Näin parantaisin koulutusta

Anewielh sanoi:

Varsinkin tekstiilialalla kannattavuus on nykyään aika heikkoa, eikä esimerkiksi pelkästään neuletöitä tekemällä elä..... Harrastepohja vain on periaatteessa tuhonnut sen mahdollisuuden.

Click to expand...

Minä olen elänyt siinä uskossa, että teollistuminen oli se tekijä, joka tuhosi tekstiilialan käsityöläisyyden kannattavuuden jo ajat sitten. Kun koneellisesti saadaan massatuotettua vatavia määriä tekstiilejä, niiden hinnat ovat huomattavasti alhaisemmat kuin käsintehtyjen uniikkikappaleiden, ja siksi ihmiset ostavat mieluummin massatuotteita. Toki sitten on erikseen luksusliikkeitä kuten vaikkapa Vuitton, joka perustelee tuotteidensa järkyttäviä hintoja sillä, että joka ikisen laukun, lompakon ja muun härpäkkeen on joku kovan tason ammattilainen valmistanut käsityönä alusta loppuun. Kaikki kunnia käsityöläisille, mutta ei minulla ainakaan ole varaa maksaa lompakosta kolmeasataa euroa.

Ennen käsityöläinen oli pitkän kisälli-mestari-koulutuksen pohjalta rautainen alansa ammattilainen, jonka palveluksista maksettiin kohtuullinen ja kannattava korvaus.

Click to expand...

Ennen käsityöläisiä myös oli vähemmän, koska killat säännöstelivät tiukasti mestarien määrää, ettei liika kilpailu painaisi hintoja kohtuuttoman alas. Ts. ammattilaisten määrää sääntelemällä pidettiin huoli siitä, että mestarit todellakin saivat palveluksistaan kohtuullisen ja kannattavan korvauksen. Nykyään käsityöläisiä valmistuu lukuisista oppilaitoksista suuri määrä joka vuosi, joten ei ehkä ole ihme, jos kilpailu alalla on tehnyt työnteon käytännössä kannattamattomaksi isolle osalle joukkoa.

Kannattaa myös muistaa, että ennen ihmiset tekivät itse suuren osan kaikista käyttötavaroistaan. Nykyiset harrastajakäsityöläiset ovat aika vaatimatonta sakkia verrattuna vaikkapa entisaikojen maatilojen naisväkeen, joka huolehti koko talonväen vaatteista lampaidenhoidosta ja pellavanviljelystä aina valmiisiin tamineisiin asti. Ei silloinkaan räätälimestareilta tilattu kuin kaikkein hienoimmat vaatteet.

Taidealojen oppilaitoksiin pyrkiessä on käsittääkseni myös lähes poikkeuksetta pääsykokeet. Minulla ne olivat vastassa jo lukioon pyrkiessä, kuvataidelukioon kun haluttiin lautakunnan mukaan nimenomaan lupaavia ja kehityskelpoisia kuvataiteilijanalkuja, ei kuvisopettajan lempilapsia ja lellikkejä. Toki myös kuvisnumerot otettiin huomioon mutta niillä sai kasaan enintään neljä pistettä, kun maksimi oli 24. Tarvitaanko siis numeroita korkeamman tason taideoppilaitostenkaan oppilasvalintaan?

Päärynä sanoi:

Nykyiset uskontoaineet voisi minustakin yhdistää ja opettaa kaikille samaa oppiainetta, joka muistuttaisi asiasisällöiltään nykyistä et:tä mutta painottaisi (erityisesti lukiossa) vähemmän filosofiaa ja enemmän uskontotiedettä ja uskontojen historiaa.

Click to expand...

Olen täysin samaa mieltä Päärynän kanssa. Uskonnon harjoittamisen opettaminen pitäisi jättää kotien vastuulle ja koulussa opettaa eri uskontojen historiaa, tapoja ja maailmankatsomusta. Tästä olisi jo sekin hyöty että mikäli opetuksesta mitään jää pääkoppaan niin eri uskontoisia ihmisiä tavatessaan tietäisi jo vähän heidän tavoistaan ja osaisi käyttäytytä sopivasti ja kunnioittavasti toista kohtaan. Se on tietysti eri asia jos joku ei ehdointahdoin halua toimia niin mutta jo tieto uskonnoista voisi vähentää ennakkoluuloja. Ja tietysti suhteessa olisi enemmän kristinuskosta, mutta siihenkin sisältyy paljon eri muotoja. Valtauskontoa tulee toki opettaa eniten mutta yleisellä tasolla. Minusta uskonnon opettajan pitäisi olla sellainen henkilö joka osaa pitää oman vakaumuksensa ja työn erillään. Voi toki uteliaille oppilaille kertoa jos uskoo tai ei usko ja siitä voi keskustella mutta varsinainen opetus tulisi pitää sellaisena että jos ei tiedä niin ei voi välttämättä arvata opettaja vakaumusta.

Itse luin koulussa uskontoa, mutta olen ymmärtänyt, että jotkut pitävät ET:n "filosofiapainotteisuutta" ongelmana siksi, että oppisisältö muodostuu liian erilaiseksi (liian vähän uskontotietoa) kuin uskontojen opetus. Lukiossahan lisäksi on tosiaan jo filosofia oppiaineena. Pari vuotta sitten esitettiin peruskouluun etiikan tunteja, en tiedä mitä tuntijakoesitykselle tällä hetkellä kuuluu. Mutta ottaen huomioon lukion filosofian ja sen, että mahdollisesti etiikka tulee peruskouluun, voisi ET-opetusta varmasti siirtää enemmän uskontotiedon suuntaan.

Oman uskonnon opetusta jotkut pitävät uskontotietoon nähden parempana siksi, että se turvaa oppilaille suhteellisen neutraalin tavan oppia oman uskontonsa ja kulttuurinsa perusasioita. Keskustellessani parin islamin opettajan kanssa he korostivat sitä, miten ääriliikkeiden houkutus vähenee, jos koulussa opetetaan asialliselta pohjalta omaa uskontoa. Tällä hetkellä Suomen kouluissa lienee vielä sen verran vähän vähemmistöuskontojen edustajia, että oman uskonnon opetus kaikille kolmen tai useamman oppilaan ryhmille onnistuu. Ongelmana tosin on, että vähemmistöuskontojen opettajille ei ole erityistä pätevöittävää yliopistokoulutusta, vaikka kaikille muille aineille on. Mikäli maahanmuuttajien määrä kasvaa samaa vauhtia, mitä se 90-luvulta asti on kasvanut, on ehkä kuitenkin epärealistista, että parinkymmenen vuoden päästä voitaisiin kaikille opettaa omaa uskontoa, sillä se ehkä pirstaloittaisi lukujärjestyksiä liiaksi. Näkisin siis, että tulevaisuudessa kaikissa kouluissa olisi sekä uskontoon keskittyvä yhteinen uskontotieto, että filosofian/etiikan oppiaine.

