Rikun raapustelut

Penteleh! Ja sinä kehtasit väittää minun olevan parempi kirjoittaja! Onneton epeli! Puijari! Nuo tarinat voittavat minun raapustukseni vaikka unissaan!

Genrensä kullakin, Rabbit, genrensä kullakin...

Sain luettua tuon erään runon/laulun ja se oli tosi kaunis. Tosiaan tunteella tehty eikä sitä mielestäni kannata alkaa mitenkään muuttamaan, jos siihen nyt joku jotain rakenteellista muutosta haluaa, minä en ainakaan. Ymmärsin kyllä mitä tarkoitit tuolla runolla vai lauluksiko sitä sanoit.

Heheheheh... Toi "räppi" versio oli aivan uskomaton! En kyllä tajua miten sen keksit tuosta Eminemin biisistä mutta sanon että aivan ilmiömäistä! Loistavaa! Ei voi muuta sanoa.

En nyt jaksanut lukea kuin tuon hammastahnan ja vähän tuota real Kingiä, mutta täytyy sanoa, että sinulta kyllä löytyy kirjoittajan lahjoja jos tuon hammastahnankin raapustit ihan tuosta vain.
Olet lahjakas kirjoittaja... Oletko harkinnut kenties kirjailijaksi ryhtymista? No joka tapauksessaaivan huippuja

Eurocon ja Nova-kilpailu ovat ohi, joten voin viimeinkin julkistaa kaksi jo puoli vuotta valmiina ollutta novellia! Ensimmäinen ("Sielun peilit" eli Ramon.doc) pääsi 11. sijalle koko kilpailussa, jossa osallistujia oli satoja. Ja tietenkin vain kymmenen ensimmäistä saivat palkintoja ja kunniaa. :/

Tuo toinen sai sitten tyytyä kauemmaksi. Liikaa Gaiman -lainausta, luultavasti.

http://www.darkestside.net/stuff/Ramon.doc (noin 20 sivua)
http://www.darkestside.net/stuff/tutkimattomia.doc (noin 5 sivua)

(Molemmat tarinat sisältävät lievää väkivaltaa, ensimmäisessä on lisäksi lievää kiroilua).

Juups, ajattelinpa laittaa jonkinlaista kommenttia tuosta War of the Wars- tarinan ensimmäisestä osasta. Toista en ole vielä ehtinyt lukea ja nyt väsymys alkaa jo painamaan sen verran että lukemisesta tuskin tulisi enää yhtikäs mitään.

Mutta asiaan. Kokonaisuudessaan ensimmäinen osa on todella hyvä. Kirjoitus on melkeinpä tyylipuhdasta ja henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja todentuntuisia.
Mem’nanin maailmaa ja varsinkin Centrodonia on kuvailtu hyvin. Kokonaisuus pysyy hienosti hallinnassa tarinan jokaisessa käänteessä ja tapahtumat etenevät loogisesti.
Juoni tempaa myös mukaansa heti alusta pitäen. Kerronta on juuri oikeassa suhteessa yksityiskohtaista ja vastaavasti laaja-alaista. Lukemista ei halua keskeyttää.
Tarinan alku on myös hyvä. Siinä ei ainakaan minun mielestä ole yhtään liikaa kuvailua taikka historiaa. Se vaan auttaa paremmin pääsemään sisälle itse maailmaan ja kuningaskunnan toimintaan aina neuvostosta lähtien.
War of the Wars:issa näkyy myös tietty omaleimaisuus ja kirjoitustyylissä on mukava tempo. Sitä on yksinkertaisesti ihana lukea

Hienoa, ihmiset todella jaksavat lukea yli 50-sivuisen tarinan! Pelkästään se on tarpeeksi, että jaksan jatkaa kirjoittamista.

Sain eräältä rakkaalta ystävältä viimein kritiikkiä Lokki-tarinasta; hänen mielestään olin tehnyt tarinan lokin aivan liian ihmismäiseksi, your thoughts? (Tosin en koskaan yrittänytkään tehdä lokista tavallista lokkia - en tosin ihmistäkään, joten kämmi on sattunut minulle).

Ja ah; Unien peilit voi kohta lukea myös englanniksi, nimellä Dreamings. Lisäksi The War of the Wars -saagan kolmas (ja viimeinen) osa on noin puoliksi valmis, sitäkin voi jo odotella. Voin iloisesti sanoa, että mielestäni se on saagan paras, verisin, masentavin ja juonenkäänteisin osa (keskimmäinen jäi vähän lällyksi linkiksi, IMHO).

