Mitä viimeksi lainasit?

Tämän topicin ideana on siis keskustella niistä kirjoista, cd-levyistä ja esimerkikiksi elokuvista, joita viimeksi lainasimme. Ainakin minua kiinnostaa kovasti, mitä kontulaiset lukevat, ja usein jostakin kirjasta ei tule aloitettua keskustelua vain koska epäilee, ettei kukaan muu ole lainannut sitä. Ehkä tämän keskustelun myötä kontulaiset eksyvät juttelemaan vähän tuntemattomammistakin aarteista. Ja koska olemme Kulmikkaassa, keskustelu saa polveilla. Ihanaa.

Eli, jos näet, että joku on lukemassa samaa kirjaa kuin sinä, heitä rohkeasti kommenttia ja mielipidettä - kenties siitä päästään kunnon keskusteluun.

Viimeksi lainasin aika liudan kirjoja. James Joycen Odysseus päätyi matkaan siksi, että sitä oli kehuttu/haukuttu sekavimmaksi kirjaksi ikinä. Pienen vilkaisun jälkeen olen jo vähän samoilla linjoilla.

Matkaan lähti myös Jette Kaarbølin teos Suljettu kirja. Siinä olen selvinnyt jo yli puolenvälin ja ihastunut kovasti historialliseen miljööseen ja henkilöhahmojen vivahteikkuuteen. Silti, hienoinen taustalta kuultava feministi närkästyttää.

Haltin ansiosta lainasin uudelleen Sadan vuoden yksinäisyyden. Päätin lukea sitä vähän hitaammassa temmossa, luvun kerrallaan, ja olen joutunut useamman kuin yhden kerran pysähtymään vain siksi, että yksittäiset lauseet ovat niin uskomattoman kauniita. Tarinakin on paljon kiehtovampi kuin muistin.

Don DeLillon Valkoinen kohina löysi tiensä lainakassiini ja sen kertoja on aivan ihastuttava! Ne huomiot maailmasta ja mielipiteet...

Seamus Heaneyn Soran ääniä ja Catharina Gripenbergin Sinä siellä kaukana näytät tutulta edustavat runoutta. Ensimmäiseen en ole vielä ehtinyt syventyä, Gripenbergistä pidän, mutta se saa pääni kipeäksi. Runot kun hyppivät ja pomppivat sinne tänne.

Gibsonin Neurovelhon lainasin, jotta voisin etsiytyä edes vähän paranoiamaiseen tunnelmaan. Lisäksi muistan lukeneeni sen kauan sitten, enkä silloin ymmärtänyt paljoakaan. Uusi yritys.

Eila Kostamon Kanssakulkija on esimerkki "tökkään-sormen-hyllyyn-silmät-kiinni" -teoksesta. En ole vielä uskaltanut aloittaa, mutta pakko sekin kai on lukea.

Maise Njokin ja Camille Stockmannin sähköpostinvaihtoteos Äidit ja tyttäret. En tajua mikä minuun meni kun lainasin sen, mutta pakko sanoa, että se on aww.

Lisäksi minulla on tapana lainata aina yksi tietokirja, tällä kertaa se on Savun lumo - tupakan kulttuurihistoria. Ja uskokaa tai älkää, se on hurjan mielenkiintoista.

Tämähän on mukava aihe. Kovasti hienoilta kuulostavat Vehkan lainaukset. Sadan vuoden yksinäisyys on ainoa lukemani, siitä onkin jo aikaa.

Itse raahasin viime tiistaina vinon pinon kirjoja kirjastosta, vaikka kotonakin olisi lukemattomia kirjoja.

Uskaltauduin pitkästä aikaa kipuamaan lasten osastolle. Tunnen itseni siellä kovin vanhaksi ja omituiseksi. Sieltä piti hakea LeGuinin Sanan mahti. Sainkin sen eilen loppuun, kaunis. Viereisestä hyllystä mukaan tarttui myös Gaimanin Coraline. Olen pitänyt myös hänen kirjoistaan. Lasten/nuorten osastolla muuten hämmästelin fantasiakirjojen runsautta.

Palasin sieltä sitten turvallisemmille vesille aikuisten osastolle. Sieltä poimin mielihyvin Zadie Smithin Kauneudesta. Alku on vaikuttanut hivenen kaoottiselta, mutta osaltaan kuvannee kyseisiä romaanihenkilöitä.

Olen aiemminkin katsellut Elizabeth Kostovan Historiantutkijaa uteliaani. Tällä kertaa uskaltauduin lainaamaan sen, vaikka kirjan paksuus vähän huolestuttaakin.

