Deepdelver
Hobitti
Minulla on kuva valmis, mutta en tiedä miten saisin sen tauluseinälle. Kokeilin digikameraa, ja siitä ei totta vieköön tullut mitään. Skanneri olisi hyvä. 
Pahimmat vikasi taiteilijana ja kuinka päästä niistä yli
- Keskustelun aloittaja Päärynä
- Aloitettu
Kysykää ihmiset kouluista ja kirjastoista skanneria! Minun kuviksenopettajani ainakin olisi kerran antanut minun käyttää koulun skanneria hyvin auliisti. Ja kirjastoissa on ainakin mahdollista minun mielestäni tulostaa, miksei niillä nykyisin siellä olisi skanneri-kopiokone-tulostin -monitoimilaitteita kun ne ovat niin halpoja?
Öitä!
![[22]](/styles/kontu/hymiot/22.png "Kakskakkonen [22]")
Pitikö meidän sopia toisellekin versiolle jokin päivämääräraja?
eowynofmay
Kontulainen
Minulle valo on kaikki kaikessa. Ja se on juuri se, mikä töistäni sitten puuttuu. Silmä ja käsi pelaavat yhteen (tai pelasivat joskus vuosia sitten...)ja se tekee minusta hyvän jäljentäjän. Mutta ei sitten valitettavasti muuta, huoh! Ilman mallia ei tule mitään. Ei mitään luovuutta. Sen takia jäi tuo taiteen pariin pyrkiminenkin lukion jälkeen, vaikka lukion kuvisope kovasti rohkaisi.
Tuo valon puute raivostuttaa niin kovasti, että yhteen aikaan tein töitä pelkästään mustalla tussilla siten, että valo ja varjo olivat äärimmäisesti esillä. Nyt on monen monta vuotta mennyt, etten ole oikeastaan taiteillut mitään. Ajan ja tilan puute. Vaikka eihän pienten lasten pitäisi estää, jos on kova tarve tehdä...
Tekniikassa on pahoja puutteita ja olenkin miettinyt, että taiteilusta voisi ottaa sitten eläkepäivien harrastuksen ja käydä kaikenlaisilla kansalaisopiston kursseilla ;D.
May
Tuo valon puute raivostuttaa niin kovasti, että yhteen aikaan tein töitä pelkästään mustalla tussilla siten, että valo ja varjo olivat äärimmäisesti esillä. Nyt on monen monta vuotta mennyt, etten ole oikeastaan taiteillut mitään. Ajan ja tilan puute. Vaikka eihän pienten lasten pitäisi estää, jos on kova tarve tehdä...
Tekniikassa on pahoja puutteita ja olenkin miettinyt, että taiteilusta voisi ottaa sitten eläkepäivien harrastuksen ja käydä kaikenlaisilla kansalaisopiston kursseilla ;D.
May
Suoviitta
Hobitti
Minun taiteellinen puutteellisuuteni keskittyy muun muassa seuraaviin ongelmakohtiin:
1. En osaa piirtää miehiä. Niistä tulee joko äärettömän rumia, akkamaisia tai jotakin, mikä on kaukana ihmisestä, tai sitten ne ovat tyylillisesti vääriä eivätkä istu muuhun kokonaisuuteen joita kuviin ehkä tarvittaisiin. Tämä johtuu siitä, etten olen piirtänyt ihmisiä loppujen lopuksi paljoakaan, varsinkaan juuri miehiä (ja se taas johtuu siitä, että ne tuntuivat naisia hankalammilta piirrettäviltä). Harjoittelulla ja mallista piirtämisellä kai paranisi tämäkin ongelma, saisi vaan sen kynän otettua käpälään ja paperia piirrosvälineen alle, niin a vot!
2. Kädet, jalkaterät, leuat, nenät, poskipäät. Harjoittelun puutetta ja mallipiirtämisellä korjattavissa. Käsien ja nenien kanssa olen jopa kehittynyt vähän, nyt kun olen kevään aikana piirtänyt niitä vähän enemmän. Leuat, poskipäät ja jalkaterät ovat edelleen pahasti retuperällä.