WotW:n jälkeen minulla ei ole suurempia suunnitelmia - luultavasti keskityn taas Mem'nan -tarinoihin, joita voi sitten lukea Mem'nanin kotisivulta ( http://www.darkestside.net/memnan ).

Tämä on jatko-osan Xelyn novellille 'Existence' (joka löytyy Xelyn omasta topicista Nuotiolla). Suosittelen lukemaan sen ensin (vaikkakin tämänkin tarinan pitäisi toimia itsenäisenä kokonaisuutenakin).

------

Unexistence

Verhot avautuivat automaattisesti, niin kuin ne tekivät joka aamu kello 6:30. Auringonvalo (tai generaattorilla luotu tekovalo, en osannut erottaa niitä vielä toisistaan) tulvahti sälekaihtimien läpi huoneeseen ja silmiini. Käänsin kylkeä paetakseni takaisin pimeyteen ja uniini, mutta epäonnistuin.

Vaimoni heräsi vieressäni. Hän kuoli noin kolme vuotta sitten. Kuten joka aamu, hän tervehtii minua ja hymyilee minulle. Suutelen häntä, vien sormiani hänen pitkien hiustensa läpi ja katselen hänen syviin silmiinsä. Tunnen hänen hengityksensä.

Noin kerran kuukaudessa tapahtuu se, joka tapahtui tänä aamuna. Vaimoni asettuu selälleen makaamaan, hänen lempeä ja pehmeä äänensä muuttuu mekaniiseksi ja hänen kurkustaan kailottuu ääni. "Simulaatio on loppunut. Mikäli haluatte jatkaa simulaatiota, ottakaa yhteys lähimpään Living Dream Inc -pisteeseen. Tämän simulaation malli oli 34X-12/7B "Emilia", mukailtu käyttäjälle Toni Kalevi Nykänen." Sitten vaimoni hiljentyy ja katoaa. Minun täytyy käydä tänään Living Dreamissa uusimassa simulaatio.

Nousen karheasti vuoteesta; en ole ajanut partaani pitkään aikaan. En ole käynyt kolmeen vuoteen töissä, vaan elänyt pelkällä sosiaalituella. Lasten elättäminen oli ollut hankalaa ensimmäisen vuoden, mutta nyt me pärjäämme.

Lapseni syövät roskaruokaa. Päivästä toiseen. Ja pelailevat pelejä. Kaikki kolme. En muista milloin viimeksi puhuin heille - ehkä muutama viikko sitten.

Käyn kaatamassa kahvia. Aina välillä - kun simulaatio on vanhentunut ja olen yksin - kuvittelen vaimoni viereeni ja puhelen hänelle. Lapset eivät tunnu välittävän tästä tavastani. Otan usein kaapista vahingossa kaksi kahvikuppia, tajuan virheeni ja laitan toisen takaisin. En ole uskaltanut heittää mitään vaimoni tavaroita pois - simulaatio voi käyttää niitä.

Pelasivatko lapseni koko yön tietokoneella? Ehkäpä. Kuulivatko he kun rakastelin simulaa-- vaimoni kanssa eilen illalla? Tuskin. He tuntuvat melkeinpä aivokuolleilta. Ehkäpä he ovatkin. Muistan vain nuorimman syntymäpäivän, mutta kaksi vanhempaa eivät välitä heidän omistaan. Mitkä heidän nimensä olivat? En muista. Paskanko sen onkaan väliä, kun he kaikki tottelevat nimeä 'Lapsikatras'.

Lähdin aamutoimeni jälkeen Living Dreamiin - vain muutaman sadan metrin päähän talostani. Olen tullut vuosien varrella siellä tutuksi asiakkaaksi, mutta yritän ottaa heihin mahdollisimman vähän kontakia, luodakseni vaimosimulaatiostani tehokkaamman. Heillä olisi myös mahdollisuus tyhjentää muistini vaimoni kuolemaa käsittelistä asioista, luoden simulaatiosta täysin oikean, mutta en uskalla tehdä sitä. En halua-- en osaa sanoa.

Myyjä hymyilee varovaisesti ja toivottaa minut tervetulleeksi. En sano mitään. Myyjä on uusi, en ole nähnyt häntä ennen, mutta tämä on rutiinia. Hän kättelee minua pöydän yli ja kyykistyy tietokoneelleen. Minä annan hänelle rypistyneitä seteleitä ja hän katsastaa simulaatiotietoni.

