeän joukoilla ja miten tavallisten ihmisten ja taikavoimaisten Muiden suhde loppujen lopuksi pitäisi määritellä - unohtamatta sitä teoreettista kysymystä, että jos olisikin mahdollista antaa kaikille ihmisille taikavoimat, olisiko se oikein vain seuraisiko siitä päin vastoin hirveä kaaos ja valtavasti kärsimystä.
Christie Agatha: The Moving Finger
Otin Linnamäki-päivän iloksi mukaan kaksi ikivanhaa, repaleista dekkaria, koska en osannut päättää, kumman lukisin. Tämä oli se, johon lopulta päädyin uppoutumaan mukavasti varjossa sijainneella penkillä istuen. Tarina on parasta - tai ehkä pitäisi sanoa minun makuuni viihdyttävintä - Christietä: nimettömiä kirjeitä ja hämäriä kuolemantapauksia uneliaassa brittiläisessä maalaiskylässä, mukana myös rippunen romantiikkaa. Huvittavana yksityiskohtana voi mainita, että muistini mukaan tämä oli niitä "itsenäisiä" Christieitä, joissa ei ole mukana sen paremmin Hercule Poirotia kuin Miss Marpleakaan. Muistin väärin.
Christie Agatha: Sad Cypress
Luin sitten kuitenkin sen toisenkin Linnamäelle asti kuljettamani kirjan. Aikoinaan ensimmäistä kertaa tätä tarinaa lukiessani en osannut samaistua päähenkilöön lainkaan vaan hän tuntui todella oudolta, mutta nyt pystyin jo elävästi kuvittelemaan mielessäni, miltä hänestä tuntuu ja miksi hän toimii niin kuin toimii. Tämäkään kirja ei ole "itsenäinen" kuten muistelin, vaan varsin odottamattoman loppuratkaisun tarjoilee Hercule Poirot.
Christie Agatha: The Secret of Chimneys
Kesädekkarointimieliala on nyt päässyt kerta kaikkiaan valloilleen, tätä menoa kahlaan varmaan kokonaan läpi äitini vanhojen, ihanien, repaleisten dekkarien varaston ennen kuin syksyyn asti päästään. Tällä kertaa valitsin Christien kirjoittamaksikin aika mielikuvituksellisen tarinan, jossa pyöritään pääasiassa brittiläisissä ylimyspiireissä politikoimassa, mukana myös keksityn itäeurooppalaisen valtion kuninkaallisia. Tietysti ennen pitkää löytyy ruumis ja kaikki poliittiset juonittelut heittävät sen myötä häränpyllyä.
Christie Agatha: Lentävä kuolema (suom. ei tiedossa; WSOY:n vuoden 1959 painos)
Lisää kesädekkaria pukkaa, tällä kertaa ns. suljetun tilan tapauksena: lentokoneen laskeutuessa havaitaan, että yksi matkustajista on kuollut ja kyseessä on ilmeisesti murha. Jonkun muista matkustajista tai stuerteista on pakko olla syyllinen, vaikka se tuntuu täysin mahdottomalta. Onneksi yksi matkalaisista sattuu olemaan Hercule Poirot, joka tietysti lopulta selvittää tapauksen. Tämä kirja oli muuten jopa Christien tuotokseksi harvinaisen rasistinen, enkä jaksa uskoa, että se olisi pelkästään suomentajan syytä. Lukemani käännös on toki yli 60 vuotta vanha, mutta tuskinpa suomentaja itse on n-sanaa keksinyt kohtaan, jossa sankari ja sankaritar ihastelevat yhdenmielisyyttään keskustellessaan asioista, joita he eivät hyväksy. Saattaisin jopa kuvitella, että nykypainoksissa alkuperäiseenkin tekstiin on näiltä osin hieman kajottu myyntikelpoisuuden nimissä.
Christie Agatha: Golfkentän murha (suom. Pakarinen N.)
Dekkarinälkä kasvaa lukiessa. Tätä tarinaa en edes muistanut kovin hyvin, vaikka tiedän lukeneeni sen joskus useampaankin kertaan. Seikkailu alkaa varsinaisesti Hercule Poirotin saadessa kutsun Ranskaan suojelemaan hyvin rikasta miestä, joka pelkää henkensä puolesta, mutta sen esinäytös tapahtuu jo aiemmin Ranskan puolella Calais'ta kohti puksuttavassa junassa, jossa kapteeni Hastings tutustuu salaperäiseen Cinderellaan.
Christie Agatha: The Big Four
Aika epäuskottava tarina maailmanherruuteen pyrkivästä superrikollisnelikosta, joiden pyrkimysten tiellä seisoo vain yksi ihminen: Hercule Poirot. Olen lukenut tämän aiemminkin, mutta sain Golfkentän murhasta päähäni, että haluan tällä kertaa lukea järjestyksessä nimenomaan ne Christiet, joissa kapteeni Hastings on mukana. Harmi kyllä ensimmäinen näistä, ranskalaisella golfkentällä tapahtuneita murhia edeltävä The Mysterious Affair at Styles, ei sisälly äitini sinänsä kyllä mittavaan dekkarikokoelmaan, joten huijasin vähän ja luin jo tämän hömelöhkön kolmannen Hastings-seikkailun alta pois. Pian saan kuitenkin kirjastosta sekä Stylesin että Big Fouria seuraavan Peril at the End Housen, joten enköhän kuitenkin kykene pysymään perässä siinä, missä järjestyksessä asiat seikkailujen välillä tapahtuvat.
Jansson Tove: Vaarallinen juhannus (suom. Järvinen Laila)
Olihan se juhannuksen kunniaksi taas kerran luettava, miten tulta syöksevä vuori aiheutti hurjan tulvan, jonka aina vain noustessa muumiperhe pelastautui ohi ajelehtineeseen salaperäiseen taloon, jossa mikään ei ollut oikein sitä miltä näytti. Ensimmäistä kertaa tulin miettineeksi sitäkin, mistä muumit oikein saivat veden kaikkeen keittämäänsä kahviin ja ylipäätään juomiseen, kun merivesi kerran oli peittänyt kaiken. Mutta ehkä se ei ole niin oleellinen asia, onhan heillä voinut olla vaikka muiden tarpeellisten tavaroiden kanssa pelastettu vesitonkka talossaan, ja teatterissa heillä ehkä oli käytössä jokin sadevesitynnyri tai muu vastaava.
