Mitä kuuluu?

Elän jännittäviä ja stressaavia aikoja, koska aloitan vaiheittaisen muuton Keski-Suomesta pääkaupunkiseudulle tänä viikonloppuna. Periaatteessa tehtävä on selkeä: muuttokuorma 1, uuden kodin maalaus, muuttokuorma 2, kotiutuminen. Mutta käytännössä tuossa on paljon poikaystävän kodin ja uuden kodin välillä matkustelua, maalimäärien arvailua, koiran hoitopaikan järjestelyä, tavarakaaoksessa pyörimistä... Juuri tällainen epävarmuus rassaa hermojani pahemman kerran.

Lisäksi irtisanouduin nykyisestä työstäni silläkin uhalla, että joudun lusimaan kolmen kuukauden karenssin. Inhottaa, kun en tiedä, riittääkö muutto päteväksi syyksi irtisanoutumiselle (mitä se minulle ei ollut mutta ei kerrota sitä Työkkärille) eli saanko ansiosidonnaista vai elänkö vähiin huvenneilla säästöillä ja kumppanin armolla. Ja mistä saan uuden työpaikan, kun jo lokakuussa alkanut työnhaku ei vielä ole tuottanut tulosta.

Minulla menee ihan hyvin. Yskin edelleen, mutta korona taisi mennä ohitse pelkällä flunssalla ja yhden päivän laattailulla. Ajattelin mennä viikonloppuna hiihtämään, jos yskä hellittää tätä tahtia. Suunnittelen myös juhlivani synttäreitäni Huippuvuorilla, koska sinne näköjään menee kerran päivässä suora lento Tromssasta. Väkerrän esseetä joka pitää palauttaa huomenna keskiyöllä, eli aikaa on vielä.

Olen nyt kuukauden vältellyt yliopiston kirjastoa koska tämä entinen paras kaverini on siellä usein. Nyt sitten satuimme samaan aikaan lounaalle. Ihme kyllä minua ei kiinnosta, totesin että jassoo enkä alkanut hajoilla. Mulkoilkoon siinä sitten. Saan uusia kavereita esimerkiksi Norjassa, ja välit voivat lähentyä muiden kavereiden kanssa.
Koronayskä alkaa vihdoin loppua! Ei ärsytä niin paljon kuin eilen, ilmeisesti pms pahentuu aina iltaa kohden.

Osallistuin eilen elämäni ekaan Elokapina-aktioon. Eli suljettiin Helsingin Mannerheimintie Lasipalatsin kohdalta muutamaksi tunniksi.

Vielä reilu viikko sitten en ollut lähdössä tuonne, sitten kävin koulutukset, sain oman lähiryhmän ja lopulta löysin itseni tukkimasta ajorataa. Poistuin toki jalkakäytävälle saatuani poliisilta poistumiskäskyn, koska tarkoitukseni ei ollut joutua kiinniotetuksi. Käskyn odottaminen oli kyllä vähän kuumottavaa, mietittiin toisen ryhmäläisen kanssa että mitä jos ne just meidän kohdalla päättää että nyt ei enää varoiteta vaan viedään suoraan bussiin...

Illan aikana tuli tavattua ihan mahtavia tyyppejä, käytyä mielenkiintoisia keskusteluja ja todistettua erinäisiä hilpeitä kohtauksia kun ohikulkevat (yleensä keski-ikäiset) henkilöt tulivat huutelemaan kaikkea kummallista. Mukana oli myös hieno rumpuryhmä joka soitti pariin otteeseen.

Hieno kokemus ja on sellainen fiilis että on astuttu sisään semmosesta portista joka johtaa pitemmälle.

Olen kahdessa edellisessä neuvolassa ollut niin väsynyt että kysymykseen "Miten teillä menee?" vastatessa on alkanut itkettää. Viime kerralla terveydenhoitaja ehdotti apua kaupungilta, mikä oli hyvä koska itse ajattelin että meillä menee liian hyvin (kahden vanhemman sopuisa perhe, ei rahaongelmia) ja kyllähän sitä vauva-aikana kuuluukin olla väsynyt.

En nyt sanoisi, että kuuluu olla väsynyt, mutta useimmat kyllä ovat väsyneitä ja se on ok. Meillä on vähän liikaa pärjäämiskulttuuri. Olen itse ihan opetellut siihen, että lapsia koskevissa asioissa käytän kaikkia mahdollisia palveluita (ihan itseäni koskevissa en ole vielä päässyt edes siihen opetteluasteelle).

Jos konsultoiva varhaiserityiskasvatuksenopettaja kirjoittaa esittelytekstiinsä viestin, jossa kehottaa olemaan matalalla kynnyksellä yhteydessä niin olen. Olen käyttänyt tätä palvelua paljon. Meillä on myös käynyt lastenhoitoapua kun Spyro nukkui vauvana vain kahden tunnin pätkissä. Lähinnä pitämässä huolta isosiskosta, että hänellekin löytyy turvallinen aikuinen leikkimään päivällä kun itse vain tiuskin väsyneenä. Saatiin kuukaudeksi tällainen apu. Sitten totesivat, että ollaan ihan hyvin pärjäävä perhe ja tuki loppui, mutta se kuukausikin oli jotain.