3. Taustat ja maisemat, lehtimetsä, joet ja purot. Näitä olen harjoitellut erään kirjan innoittamana ja ainakin havupuiden kohdalla olen havainnut jo kehitystä, samaten kallioiden ja kivikoiden kanssa. Lehtimetsä on yhä vakava murheenkryynini ja se vaatii vielä runsaasti aktiivista harjoittelua, jotta se sujuisi. Sommittelussakin ilmenee usein erinäisiä ongelmia, samoin erinäisten asioiden mittasuhteissa. Se paranisi luultavasti, jos piirtäisin enemmän mallista kuvia, joissa on hiukka monimutkaisempia tausta ja etuala -juttusia.
Niin ja käyttämäni taiteentekovempeleet rajoittuvat akryylimaaleihin, akvarelleihin, erinäisiin kyniin ja tietokoneeseen (piirtopöytä ei ole pop, vaan kasarirockia!).
Voisiko muuten tämän harjoitteluhaastesysteemin kanssa ottaa uusintakierroksen? Minä ainakin olisin mukana, löytyykö muita?
1. En osaa piirtää miehiä. Niistä tulee joko äärettömän rumia, akkamaisia tai jotakin, mikä on kaukana ihmisestä, tai sitten ne ovat tyylillisesti vääriä eivätkä istu muuhun kokonaisuuteen joita kuviin ehkä tarvittaisiin. Tämä johtuu siitä, etten olen piirtänyt ihmisiä loppujen lopuksi paljoakaan, varsinkaan juuri miehiä (ja se taas johtuu siitä, että ne tuntuivat naisia hankalammilta piirrettäviltä). Harjoittelulla ja mallista piirtämisellä kai paranisi tämäkin ongelma, saisi vaan sen kynän otettua käpälään ja paperia piirrosvälineen alle, niin a vot!
2. Kädet, jalkaterät, leuat, nenät, poskipäät. Harjoittelun puutetta ja mallipiirtämisellä korjattavissa. Käsien ja nenien kanssa olen jopa kehittynyt vähän, nyt kun olen kevään aikana piirtänyt niitä vähän enemmän. Leuat, poskipäät ja jalkaterät ovat edelleen pahasti retuperällä.
3. Taustat ja maisemat, lehtimetsä, joet ja purot. Näitä olen harjoitellut erään kirjan innoittamana ja ainakin havupuiden kohdalla olen havainnut jo kehitystä, samaten kallioiden ja kivikoiden kanssa. Lehtimetsä on yhä vakava murheenkryynini ja se vaatii vielä runsaasti aktiivista harjoittelua, jotta se sujuisi. Sommittelussakin ilmenee usein erinäisiä ongelmia, samoin erinäisten asioiden mittasuhteissa. Se paranisi luultavasti, jos piirtäisin enemmän mallista kuvia, joissa on hiukka monimutkaisempia tausta ja etuala -juttusia.
Niin ja käyttämäni taiteentekovempeleet rajoittuvat akryylimaaleihin, akvarelleihin, erinäisiin kyniin ja tietokoneeseen (piirtopöytä ei ole pop, vaan kasarirockia!).
Voisiko muuten tämän harjoitteluhaastesysteemin kanssa ottaa uusintakierroksen? Minä ainakin olisin mukana, löytyykö muita?
Suoviitta sanoi:
Mikä kirja? Minullakin on metsät ongelmallisia, voisi olla hyödyllinen.