Christie Agatha: Peril at End House (adapted by Didier Quella-Guyot, illustrated by Thierry Jollet)
En löytänyt Helmetin valikoimasta kuin tämän "adaptaation" kyseisestä kirjasta. En katsonut sen tarkemmin, oletin vain, että kyseessä on jonkinlainen lyhennelmä tai selkokielinen versio. Yllätys olikin melkoinen, kun kyseessä olikin sarjakuva. En ole aiemmin tiennytkään, että Christien dekkareista on tehty myös sarjakuvamukaelmia, mutta aika itsestäänselväähän se on näin jälkeenpäin ajateltuna. Tämä albumi on ihan hyvin piirretty, joskin Poirot on ulkomuodoltaan niin erilainen kuin dekkareissa, etten tunnistanut hahmoa ennen kuin joku kutsui häntä nimeltä: kerrassaan tavallisen muotoinen pää, vaaleansiniset silmät ja ennen kaikkea hyvin kapeat, päistään kiverät viikset, jotka minun mielestäni ovat suoranainen loukkaus muhkealla nenänaluskarvoituksellaan ylpeilleelle belgisalapoliisille. Joka tapauksessa oli mielenkiintoista lukea joku Christien dekkari vaihteeksi kuvamuodossa.
Ekman Kerstin: Löpa varg
Tätä kirjaa jouduin jonottamaan niin pitkään, etten sen saadessani enää edes muistanut, mistä idea sen lukemiseen alun perin tuli. Kannatti kuitenkin odottaa, sen verran hieno ja tavallisesta lukuvalikoimastani poikkeava teos on kyseessä. Kirja on kerrottu Ulf Norrstigin, seitsemänkymppisen pohjoisessa Hällsinglandissa asuvan, ikänsä metsästäneen jahtimestarin ja uransa metsäteollisuudessa tehneen miehen näkökulmasta. Eräänä päivänä hän näkee metsässä suden, ja kohtaaminen laukaisee vihdoin liikkeelle kaikki ne enemmän tai vähemmän alitajuiset epäilyt, joita hänen mieleensä on vuosikymmenien mittaan kertynyt koskien ihmisten luontosuhteen terveyttä ja oikeutusta. Tämä on aika "hidas" kirja, mitään hirveän dramaattista ei missään kohtaa tapahdu (tai vaikka tapahtuisi, Uffe kertoo siitä niin rauhallisen itsestäänselvästi, ettei se tunnu kovin dramaattiselta), mutta hahmot on kuvattu todella elävästi ja uskottavasti ja Uffen pohdintoihin on niin helppo eläytyä, että piti yhdessä vaiheessa jo tarkistaa, etteikö kyseessä sittenkin ole todellisuuteen perustuva omaelämäkerta.
Christie Agatha: Bertramin hotellissa (suom. Mäenpää Simo)
Yksi lempi-Christieistäni, varmaan siksi, että kirjan nimessäkin mainittu hotelli vaikuttaa niin kertakaikkisen ihanalta ja viihtyisältä paikalta, että haluaisin kernaasti itse päästä joskus majoittumaan sellaiseen. Pidän myös neiti Marplesta hahmona kovasti, ja kun tämä kirja ensimmäisellä lukukerralla lisäksi tarjosi totaalisen yllätyksen loppuratkaisun kohdalla, nautin edelleen sen lukemisesta siitä näkökulmasta, että pääsen seuraamaan sekä murhaajan että kidnappaajan toimia tietäen, että he ovat syyllisiä.
Christie Agatha: Aikataulukon arvoitus (suom. Suomalainen Aune)
Taisin jossain edellä mainita, että tulen varmaan kesän aikana kahlaamaan kaikki äitini vanhat Christiet läpi, ja siltähän tämä alkaa vaikuttaa. Tämä kirja tosin sotkee ennestään ellei jopa lopullisesti suunnitelmani Hastings-kirjojen lukemisesta aikajärjestyksessä, mutta kun nyt kerran sain suuren halun lukea juuri tämän kirjan uudelleen ja se oli siinä ihan käden ulottuvilla, niin vähät järjestyksestä. Tämä on sikäli poikkeuksellinen Christien kirjaksi, että tässä etsitään yhden ovelan murhan tekijän sijaan mielipuoleksi epäiltyä sarjamurhaajaa ja osa tarinasta on kerrottu Hastingsin näkökulmasta, osa kolmannessa persoonassa.
Christie Agatha: The Mysterious Affair at Styles
Ei kestänyt kauan ennen kuin tajusin lukeneeni tämänkin dekkarin aiemminkin, ja kuvittelin jopa muistavani murhaajan. Mutta juonipa olikin kierompi kuin mitä muistini kertoi, ja lopussa odotti sittenkin yllätys. Tämä ei minun mielestäni kuitenkaan ollut parasta Christietä, hahmot tuntuivat vähän puisevilta eivätkä tarinan pari romanttista tapahtumaakaan oikein jaksaneet koskettaa. Ehkä parasta antia oli se, että tapahtumat sijoittuvat sota-aikaan ja siihen liittyviä siviilisektorin toimia kuvaillaan ohimennen.
Lindblom Taru, Valkama Heikki: Okashi: japanilaisia herkkuja
Aika hurmaava keittokirjan ja tietokirjan risteytys, jossa henkilökohtaisesti nautin nimenomaan tiedollisesta osuudesta. Kirjassa käsitellään sangen kattavasti japanilaisten makeiden herkkujen historia ja nykypäivä kaikessa kirjossaan, ja tämän tästä vastaan tuli jotain hupaisaa ja/tai hätkähdyttävää. Nautin lukemisesta niin paljon, että harkitsen jopa kirjan hankkimista itselleni.