Isilmírë sanoi:

Anewielh sanoi:

Varsinkin tekstiilialalla kannattavuus on nykyään aika heikkoa, eikä esimerkiksi pelkästään neuletöitä tekemällä elä..... Harrastepohja vain on periaatteessa tuhonnut sen mahdollisuuden.

Click to expand...

Minä olen elänyt siinä uskossa, että teollistuminen oli se tekijä, joka tuhosi tekstiilialan käsityöläisyyden kannattavuuden jo ajat sitten. Kun koneellisesti saadaan massatuotettua vatavia määriä tekstiilejä, niiden hinnat ovat huomattavasti alhaisemmat kuin käsintehtyjen uniikkikappaleiden, ja siksi ihmiset ostavat mieluummin massatuotteita. Toki sitten on erikseen luksusliikkeitä kuten vaikkapa Vuitton, joka perustelee tuotteidensa järkyttäviä hintoja sillä, että joka ikisen laukun, lompakon ja muun härpäkkeen on joku kovan tason ammattilainen valmistanut käsityönä alusta loppuun. Kaikki kunnia käsityöläisille, mutta ei minulla ainakaan ole varaa maksaa lompakosta kolmeasataa euroa.

Click to expand...

Kyllä, totta puhut. Olisikin ehkä pitänyt korostaa oman ja lähialojen kokemuksia tässä, sillä en ole kuitenkaan tekstiilialalla (tosin opiskelen samassa yhteydessä verhoilua, en kuitenkaan teollista sellaista). Huonekalujen entisöinti on kuitenkin puhtaasti käsityötä. Muutamia asioita voi tietenkin tehdä koneellisesti (mutta nekin käsin), mutta hiominen jne. suoritetaan pääasiallisesti käsityönä ilman laitteita. Tätä asiaa ei voi massa-tuotannollistaa Alan perustuntipalkat vaihtelevat n. 30-60 euron välillä (Etelä-Suomessa on melkeinpä poikkeuksetta suuremmat tuntitaksat suurempien kulujen takia), ja ainakin toistaiseksi ala on voinut suhteellisen hyvin huonosta taloustilanteesta huolimatta. Käsillä tekemisen arvostaminen ja teollisen massatuotannon karsastaminen on kuitenkin ollut nouseva trendi 2000-luvulla, ja tältä pohjalta oman oppilaitokseni tekstiilipuolella ovat arvioineet, että harrastuneisuus todellakin syö tällä hetkellä eniten asiakkaita. Asiakkaat kun ovat nimenomaan niitä, jotka ovat valmiita maksamaan aidosta käsityöstä kannattavan korvauksen. Yrittäjyyden perus-edellytyksiä lieneekin löytää ne asiakkaat, joille kohdistaa tuotteensa. Tällä omalla alallakin harrastajat kuitenkin ovat tosiaankin yksi niistä asioista, jotka syövät yrittämisen kannattavuutta. Eipä sillä, oma tarkoituksenikin olisi kyllä jossakin vaiheessa toimia opettajana, tästä huolimatta.

Isilmírë sanoi:

Anewielh sanoi:

Ennen käsityöläinen oli pitkän kisälli-mestari-koulutuksen pohjalta rautainen alansa ammattilainen, jonka palveluksista maksettiin kohtuullinen ja kannattava korvaus.

Click to expand...

Ennen käsityöläisiä myös oli vähemmän, koska killat säännöstelivät tiukasti mestarien määrää, ettei liika kilpailu painaisi hintoja kohtuuttoman alas. Ts. ammattilaisten määrää sääntelemällä pidettiin huoli siitä, että mestarit todellakin saivat palveluksistaan kohtuullisen ja kannattavan korvauksen. Nykyään käsityöläisiä valmistuu lukuisista oppilaitoksista suuri määrä joka vuosi, joten ei ehkä ole ihme, jos kilpailu alalla on tehnyt työnteon käytännössä kannattamattomaksi isolle osalle joukkoa.

Kannattaa myös muistaa, että ennen ihmiset tekivät itse suuren osan kaikista käyttötavaroistaan. Nykyiset harrastajakäsityöläiset ovat aika vaatimatonta sakkia verrattuna vaikkapa entisaikojen maatilojen naisväkeen, joka huolehti koko talonväen vaatteista lampaidenhoidosta ja pellavanviljelystä aina valmiisiin tamineisiin asti. Ei silloinkaan räätälimestareilta tilattu kuin kaikkein hienoimmat vaatteet.

Click to expand...

Tämä "ylituotannon ongelma" lienee kuitenkin nykyään riesana melko monella alalla. Koulutustahan voisi toki vähentää, tietenkin, samoin kuin monilta muiltakin aloilta. Suren ehkä utopistisestikin sitten sitä, että on kannattavampaa oppia painamaan nappia kuin tekemään jotain konkreettisesti itse. Ja sitä, että napin painamisesta maksetaankin mieluummin kuin käsin tekemisestä.

Tarkoitus ei toki ole olla muistamatta näitä super-ihmisiä, jotka selviytyivät elämästään varsin erilaisissa olosuhteissa. Silloin kuitenkin käyttöesineitä ja kaikkea muutakin arvostettiin eri tavalla kuin nykyisin ja mielestäni tässäkin asiassa kertakäyttökulttuuria vastaan olisi hyvä taistella. Ennen tiedettiin, minkä työn takana jonkin asian valmistaminen on. Nykyisin maksetaan muutama euro siitä, että saadaan halvalla tuotettu tehdastuote ja entistä useammin se saadaan vielä kotiin kuljetettuna. Käsitys käsillä tekemisestä ja ylipäätään tehdystä työstä on yleensä pahasti hämärän peitossa. Jos jotain sitten hankittiin ennen ulkopuoliselta taholta, siitä maksettiin kuitenkin suhteellisen reilusti ja tehtyä työtä arvostettiin.

Tarkoitus ei ole alentaa näitä ihmisiä millään tavalla, luoja paratkoon etten todellakaan elä itsekään missään omavaraisessa taloudessa ja nautin nykyaisista hyödykkeistä siinä missä muutkin. Arvo-kysymyshän se onkin, kuka tahtoo maksaa minkäkin verran milläkin tavalla tehdystä työstä. Toinen arvostaa käsintehdyn korkeammalle kuin toinen, ja käyttää rahansakin sen mukaan.