Sitten oli etsittävä jotain kevyempää, etenkin isääni silmällä pitäen. Hänellä kun ei ole omaa kirjastokorttia, vaan hän lukee enimmäkseen mitä äitini tai minä hänelle tarjoamme. Vaatimukset ovat kyllä kovat: kirja ei saisi olla mitään turhanpäiväistä höttöä, toisaalta paksuja kirjoja hän ei tällä hetkellä ehdi lukea, ja teksti ei saa olla liian pientä.

Näillä perusteilla tartuin esillä olleeseen Ruben Gallegon Valkoista mustalla -kirjaan. Todennäköisesti luen sen vielä itsekin, vaikutti kiinnostavalta. Kirja on ilmeisesti omaelämäkerrallinen, kirjailija on espanjalainen(?), mutta kasvoi neuvostoliittolaisessa orpokodissa.

Dekkarihyllystä lähti mukaani Joanne Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita. Kirja on takakannen kuvauksen perusteella perinteinen "britti"-dekkari ja veijaritarina, tapahtumapaikkanaan sisäoppilaitos.

Oi. ^_^ Heti tärppäsi.

Herrasmiehiä ja huijareita ei ole oikeastaan erityisen perinteinen minun mielestäni, ainakaan tyyliltään. Se on tyylillisesti melkoisen kepeä - muut Harrisin teokset (esim. Pieni suklaapuoti) - ovat sellaisia kirkassävyisiä, pieniä tarinoita elämästä - Herrasmiehiä ja huijareita tavallaan myös. Mutta tykkäsin siitä kovasti - muistahan kertoa oma mielipiteesi kunhan pääset loppuun.

Sanan mahdista tykkäsin minäkin, kun sen viimesyksynä luin. Se on mukavan yksinkertainen tarina, ei liian suuria ja eeppisiä juonenkäänteitä vaan sellaista pienistä asioista rakennettua, ehkä historiaa lukuun ottamatta. Le Guinin tyylin kyllä tunnistaa.

Vehka sanoi:

James Joycen Odysseus päätyi matkaan siksi, että sitä oli kehuttu/haukuttu sekavimmaksi kirjaksi ikinä. Pienen vilkaisun jälkeen olen jo vähän samoilla linjoilla.

Click to expand...

Voi, Odysseus on mitä selkein ja helposti ymmärrettävin kirja - ainakin, jos sitä vertaa saman tekijän toiseen romaaniin, Finnegan's Wake. Sen lukeminen voi olla jokseenkin vieraannuttava kokemus, mutta parhaimmillaan (varsinkin jos polottaa tekstiä ääneen) se tuntuu samalta kuin kuuntelisi kaunista runoa täysin tuntemattomalla kielellä. Mutta suosittelen heti Odysseuksen jälkeen luettavaksi.

Odysseus kannattaisi kyllä lukea englanniksi, Saarikosken suomennos on - luvalla sanoen - jokseenkin vapaa, ehkä jopa vallaton, ja Joyce suhtautui englannin kieleen ehkä vielä intohimoisemmin kuin eräs toinen. Siihen nähden on hassua, että Finnegan's Wake ei enää ole oikeastaan englantia, se on kirjoitettu lähinnä joyceksi.

Ihan viimeksi lainasin Helsingin yliopiston kirjastosta Leonardo Avritzerin Democracy and Public Space in Latin America. Tenttikirja, kuten varmaan arvasittekin. Sitä ennen lainasin (jos uusinnat jätetään pois laskuista) Scott Lynchin Locke Lamoran valheet (niin mainio, että oli pakko vilkuilla se nopeasti loppuun, vaikka oikeasti olen vasta sivulla 150), sekä rutkasti kaikenkarvaisia tietoteoksia, joista en tiedä, montako niistä todella ehdin lukemaan: Pekka Suvannon Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle, Ciceron Laeista, John Keeganin Sodankäynnin historian, nimensä mukaista aihetta käsittelevän kokoelmateoksen Filosofin kuolema, Simon Blacburnin Platonin Valtiosta kertovan kirjan sekä Tom Hollandin Persian tulen, populaarihistoriaa aiheena persialaissodat.

Ainut edellisten mainitsemista kirjoista, jonka olen lukenut, oli Coraline. Se oli kerrassaan mainio, lähinnä varmaan siksi, että kun en oikein kauhukirjoista perusta, niin lastenkauhu on sillai sopivan (epä)pelottavaa.