Kekki Minna-Kerttu: Lempi Lempisen matka Suomenlahden ympäri
Kirja kertoo kirjoittajan inkeriläisen isoäidin vaiheista lapsena Inkerinmaalla ja Neuvostoliiton työleireillä, pakkoevakossa Suomessa, taas Stalinin vankileireillä ja lopulta paossa Virossa. Tämä kirja sai itkemään monta kertaa, koska vaikka Kansallismuseon näyttely Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset herätti jo tajuamaan, etteivät Stalinin hallintokaudella inkeriläisiin kohdistetut vainot olleet satunnaisia vaan systemaattista kansanmurhaa, kirjassa niitä katsotaan myös vainojen jalkoihin itse jääneen lapsen ja nuoren näkökulmasta. Kerronnassa vuorottelevat Lempi Lempisen vironkielisestä tekstistä käännetyt muistelmapätkät ja hänen lapsenlapsensa yleiseen historiaan pohjautuvat selostukset siitä, mitä milloinkin oli isommassa mittakaavassa meneillään. Opin kirjasta senkin, että moni nykyäänkin elävä inkeriläistaustainen ihminen kantaa perintönä traumaa vanhempiensa ja isovanhempiensa kokemista kauheuksista, eikä asiaa helpota se, että inkeriläisyys on monen kohdalla edelleen vaiettu salaisuus josta ei paljoa uskalleta puhua ja että Suomen valtio on näppärästi "unohtanut" toisen maailmansodan jälkeen tekemänsä inkeriläisten pakkopalautukset, joiden seurauksena kymmeniätuhansia ihmisiä joutui karuille työleireille kauas kotoaan. Suomen historiankirjoituksen näkökulmasta Inkerin kansa on vain hiljaa kadonnut, samoin Inkerin murre ja Inkerin kulttuuri ja itse Inkerinmaa, eikä niitä muistele oikein kukaan muu kuin inkeriläisten jälkeläiset, ei virallisesti eikä epävirallisesti.
Kästner Erich: Pünkchen und Anton
Kompastuin fesessä keskusteluun jenkkileffasta, joka perustuu Kästnerin toisistaan vauvana erotetuista kaksostytöistä kertovaan lastenkirjaan, ja totesin, että olisipa muuten hauska lukea pitkästä aikaa uudelleen tämä lapsuuden klassikko eli Lisen ja Lotten salaisuus samoin kuin toinen melkein yhtä rakas Kästnerin kirja, Töpö ja Anton. Ennen kuin ehdin kaivaa ikivanhat kirjat hyllyjen uumenista mieleeni juolahti, että olen jo pidemmän aikaa etsinyt jotain saksankielistä fantasiakirjaa, joka vaikuttaisi kyllin mielenkiintoiselta luettavaksi, mutta paljon fiksumpaahan olisi elvytellä saksan taitoa lukemalla lastenkirjoja, joista tiedän pitäväni. Koska kirjastolla ei ollut tarjota alkuteoksia, tilasin ne suoraan Saksasta ja tartuin tähän yksilöön heti sen saavuttua. Oli odotettuakin vaikeampaa ymmärtää tekstiä aluksi, mutta yllättävän pian aivot alkoivat muistaa sanoja ja lauserakenteita ja lukemisesta tuli hauskaa. Opin uuden sanonnankin: "Der eine isst gern Wurst, der andere grüne Seife", toisin sanottuna "Yksi syö mielellään makkaraa, toinen vihreää saippuaa". Suomeksi kai sanottaisiin, että makunsa kullakin.
Genté Régis, Siohan Stéphane: Volodymyr Zelenskyi: Sodan sankari (suom. Penttinen Jorma, Tuomi-Giddings Susanna)
Miellyttävän helppolukuinen ja suhteellisen objektiiviselta vaikuttava teos, joka auttaa hahmottamaan, kuka Volodymyr Zelenskyi oikeastaan on, mistä lähtökohdista hän ponnisti näyttelijänuralleen, miten se johti presidenttiehdokkaaksi ja mitä sitten tapahtui. Negatiiviset puolet on kyllä jätetty aika vähälle käsittelylle, mutta toisaalta yleiskuvaksi muodostuukin se, että Zelenskyi on aina ollut hilpeä heppu, jonka elämän pääsisältö on ollut ihmisten hauskuuttaminen, hän on aina inhonnut väkivaltaa eikä tiennyt politiikasta oikeastaan mitään päätyessään presidentiksi käytännössä siksi, että kansa yhdisti hänet niin vahvasti suositun tv-sarjan kelpo mieheen, josta tuli kuin sattumalta hyvä presidentti. Yllätys olikin suuri puolin ja toisin, kun Zelenskyi alkoi oikeasti tehdä työtä kehittyäkseen kunnolliseksi valtionpäämieheksi, ja varsinkin sitten, kun hän sodan tullen osoittautuikin pystyväksi armeijan ylipäälliköksi.
Kästner Erich: Das doppelte Lottchen
Tämä on nyt se kirja, josta koko Kästner-projektini sai alkunsa. Tarina alkaa, kun pienten koulutyttöjen kesäsiirtolaan tulee bussilastillinen "uusia", ja viimeisenä bussista astuu yhdeksänvuotias Lotte Körner - leirillä jo olevan Luise Palfyn täydellinen kaksoisolento. Vaikka tytöt ovat aivan samannäköisiä, heidän luonteensa ja tapa jolla heidät on kasvatettu ovat hyvin erilaiset, mikä aiheuttaa alkuun ristiriitoja ja tarinan myöhemmässä vaiheessa paljon opettelun ja näyttelemisen tarvetta. Tarina on herttainen, mutta Kästner osaa onneksi kirjoittaa lapsihahmonsa kyllin realistisiksi, ettei siirappia pääse syntymään. Mainittakoon vielä, että Kästnerin kirjat toimivat aikoinaan nekin polttoaineena natsien kirjarovioille, sen verran "vääränlaisia" tarinoita ne sisältävät.
Swan Anni: Pikkupappilassa
Minulta jäi kesken paksu Anni Swanin elämäkerta, kun laina-aika loppui enkä pitkän varausjonon takia kehdannut pitää sitä yliaikaa kuin pari päivää. Kirja synnytti kuitenkin kipinän lukea pitkästä aikaa taas Swanin nuortenkirjoja, ja kaivoin äidin hyllystä suosikkini Pikkupappilassa sekä sen jatko-osan. Pikkupappilassa on "kertomus isoäidin ajoilta", mutta kuten nyt elämäkerran perusteella tiedän, se kertoo oikeastaan niistä ajoista, kun Swan itse oli lapsi. Sen tietäen kiinnitin nyt tavallista enemmän huomiota siihen, miten persoonallisesti papin perheen lapset on kuvattu ja miten he useinkin rikkovat oman aikansa normeja. Kirjan päähenkilöä Ullaa sanottiinkin elämäkerrassa eräänlaiseksi Swanin omakuvaksi, ja perheen muut tyttäret pohjautuvat ilmeisesti myös vahvasti Swanin omaan perheeseen. Tarina käsittelee pääasiassa pienen maalaispappilan jokapäiväistä elämänmenoa ja lasten kommelluksia, mutta Swanille tyypillisesti mukana on myös teema "kadonnut lapsi, joka löytää oikeat vanhempansa" ja tällä kertaa siitä erillisenä myös teema "herrastalon oikea perijä palaa kotitanhuville". Oikein viihdyttävää luettavaa.
Swan Anni: Ulla ja Mark
Swanin omassa elämässä oikeus koulunkäyntiin ei ollut tytölle itsestäänselvyys, eikä se ole sitä Pikkupappilan tyttöjenkään elämässä, vaikka Ullan sisar Liisi taisteleekin itselleen oikeuden kouluttautua ainakin pidemmälle kuin aikansa tyttölapset keskimäärin. Tässä Pikkupappilan jatko-osassa seurataan, miten Ullakin pääsee kouluun tätiensä myötävaikutuksella, ja samalla kerrotaan Ullan ystävän Markin vaiheista vähemmän sopuisan uusperheen lapsena. Tottakai kaikki kuitenkin päättyy onnellisesti niin kuin Swanin kirjoissa aina. Elämäkerrasta opin, että Swan oli kirjoittamassa tarinaan kolmattakin osaa, mutta se jäi valitettavasti kesken. Harmi sinänsä, olisi ollut hauska tietää Ullan ja hänen siskojensa myöhemmistäkin vaiheista.
Aro Jessikka: Putinin trollit
Tämä oli varsin raskas kirja luettavaksi. Ei niinkään tiedollisen sisällön vuoksi, vaikka hirvittikin tajuta, miten valtavilla resursseilla venäjän valtio oikeasti käy informaatiosotaa "länttä" vastaan, miten kauan sitä on jo jatkunut ja mihin kaikkeen se ilmeisesti on vaikuttanut. Kamalinta oli lukea siitä, miten ihmisten uria, ihmissuhteita ja ylipäätään heidän elämiään on systemaattisesti pilattu vuosikausia jatkuvilla henkilökohtaisilla loka- ja vainoamiskampanjoilla, koska he ovat selvittäneet ja julkisesti kertoneet Venäjän trollitehtaiden toiminnasta, niiden satelliiteista ympäri maailmaa ja ihmisistä, jotka tämän systemaattisen ja vihamielisen disinformaation levittämisen takana ovat. Ei voi kuin hengessä nostaa hattua Aron ja muiden hänenkaltaistensa ihmisten rohkeudelle ja sisulle.
García Héctor, Miralles Francesc: Ichigo ichie (suom. Ekman Satu)
Tätä kirjaa suositeltiin jossain fesekeskustelussa, joten päätin tutustua. Kirjastosta noutaessa olin yllättynyt kirjan ohuudesta ja pienuudesta, koska ichigo ichie ("yksi kerta, yksi mahdollisuus", ts. se ajatus, että jokainen tilanne on ainutlaatuinen eikä koskaan enää toistu samanlaisena) on aika syvällinen filosofinen käsite, mutta ajattelin, että kai tämän on tarkoituskin olla lyhyt, kansantajuinen esittely aiheesta, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Nalle Puh ja tao esittelee kiinalaisen taon käsitteen. Pettymyksekseni kirja olikin pinnallinen sillisalaatti japanilaisen kulttuurin ja buddhalaisuuden ihastelua, lainauksia länsimaisilta filosofeilta, menestyneiden liikemiesten hehkutusta, opettavaisia tarinoita ja kirjoittajien omia, minun silmääni perusteettomilta näyttäviä ajatusrakennelmia. He esittelevät jopa kaavion, jota seuraamalla ichigo ichie -mielentila on heidän mielestään saavutettavissa, ihan kuin se olisi jokin oikeita nappeja painamalla automaatista putoava asia. Lisäksi kirjoittajien oma etuoikeutettu, ilmeisen vauraan ja turvallisen keskiluokkainen asema ja sen tiedostamattomuus paistaa läpi turhan monessa kohdassa kirjaa.
Leppä Elli: Seisaukset tasaukset
Sain vihdoin aikaiseksi lainata ja lukea nettitutun ihmisen ensimmäisen julkaistun runokokoelman (häneltä on jo ilmestynyt toinenkin) ja pidin siitä enemmän kuin olin kuvitellutkaan. Varsinkin puhtaasti avaruutta käsittelevät osuudet saivat lumoavat välähdyksenomaiset kuvat välkkymään pääni sisällä melkein samalla tavalla kuin Edith Södergranin runoja lukiessa. Ennen tätä kokoelmaa en tiennyt, että tieteisrunouskin on oma genrensä, ja nimityksen perusteella olisin kuvitellut sen jotenkin kuivahkoksi ja faktapitoiseksi. Tosiasiassa kirja kuitenkin sisältää faktoista nousevaa ja niihin saumattomasti kietoutuvaa herkkää lyriikkaa.