Mitä muuten tulee itse mestari-koulutukseen, se on edelleenkin todella tiukasti säännösteltyä ja mestari-tutkinto on hyvin vaikea suorittaa. Moni osallistuu tutkinnon suorittamiseen koskaan siinä onnistumatta, eikä mestareita käsitykseni mukaan ole lopulta hirveitä määriä. Koska omalla alallani (jälleen) ei ainakaan vielä ole mestareita, en ole perehtynyt kisälli-mestari-järjestelmään kovinkaan tarkasti. Kuitenkin pelkkä vaikeus pitää käsittääkseni määrän erittäin kohtuullisena.

Isilmírë sanoi:

Taidealojen oppilaitoksiin pyrkiessä on käsittääkseni myös lähes poikkeuksetta pääsykokeet. Minulla ne olivat vastassa jo lukioon pyrkiessä, kuvataidelukioon kun haluttiin lautakunnan mukaan nimenomaan lupaavia ja kehityskelpoisia kuvataiteilijanalkuja, ei kuvisopettajan lempilapsia ja lellikkejä. Toki myös kuvisnumerot otettiin huomioon mutta niillä sai kasaan enintään neljä pistettä, kun maksimi oli 24. Tarvitaanko siis numeroita korkeamman tason taideoppilaitostenkaan oppilasvalintaan?

Click to expand...

Kuten tuossa kirjoitinkin, asia on omasta mielestäni vaikea eikä laisinkaan yksioikoinen. Ehkei tosiaankaan tarvittaisi. En muista nyt äkkiseltään, kuinka pisteet jakautuivat kuvislukion pääsykokeissa, mutta tokihan itse tekemisellä oli suurempi vaikutus. Aikaisemmin kuitenkin taisin kirjoittaa jotakin myös siitä, että jossakin vaiheessa se arvostelu kuitenkin astuu kuvioihin. Samalla tavalla niin lukioissakin kuin ylemmilläkin oppiasteilla on niitä, jotka ottavat lempilapsia ja lellikkejä, en usko tavanneeni vielä täysin puolueetonta opettavaa tahoa. Joku arvioi aina jossakin. Onko sanallinen arvio aina ehdottomasti parempi ja hellävaraisempi kuin numero? Lisäksi suurin huoleni oli siinä, miten taito- ja taideaineiden arvostelematta jättäminen voisi johtaa niiden vähentämiseen ja arvostuksen alenemiseen, jos ne nähdään vain kivoina harrasteina eikä potentiaalisina tulevaisuuden aloina. Ei niitä matemaattisten alojenkaan työpaikkoja kuitenkaan loputtomiin ja kaikille riitä

Minä ajattelin asian niin päin, että ainakin peruskoulussa taito- ja taideaineet katsottaisiin nimenomaan kaikille kuuluvaksi yeissivistykseksi ja niiden ensisijaiseksi merkitykseksi nousisi niiden mielikuvitusta, luovuutta ja itsetuntemusta kehittävä vaikutus, ei tiettyjen ennalta määriteltyjen asioiden läpikäyminen tiukan kaavan mukaan. Toisaalta muistan itse yläasteelta että esim. kuviksessa sitä "tiukkaa kaavaa" noudatettiin nimenomaan seiskalla kun kaikkien oli vielä pakko istua kuvistunneilla, ja kasilta eteenpäin varsinkin valinnaisen kuviksen tunneilla tekeminen oli hyvinkin vapaata kun opettaja tiesi, että kaikki ovat paikalla omasta halustaan ja ovat oikeasti innostuneita tekemään. Ja ilmeisesti tekstiilityössä oli sama juttu: seiskalla tahkosimme läpi pakolliset tylsyydet paitapuserosta, johon oli vaihtoehtoina vain kaksi kutakuinkin yhtä kamalaa kangasta, villasukkiin, joihin oli pakko tehdä raidat. Kuulemma valinnaisessa kässässä saikin sitten valita projektinsa paljon vapaammin. Olisiko tässä sitten taustalla jokin kokemuspohjainen havainto, että vapaita käsiä ei kannata antaa sellaiselle oppilasryhmälle, jossa kaikki eivät ole valinneet ainetta omasta halustaan? Että silloin ne, joita aine ei kiinnosta, lyövät homman ihan läskiksi? Se sotisi ainakin minun ideaani vastaan.

Jos mestarijärjestelmä on edelleen tiukka ja mestareita vain vähän, lasketaanko kaikki sekalaisista kouluista valmistuneet artesaanit yms. käsillätekijät sitten harrastajiksi? Vai ovatko he nimenomaan niit ammattilaisia, joilta harrastajat syövät työt, kun taas mestareilla pyyhkii ihan hyvin?

En muuten tarkoittanut syyttää entisaikojen arjen osaajien väheksynnästä. Ajoin takaa pikemminkin sitä, että ennen aikaan suurin osa käyttötavaroista valmistettiin "harrasteena", eikä käsityöläisten apuun turvauduttu kuin sellaisissa asioissa, jotka vaativat todellista opiskeluun perustuvaa ammattitaitoa. Ts. sitä, ettei suurille ammattikäsityöläisjoukoille ole ollut kysyntää menneessä maailmassakaan.

En tiedä muista kouluista, mutta omissani taito- ja taideaineiden arvostukseen ei kyllä parilla numerolla todistuksessa vaikutettu suuntaan eikä toiseen. Suurelle osalle porukkaa kyseiset tunnit olivat joka tapauksessa niitä joiden aikana sai luvan kanssa jutella kavereiden kanssa ja puuhata vähän sitä sun tätä, ja jos todistuksessa oli jotain kasia huonompaa, täytyi olla jo todella kädetön ko. aineessa. Jos opetuksessa itsessään ei mitenkään edes vihjata että hei, tältä alalta voi löytyä jonkun teistäkin työpaikka tulevaisuudessa, en usko että on enää kauheasti väliä sillä tuleeko kurssista todistukseen numero vai suoritusmerkintä. En siis halua missään nimessä väheksyä näitä aineita (vaikka ilmeisesti harrastelijana olen jo tappanut jonkun ompelijaparan nälkään) mutta en ole ihan varma onko sillä, mitä todistuksessa lukee, hirvittävästi painoarvoa jos opetuksen yleinen asenne on tuollainen kiva harrastepohja.

Mutta jos takerrun omaan inhokkiini: koululiikunnan ensisijainen tarkoitus on ymmärtääkseni saada koululaiset liikkumaan ja liikunnalla hoitaa terveyttään, ei tehdä kaikista liikunta-alan ammattilaisia (joiden palveluista sitten myöhemmin ihan tyytyväisinä maksetaankin), on suoritus- ja arvostelukeskeinen opetus mielestäni aivan väärillä jäljillä. Jokainen on varmasti ainakin tavannut jonkun jolla on koululiikunnasta traumoja, ja pakollisen liikunnanopetuksen jälkeen monelle tuleekin liikuntaan vuosien tauko, joka ei edistä kenenkään hyvinvointia (paitsi ehkä terveysalan ihmisten).