"Herra Nykänen", hän aloittaa. "Simulaatiomalli 34X-12/7B - vai sanoisinko 'Emilia' - sulkeutui siis tänä aamuna. Hänen uudelleenaktivoimisensa maksaa 37,50 euroa... Onko teillä jäsenkorttimme?"

Ojennan jäsenkorttini. Saan sillä kahden euron ja viidenkymmenen sentin alennuksen vaimostani.

Myyjä syöttää tiedot koneelleen. Sitten hän hätkähtää.

"Herra Nykänen... Mallit 7Y-15/1A, 10X-13/1B ja 13X-11/1C vanhetuvat myös huomenna, haluaisitko uusia heidät nyt?"

"Mitä te puhutte?" kysyin. "Minulla on vain yksi simulaatio - vaimoni."

"Kone näyttää teidän omistavan neljä simulaatiota. Yhden naisen, "Emilia", ja kolme lapsisimulaatiota, "Mikko", "Olli" ja "Anniina". Heidän ikänsä ovat--"

"Minulla on vain YKSI simulaatio!" minä muistan karjuneeni. Hakkasin nyrkkejäni pöytään, ja myyjä hermostui. Hän ehti painaa hälytysnappia ja perääntyä. Vanhempi myyjä - minullekin tuttu - säntäsi huoneeseen ja rauhoitteli minua.

"Herra Nykänen, rauhoittukaa, antakaa minun selittää." Rauhoituin. Hän jatkoi. "Teidän lapsenne kuolivat noin vuosi sitten. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta ilmoitan, että olette pitäneet heidän simulaatioitaan talossanne tuon ajan - ja pyyhkineet joka kerta muistinne asian tiimoilta. Haluatteko tehdä tämän jälleen?"

En voinut uskoa sitä. Lapseni olivat kuolleet. He söivät roskaruokaa kotonani ja he ovat kuolleet.

"Mi-minulla ei ole ra-rahaa", mumisin. Myyjä hymyili valkoisten viiksiensä takaa.

"Herra Nykänen, olette kanta-asiakkaamme. Annamme teille muutaman kuukauden ilmaisaikaa lastenne suhteen. Lisäksi laitamme pienen 'nipotusohjelman' vaimoonne, joka käskee teitä hankkia lisää rahaa ensi kertaa varten. Kuulostaako tämä hyvältä?"

"Kyllä. Kiitos. Kiitos."

"Tyytyväinen asiakas on ilomme. Jos nyt astuisitte Unohduskammioomme, niin teidän ei tarvitsis enää pelätä... Tänne päin, hyvä herra..."

Minä hymyilin. Huomenna en muistaisi tuota hymyä.

--------

Kritiikkiä mulle heti nyt.

Ihan mielenkiintoinen juttu, joka tosin tuo selvästi mieleen Vanilla Sky:n, oletko nähnyt?
Teksti on sujuvaa, ja vie kyllä mukanaan. Kirjoitusasusta sellainen juttu, mikä tekisi lukemisen miellyttävämmäksi olisi, että kappaleen vaihdot ja dialogin erotus ei olisi rivin mittainen, vaan yhtenäistä tekstiä mieluummin. Nyt jotenkin töksähtää siinä kohtaa, kun tekstistä tulee runsaan dialogin takia aukinaisen ja "harvan" näköistä.
Jeh, muista en ole kommentoinut, kun en mitään järkevää sanottavaa ole keksinyt.
Taito kirjoittaa sinulla on. Ja taito kertoa.

Tuo sinänsä on tarinan ensimmäinen versio (eli raakaversio), mutta halusin julkaista sen jo nyt, koska en tiedä onko minulla koskaan aikaa korjata sitä. Raakaversion tein muistiolla, josta rivinvaihdot johtuvat.

VanillaSkyn olen nähnyt parikin kertaa, mutta tietoisesti en sitä hakenut tällä novellilla (pakko myöntää että näissä on jotain samaa, vaikka simulaatiot toimivatkin täysin erilailla tässä novellissa kuin VS:ssa). Anyway, ideana oli vain löytää scifille ominaista 'sense-of-wonderia'. Ja ehkäpä jopa onnistuinkin (ainakin vähän).