Lehtokuusama sanoi:

Uskaltauduin pitkästä aikaa kipuamaan lasten osastolle. Tunnen itseni siellä kovin vanhaksi ja omituiseksi. Sieltä piti hakea LeGuinin Sanan mahti. Sainkin sen eilen loppuun, kaunis. Viereisestä hyllystä mukaan tarttui myös Gaimanin Coraline. Olen pitänyt myös hänen kirjoistaan. Lasten/nuorten osastolla muuten hämmästelin fantasiakirjojen runsautta.

Click to expand...

Joskus pienempänä luin samaisen Coraline kirjan ystävälleni ääneen. : D
Itseäni se ei säväyttänyt oikein mihinkään suuntaan, mutta ystävän mielestä siinä oli paljonkin pelottavia elementtejä. (?)
Siitähän tuli elokuvakin, muituttaa etäisesti Tim Burtonia.

Viimeksi lainasin Seita Parkkolan ja Niina Repolan kirjan Jalostamo.
Olen hieman yli puolessavälissä, ja pidän kovasti. Arkailin aloittaa sitä, koska se kuitenkin luokitellaan nuorten kirjallisuudeksi, mutta olen positiivisesti yllättynyt.

Toinen oli Anne Ricen teos Veren vangit. Joskus näin kyseisestä aiheesta elokuvan, ja se jäi kiinnostamaan.
Muutenkin niin moni tietää ja tuntee Ricen tuotannon, että oli pakko lainata ihan jo sivistykseksi. : D

[color=blue:cd2b35c9bd]Korjasin lainauksen. terv. konnavahti Lehtokuusama[/color]

Viimeksi lainasin miellyttävän sarjakuvan Pieniä voittoja - Millä on väliä (Manu Larcenet). Eräs inhimillisimmistä sarjakuvista mitä koskaan olen löytänyt, suosittelen myös kahta edellistä osaa.

Lainasin viimeksi Esa Anttolan kirjan Päämajan kaukopartio, vaikka maailmansodat eivät ole suurin kiinnostuksen kohde. Ajatus kaukopartioiden toiminnasta kuitenkin vaikutti mielenkiintoiselta ja sitä voisi soveltaa myös muihin aikoihin.

Toinen kirja oli Varoitus! Älä niele nauloja, eli kokoelma järjettömiä tai turhia käyttöohjeita. Luin sitä kirjastossa ja olin kokoajan puhkeamassa nauruun, mutta maltoin mieleni, jotten herättäisi huomiota.

Mukavaa, että tämä topikki kaivettiin esiin ajan syövereistä. Kirjaston suoranainen yltiökäyttäjä tykkää ja on aina kiinnostunut siitä mitä muut lukevat.

Viimeisimmäksi olen lainannut kaksi fantasiakirjaa. Kotimainen Anni Nupposen Nainen ja kuningas oli loistava. Sehän saikin viime vuonna Suomen Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinnon. Toinen lainani odottaa vielä lukemista: yllättäen se on jälleen Neil Gaimania (ks. aiempi viestini parin vuoden takaa): Hämähäkkijumala.

Totta puhuakseni, aivan viimeisimmäksi uusin netitse pari lainaa: Joe Hillin (Stephen Kingin poika, omena ei ole kauas puusta pudonnut) Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia, jota en ole ehtinyt kuin aloittaa Tolkien Reading Dayn sotkiessa lukukuvioita, ja yksi Patricia Cornwell, jota en halunnut lähteä erikseen kiikuttamaan takaisin kirjastoon (lainaisin sieltä kumminkin jotain lisää). Kirjastolainoja kummittelee nurkissani lisäksi vielä kaksi muuta jännityskirjaa: Tess Gerritsenin Voitonmerkki ja Yrsa Sigurðardóttirin Kolmas merkki, molemmat sivuavat historiallisia aiheita, vaikkakin murhat ovat tuoreet.

Nanace sanoi:

Toinen oli Anne Ricen teos Veren vangit. Joskus näin kyseisestä aiheesta elokuvan, ja se jäi kiinnostamaan.
Muutenkin niin moni tietää ja tuntee Ricen tuotannon, että oli pakko lainata ihan jo sivistykseksi. : D

Click to expand...