En tiedä onko sanallinen arvio välttämättä aina parempi, eikä ainakaan isoissa ryhmissä välttämättä helppo antaakaan, mutta tarvitseeko kaikkea ylipäänsä aina arvostella? Monelle ihmiselle nämä asiat harrastusmielessä nyt vain parantavat mielenterveyttä ja tuovat sisältöä elämään, joten pitäisikö koulussa sitten pilata ihmisen kyky nauttia vaikkapa musiikista huonolla numerolla jos ei jo valmiiksi osaa laulaa tai soittaa, jotta ammattilaisille riittäisi ruokaa pöytään? Luulen ettei näistä ihmisistä kuitenkaan tule aktiivisia konserttikävijöitä. Ja jos ompelen itse vaatteita, minulla on varmasti parempi käsitys käsillä tekemisestä kuin jollain kaikki vaatteensa H&M:ltä ostavalla ihmisellä, ja osaan siis todennäköisesti myös paremmin arvostaa jonkun muun käsityötä. Valitettavasti vain pidän ompelemisesta liikaa ja olen liian köyhä ompeluttaakseni vaatteeni ulkopuolisella.

Ja on niitä aloja olemassa muitakin kuin käsityöläisalat ja matemaattiset.

Isilmírë, en uskonutkaan että syytät mistään, mutta minusta entisajan ihmisiä voi ihan hyvin jo pitääkin melkoisina super-ihmisinä... Nyky-ihmisiltä menisi aikaa sopeutua elämään niin, enkä tiedä sopeutuisivatko kaikki siltikään siihen

Sen kummemmin nykyistä mestari-järjestelmää tuntemattomana, uskoisin että mestari-nimikkeen suorittaminen vaikuttanee lähinnä oikeuteen käyttää mestari-nimikettä, työtehtävien saatavuuteen ja tasoon, kenties palkkatasoonkin. Huonekalujen entisöinnissä ei kisällejä tai mestareita tunneta, mutta eriarvoisia nimikkeitäkin on. Voihan se hyvinkin olla, että amk-tutkinnon suorittanut entisöijä voi katsoa ammattikoulun käynyttä artesaania väheksyvästi, mutta en tunne yhtään entisöinnin artenomiksi valmistunutta (paitsi oman opettajani) enkä voi näin ollen mennä sanomaan mitään.

Steelsheenin tekstin luettuani, pitänee edelleenkin korostaa, että ensimmäisessä viestissäni mainitsin olevani hyvin monessa kohdassa samaa mieltä jo aikaisemmin kirjoittaneiden kanssa. Kuitenkin näen tässäkin systeemissä omat sudenkuoppansa ja nämä epäkohdat toin esille. En siis itse välttämättä usko, että poistamalla arvosanat kaikista taito- ja taideaineista saavutettaisiin ainoastaan hyviä asioita. En usko sen toimen yksinkertaisuuteen, vai toimiiko maailma oikeasti niin yksinkertaisesti ja ehdottoman suoraviivaisesti? Itse en ole ainakaan havainnut maailman toimivan niin helpolla tavalla. Jos nyt satuin puhumaan käsityöaloista ja matemaattisista aloista, ei se tietenkään tarkoittane sitä, ettei muutakin ole olemassa Ja vaikka alat sattuvatkin sivuamaan jonkun omia aloja, ei siitä kannattane kenenkään itseensä kirjaimellisesti ottaa.

Vielä palaten tuohon tappamiseen (joka imo on jo melkoisen huvittava vertaus)... Vaikka se ikävältä voikin tuntua, niin uskon että jokaiseen liiketoimintasuunnitelmaan on kirjattu potentiaaliset asiakasryhmät. Ilmeisesti omasta elämästä ei kannattaisi esimerkkejä ottaa, mutta muitakaan esimerkkejä en valitettavasti voi tarjota. Nykyisellään entisöijän luultavin asiakaskunta tuntuu koostuvan keski-iän paikkeilla olevista naisista ja pariskunnista. Tällä ryhmällä kuitenkin on nykyään yleensä niin varallisuutta kuin aikaakin myös toteuttaa itseään harrastusten muodossa, jolloin potentiaalinen asiakaskunta pienenee harrastajuuden yleistyttyä. Tämä sattuu olemaan havaittu asia, ja samassa oppilaitoksessa opiskelevat ja opettavat ovat sattuneet tekemään samankaltaisia huomioita. Tietenkään se ei ole ainoa asia, ei toki. Yksi muiden joukossa. Ketään ei voi tuomita tai rangaista harrastuksistaan, joten eikai yrittäjiä tai yrittäjiksi mieliviä voine keihästää siitäkään, jos he tarkastelevat mahdollisia epäkohtia tai jonkin asian haittavaikutuksia omilla aloillaan? Jotkut kuitenkin tienaavat leipänsä niillä taito- ja taideaineilla, vaikka ne ovatkin luonteeltaan erilaisia kuin lukuaineet, eikä mielestäni ole väärin pohtia näidenkään alojen koulutuksen pohjaa ihan sieltä alakoulusta lähtien. Minusta on siis jotenkin hassu ajatus, ettei asiasta voisi mainita tässäkin topicissa, kun se kuitenkin koskee yleisesti koulutusta, ei vain lukuaineita

Vaikka yhteiskuntamme perustuukin demokratiaan, kuinka usein muuten päätökset tehdään yksilöitä kuunnellen? Viitaten siis edelleenkin siihen kommenttiini, miten numerot poistamalla näiden aineiden arvostus voisi myös laskea kaikkien hyödyllisten vaikutustensa myötä. Niitä voisi karsia helposti kaiken "tärkeämmän" tieltä, jos niillä ei olisi samanlaista arvoa muiden aineiden kanssa.

E: Lisättäköön vielä, ettei tarkoitus missään vaiheessa ole ollut missään nimessä lynkata harrastajia, kun itsekin harrastan siinä missä muutkin. Nykypäivän menetykset alalla on varmasti myös pientä siihen verrattuna, mitä esimerkiksi käsityöharrastajat ovat sillekin alalle antaneet. Siltä varalta, että joku haluaa vielä ymmärtää tarkoitukseni väärin

Ookkei, nyt ymmärrän tuon harrastuspointin. Eli kun nimenomaan potentiaalinen asiakasryhmä tekee asiat mieluummin itse, niin tottahan ammattilaisten kysyntä pienenee. Ja harrastaminen on siis ilmeisesti selkeässä kasvussa, koska ei liene luultavaa, että jo ennestään voimakkaasti omavaraisuuteen taipuvaista ihmisryhmää olisi alkujaankaan rankattu ensisijaiseksi asiakasjoukoksi.

Steelillä on mielestäni hyvä pointti siinä, että vaatteiden ja muiden tarve-esineiden itse tekeminen nimenomaan voisi herättää ihmiset huomaamaan, miten työlästä puuhaa se oikeasti on, ja sitä kautta arvostamaan ammattimaisia käsityön tekijöitä. Olkoonkin, että vain suhteellinen harvalla on oikeasti varaa heidän palveluksiinsa turvautua (meidänkin huushollissamme on joskus haaveiltu mittatilauskirjahyllyistä hankalanmalliseen huonetilaan, mutta ei sellaisia vartijan ja hoitajan palkoilla kustanneta). Mutta kai ne keski-ikäiset, varakkaat harrastajakäsityöläisetkin turvautuvat ammattilaisiin siinä kohtaa, kun omien taitojen raja tulee vastaan?

Olenkin viime aikoina monta kertaa huomannut, että nenät vastatusten olisi tällaisista helpompi keskustella, kun asiat olisi helpompi selittää ilman väärinkäsityksiä

Isilmírë sanoitkin hyvin ytimekkäästi sen, mitä en pitkässä litanjassani saanut oikein sanottua. En tosiaankaan ole siis missään nimessä tuomitsemassa harrastuksia, päinvastoin, ajattelen asiaa tuossa puhtaasti vain (toivottavasti) tulevana käsityöläisenä, en niinkään välttämättä omassa persoonassani (vaikka eikai niitä kovinkaan hyvin voine erottaa) . Esimerkiksi entisöinti-kurssien kysyntä on kasvanut täällä Savossa kovasti viime vuosina, ja muutenkin samankaltaisten harrastustoimintojen kysyntä on lisääntynyt. Kaikkine hyvine puolineen se kuitenkin rokottaa toisinaan mahdollisia asiakkaita.

Olen kyllä samaa mieltä Steelsheenin kanssa siitä, että harrastuneisuudesta on tottakai niitä hyviä puolia, kuten se käsitöiden arvostus. Siinä se vedenjakaja sitten tulee vastaan, kun joukkio jakaantuu niihin jotka arvostavat, mutta tekevät itse ja niihin, jotka arvostavat ja raskivat myös ostaakin palveluita. Ja mitä tulee niihin rajojen kohtaamiseen ja sen jälkeen palvelujen ostamiseen, niin kyllä varmasti usein onkin niin. Monta kertaa ainakin laitteistoista tulee pulaa (puu-aloilla), mutta näissä kohden kansalaisopistojen tarjontakin saattaa usein vielä "pelastaa" ammattiavulta

Tulipa muuten mieleeni, että oletko Isilmírë kysellyt koskaan oppilaitoksista sitä kirjahyllyä? Meillä oppilaat tekivät tänäkin keväänä aivan upeita huonekaluja.

Mitä muuten tulee vielä niihin arvosanoihin, niin puhuimme tänään koululla aiheesta töiden ohella. Monia tässäkin esitettyjä puolesta ja vastaan kommentteja nousi esille, opiskelijoilla ja opettajalla. Ehkä mielenkiintoisin miete noihin opiskelijavalintoihin liittyen oli se, että mikäli taito- ja taideaineita ei arvosteltaisi peruskoulussa laisikaan, kutsuttaisiinko lopulta pääsykokeisiin kaikki halukkaat? Mietimme sitä, rupeaisiko kuinka moni taho sellaiseen ruljanssiin.

Anewielh sanoi:

Ehkä mielenkiintoisin miete noihin opiskelijavalintoihin liittyen oli se, että mikäli taito- ja taideaineita ei arvosteltaisi peruskoulussa laisikaan, kutsuttaisiinko lopulta pääsykokeisiin kaikki halukkaat? Mietimme sitä, rupeaisiko kuinka moni taho sellaiseen ruljanssiin.

Click to expand...

Käsittääkseni (ainakin lähes) kaikissa amk-tason kulttuurialan koulutuksissa on käytössä ennakkotehtävät, joiden perusteella lopullinen valinta pääsykokeisiin valittavista hakijoista tehdään. En muista onko tilanne joissain kouluissa jopa sellainen, ettei arvosanoja juurikaan tässä vaiheessa edes tarkastella, vaan pääpaino todellakin on oman osaamisen näyttämisellä juuri heidän näkökulmastaan. En näe syytä sille, miksei samanlainen ennakkotehtäväkäytäntö toimisi myös toisen asteen kouluissa.

Tässäkin tosin taitaa olla koulukohtaisia eroja, mietin hetken että en minä muista jännittäneeni aikoinaan käsi- ja taideteolliselle alalle hakiessani pääsykoekutsun saantia. Vähän kaiveltuani huomasin, että nykyäänkin Lahden Salpauksen hakuohjeissa pisteytysohjeiden ja painotusten alla on esitetty "POIKKEUS: Valinta käsi- ja taideteollisuusalan perustutkintoon, audiovisuaalisen viestinnän perustutkintoon, musiikkialan perustutkintoon ja kuvallisen alan perustutkintoon tehdään pääsy- ja soveltuvuuskokeiden perusteella." Kaikki hakeneet tosiaan otetaan mukaan pääsykokeisiin, muistan kyllä meitä kultaseppäyrittäjiäkin olleen kokeissa ties kuinka monen suuren luokkatilan verran.

Jaamar sanoi:

Kielten opiskelun pitäisi muutenkin kautta linjan olla enemmän sanavarastona ja puheen opettelua eikä niin että opiskellaan kauheasti kielioppisääntöjä ja ne ratkaisevat aina numeron. Enemmänkin pitäisi panostaa siihen että tulee ymmärretyksi ja ymmärtää itse mitä toinen sanoo.

Click to expand...

Tässä tulee eteen ongelma, joka varmasti vaikeuttaa monien hyväntahtoistenkin uudistusideoiden toteuttamista: saman ikäluokankin oppilaat ovat usein hyvin eri tasoilla osaamisessaan. Itse olin kielitaitoisen isoveljeni kuuntelun ja ahkeran mediakulutuksen seurauksena huomaamattani alkanut jo pienenä kartuttaa englanninkielistä sanavarastoa päähäni ja opiskelu sujui alusta asti kivuttomasti: kielioppipuoli tarjosi käytännössä ainoana minkäänlaista haastetta opiskeluun. Olen yhä kymmenen vuotta lukio-opintojen jälkeenkin sitä mieltä, että englannin opintojen osalta kostuin koulussa käytännössä juuri kieliopin oppimisen verran - niin sanavaraston kuin ääntämyksen olen ehdottomasti suurimmaksi osaksi imenyt itseeni mediasta. (Kuinka hämmentävää olikaan 7-vuotiaana New Kids On The Blockin "Step By Step" -kasetin kansilehtisestä mukana laulaessaan huomata, että vaikka sana kirjoitetaan know, ei alun k:ta lausutakaan lainkaan! )

Samainen ongelma koskee toki muitakin aineita, erityisesti sellaisia, joissa etenemistä ja osaamista voidaan helposti seurata tietynlaisten tasojen mukaan - kuten nyt vaikkapa matematiikkaa. Olisikin hienoa, jos räätälöidympää opetusta tai itseopiskelumahdollisuuksia olisi tarjolla ei pelkästään tukiopetuksen muodossa, mutta myös siellä toisessa ääripäässä. Ainakaan 90-luvulla pienehkössä koulussa ei tällaiseen ollut mitään mahdollisuuksia, vaikka muuten opetusmuodot etenkin "teemaluokilla" olivat usein joustavia ja opettajien muokattavissa (me ainoina ala-asteen alakertaa asuttaneet musiikkiluokkalaiset saimme suuren osan ajasta tehdä viikon urakkaläksyjämme niin käytävillä kuin vaikka pukuhuoneissa ja täällä monen esiin ottamat pakolliset uskontotunnit hoidettiin syksyllä ja keväällä pidetyillä lyhyillä teemapätkillä). Luokaton peruskoulu lienee melkoista utopiaa, mutta yksittäisten oppilaiden tarpeisiin räätälöitävissä oleva opetus mielestäni kaunis tulevaisuushaave.

Jaamar sanoi:

Kielten opiskelun pitäisi muutenkin kautta linjan olla enemmän sanavarastona ja puheen opettelua eikä niin että opiskellaan kauheasti kielioppisääntöjä ja ne ratkaisevat aina numeron. Enemmänkin pitäisi panostaa siihen että tulee ymmärretyksi ja ymmärtää itse mitä toinen sanoo.

Click to expand...

Itsekin kannattaisin juuri kielten puhumisen harjoittamista. Tietenkin voisin toivoa, että opetus olisi jo parantunut 80-luvusta, jolloin itse kävin kouluni. Puhumiseen on ainakin itselläni ollut hirveä kynnys. Englanti on edelleenkin se vieras kieli jolla koen voivani kommunikoida ongelmitta, tämä siitäkin huolimatta, että olen ajallisesti opiskellut kauemmin venäjää ja ruotsia. Englannista uskoisin, että suurin osa koululaisista oppii kyllä verrattain helposti puhumaan ja ymmärtämään ainakin välttävästi, sen verran mediat pukkaavat sitä ympäriinsä. Itsekin opin paljon juuri kääntämällä biisien sanoja, lukemalla englanninkielisiä musalehtiä ja katsomalla Sky Channelia, sekä kirjeenvaihtokaverille kirjoittaessa. Mutta venäjä ja ruotsi ovat olleet kompastuskiviä. Joitain fraaseja osaan, ja passiivinen sanavarasto ainakin tekstejä lukiessa toimii (vaikka käyttämättömänä venäjä on suurelta osin unohtunut), mutta kielen oma tuottaminen, muutoin kuin hitaasti sanakirjan (ja kielioppikirjan) kanssa ei vain suju. Puheessa kannattaisi myös kannustaa siihen, ettei välitettäisi kielioppivirheistä, tuliko sinne oikea artikkeli, prepositio tai sijamuoto. Pääasia, että puhetta saadaan tuotettua.

Estelwen sanoi:

Samainen ongelma koskee toki muitakin aineita, erityisesti sellaisia, joissa etenemistä ja osaamista voidaan helposti seurata tietynlaisten tasojen mukaan - kuten nyt vaikkapa matematiikkaa. Olisikin hienoa, jos räätälöidympää opetusta tai itseopiskelumahdollisuuksia olisi tarjolla ei pelkästään tukiopetuksen muodossa, mutta myös siellä toisessa ääripäässä. Ainakaan 90-luvulla pienehkössä koulussa ei tällaiseen ollut mitään mahdollisuuksia, vaikka muuten opetusmuodot etenkin "teemaluokilla" olivat usein joustavia ja opettajien muokattavissa (me ainoina ala-asteen alakertaa asuttaneet musiikkiluokkalaiset saimme suuren osan ajasta tehdä viikon urakkaläksyjämme niin käytävillä kuin vaikka pukuhuoneissa ja täällä monen esiin ottamat pakolliset uskontotunnit hoidettiin syksyllä ja keväällä pidetyillä lyhyillä teemapätkillä). Luokaton peruskoulu lienee melkoista utopiaa, mutta yksittäisten oppilaiden tarpeisiin räätälöitävissä oleva opetus mielestäni kaunis tulevaisuushaave.

Click to expand...

Kerhovarat taitavat olla valitettavan vähissä kouluissa. Muutoinhan koulu olisi mitä mainioin paikka järjestää mitä erilaisimpia kerhoja ja kursseja. 80-luvulla kerhoja taisi sentään aika hyvin olla vielä tarjolla. Sitten on toki vielä opettajien omaa viitseliäisyyttä ja vapaaehtoisuutta. Muistan itse olleeni peruskouluaikana mm. pantomiimi- ja teatterikerhossa, joita on ohjanneet koulun ulkopuoliset opettajat. Lukiossa venäjänopettajamme puolestaan piti meille venäjän kerhoa, joka tuki varsinaista kielenopiskelua, olematta sinänsä tukiopetusta vaan ennemmin lisäopetusta.

Komppaan Lehtokuusamaa. Itse A-saksan ja B-ruotsin lukeneena pystyn kommunikoimaan sujuvasti äidinkieleni lisäksi vain englannin kielellä, vaikken ole opiskellut sitä kuin kaksi vuotta C-kielenä yläasteella. Tämän oletan johtuvan lähinnä siitä, että englantia tulee jatkuivasti vastaan niin puhuttuna kuin kirjoitettunakin, eli sitä tulee huomaamatta treenattua käytännössä jatkuvasti (Pikku-Ukkokin lukee jo sujuvasti englanninkielisiä lastenkirjoja, ei suinkaan viime syksynä alkaneiden virallisten kieliopintojen vaan Pokémonien ja suomeksi tekstitettyjen englanninkielisten leffojen ansiosta). Kosketus saksaan ja ruotsiin taas on ollut pitkälti kielioppi- ja sanastopainotteista lukemista ja kirjoittamista, joten ei ehkä ole ihme, että ns. normaalikäyttö ei näin vuosia koulun jälkeen suju enää ollenkaan, kun se koulussakin rajoittui muutamaan haparoivaan keskusteluharjoitukseen.

Lisäys

Päivän Hesarissa oli lyhyt juttu koulujen kieltenopetuksesta. Siinä todettiin mm. näin: "Kieliä opiskeltaessa taitoja verrataan kieltä äidinkielenään puhuvien taitoihin, vaikka tärkeintä pitäisi olla viestinnällisyys."

Juuri Isilmírën mainitsemat tekstitetyt elokuvat ja tv-sarjat ovat kyllä omiaan vahingossa opettamaan vieraita kieliä, sieltä se itselläkin tarttui. Olis vain vissiin pitänyt pienenä katsoa enemmän FST:n tarjontaakin En itsekään missään nimessä tarkoittanut sitä, että nykymuodossaan kieltenopetus olisi hyvällä tasolla siksi, että itse hyödyin parhaiten juuri englannin tunneilla tarjolla olleesta "teknisemmästä" opetuksesta. Muistan varsin hyvin, kuinka kahdeksannella luokalla aloitetut ranskanluvut saivat jäädä yläasteen jälkeen: käteen ei ollut jäänyt mitään käyttökelpoista ehkä kymmenen irtonaisen lauseen lisäksi. Sen sijaan mielessä oli kyllä paljon muistoja siitä, kuinka olimme koko luokan voimin olleet onnettomia oppilaita, kun emme oppineet taivuttamaan kaikista yksinkertaisimpiakaan sanaluokkia - tai ulkomuistamaan numeroita yhdestä sataan vielä kahdessakaan viikossa.

Lehtokuusama sanoi:

Kerhovarat taitavat olla valitettavan vähissä kouluissa. Muutoinhan koulu olisi mitä mainioin paikka järjestää mitä erilaisimpia kerhoja ja kursseja.

Click to expand...

Itselläni ei tässä kohdassa edes käynyt mielessä moiset kerhomahdollisuudet, nekin olivat omana kouluaikanani aivan vieras käsite. Se, mitä itse tuohon eritasoisen opiskelun mahdollistamiseen kaipasin oli mahdollisuutta ihan yksittäisten opiskelijoiden osaamisen soveltamiseen. Jenkeissähän nämä nerolapset aina jotenkin onnistuvat opiskelemaan tiedeaineita viisi vuotta vanhempien oppilaiden opetussuunnitelman mukaan. Suurimman osan ala-asteesta kahden vuositason rinnakkaismusiikkiluokalla viettäneestä muistikuvat "normaalista luokkaopetuksesta" ovat vähän hataria, mutta ainakin meillä kielitunnit ja taideaineet olivat (lähes) ainoita, jotka järjestettiin oman yhteisluokkaopiskelun ulkopuolella toisissa tiloissa. En tiedä miten mahdotonta tällaisessa tilanteessa olisikin käyttää muutamia oppilaita vaikka sitten vanhempien luokkien kielitunneilla. Isoveljeni ala-asteen englanninopettaja teki pariharjoitusten aikaan tehtäviä hänen kanssaan, jolloin olemassaolevaa osaamista pääsi paremmin hyödyntämään ja muokkaamaan tekemisiä sen mukaan. Oma opettajani ei ollut yhtä innokas ylimääräisiin hommiin, kuten varmasti ei suurin osa muistakaan. Ja rahaa ylimääräisten avustajien tai muun henkilökunnan palkkaamiseen vaikka niiden vaikeampien matematiikan tehtävien yhteisopiskeluun normaalitunnin ohessa ei tietenkään ole.

Kunkin aineen opiskelun räätälöinti jokaisen yksittäisen oppilaan tarpeiden mukaan kuulostaa hyvältä mutta todella utopistiselta. Tiedän kyllä, että oma kummityttöni sai ala-asteella ollessaan joissain aineissa opiskella vuotta vanhempien tahdissa, mutta silloin oli kyseessä yksittäistapaus - ja kurinpidollinen toimi, liian helpot tehtävät sutaistuaan kun tyttö ei jäänyt hiljaa koomaamaan paikoilleen vaan alkoi häiritä muiden työskentelyä. Jos jokaisen oppilaan taso joka aineessa pitäisi ensin kartoittaa ja sitten tehdä kuhunkin aineeseen tasoryhmäkohtaiset lukujärjestykset, olisi sirkus valmis.

Todella yksilölliseen opetukseen ei varmaan ole täyttä mahdollisuutta kuin kotikoulua käymällä, ja silloin taas ongelmaksi muodostuu pian opettajan tiedollisten ja taidollisten resurssien rajallisuus. Mutta idana olisi todella kiva, että joka koulussa olisi kyllin opettajia vetämään pieniä tasoryhmiä joka aineessa kulloisenkin oppilasjoukon tarpeiden mukaan.

Lehtokuusama sanoi:

Kerhovarat taitavat olla valitettavan vähissä kouluissa. Muutoinhan koulu olisi mitä mainioin paikka järjestää mitä erilaisimpia kerhoja ja kursseja.

Click to expand...

Sanopa muuta! Mulla ei ole mitään havaintoa miten asiat nykyään ovat (toivottavasti paremmin), kun omat peruskouluvuodet ovat siellä 80-luvulla eikä jälkikasvua ole. Meillä ainoat kerhot olivat luokanopettajan pitämä kuviskerho ala-asteella ja tarkkismaikan vetämä shakkikerho yläasteella. Nämäkin menivät ihan opettajien oman harrastuksen ja viitsimisen piikkiin. Kiitos heille siitä. Tosin musta tuntuu että silloin muutenkin oltiin tekemisen suhteen aika omaehtoisia, ei ehkä edes kaivattu niin paljon järjestettyä toimintaa, tekemistä kyllä riitti.

(Tuosta ala-asteen opettajasta kuulin ihan vähän aikaa sitten että oli yllättäen menehtynyt lomamatkalla hieman alle 60-vuotiaana. Hänen energisyytensä, kekseliäisyytensä ja oppilaskeskeisyytensä tuntien kyllä iso menetys paitsi omaisille, myös oppilaille ja koko kyseiselle kouluyhteisölle.)

Minä tiedän nykyisestä kerhoilutilanteesta vain Pikku-ukon suhteellisen pienen koulun (alakoulu, n. 200 oppilasta) kerhojen verran. Siellä niitä tuntuu kuitenkin riittävän kutakuinkin joka päivälle, joillekin useampikin. Ainakin käsitöitä ja erilaisia liikunnan lajeja on tarjolla niiden wilma-viestien perusteella, joita aina syyslukukauden alkaessa tipahtelee vanhempien pikaviestilaatikoihin.

Vuosituhannen vaihteessa pienessä maalaiskoulussa (n. 50 oppilasta) myöskin riitti kerhoja melkein joka päivälle, ainakin bändi-, liikunta-, kokki- ja atk-kerhoja oli, enkunopetus alkoi meillä kakkosluokalla kerhomuotoisena. Näihin kun lisäsi vielä soittotunnit ja 4H:t jotka järjestettiin kätevästi koulutiloissa, niin oli harrastuksia siinä määrin ettei nykyään jaksaisi. Yläasteella ei kyllä tietääkseni tarjottu yhtään mitään, mutta ilmeisesti vanhalla ala-asteella on edelleen ihan aktiivista kerhotoimintaa. Nämä koulun kerhot kyllä muistaakseni olivat enemmänkin viriketoimintaa ja ajantappokeino, jonkinlainen iltapäiväkerhosysteemi kai. Itse olen ollut nyt vetämässä matikkakerhoa jota voisi vähän paremmin ajatella "syventävänä opetuksena" kuin näitä kerhoja joissa itse kävin. Itsekin kuitenkin mieltäisin yksilöllisemmän opetuksen tapahtuvan nimenomaan normaalin opetuksen lomassa.