Ihmisten piirtäminen on kyllä paljon helpompaa mallin kanssa. Minä en tosin oikein kehtaa pyytää ihmisiä malleiksi, paitsi joitain hyviä kavereita, ja siksi päädyn aina piirtämään samoja ihmisiä (silloin harvoin kun piirrän mallista) tai esim. lehtikuvista. Puolituttujakin tekisi aina mieli kysyä, varsinkin jos he ovat jotenkin mielenkiintoisen näköisiä, mutta kynnys kysymiseen on korkea, enkä muista hedän piirteitään niin hyvin että osaisin piirtää ulkomuistista. Sitä paitsi, jos piirtää puolituttuja, on hirveät paineet piirtää hyvä kuva. Ehkä otan itseni vähän liian vakavasti
Kokeilkaapa ihan mielenkiinnosta piirtää itsenne. Otatte valokuvan josta pidätte ja piirrätte sen. Voitte erottaa sen itsestänne vaikka muokkaamalla siitä haltijan, mutta kokeilkaa piirtää omia piirteitänne. Se on yllättävän vaikeaa, mutta olen kerran onnistunut tekemään kohtalaisen onnistuneen kuvan itsestäni. Tosin siitä on jo vuosia. Muuten ihmisten piirtäminen on hankalaa ja pyrin välttelemään sitä. Suurin ongelma on mittasuhteissa ja siinä ettei mikään raaja sojota ihan kummasti johonkin suuntaan. Käytän monesti peiliä apuna kun yritän katsoa asentoja joillekin ruumiinosille.
Suoviitta
Hobitti
Se oli sellainen viime vuonna ilmestynyt Maisemat-niminen opus, jonka on kirjoittanut Kimmo Pälikkö. Siinä oli käteviä puita. Sen sisältö ilmeisesti löytyy netistä. En ole kytännyt, mutta kirjassa lukee osoite.Päärynä sanoi:
Haa, minä piirrän itsestäni jos jonkinlaisia kuvia tämän tästä, koska täytyy harjoitella sarjakuvablogia varten. En vaan voi skannailla niitä, enkä tehdä koneella kuvan kuvaa, kun se kone, johon skanneri käy, on edelleen huollossa (ja se on ollut siellä jo vaikka miten kauan, kohta soitan sinne).Jaamar sanoi:
Muuten kyllä välttelen hyyppästen piirtämistä aika lailla, ellei noita puolihuumorilla väkerrettyjä systemointeja lasketa joukkoon. Vakavamielistä muotokuvaa en ole piirtänyt koskaan ikinä milloinkaan, edes yrittänyt. Kerran sellainen piti tehdä vesivärein koulussa, mutta suttasin kuvastani slightly modified me -version. Se oli sellainen kuva, jossa oli vähän minun oloiseni tyyppi (oli se jonkin verran näköinen) jossain metsässä kyttäelemässä. Opettaja kyllä tykkäsi kuvasta, mutta se on muutenkin hämärä tapaus, en luota sen sanaan kuvan uljaudesta. Mutta juu. Voisi koklailla itsensä piirtelyä ihan kunnolla, näin vaihteen vuoksi.
Kotona ihmisiä piirrellesäni käytävä tavallinen keskustelu:
Minä: Laita käsi näin. *näyttää miten*
Äiti: Näinkö? *laittaa käden johonkin asentoon*
Minä: EI NIIN! *ottaa äitiä käpälästä ja venkslaa sen oikeaan asentoon* Pidä tuo.
Äiti: Käsi vässyy.
Minä: ELÄ liikuta, minä piirrän! *piirtopiirto* Nyt voi lopettaa.
Äiti: *käsi normiasentoon*
Minä: Ei kun eipä voikkaa, laitappa takasi se.
Äiti on vakiomallini ihmisten erilaisia asentoja varten, kun taas kasvoja ja sen sellaisia varten käytän nettiä ja lehtiä. Ennen en piirtänyt ihmisiä ikinä, nyt olen yrittänyt alkaa vähän opetella piirtämään moisia - mukavuudenhalu ja laiskuus vaan menevät monasti edelle työn raskaan raatamisen, ja harjoittelussa on usein hyvin hiljaisia kausia, jolloin keskityn kuusiin ja kallioon.