[Tässä viestissä oli eräs Rusketusraidat-filcci, joka oli niin karmean huono, että se oli pakko editoida pois. Parempi filcci alemmassa viestissä].

Lisää PMMP-filcciä.

Sithien valta
PMMP: Rusketusraidat

Heeeelvetin hyvin menee!

Sä kysyt multa miksi oon vihainen,
naamassa näät punamustan tatuoinnin.
Mulla on sulle pikkuinen salaisuus
Palpatine onkin Darth Sidious.

Tapetaanko pois kaikki Yodat ja Jartsat?
Viljellään kuolemaa!
Aloitetaan taas kerran Sithien valta!
Jedit joutaa Tuonelaan!

:,: Heeeeeelvetin hyvin menee! :,:

Galaksi pian me valloitetaan,
wookieet, jawat ja huttit orjuutetaan.
Mä mietin usein kenet seuraavaks tapan,
valitsen Jedin, jonkun vanhan papan.

:,: Tapetaanko Senaatti ja oikeistolaiset?
Keisari ruulettaa!
Orjutetaan kohta kaikki lapset ja naiset!
Vader jo tuulettaa! :,:

Jedit ne luulee,
ettei ne kuole,
Windu jo nuolee
saapastain.
Jedit ne luulee...

:,: Tapetaanko pois kaikki Yodat ja Jartsat?
Viljellään kuolemaa!
Aloitetaan taas kerran Sithien valta!
Jedit joutaa Tuonelaan! :,:

Kun olin kasvanut korsien yli,
varteni taivaaseen tavoittanut,
uskoin uskaltavani maailmaan,
luulin lapsuuden läpäisseeni,
ja astuin pois pelloltani,
taakseni jätin kukkakedon.

Vaan mitäpä tarjosi maailma?
Mitä antoi avaruus?
Piikkejä polviini pistettiin,
sydämeni surulla särjettiin,
aivoni autiudella aukaistiin,
sieluni pimeydellä sokaistiin.

Niinpä palajain kotiini taas,
tyydyn omaan osaani,
olin sitten suuri tai pieni,
tärkeä tai tavallinen,
peto tai pelkuri,
rikas taikka köyhä,
niin sinua minä rakastan,
armaani syliini suljen.


Minulla on pyörinyt päässäni Kalevala-mitta jo vähän aikaa, se piti vain saada pois. Tässä kuitenkin syy siihen, miksi kirjoittelen mieluummin novelleja kuin runoja.

No eksyinpä minäkin tänne nuotioon lueskelemaan ja ajattelin pistää ajatuksiani joistain jutuistas...

Universumikaakao oli ihan ykkönen! Siinä tulee niin hyvin esille se kuinka pientä kaikki loppujen lopuks on. Ja muutenkin se on kirjotettu sujuvasti ja mielenkiintosesti.

Siitä päiväkirjajutusta en tahtonut löytää päätä enkä häntää, vaikka hupaisa ja varsin osuva kirjoitus olikin. Tai siis löysin pään ja hännän, mutta jonkun aikaa (aika kauan) piti pohtia. (Julmetulla päänsäryllä voi olla asian kanssa jotain tekemistä.)

Menee vähän offiksi, mutta sitä "Am I dead?"-juttua en yksinkertaisesti pystynyt lukemaan. Näin nimittäin siinä sanan covalent bonds ja jo tutuksi käyvä vatsanpohjassa asustava kuvotuksen tunne alkoi taas... Meillä on nääs kemian kokeet ens viikolla!!!! Apua...

"Sithien valta" on aivan uskomattoman hyvä. Ja vaarallinen päänsärkyisille, nauru nääs saa pään räjähtämään... tuli huomattua. Mutta joo harkitse Kissin pilalaulujen sanoittajaksi palkkautumista.

Mitään pitkiä en voinut lukea, kiitos kirotun päänsäryn, mutta palailen tänne toiste ja sitten saat ehkä niistäkin jotain palutteenpoikasta.

Tässä se tulee, eli pisin tarinani koskaan. Tämä on siis kirjoitettu NaNoWriMo -kilpailua varten (lukekaa lisää sen omasta topicista). Sanoja on tällä hetkellä noin 22,000, mutta 50,000 sanan raja pitäisi mennä rikki ennen kuun loppua. Tämä on siis vielä keskeneräinen tarina, ja erittäin kiireellä kirjoitettu. En odota, että joku tämän jaksaisi lukea, mutta annanpa teille mahdollisuuden.

Tarina kertoo miehestä, joka juo, polttaa, käyttää huumeita, kiroilee kuin merimies eikä ole muutenkin saamassa taivaspaikkaa. Hän herää krapulassa, eikä muista edellisillasta mitään. Kun hän lähtee tutkimaan asiaa, hän löytää kaverinsa raa'asti murhattuna. Tästä lähtee liikkeelle sotku, joka vie antisankariamme ympäri maailmaa metsästäen johtolankoja murhaajan löytämiseksi. Siinä sivussa pitäisi vielä saada päätettyä, ollako uusi Messias vai eikö olla.

http://www.darkestside.net/stuff/nano.doc (noin 22,000 sanaa tällä hetkellä)

Exit

Puoli kymmentä kauppaa,
tusina harmaata toimistoa,
toista sataa savuista baaria.
Jokaisesta löytyy uloskäynti,
mutta yksikään niistä ei johda
Ulos.

Vain toiseen samanlaiseen paikkaan,
toiselle uloskäynnille.

Mitä helvettiä ihmisen pitää
tehdä löytääkseen uloskäynnin?

Hei-hoo, kokosin kaikki hengentuotteeni yhdelle sivulle, sieltä voi käydä katsomassa.

http://www.darkestside.net/stuff/artistic

tai

http://virhe.org/jasen.php?nick=%60Riku

Teiniangstia, huonoa runoutta vai ylikyynistä filosofiaa? Päättäkää te ja antakaa palautetta.

Blurred is your world,
and yet whet we offer the light,
to help you in your fight,
in the regions unheard,
you will not accept to see,
locking us away and abandoning the key.

It is not happiness you seek,
for such thing does not exist.
Your vision is covered in mist,
and there is no love for the meek.

Happiness, a mere illusion,
invented by those who believe in love,
the never-ending deception of the foul,
is the mind's own pollution,
and without it you will fear,
mind-forged manacles I hear.

If love ever existed, 'tis now dead,
like a corpse's rotten tongue,
forgotten by all and every one,
only with lies and deceives to be fed.

Harmony is your destination and tool,
loneliness your ultimate aim.
And nothing more can you ever tame,
for love is meant for the fool.

(Blakelta otettu lainaus tahallinen.)

Tarinasi ovat loistavia! (Ainakin ne, jotka luin. Ja varmasti kaikki muutkin. Voin ainakin uskoa jo lukemieni tarinoiden perusteella.) Niitä lukee ilolla! Ryhdy ihmeessä kirjailijaksi! Eipä tähän kyllä löydy mitään lisättävää. En lukenut niitä englanninkielisiä, sillä en ole mitenkään kauhean hyvä englannissa. Taisin kyllä yhden sellaisenkin lukea, mutta en nyt kuitenkaan kaikkia.

My past

For a moment, I thought I was happy.

I thought I had handled it all pretty well. No one had ever noticed a thing, not during my deepest depression nor during my darkest hour. The blood had been washed off my hands. I still had friends. I had a healthy relationship with a woman I loved. I was able to control myself, my actions and my emotions. I felt... normal. Satisfied. Perhaps I even had an illusion of happiness.

I cannot say at which point everything started to go wrong. When the great invisible hand stopped controlling my world and let it sink in chaos. The same thing it had done six months ago. I remember that it was cold. Not cold as a general winter, but cold as the space between worlds. I felt I wasn't the only one who was cold. Everyone were. And it was going to get worse.

I fell in love with another woman. Or a girl, whichever you are happier with. She was everything my companion was not. No matter how hard I tried, I could not tell what harmony she could give me only with her mere existence. Maybe it was that time I realised that things were going straight towards Hell. And do not misunderstand me, I do not blame her for it, nor anyone else but me. Perhaps she was one of those persons who gave me the power to live this far, and write my tale.

Perhaps she got fond of me, too. I never had the time to realise it. It was the shortest Autumn of my entire life. We had fun. I got used to her presence. We even kissed a few times. It should've felt wrong, but it didn't. It never did.

I'm blabbering, sorry. All this is irrelevant. Or perhaps not irrelevant. Maybe this is the prelude for the later events. In that case, I must tell everything and leave nothing untold. The story is not about a girl, or girls, or a baby, or any certain event. This is a story of my life, or so I would presume.