Vihreälehto Ira: Kunnes rauha heidät erotti
Kirja käsittelee aihetta, josta ei koulun toiseen maailmansotaan pureutuneilla oppitunneilla kerrottu ja josta muutenkin kuulee vain vähän: neuvostosotavankien suhteita suomalaisiin naisiin ja näistä suhteista syntyneitä lapsia, joita oli eri arvioiden mukaan 300 - 500 (verrokkina saksalaisten asevelisotilaiden jäljiltä Suomeen jäi noin tuhatkunta lasta). Kirjoittaja on itse sotavangin lapsenlapsi, joka on vuosikaudet yrittänyt jäljittää isoisäänsä ja kehittynyt siinä puuhassa hyvin taitavaksi arkistojen käyttäjäksi ja tottuneeksi ihmisten haastattelijaksi. Hän kertoo sotavankien oloista leireillä, maatilojen ja erilaisten työmaiden ilmaistyövoimana ja heimopataljoonan jäseninä yleisellä tasolla, mutta punoo nämä teemat myös yhteen yksittäisten vankien tarinoiden kanssa, samoin heitä tai heidän jälkeläisiään itärajan molemmin puolin etsivien ihmisten tarinoiden. Kirjassa tulee selväksi se, miten nyt on toisaalta vihdoin kulunut kylliksi aikaa, jotta näitä häpeällisiksi koettuja perhesalaisuuksia voidaan alkaa kaivaa esiin, mutta toisaalta liikaa aikaa, koska niitä ei ole kirjattu mihinkään ylös ja ne, jotka vielä olisivat muistaneet näitä asioita, alkavat olla pääosin edesmenneitä. Voisin kuvitella, että sotavangin jälkeläiselle tämä teos voi olla todella emotionaalista luettavaa, koska itsekin liikutuin monessa kohtaa. Itseäni lähimmäksi kirja tuli kuitenkin siinä, että se tarjosi jälleen lisää tietoa inkeriläisistä - eikä se ole sen kauniimpaa luettavaa kuin aiemmin esittelemäni Lempi Lempisen matka Suomenlahden ympäri. Suomen valtio nimittäin luovutti "heimokansoihin" kuuluneista vapaaehtoisista vangeista koostetun, alkujaan noin 3000 miehen vahvuisen heimopataljoonan sodan jälkeen Neuvostoliittoon, vaikka kaikille sen jäsenille oli luvattu Suomen kansalaisuus palkkioksi puolen vaihtamisesta. Palautusjunasta vartijoiden suosiollisella myötävaikutuksella paenneita metsästettiin ja palautettiin 50-luvulle asti.
Saukkola Anni: Lääkäri Anni: Tabut, myytit ja terveys
Nuoren lääkärin kirjoittama selkeä, maanläheinen opus, joka käsittelee ystävällisellä ja ymmärtäväisellä otteella sellaisia terveysaiheita, joiden esiintuomisen lääkärin vastaanotolla ihmiset yleensä kokevat keskimääräistä hankalammaksi, kuten mielenterveyttä ja seksuaalisuutta. Samalla puretaan erilaisia terveyteen ja vähän lääkäreihinkin liittyviä myyttejä ja harhakäsityksiä.
Swan Anni: Sara ja Sarri
Palautin aiemmin lainaamani Swanin kirjat äidin hyllyyn, ja tottahan siinä kävi niin, että tämä kirja jatko-osineen viekoitteli jatkamaan Swanin parissa, kun kaipasin jo vähän kevyempää luettavaa kahden asiateoksen päälle. Tarina on enimmäkseen hilpeä kertomus kahdesta alussa kai 12-vuotiaasta tytöstä, joista toinen on kasvanut orpona kasvattina tiukassa kurissa ja nuhteessa, toinen taas on rikkaan isän ainokainen hemmoteltu lapsi, jolle seuralaista kaivattaessa todetaan, että samanikäinen sukulaistyttöhän olisi mitä sopivin. Seuraa kepposia ja seikkailuja, koska Sarrilla on vilkas mielikuvitus, Saralla taas omapäisyyttä lähteä toteuttamaan villeimpiäkin päähänpistoja, ja kun Saran isän yrityksen ajautuminen konkurssiin pakottaa perheen muuttamaan syrjäseudulle Saran äidiltään perimään vanhaan ja ränsistyneeseen taloon, mukaan kuvioihin tulee myös tarina kätketystä aarteesta. Itselleni kirjan parasta antia on sen tarjoama kurkistus menneisyyden Suomeen.
Swan Anni: Sara ja Sarri matkustavat
Edellisen kirjan jatko-osa, jota äitini sanoo tylsäksi. Itse ihmettelen, miksi se ylipäätään on kirjoitettu, koska Swanin yleensä laadukkaista kirjoista poiketen siinä ei ole varsinaista tarinaa oikeastaan nimeksikään. Sara ja Sarri lähtevät Euroopan kierrokselle, koska Saran isän lääkäri on suositellut ilmastonvaihdosta, ja sen jälkeen suurin osa kirjasta onkin matkaopasmaista selostusta eri maista ja kaupungeista, niiden nähtävyyksistä, historiasta ja tunnetuista kulttuuripersoonista. Tuntui kuin Sara ja Sarri olisivat kirjassa mukana lähinnä antaakseen syyn esitellä ja ihastella monisanaisesti kutakin matkakohdetta, toistaa paikallisten runojen suomennoksia ja kommentoida ajoittain aika ikävän stereotyyppiseenkin sävyyn "tunteellisia etelän lapsia", "tulisia unkarilaisia" ja muita matkalla kohdattuja ihmisiä. Lisäksi kirjan loppu on kummallinen, se kun vain loppuu yhtäkkiä, kun ollaan kotimatkalla. Hetken luulin, että vanhasta kirjasta ovat ehkä päätösluvun sisältäneet sivut irronneet, mutta kyllä se ihan ehjä oli, joten ilmeisesti Swan vain lopetti tarinan, kun ei enää ollut mitään turistikohteita esiteltävinä.