Isilmírë
Kuukivi
Jaamar sanoi:
Imo vielä parempi on asettua peilin eteen ja ryhtyä kuvantekoon. Joskin kasvot tulevat silloin piirretyiksi/maalatuiksi peilikuvana, harvalla meistä on niin epäsäännölliset ja toispuoliset piirteet, että tästä olisi suoranaista haittaa. Peilin edessä saa ihan eri tavalla tutkittua ilmeitä ja yksittäisiä pieniä piirteitä kuin valokuvaa syynäämällä. Oman kokemukseni mukaan ainoa varsinainen miinus tässä menetelmässä on se, että mitään pepsodent-hymyjä tai muita edustusilmeitä ei oikein saa ikuistettua: keskittyminen kuvan tekemiseen näkyy vakavana ja keskittyneenä ilmeenä myös lopulisessa kuvassa.
Myös minun heikkouksiini kuuluu maisemien tekeminen. Olen joskus istunut pellon laidalla kynän ja luonnoslehtiön kanssa, mutta ei siitä kauhean vakuuttavaa jälkeä syntynyt. Pitäisi varmaan tehdä sama, mutta vesivärien, ei kynän kanssa. Ja käyttää vain yhtä väriä, että saisi haettua nimenomaan niitä valoisuus- ja terävyyseroja, jotka antavat maisemalle syvyyttä.
Ja siitä päästäänkin suoraan toiseen heikkoon alueeseeni: olen hyvin vahvasti profiloitunut piirtämiseen, kuvien tekemiseen viivalla. Pelkkien pintojen käsittely ei luonnistu, ellen todella pinnistä. Tähänkin auttaisi edellä mainitsemani valöörimaalausten tekeminen paitsi maisemista, niin mistä tahansa muustakin. Kun vain saisi aikaiseksi. On niin paljon helpompi tehdä ensin viivat ja sitten vain värittää =)
Suoviitta
Hobitti
Minä en ole mahdottoman selkeästi piirtäjä tai maalaaja, vaikka enemmän piirtäjäksi luokittaudunkin. Kuluneen talven aikana on tullut opeteltua juttusia akvarellien kanssa ja siitä onkin tullut minulle jopa paremmin hallitsemani väline, kuin ennen päävälineeni puuvärit. Siispä minun pitäisi oikeastaan harjoitella juttusia niiden puuvärien kanssa, ne kun ovat olleet taas pitkään unohduksissa. Akryylimaaleillakin olen maalaillut, mutta niistä (sen kummemmin kuin öljyväreistäkään) en hirveästi tykkää, lähinnä siksi, että ne ovat aika isotöisiä ja minä olen laiska ja huonohermoinen ihminen. Sekin korjaantuisi varmaan sillä, jos saisi joskus jotakin erittäin kunnollista ja hienoa valmiiksi niillä.
Hoksasin itsessäni uuden huonon puolen taiteilijana, nimittäin Suuren ja Mahtavan Aloittamisen Vaikeuden. Se hankaloittaa työskentelyä paljon, koska kun kärsii aloittamisen vaikeudesta, ei vain tule aloitettua töitä ja niitä ei silloin myöskään tule tehtyä ollenkaan joten harjoittelua ei ole eikä kehitystä tapahdu ja sitten aloittaminen on vielä vaikeampaa. Olen monesti joutunut pakottamalla pakottamaan itseni aloittamaan jonkun työn ja joka kerta olen joutunut huomaamaan että alkuhankaluuden jälkeen kaikki on paljon iisimpää ja työntekokin jatkuu varsin ilolla, vaikka aloitus tosiaan olisi varsinaista pakkopullaa. Toisaalta, joskus taas inspiraatio iskee sellaisen volttimäärän voimalla, että työ on pakko aloittaa siinä silmänräpäyksessä.
Olen muuten joskus testaillut erinäisiä ihmisenpiirtotapoja ja piirrellyt itsestäni simppeleitä viivapiirroksia joskus, mutta mitään realistista en ole yrittänyt (koska en ole saanut aikaiseksi).