Eriyttävin "opetus" mitä minä olen saanut oli yläasteella lupa matikantunneilla laskea läpi ensin ylimääräisen matikankurssin tehtäväkirja ja sitten kyseisellä kurssilla lukion pitkän matikan ensimmäinen kurssi. Näiden kanssa kyllä piti pärjätä hyvin itsenäisesti, ja jälkimmäisen kirjan kanssa sitten menikin suunnilleen koko lukuvuosi kun opettajalla ei ollut juurikaan aikaa neuvoa ja minun piti toki suorittaa ne normaalit kurssit siinä samalla. Ehkä olisin jonkun minuutin lisäopetusta saanut kysymällä mutta olin myös hyvin itsenäinen opiskelija. Joskus ysin lopulla sain kai myös tehdä englannin yo-paketteja haasteita toivottuani. Tosiaan jos käytössä olisi rajattomat resurssit niin yksilöllisempi opetus olisi aika korkealla listalla.

Estelwen sanoi:

Jenkeissähän nämä nerolapset aina jotenkin onnistuvat opiskelemaan tiedeaineita viisi vuotta vanhempien oppilaiden opetussuunnitelman mukaan. Suurimman osan ala-asteesta kahden vuositason rinnakkaismusiikkiluokalla viettäneestä muistikuvat "normaalista luokkaopetuksesta" ovat vähän hataria, mutta ainakin meillä kielitunnit ja taideaineet olivat (lähes) ainoita, jotka järjestettiin oman yhteisluokkaopiskelun ulkopuolella toisissa tiloissa. En tiedä miten mahdotonta tällaisessa tilanteessa olisikin käyttää muutamia oppilaita vaikka sitten vanhempien luokkien kielitunneilla.

Click to expand...

Meillä oli yhdysluokassa vaihtotunteina englanti ja matikka, ja tuskin periaatteessa mikään olisi estänyt hyppäämästä sinne ylemmän luokan tunneille jos olisi ollut joku keino saada se "ylimääräinen" vuosi opiskeltua alta pois. Kielissähän se ei välttämässä edes olisi ongelma, matikassa se vaatisi vähintään mahdollisuuden tutustua edellisen vuoden sisältöihin. Vaihdos neloselta viitoselle (eri yhdysluokat) olisi taas voinut aiheuttaa lukujärjestyksellisiä ongelmia. Lisäksi ainakin oma ongelmani melkein kaikissa aineissa oli erityisesti se että olin puolet nopeampi muita, ja ylemmän luokan opetus olisi ollut yhtä hidasta, eri asioita vain. Jos olisi vapaasti saanut siirtyä seuraavan vuoden asioihin silloin kuin oli suoriutunut edellisistä, minäkin olisin varmaan päässyt jossain vaiheessa pari vuotta luokkalaisiani edelle ja ollut vähemmän tylsistynyt koulussa. Toisaalta tulipahan aloitettua opetusharjoittelu jo ala-asteella kun välillä juoksin neuvomassa asioita kavereille opettajaa ahkerammin

Nyt sitten julkaistiin perusopetuksen tuntijakouudistus.

[url=http://www.hs.fi/kotimaa/Uskonnon+opetusta+v%C3%A4hennet%C3%A4%C3%A4n+historiaa+ja+yhteiskuntaoppia+lis%C3%A4t%C3%A4%C3%A4n/a1305578192215]Hs.fi[/url] sanoi:

Hallituksen sivistyspoliittinen ministerityöryhmä on sopinut perusopetuksen tuntijakouudistuksesta.

Uudessa tuntijaossa lisätään kuvataiteen, musiikin, liikunnan sekä historian ja yhteiskuntaopin tunteja, mutta uskonnon opetusta vähennetään.

Uskonnon opetusta vähennetään yksi vuosiviikkotunti. Yksi vuosiviikkotunti on 38 oppituntia vuodessa.

Historian ja yhteiskuntaopin opetuksen määrä nousee ohi uskonnon 12 vuosiviikkotuntiin. Uskonnon vuosiviikkotunteja on uudessa opetuksessa 11. Yhteiskuntaopin opiskelu aloitetaan lisäksi jo ala-asteen 4. luokalla eteenpäin.

Taito- ja taideaineisiin kuuluvien musiikin ja kuvataiteen kaikille yhteisten kurssien vuosiviikkotuntien määrää korotetaan kumpaakin yhdellä. Liikunnan vuosiviikkotunnit nousevat kahdella.

Valinnaisten oppiaineiden määrää kuitenkin vähennetään yhdellä vuosiviikkotunnilla.

Tuntijakouudistuksen mukaan B1-kielen, eli toisen kotimaisen kielen, opiskelu alkaa jo kuudennella luokalla. Peruskoulun vähimmäistuntimäärä nousee myös 222 vuosiviikkotunnista 225 vuosiviikkotuntiin.

Uudistus tuo mukanaan myös aivan uuden opetusmenetelmän: draaman käytön. Opetusmenetelmää käytetään äidinkielessä sekä historian ja yhteiskuntaopin opetuksessa.

Tuntijakouudistus astuu voimaan 1.8.2016. Valtioneuvosto päättää tuntijaosta huomenna.

Click to expand...

Ei mitään suuria tunteita herätä uudistus, ihan hyvältä vaikutti. Uskonnonopetuksen vähentämisestähän nyt revitään isoja otsikoita, mutta ehkäpä kun historiaa vastaavasti lisätään, niin sitä kristillistä kulttuurihistoriaa tulisi sitten siellä, luontevassa yhteydessään. En uudistuksesta sen kummemmin tiedä, mutta toivottavasti tosiaan myös sisällöissä olisi tässäkin ketjussa toivottuja uudistuksia - ettei esimerkiksi liikuntatunteja olisi nyt kahta vuosiviikkotuntia suuremmassa määrin entisen kaltaista traumojen aiheutusta.

Naamakirjakaveri linkitti tällaiseen juttuun joka koskee uskonnon opetusta http://suomenkuvalehti.fi/blogit/eri-mielta/viela-uskonnonopetuksesta-yhteinen-katsomusaine-kaikille
Itse en lukenut juttua kovin tarkkaan (makaroonit kiehumassa), mutta silmäilin pikaisesti läpi ja koskettaa asioita joista on täälläkin keskusteltu.