Aivan hiljan kahlasin samaisen teoksen läpi. Kuten Nanace olin nähnyt elokuvan joskus aiemmin (tosin se sattui tulemaan myös aivan hiljan uudelleen tv:stä). Olin kyllä lukenut Ricen Lestatin aiemmin vuosia sitten, mutta syystä tahi toisesta en tällä kertaa oikein jaksanut näistä vampyyreista innostua. Meinasin jo jättää koko kirjan vallan kesken, mutta jonkin yön pimeinä tunteina, kun en saanut unta, päätin sittenkin vähintään selata Veren vangit läpi. Kirja oli ollut minulla lainassa jo syksystä lähtien, kun Kallion kirjaston remontin ansiosta sai kirjat pitkiksi laina-ajoiksi. Jotenkin tuo vain jäi ja lopulta eräpäiväkin lähestyi uhkaavasti.

Fantasiayleissivistyksessäni on pitkään ollut ammottava aukko. Sitä paikatakseni lainasin Michael Moorcockin kirjan Elric melnibonelainen. Luvassa on kipeitä lukuhetkiä.

Minä lainasin viimeksi Paul Austerin Oracle Nightin. Itse asiassa ehdin sen jo lukeakin. Mielenkiintoinen "soppa", romaanin sisällä oli romaani (jota päähenkilö alkoi kirjoittaa), jossa luettiin julkaisemattoman romaanin käsikirjoitusta. Ihan hyvä saavutus saada noista aineksista mukaansatempaava tarina aikaiseksi.

Edellisestä kirjastovierailusta on kulunut hurjan paljon aikaa Kirja oli Daniel Defoen Robinson Crusoe, ja lainasin sen vielä lukiossa ollessani, syksyllä 2007. Omissa kirjoissa on niin paljon lukemattomia, ja uusia tulee uhkaavalla vauhdilla, niin kirjastoon ei tule juurikaan eksyttyä... Sääli sinänsä, sielläkin on pitkä lista sellaisia teoksia, jotka ehdottomasti haluan jossakin vaiheessa lukea.

Victor Hugon Kurjat. Pituus ei tolkienistia pelottanut, mutta tarina on sen verran kimurantisti ja sekavasti rakennettu, että ellei se olisi jo musikaalista tuttu, olisin varmaan useammin kuin kerran ollut sekaisin ja turhautunut kertojan oikuista. Kymmeniin sivuihin lukija ei saa mainintaakaan päähenkilöistä, kun kertoja on uppoutunut kuvailemaan yksityiskohtaisesti Waterloon taistelun tapahtumia tai Pariisin viemäriverkostoa, tai keskustelemaan itsensä kanssa, miten kapina ja kansannousu eroavat toisistansa. Kuvailemaan erinomaisen hyvin, siis. Välissä kertojan paasaus puuduttaa, mutta sinänsä Hugo ilmaisee asiansa hyvin ja perustelee kantansa vakuuttavasti.

Hahmojen taso vaihtelee ikirakastettavasta marysuemaisuuteen, mutta kokonaisuutena hahmogalleria on kiinnostava ja ennenkaikkea inhimillisellä lämmöllä esitetty. Koko tarinasta paistaa sellainen vastustamaton aito ihana ihmisistä välittäminen, joka aina saa minut puolellensa, ja jonka puute tekee mistä tahansa kirjasta tai elokuvasta mielestäni tyhjänpäiväisen tai vastenmielisen.

Hiukan tuntuu, että ajan kuluminen näkyy, eikä kirja nouse enää sellaiseen suuruuteen kuin kirjoittamisensa ja julkaisemisensa hetkellä. Eikä tule sellaista oloa, että olisin sietämättömästi mitään menettänyt, jos olisin jättänyt lukematta. En kuitenkaan keskenkään jätä. Tarinan lopputuloksen tiedän kyllä, mutta hahmoista on oppinut välittämään, ja eräiden heidän edesottamusten ja puhumisten seuraaminen on perin nautinnollista.

Vaikuttavia lukemisia ihmisillä. Itse tulin juuri kirjastosta lähinnä fantasiakirjojen kanssa. Ihan liian monta ja liian paksua, sillä kotonakin riittäisi luettavaa.

Diana Wynne Jonesin Merlin-salaliitto. En olen ko. kirjailijaa ennen lukenut, mutta häntä on suositeltu. Uusia tuttavuuksia ovat myös Scott Lynchin Locke Lamoran valheet ja Gregory Maguiren Noita - Lännen Ilkeän Noidan elämä ja teot: molemmat vakuuttivat takakansiteksteillään ja -suosituksillaan.

Näiden ohella mukaan tarttui vanhan klassikon Lucy Maud Montgomeryn, joka tunnetaan Vihervaaran Annasta ja Runotytöstä, hiljan suomennettu teos Marigoldin lumottu maailma. Romantiikkaa olisi siis luvassa.