Hoksasin itsessäni uuden huonon puolen taiteilijana, nimittäin Suuren ja Mahtavan Aloittamisen Vaikeuden. Se hankaloittaa työskentelyä paljon, koska kun kärsii aloittamisen vaikeudesta, ei vain tule aloitettua töitä ja niitä ei silloin myöskään tule tehtyä ollenkaan joten harjoittelua ei ole eikä kehitystä tapahdu ja sitten aloittaminen on vielä vaikeampaa. Olen monesti joutunut pakottamalla pakottamaan itseni aloittamaan jonkun työn ja joka kerta olen joutunut huomaamaan että alkuhankaluuden jälkeen kaikki on paljon iisimpää ja työntekokin jatkuu varsin ilolla, vaikka aloitus tosiaan olisi varsinaista pakkopullaa. Toisaalta, joskus taas inspiraatio iskee sellaisen volttimäärän voimalla, että työ on pakko aloittaa siinä silmänräpäyksessä.
Olen muuten joskus testaillut erinäisiä ihmisenpiirtotapoja ja piirrellyt itsestäni simppeleitä viivapiirroksia joskus, mutta mitään realistista en ole yrittänyt (koska en ole saanut aikaiseksi).
K
kielo
Vieras
Oma piirustus-maalaus-ahdistukseni on työn aloittaminen ja liiallinen itsekritiikki. En tiedä, kärsinkö valkoisen paperin pelosta, sillä joskus joku työ on todella helppo aloittaa ja joskus taas sitä kynää tulee vain pyöriteltyä tyhjän paperin päällä, eikä ideoita tule millään. Oma kauhuni tässä tilanteessa on se, että alan päilemään omaa mielikuvitustani. Onko se kulunut loppuun? Olenko pitänyt liikaa taukoa edellisestä kerrasta? Ovatko taitoni ruostuneet?
En usko, että se on mielikuvituksen puutettakaan, sillä mielikuvitukseni on välillä hieman liiankin vilkas. Ongelmana saattaa olla sekin, että turhaudun liikaa. Ölyväri- tai vesivärimaalauksesta tai piirustuksesta ei tule lainkaan sellainen, minkälaisena näin sen pääni sisällä. Se turhauttaa varsin tavattomasti omalla tavallaan, sillä siinä päässä luodussa kuvassa on juuri se tunnelma, jonka haluaisi teokseensa eikä sitä sitten näy lainkaan siinä.
Liiallista itsekritiikkiä olen potenut jo tuollaiset kolme vuotta ja luulen, että tämä johtuu entisistä lukio aikaisista kuvataideopettajistani. He eivät antaneet minulle(tai monille muillekaan, olemme keskustelleet tästä useampaan otteeseen) lainkaan vinkkejä työn tekemisen aikana, vaan palautetta annettiin vasta työn valmistuttua. Se oli hirveän raskasta katsoa kuvaa jälkikäteen, kun kommentteja tuli näin: "tuo olisi kannattanut tehdä jo alkuvaiheessa eri tavalla", "tällä tavalla olisit saanut enemmän syvyyttä kuvaan", "miksi teit noin etkä näin". Ja vielä huomata ne kaikki virheet joka kerta kun katsoo kyseisiä tekeleitä. Lisäksi nämä opettajat eivät rohkaisseet yhtään kuvataiteen tekemiseen. Tästä tuli sitten sellainen tunne, että kaikki tunnit ja kurssit olivat vain sellaisia, että kunhan ne suoritti niin oli hyvä. Ja jos jotain teit väärin, niin teit sen todella huonosti ja siitä tuli aivan valtavat itsetunto-tuskat ja epäilyjä omien kykyjensä suhteen.
Minulle kun on tärkeää, että saan palautetta koko ajan, kuten kaksi muuta kuvaamataidon opettajaa ovat minulle ennen lukiota tehneet. Olen vieläkin todella kiitollinen heille kaikesta siitä kannustamisesta ja mielenkiinnosta kuvaamataidon suhteen. Eli näköjään erilaisia opettajia on joka lähtöön.
Kuvataidepainotteisen lukion loputtua revinkin ja poltin kaikki sen aikaiset teokset ja se ihan totta helpotti, vaikka kuulostaakin täysin järjettömältä. Ehkä oppisin myöhemmin katselemalla kyseisiä töitä, mutta itsestäni unohtaminen tuntuu paremmalta.