Joskus sekin, että joku lähtee vaikka kerran viikossa vaunuttelemaan lapsen kanssa, että pääsee itse tunniksi tai pariksi päikkäreille voi olla todella ratkaiseva apu. Tai joku joka jää lapsen kanssa kotiin pariksi tunniksi ja itse pääsee vaikka kävelylle ihan itsekseen.

Voimia ja ilon hetkiä teidän vauvavuoden varrelle

Jaamar sanoi:

Joskus sekin, että joku lähtee vaikka kerran viikossa vaunuttelemaan lapsen kanssa, että pääsee itse tunniksi tai pariksi päikkäreille voi olla todella ratkaiseva apu. Tai joku joka jää lapsen kanssa kotiin pariksi tunniksi ja itse pääsee vaikka kävelylle ihan itsekseen.

Click to expand...

Vaunutteluapu olisi tervetullutta (vaikka en tunnin aikana välttämättä ehdi itse nukahtaa kun jotain omassa unessa on mennyt rikki) mutta seurakunnan lastenohjaajat ovat kovin varattuja (olivat helmikuussa apuna kaksi kertaa, kesäkuun puolella taas) ja tuntuisi jotenkin oudolta pyytää työkavereita apuun, eivätkä arkisin ehtisikään kun vauvan viimeiset päiväunet loppuvat jo ennen virka-ajan päättymistä.

Nyt taas toiveikkaampi olo, kun viime yö meni vähän paremmin. Lapsiperheiden kotipalvelun takaisinsoittoa odottelen joskus alkuviikosta. Kauhean monta puhelua pitää väsyneen ihmisen jaksaa apua saadakseen.

Ukraina hallitsee edelleen pitkälti ajatuksia. En katsonut Euroviisuja, mutta ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen vuoteen kuuntelin sentään yhden viisukappaleen, koska halusin tietää, millainen Ukrainan esitys oli. Luin lehtijutun bändistä, innostuin sen perusteella hankkimaan lisää tietoa ukrainalaisista perinnehuiluista ja nyt kyylään Etsystä hienoa dvodentsivkaa, jota myyvä kauppa vain valitettavasti on tauolla. Lisäksi opettelin eilen ensimmäisen säkeistön laulusta Oi u luzi chernova kalyna ja ostin tänään makuupussin ukrainalaiselle sotilaalle. Puolisokin oli taas toissayönä Punaisen ristin hommissa vastaanottamassa pakolaisia Ukrainasta, ja juteltiin eilen tämänkertaisista tulijoista (tietysti vain yleisellä tasolla, ei heistä mitään henkilökohtaista saa kertoa edes kotona).

Kunpa Ukrainan sota loppuisi pian.

Kammottava kevät alkaa väistyä hyvin aikaisen alkukesän tieltä. Minua masentaa yleinen harmaus ja kammotus aina huhtikuussa, mutta heti kun puihin tulee lehtiä niin piristyn. Ajattelin opiskella vimmaisesti tämän kuukauden niin saan sitten kesällä keskityttyä vaihtojuttuihin. Kolme kurssia pitäisi väkertää, mutta kyllä se onnistuu.

Energian ja tarmon puute on ollut itselleni endeeminen vaiva, mutta viime aikoina olen miettinyt enemmän ratkaisumahdollisuuksia ongelmiini. Kun eläkeläisenä tätä aikaa riittää tuhlattavaksi, täytyy päivät täyttää jollakin, ja olenkin vuosien varrella istunut turhan paljon tietokoneella kahvia juoden. Sillä on varmasti ollut paikkansa, mutta nykyään kahvittelu tulee jonkinlaisena autopilottina: jos vaikka käyn keskipäivällä kaupungilla ja palaan kotiin, napsahtaa kahvinkeitin päälle, koska aamukahveista on kulunut tarpeeksi aikaa ja saan olla yrittämättä mitään. Kun tunnin-parin päästä pari mukia kahvia on juotu ja joko nettiä selattu tai sitten pelailtu, on olo jo aika zombiemainen. Elämänlaatu voisikin parantua jos yhteys tietokoneen ja kahvin välillä heikentyisi. Kuitenkin tavoistaan on vaikea päästä irti.

Suunnitelmani on seuraava.

Laitoin kahvinkeittimen päälle tyhjän vitamiinipurkin. Aina kun menen keittämään kahvia, on purkki kannen avaamisen tiellä ja muistan, miksi se on siinä. Näin ollen tiedostan toivon mukaan paremmin, että jatkuva pöytäkoneella kahvittelu ei paranna oloani. Voisin sen sijaan esimerkiksi juoda kahvia parvekkeella, lukea jotain nojatuolissa kahvia siemaillen tai vaikka kuunnella kuulokkeilla musiikkia kuppi kädessä.

Koska viikko sitten tapaamani neurologi ei osannut sanoa, miten epilepsiadiagnoosi vaikuttaa palveluskelpoisuuteeni, kysyin asiasta sähköpostilla puolustusvoimien aluetoimistosta. Tulos: minun pitää lähettää neurologin lausunto aluetoimistoon, jossa se katsotaan, ja sitten saan kutsun aluetoimiston järjestämään tarkastustilaisuuteen, jossa lausunto käsitellään. Voi erunen aika sentään kuinka monimutkaisiksi asiat voidaankaan tehdä.