O'Neill Katie: The Tea Dragon Festival
Lainasin tämän sarjakuvaksi osoittautuneen kirjan, koska törmäsin netissä mainokseen Autumn Harvest: A Tea Dragon Society Cardgame -pelistä, joka näytti söpöltä ja mielenkiintoiselta. Etsin lisätietoa, sain tietää pelin perustuvan The Tea Dragon Society-kirjaan, etsin sen kirjaston tietokannasta, totesin että sille on jatko-osakin ja varasin molemmat. Tämä kakkososa tuli ensin, joten luin sen ensin. Tykkäsin kovasti, vaikka se olikin selkeästi vähän nuoremmalle lukijakunnalle suunnattu tarina pienestä vuoristokylästä, jossa ihmiset elävät huolehtien yhdessä pienistä teelohikäärmeistä ja jossa tarinan päähenkilö etsii omaa kutsumustaan. Sattumalta hän löytää eräänä päivänä kaukana metsässä ruoka-aineita keräämässä vaellellessaan oikean ison lohikäärmeen, joka nukkuu vanhassa, ränsistyneessä temppelissä, ja herättää sen. Siitä seuraa erinäisiä muutoksia niin kylän kuin hänen omassakin elämässään, samoin kyseisen lohikäärmeen elämässä. Koko tarina on yksinkertaisesti mutta kauniisti kuvitettu, rauhallinen ja jotenkin seesteinen. Oli ilo lukea se, ja odotan jo, että saisin ensimmäisen osankin käsiini. Ja ehkä sen korttipelinkin hankkimista pitää harkita...
Hanski Eino: Heimopataljoona
Tämä jo vuonna 1978 ilmestynyt fiktiivinen mutta faktatietoon ja sekä heimopataljoonassa palvelleiden että sen kanssa tekemisissä olleiden ihmisten haastatteluihin pohjautuva tarina kertoo siitä, miten julmasti sotavankeja Suomessa jatkosodan aikana kohdeltiin, miten enemmän tai vähemmän vapaaehtoisista (useimmille pääasiallisena pontimena lienee toiminut pääsy pois vankileirien nälän, pakkotyön, pahoinpitelyjen ja kuoleman keskeltä) suomenkielisistä sotavangeista koostuva heimopataljoona koottiin, miten sen jäsenille luvattiin Suomen kansalaisuus ja miten se lupaus sodan jälkeen rikottiin ja pataljoonan henkiin jääneet sotilaat luovutettiin Neuvostoliittoon lähes varmaan kuolemaan. Jälkisanassa kirjailija lainaa suoraan kahta aikalaistodistajaa, jotka kertovat, miten häpeillen ja salaillen luovutus tapahtui, miten luovutetut varusmiesjohtajat ammuttiin jo heti rajalla ja miten tavalliset sotilaat joutuivat Siperiaan työleireille kymmeniksi vuosiksi. Hän muistuttaa myös siitä, että heimopataljoonan sotilaiden lisäksi luovutettiin ne noin 55 000 Suomeen evakuoitua inkeriläissiviiliä, jotka eivät olleet älynneet piiloutua tai paeta Ruotsiin vaan luottivat valheellisiin lupauksiin kotiinpääsystä. Lopuksi hän toteaa, että "Luultavasti ei erillisrauhasopimus koskaan olisi tullut voimaan, jos Suomi olisi kieltäytynyt luovuttamasta neuvostokansalaisia takaisin. Ei varmaankaan ole liioiteltua väittää, että Suomi osti rauhansa ja itsenäisyytensä Inkerin kansan kustannuksella". En ole vähään aikaan ollut yhtä vihainen kuin tämän kirjan luettuani enkä koskaan näin pettynyt Suomen valtioon. En edes ensisijaisesti tämän raukkamaisen luovutuksen takia vaan ennen kaikkea siksi, että siitä on alusta asti vaiettu. Ei tunnustusta, että tehtiin väärin, ei anteeksipyyntöä, ei muistomerkkiä, ei mainintaa historianopetuksessa, ei mitään. Suurin osa nykysuomalaisista ei edes tiedä, että joskus oli jotain sellaista kuin Inkerinmaa, siellä asunut inkeriläinen kansa ja siellä kukoistanut inkeriläinen kulttuuri - saati että Suomen valtio aktiivisesti edesauttoi Stalinin Inkerinmaalla toimeenpanemaa kansanmurhaa, jonka seurauksena Inkerin kansa ja kulttuuri pyyhittiin pysyvästi kartalta.
Ruuska Helena: Olisit villiä villimpi
Mary Gallen-Kallelan elämäkerta oli ilahduttava uusi tuttavuus. Häpeäkseni en ennen kirjan lukemista olisi osannut edes sanoa, kenen kanssa Akseli Gallen-Kallela oli naimisissa, ja käsitykseni hänen lapsistaankin oli hyvin epämääräinen. Periaatteessa tämä ei kyllä ole ihan vain omaa syytäni vaan kirjassakin todetaan toistuvasti, että Mary on melkein aina sivuutettu pelkkinä mainintoina tai joskus jopa vain jossain kuvatekstissä esiintyvänä nimenä, kun Akseli Gallen-Kallelalasta on kirjoitettu. Moinen huomiotta jättäminen on sitäkin harmillisempaa, kun tästä elämäkerrasta käy selkeästi ilmi, että ilman Marya ei olisi Akselinkaan taiteilijanurasta tullut mitään. Mary tuki, ideoi, toimi assistenttina, hoiti talouden välillä hyvinkin alkeellisissa olosuhteissa (esimerkiksi arts and crafts -ideologiaa toteuttanut Kalela, keskelle ei mitään rakennettu hirsinen ateljeeasumus, oli kaikkea mutta kuin käytännöllinen ja helppo asuinpaikka), kantoi rahahuolet ja muutenkin eli melkein pelkästään Akselia, hänen uraansa ja heidän lapsiaan varten. Kaiken lisäksi hän oli itse ammattilaistasoinen pianisti, joka olisi voinut helposti luoda oman, ehkä huomattavankin taiteilijauransa, ellei olisi avioitunut nuorena Axel Gallénin kanssa. Mary itse ei ilmeisesti kuitenkaan koskaan katunut valintaansa, ja vaikkei muu yhteiskunta usein nähnytkään Maryn merkitystä, Gallen-Kallela itse tunnusti sen moneen kertaan. Kuvaavin tunnustus on ehkä se, kun Juséliuksen mausoleumin freskoja suunniteltiin ja Jusélius tuli tapaamaan Gallénia hänen kotiinsa. Nähdessään Maryn työskentelemässä lattialla mausoleumin kupolin maalausten valtavien pahvimallien kanssa Jusélius pohti ääneen, missä taiteilija olisikaan ilman vaimoaan. Gallénin yksitotinen vastaus oli "Helvetissä".
Rodabaugh Katrina: Mending Matters
Ilahduttava kirja vaatteiden korjaamisen tärkeydestä ja siitä, miten yksinkertaista se loppujen lopuksi on. Aihetta lähestytään laajemman kuvan kautta painottaen yleisen asennemuutoksen tarpeellisuutta suhteessamme vaatteisiin. Tekijä kannustaa lukijoitaan irrottautumaan pikamuodista, kokoamaan oman vaatevalikoimansa ajatuksella ja eettisesti ja pitämään vaatteista huolta sen sijaan, että ne heitettäisiin pois aina kun johonkin tulee reikä tai repeämä. Kirja tarjoaa monta vaihe vaiheelta etenevää kuvitettua korjausohjetta, joiden kaikkien ideana on se, ettei ompelukonetta tarvita. Vain sopiva pala paikkauskangasta, neula, lankaa, kärsivällisyyttä ja luovuutta. Nämä paikkaukset eivät nimittäin ole tyyliä "yritä tehdä siitä mahdollisimman huomaamaton" vaan päin vastoin sashikosta ja muista perinteisistä korjausmetodeista innoituksensa hakenutta näkyvää korjausta, jossa varsinkin valkoinen sashikolanka tummansinisellä farkkupohjalla on suuressa roolissa. Eikä sashikokaan ole sitä tarkkaa ja taiteellista laatua, jota nykyään opetetaan ihan omana koristelutaiteen muotonaan, vaan vanhaa, käytännöllistä boro-tyyliä, jossa päätarkoituksena on korjata ja vahvistaa rikkoutunut vaate. Jos pistot menevätkin vähän vinoon tai eivät ole ihan säännöllisiä, se ei haittaa. Tuloksena on joka tapauksessa persoonallinen ja ennen kaikkea uudelleen käyttökelpoinen vaate, joka jatkaa palvelemista sen sijaan, että sen tilalle hankittaisiin uusi.
Jones Diana Wynne: Rönsyilevä talo
Jossain fesen animeryhmässä oli taas puhetta siitä, että Ghiblin anime Howl's Moving Castle tosiaan perustuu kirjaan ja sillä kirjalla tosiaan on myös kaksi eräänlaista jatko-osaa. Alkoi tehdä mieli lukea ne kaikki uudestaan, mutta koska omassa hyllyssäni on vain tämä kirjaston poistomyynnistä pelastettu suomenkielinen (tavallaan) kolmososa, aloitin sitten siitä. Koska kyseessä on todellakin vain eräänlainen jatko-osa, tarina keskittyy oikeasti aivan eri päähenkilöihin kuin "trilogian" ensimmäinen kirja, mutta on siinä sentään vierailevina ja asioihin vahvasti vaikuttavina tähtinä myös pari hahmoa ensimmäisestä kirjasta ja yksi hahmo toisestakin. Varsinaisesti kirja kuitenkin kertoo Charmain Bakerista, hemmotellusta ja suojellusta teinitytöstä, jonka hänen tarmokas isotätinsä eräänä päivänä varsin omavaltaisesti värvää talonvahdiksi velholle. Charmain on siihen asti pidetty tiukasti erossa kaikista kotitöistä, samoin sellaisesta säädyttömyydestä kuin taikuus, joten pärjääminen yksin talossa, joka on kaikkea muuta kuin tavanomainen, vaatii häneltä melkoisesti - varsinkin kun hän onnistuu samaan syssyyn hankkimaan itselleen osa-aikatyön kuninkaallisessa kirjastossa ja sotkeutumaan valtakunnanpolitiikkaan. Oli ilo lukea pitkästä aikaa taas Jonesin maanmainiota fantasiaa, ja nyt tuntuu jälleen siltä, että pitäisi haalia suunnilleen koko hänen tuotantonsa omaan hyllyyn, jos siellä vain suinkin olisi tilaa niin monelle uudelle kirjalle.
Ševtšenko Taras: Ukraina: Valitut runot (suom. Bondarenko Alla)
Maailmantilanteen innoittaman päätin tutustua tämän kuuluisan ukrainalaisen runoilijan ja taidemaalarin kirjalliseen tuotantoon näin valikoituna pintaraapaisuna. En tiedä, onko kaikki hänen tuotantonsa näin isänmaallista, mutta ottaen huomioon hänen intonsa Ukrainan kansallisen ja keisarivastaisen liikkeen vaikuttajana en ihmettelisi, vaikka olisikin. Runouden teoriaa en erityisemmin tunne, joten näiden runojen laadusta en osaa siltä kannalta sanoa mitään, mutta minua ne viehättivät värikkäällä kuvastollaan ja vahvalla tunteen palollaan - silloinkin kun tuli tunne, että pitäisi tuntea Ukrainan historiaa tarkemmin, jotta ymmärtäisi, mihin runoissa kuvaillut tapahtumat oikeastaan viittaavat. Niissä liikutaan tosin paljolti henki- tai unimaailmassa, mutta silti niiden kuvaamien asioiden perusta on selkeästi todellisuudessa.