Tänään uusin myös netitse vakavampaakin kirjallisuutta: puolalaisen Tadeusz Borowskin Kotimme Auschwitz. Kirjailija joutui itse keskitysleireille vastarintatoiminnasta. Kirja kertoo keskitysleirien julmasta arjesta ja rutiineista ja siitä mitä vaadittiin hengissäsäilymiseen. Miten myötätunto katoaa ja pidetään huoli lähinnä itsestään.

Manu Larcenet on ilostuttanut minua jälleen sarjakuvillaan, tällä kertaa kyseessä on Maallemuuttajat.

Guy Delislen sarjakuvaromaani Shenzhen taas toi mieleen paljon muistoja. Suosittelen myös miehen muita matkakertomuksia.

Olen aloittanut tutustumisen Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimoon. Ei ehkä toimi ihan aivot narikkaan -iltalukemisena sen päivämääräsekoilun takia, mutta muutoin vaikuttaa alun perusteella mainiolta, ja kivaa on myös että lukeminen innostuttaa jälleen. Muilta osin tämänhetkiset lainakirjani ovatkin tietokirjallisuutta, pari erityisesti naisten juoksuharrastusta käsittelevää opusta (Kirsi Valastin ja Sam Murphyn kirjoittamat) ja samaten pari valokuvauskirjaa joiden nimiä tai tekijöitä nyt en viitsi edes yrittää muistaa.

Dvd-puolelta pikalainassa on Kyllä Jeeves hoitaa -sarjan kakkoskausi, jolle on pakko raivata katseluaikaa ihan lähipäivinä. Laatua!

J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta. Edellinen leffa oli Pirates of the Caribbean: Dead's man chest Aivan mahtava leffa! Jack Sparrow ja William Turner... aah

Koska siirsin tämän keskustelun juuri Pöydästä Kirjastoon, koen jotenkin velvollisuudekseni myös jatkaa sitä.

Lainasin siis päivänä toisena muutaman runokirjan, joita en enää löydä mistään. En ymmärrä miten näin siistissä huushollissa voi pino kirjoja hukkua! (tähän ironiahymiö, useampikin)

Onneksi ne voi uusia netissä muutaman kerran, joten ehdin vielä etsiä. En edes muista muiden kirjoittajia paitsi yhden: Jenni Haukio. En ole hänen runojaan lukenut, kiinnostaisi kovasti tietää millaisia ne ovat. Mutta kun se on hukassa, ahh, sss.

Minulla on vihdoin viimein lainassa kaksi ensimmäistä Noituri-sarjan nidettä. Olen aikonut ottaa Noiturit koelukuun jo vaikka kuinka pitkään, kun niin moni on niistä kiittäen puhunut, mutta enpä ole saanut aikaiseksi. Vaan nyt on kirjoja, ja olen niin koukussa, että yöunet ovat jääneet parina yönä tavallistakin lyhemmiksi ja seuraavat osat pitää laittaa varaukseen hetimiten, koska toinenkin kirja loppuu ihan justiinsa.

Mulla Nasraddin on Lähi-idän kansanperinteen tunnetuin veijarihahmo, joka Turkissa tunnetaan nimellä Hocan ja jota arabimaissa kutsutaan Dzuhaksi. Nasraddin liittyy vuosituhantiseen viisaiden narrien perinteeseen ja edustaa epäkonventionaalista ja usein myös epärationaalista ajattelua. Hänen yksinkertaisuutensa taakse kätkeytyy syvää viisautta; ei olekaan ihme, että hänestä kertovia tarinoita on otettu islamilaisen mystiikan käsikirjoihin. Hän on myös Lähi-idän kukoistavan kansanhuumorin tunnetuin edustaja. Nasraddinin nimiin pannut tarinat ovat jo keskiajalla löytäneet tiensä Euroopan kansanperinteeseen. Tämän kokoelman kertomukset on valikoinut ja kääntänyt arabialaisista lähteistä Jaakko Hämeen-Anttila.

Kirjan nimi on Viisas narri. Toivoin löytäväni hyvää iltasatumatskua protutapahtumiin, mutta tarinat ovat liian lyhyitä. Irrationaalisuuttaan ne tuovat mieleen lähinnä Mark Twainin tuotannon. Dzuhakin olisi voinut toivoa omistavansa puolet jostain koirasta, jotta hän olisi voinut tappaa oman puoliskonsa.