Back to the story. Our romance, however, was short, like a flame that burnt too brightly and got extinguished quick. And as the mortal eye gets accustomed to the flame, it still sees it burning bright after there is nothing more than smoke. For a time. And this was the beginning of my depression, my journey through misery and uncontrolled self-pity, which I had hated and loathed when I was... well, sane.

You do not know what powers and emotions drove me to the next decision. Neither did I. The events of the last summer were haunting in the background, but they were never real to me. I never could have imagined that they were the reason for my irrational and childish behaviour. The events. I had not told them to anyone at this point. If you have the will to read forward, I will reveal everything, although none of you will believe it is true. And how could I blame you? It is better if you do not believe it. For both of us.

After I woke up to the reality and realised I could never kindle that flame back to life again, I felt alone. The coldness struck, but I didn't know why. I lived with, hoping it would go away. The voices of my self-pity warned me that I could never make anyone happy, only hurt people. At that time, it seemed so correct. It was about to change, but change is never constant.

I met another girl. I had known her for a long time, as a good friend, but only when she comforted me for days (or was it weeks?) because of my previous love (or affection? Crush? Irrational emotion made by misguided chemicals in my brain?) I really met her. Got known to her, accustomed to her naturalness and sympathetic character. I promised myself I would not do the same mistakes I had done in the past: fall in love, attach or let the flame burn too quickly.

I did it anyway. All three basic mistakes. And I paid for it, I think.

She naturally left me for another man. What could I offer her? She gave me happiness, passion, sympathy, comfort, anything I could ever want. I couldn't offer her anything. I could only suffocate her with my irrationality and depression. I cannot blame her. I still miss her. Probably more than any other woman of my life.

This story does not include everything I experienced. Some of it I have forgotten, some of it I do not want to tell, some of it is irrelative. That is why the aim of this story is not to describe my feelings at any given time, but more likely to attempt to explain my actions.

I thought I was going insane. Some agreed with me. For some, I was able to hide my feelings.

And for her, I did the worse thing I could've done. I told her nothing, but something else forced me to tell something. I didn't want it to go that way.

I got a message from her. A text-message, that is, to my cellular phone. "What did you to him?", it asked. And everything, EVERYTHING, came back to my mind. The last summer. Of course I couldn't tell her. She didn't know, and I didn't want her to know. She would have hated me for that.

"In how many pieces he was?", she asked me then. So she knew. I didn't know how. I wasn't able to contemplate rationally at that point. "Six", I answered.

"Was it you?" "I don't know."

"Who was with you?" "I can't remember."

"What is it doing to you know?" "It's screaming."

Then, unexpectedly, she asked, worried: "Who is screaming?"

And I told her everything. I shouldn't have.

I don't remember much of it. Call it a psychological firewall or something of that sort. I wasn't drunk or in drugs. I hadn't taken anything, as far as I can remember. The first memory I have is the shovel in my hand. I was in a forest, and it was dark. Someone was behind me, but I can't remember who. Maybe there were more people, but I can't remember. I was digging. First I couldn't remember or understand why, but I kept going.

The hole got deeper. And deeper. I didn't know that it was already too deep, I just kept going. I already knew why I was digging it. I wanted it to be deep, so know one could find it.

I must have dug for hours, but finally the hole was done. I grabbed the plastic bag beside me, turned it upwards and emptied its contents to the hole.

I do not know why I did that. I could have just thrown the bag in. The pieces of the baby fell in, one by one. One of the legs got stuck to the grip of the bag, and I had to shake it away.

Six pieces. Both legs, both arms, the head and the middle section. I didn't know whether it was a boy or a girl, the genitalia was covered in blood.

They were at the bottom of the hole, in disorder and messy. For some reason I laid on the ground and reached my hand to the hole. I arranged the pieces in order, so that it didn't look just like a pile of meat. It looked like a baby.

I had to cover it of course.

Then blackness. I can't remember how I got to the forest, or out of there. I don't know whose baby it had been (mine?) or who had killed it (me?) or why I had to bury it. The next thing I remember was that I was walking in a park, in confusion, trying to find a place where I could wash my hands. I had blood and dirt on them.

You don't have to believe any of this. Still I can promise you, that it is all true.

And now, those events have come back to my mind. Maybe they never left.

But now, I can hear the baby again. It's crying. It's cold. I buried it too deep. It's in six parts and it's too fucking cold.

I don't know what to do. I can't remember where I buried it.

It's too deep.

---------

Tositarina.