García Héctor, Miralles Francesc: Ikigai: Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain (suom. Ekman Satu)
Luinpa sitten tämänkin, vaikka parivaljakon toinen kirja tekikin huonon vaikutuksen. Tässä miniopuksessa oli sentään vähän enemmän järkeä, mutta aikalailla hehkutuksen ja sillisalaatin puolelle mentiin tälläkin kertaa. Käsitteenähän ikigai tarkoittaa sitä, että ihminen tekee elämällään jotain, jonka hän kokee merkitykselliseksi ja johon hänellä on siksi motivaatiota paneutua intohimoisesti. Aiheesta kiersi joskus netissä venn-diagrammikin, jossa ikigai oli laitettu keskipisteeksi, jossa kohtaavat ihmisen taidot, kiinnostus, se mitä maailma tarvitsee ja se millä voi tienata elantonsa. Tässä kirjassa ikigai esitellään keinona elää pitkään ja onnellisena, ja taas sekoitetaan mukaan myös taloudellisesti menestyneiden liikemiesten ihannointia. Kirjassa on mm. miniohjeet meditoinnin, joogan ja kiinalaisen perinteisen voimistelun alkeisiin, ruokavalioasioita ja yleistä pöhinää itämaisesta viisaudesta, kaikki tämä auttamaan lukijaa jotenkin saavuttamaan oma ikigainsa. Ei kovin vakuuttavaa minun silmissäni, mutta ehkä joku lukija jossain saa tästäkin jotain kipinää onnellisempaan elämään.
Klune TJ: The House in the Cerulean Sea
Loistava fantasiakirja. Olin tarkoituksella vältellyt spoilereita ja niukkojen etukäteistietojen perusteella saanut jostain syystä käsityksen, että tämä olisi hilpeää lasten fantasiaa, mutta kaukana siitä. Ei tarinasta toki huumoria puutu, mutta se käsittelee fantasian keinoin vakavaa aihetta, erilaisuuden hyväksymistä, eikä ole ehkä ihan lapsille sopiva, vaikka nuortenkirjasta kävisikin. Kirjan alussa ilahduin erityisesti siitä, että päähenkilö on 40-vuotias, koska juuri vähän aikaa sitten harmittelin sitä, miten meistä keski-ikäisistä kirjoitetaan niin vähän fantasiaa. Tämä tarina onkin tavallaan perusidealtaan vähän Hobitin tapainen: kertomus siitä, miten tuikitavallinen, aloilleen asettunut, arkisiin tapoihinsa urautunut ihminen joutuu yllättäen aivan uusiin fantasiantäyteisiin ympyröihin ja miten se lopulta muuttaa radikaalisti sekä häntä itseään että maailmaa hänen ympärillään. Tässä kirjassa ei kuitenkaan taistella susia, örkkejä tai lohikäärmettä vastaan vaan vihollisina ovat vihamieliset ennakkoluulot, epäoikeudenmukaisuus ja syrjintää ylläpitäväksi rakennettu byrokratia. Tuhat ekstrapistettä vielä siitä, etteivät tarinan ihmissuhteet rakennu klassisen hetero-oletuksen varaan.
O'Neill Katie: The Tea Dragon Society
Aiemmin lukemani Tea Dragon Festivalin "edeltävä osa", vaikka tosiasiassa näillä ei ole muuta tekemistä keskenään kuin sama maailma. Päähenkilö on sepän oppilas, joka tutustuu sattumalta myös teelohikäärmeisiin ja alkaa opiskella niiden hoitoa. Samanlainen herttainen sarjakuvalukukokemus kuin Tea Dragon Festivalkin. Nyt tekisi mieli päästä kokeilemaan näihin perustuvia korttipelejä.
Wilkins Rob: Terry Pratchett: A Life With Footnotes
Terry Pratchettin, Discworldin luojan ja useiden sinne sijoittumattomienkin kirjojen kirjoittajan, elämäkerta hänen henkilökohtaisen avustajansa ja ystävänsä kirjoittamana. Tämän lukeminen oli paitsi mielenkiintoista ja hauskaa myös loppua kohti sekä tuskallista että tavallaan puhdistavaa. En ole koskaan tavannut Pratchettia enkä ollut edes läsnä missään tilaisuudessa, jossa hän on esiintynyt, mutta kirjojensa kautta hän oli minulle tärkeä ja omalla tavallaan jopa rakas ihminen. Siksi tieto hänen sairastumisestaan alzheimerin tautiin oli aikoinaan sen kokoluokan isku, että lakkasin lukemasta hänen kirjojaan, koska ne muistuttivat koko ajan siitä, miten säälimätön tauti söi kertakaikkisen loistavia ja ainutlaatuisia aivoja eikä ollut mitään, mitä minä tai kukaan muukaan olisi voinut tehdä sen pysäyttämiseksi. Siksi oli nyt hyvä saada tietää, miten kaikki käytännössä tapahtui, vaikka loppua kohti en kestänyt enää lukea kirjaa kuin pätkissä. Alkupuoli sen sijaan oli hauska ja iloinen ja sisälsi paljon hilpeää triviaa sekä kirjailijasta itsestään että hänen luomuksistaan. Nyt kaipaan vastaavaa teosta Lyn Pratchettista, jonka kanssa Terry Pratchett oli naimisissa yli 40 vuotta ja joka lähinnä vain vilahtelee tässä kirjassa "ihanana vaaleana tyttönä, johon 19-vuotiaan Pratchettin huomio kiinnittyi, koska hän luki Sormusten Herraa bussissa" ja myöhemmin ihmisenä, jonka rooli on tarjoilla teetä joissain tilanteissa. Kaikesta päätellen hän on kuitenkin ollut yksi Pratchettin kirjailijanuran peruskivistä, joten haluaisin lukea tarinan heidän yhteiselämästään myös hänen osaltaan.