Ehkä olen liian ankara itselleni vieläkin omien töitteni suhteen. Kaipaan ja rakastan kuitenkin sitä tunnetta kun pääsee siihen luomis-tunnelmaan (flow) ja unohtaa ympäriltä kaiken muun. Ei ole mitään muuta kuin minä, kynä ja paperi. Sekä mielikuvitus.
Tällä hetkellä omia suupieliä ylöspäin vetää todella hienosti onnistunut muotokuva siskoni kissasta, joka on tehty öljyvärein. Eräälle ystävälleni olen tekemässä gootti-fantasia-aiheista maalausta.
Pahoittelen myös tätä omituista tunnepainotteista purkausta tähän viestiin
ops:
En usko, että se on mielikuvituksen puutettakaan, sillä mielikuvitukseni on välillä hieman liiankin vilkas. Ongelmana saattaa olla sekin, että turhaudun liikaa. Ölyväri- tai vesivärimaalauksesta tai piirustuksesta ei tule lainkaan sellainen, minkälaisena näin sen pääni sisällä. Se turhauttaa varsin tavattomasti omalla tavallaan, sillä siinä päässä luodussa kuvassa on juuri se tunnelma, jonka haluaisi teokseensa eikä sitä sitten näy lainkaan siinä.
Liiallista itsekritiikkiä olen potenut jo tuollaiset kolme vuotta ja luulen, että tämä johtuu entisistä lukio aikaisista kuvataideopettajistani. He eivät antaneet minulle(tai monille muillekaan, olemme keskustelleet tästä useampaan otteeseen) lainkaan vinkkejä työn tekemisen aikana, vaan palautetta annettiin vasta työn valmistuttua. Se oli hirveän raskasta katsoa kuvaa jälkikäteen, kun kommentteja tuli näin: "tuo olisi kannattanut tehdä jo alkuvaiheessa eri tavalla", "tällä tavalla olisit saanut enemmän syvyyttä kuvaan", "miksi teit noin etkä näin". Ja vielä huomata ne kaikki virheet joka kerta kun katsoo kyseisiä tekeleitä. Lisäksi nämä opettajat eivät rohkaisseet yhtään kuvataiteen tekemiseen. Tästä tuli sitten sellainen tunne, että kaikki tunnit ja kurssit olivat vain sellaisia, että kunhan ne suoritti niin oli hyvä. Ja jos jotain teit väärin, niin teit sen todella huonosti ja siitä tuli aivan valtavat itsetunto-tuskat ja epäilyjä omien kykyjensä suhteen.
Minulle kun on tärkeää, että saan palautetta koko ajan, kuten kaksi muuta kuvaamataidon opettajaa ovat minulle ennen lukiota tehneet. Olen vieläkin todella kiitollinen heille kaikesta siitä kannustamisesta ja mielenkiinnosta kuvaamataidon suhteen. Eli näköjään erilaisia opettajia on joka lähtöön.
Kuvataidepainotteisen lukion loputtua revinkin ja poltin kaikki sen aikaiset teokset ja se ihan totta helpotti, vaikka kuulostaakin täysin järjettömältä. Ehkä oppisin myöhemmin katselemalla kyseisiä töitä, mutta itsestäni unohtaminen tuntuu paremmalta.
Ehkä olen liian ankara itselleni vieläkin omien töitteni suhteen. Kaipaan ja rakastan kuitenkin sitä tunnetta kun pääsee siihen luomis-tunnelmaan (flow) ja unohtaa ympäriltä kaiken muun. Ei ole mitään muuta kuin minä, kynä ja paperi. Sekä mielikuvitus.
Tällä hetkellä omia suupieliä ylöspäin vetää todella hienosti onnistunut muotokuva siskoni kissasta, joka on tehty öljyvärein. Eräälle ystävälleni olen tekemässä gootti-fantasia-aiheista maalausta.
Pahoittelen myös tätä omituista tunnepainotteista purkausta tähän viestiin
ops: