[RT] Pajupuun tarinoita ja runoja

Title: Tarinoita ihmiselämästä
Author: Pajupuu
Rating: PG-13
Genre: Sen kun tietäisi. Luulisin, että angst...
Warnings: Jotain "rankkoja" juttuja...

A/N: Olin eräänä päivänä yksin kotona ja vähän synkällä tuulella, joten aloin kirjoittaa näitä. Kuolemaa, synkkää arkea ja huumeita... Mii laiks... :roll: Kyseessä on siis aika synkkää kamaa, jos joku ei näitä ficcarin sanaston käsitteitä tunne.

Tarinoita ihmiselämästä

*************

Amsterdam, 1998
Hän kävelee pitkin sateesta kiilteleviä katuja. Hän yrittää löytää diilerinsä. Edellisen piikin vaikutus on kulunut pois jo kauan sitten, ja hänen olonsa on hirvittävä. Hän ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin heroiinia, joka liukuisi piikistä siististi suoneen...

Märät hiukset putoavat kasvojen eteen, mutta hän pyyhkäisee ne pois. Alkaa olla kiire. Tanskalainen ei pidä putiikkiaan auki kovin myöhään. Hän oli löytänyt tämän kerran ojasta puolikuolleena ja aikonut jättää sinne, mutta mies oli luvannut heroiinia puoli-ilmaiseksi. Typeryyksissään hän oli suostunut auttamaan. Vähitellen hinta oli kuitenkin kallistunut, ja lopulta hänen oli alettava myydä itseään saadakseen rahaa huumeeseen.

Kuten muutkin.

Jalka potkaisee katukiveä, ja hän melkein kaatuu. Hoiperreltuaan pari askelta eteenpäin hän kiroaa ja jatkaa eteenpäin samaa, tuskaista vauhtia. Jostain kuuluu lapsen itkua. Luultavasti jollain slummin asukkaalla on uusi äpärä. Hän ei ollut aikaisemmin kuullut täällä itkua. Tai sitten se ei ole lapsi. Tällainen elämä on painostavaa jokaiselle, joka tätä polkua pitkin kulkee.

Vihdoin. Tuttu, punertava valonsäde paistaa kadulle puoliksi avonaisesta ovesta. Hän tarttuu kahvaan ja repäisee ränsistyneen puuoven auki. "Hei", hän kähähtää surkealla, tupakan käheäksi tekemällä äänellään. "Tarvitsen piikin..."

Tanskalainen tulee toisesta huoneesta ja katselee häntä arvioivasti. "Viimeisestä ollut pidemmän aikaa, vai?" mies kysyy näennäisen tuttavallisesti.
Hän nyökkää vain, ja urisee hermostuneena: "Onko sinulla sitä piikkiä?"

"Onko sinulla rahaa?"

Hän nyökkää ja kaivaa kuluneen takkinsa taskusta epämääräisen kasan seteleitä, kymppejä, kaksikymppisiä. Tämän päivän tuotto. Juuri ja juuri riittävästi piikkiin, ja siltikin hän jää velkaa miehelle. Taas.

Mies nappaa rahat itselleen ja kääntyy. Hän ottaa pienen pussin valkoista jauhetta laatikosta ja kaataa osan siitä hopeiseen lusikkaan. Sitten hän napsauttaa sytkäriin liekin ja pitää sitä lusikan alapuolella. Vähitellen jauhe sulaa värittömäksi nesteeksi. Mies heittää sytkärin pöydälle ja ottaa esiin piikin, johon vetää nesteen ja ojentaa sen hänelle.

Hän ottaa sen vastaan tärisevin käsin ja käärii vasemman käden hihan ylös. Alta paljastuu tikkumaisen laiha käsivarsi, josta suonet näkyvät selvästi. Hän läimäyttää pari kertaa napakasti kyynärtaivettaan saadakseen suonen esille ja työntää sitten piikin sisään ja painaa hitaasti heroiinin suoneen nauttien jo etukäteen tunteesta, joka häneen pian leviää. Lopulta hän vetää piikin ulos ja heittää huoneen nurkassa olevaan koriin. Se ei ole roskakori, vaan tanskalainen käyttää vanhoja piikkejä puhdistettuaan ne ensin summittaisesti. Kumpikaan ei välitä siitä.

Hän nyökkää tanskalaiselle ja lähtee. Hän pärjää tupakalla ja lääkkeillä seuraavaan piikkiin asti. Kun hän astuu sisään asuntoonsa ja kuulee vauvan itkun, hän häpeää taas itseään ja sitä, mitä on tehnyt. Rahalla olisi saanut hänelle ja lapselle ruokaa. Mutta hän kulutti sen piikkiin.

Halu on liian voimakas. Halu päästä hetkeksi eroon slummin kurjuudesta.

*************

New York, 2001
Menestyvä manhattanilainen liikemies hyvästelee vaimonsa ja kaksi sievää lastaan aamulla ja lähtee töihin menestyvään yhtiöön. Hän ajelee pitkin ruuhkaisia katuja uudella BMW:llään ja viheltelee iloisesti. Mittatilaustyönä tehdyt vaatteet sopivat hyvin ja ovat kalliista kankaasta tehdyt.

Mies ajaa auton omalle parkkipaikalleen ja lukitsee ovet noustessaan siitä. Hän napsauttaa kaukosäätimestä varashälyttimen päälle ja viheltelee yhä matkallaan hissiin. Hän tervehtii hyväntuulisesti työtovereitaan ja hymyilee kaikille, jopa kymmenennessä kerroksessa vastaantulevalle siivoojalle. Yleensä hän ei edes huomaa palvelusväkeä.

Hän saapuu työhuoneeseensa, vastaan ottaa sihteeriltään pinon tulleita viestejä ja syventyy hetkeksi selaamaan niitä. Sen jälkeen hän vastaa kaikkein kiireellisimpiin, juo kupin kahvia ja alkaa neuvotella sopimusta uuden asiakkaan kanssa. Siihen liikemies kuluttaa kolme pitkää tuntia, ja syntyneen sopimuksen kunniaksi päättää ostaa itselleen lounastauolla leivoksen.

Hän menee nyt - kuten ennenkin - lounaalle parin korttelin päässä sijaitsevaan kahvilaan. Hän pitää sen tunnelmallisesta ilmapiiristä ja hyvästä palvelusta. Nyt - kuten ennenkin - hän ostaa lounaaksi juustosämpylän kupin kahvia ja ottaa vielä lasin vettä. Leivoksen lisäksi, siis. Hän istuutuu vakiopöytäänsä syömään. Se sijaitsee ikkunan ääressä, ja syödessään mies aina samalla tarkkailee ohikulkevia ihmisiä. Heitä on moneen junaan: köyhiä ja varakkaita, mustia ja valkoisia, punkkareita, hiphoppareita ja hippejä.

Mies on juuri lopettelemassa lounastaan, kun hän kuulee kaukaa räjähdyksen, ja näkee ihmisten juoksevan. Hän maksaa nopeasti lounaan ja ryntää ulos muiden mukana. Suuri savupilvi tulee pohjoisesta päin. Hänen toimistoltaan päin. Kun hän pääsee näköetäisyydelle siitä, hänen henkensä salpautuu.

Tornitalo on liekeissä, ja sen kyljessä on ammottava aukko. Siinä näkyy pienen lentokoneen jäännökset. Mies katsoo suu kauhusta ja järkytyksestä ammollaan taloa, eikä edes kunnolla tajua, että poliisit vaativat häntä siirtymään taaksepäin. Vasta kun he alkavat työntää häntä kauemmas, hän havahtuu ja alkaa kävellä vapaaehtoisesti poispäin, vilkuillen silti vielä olkansa yli. Joka puolella juoksee ihmisiä, ja pelastusyksikköjä saapuu paikalle. Mies onnistuu näkemään autonsakin parkkipaikalla: nyt sen päällä on suuri kappale tornitalon seinää.

Äkkiä kuuluu uusi räjähdys. Mies katsoo viereistä tornitaloa ja näkee sen melkein sortuneen. Toinen lentokone on lentänyt päin sitä. Yksi olisi ehkä voinut olla sattumaa, mutta tämä on jo selvä tapaus.

Terroristeja.

Mies ei ole koskaan ajatellut heitä sen enempää. Mitä ne tuolla Irakissa riehuvat, eivät ne kuitenkaan tänne tule. Turha toivo. Osa äsken vaurioituneesta rakennuksesta sortuu ja mies hypähtää pelästyneenä taaemmas, vaikkei ole enää kovin lähellä. Hän katsoo vielä kerran torneja ja lähtee sitten surullisena kävelemään kotiinpäin.

Illalla hän seuraa vaimonsa kanssa uutisia lasten jo nukkuessa. Television kuva on täynnä kauhua ja hävitystä. Satoja on kuollut, ja kymmeniä viety sairaalaan. Rauniot palavat vielä. Myöhemmin, maatessaan sängyssä, yrittäessään nukkua, mies alkaa itkeä. Vasta yt hän alkaa ymmärtää tapahtuneen. Melkein kaikki hänen työkaverinsa ovat kuolleet. Kymmenennen kerroksen siivoojakin on luultavasti kuollut. WTC-torneja ei enää ole.

Mikään ei ole enää kuten ennen.

*************

A/N: Että tällaista... Kommentteja olisi ihan kiva saada, en ole ennen tällaista angstia tehnyt.

Vau...!

Siis vau...olen monenmoisia tarinoita sun muita lukenut ja täytyy sano että nuo ovat parhaimmasta päästä. Ne saivat ajattelemaan, että minulle ja minun perheelle ja kelle tahansa voi käydä noin. Ne ovat loistavia...jatka ihmeessä...! Luen mielelläni tarinoita ja novelleja jotka saavat minut ajattelemaan muita ja itseäni!

Aivan ihania ! Ne sai miut ajattelemaan muita eikä vain itteäni.

Valonkantaja (R, adv, rom, AU) FR (jatk. 15.5.)

Title: Valonkantaja
Author: Pajupuu...
Rating: R
Genre: romance, adventure, mystery
Warnings: AU, pikkuisen OOC, SPOILAA reippaasti Kristallisauvan käskyläistä, sisältää suoria pätkiä ja loppuratkaisun! Myös muutama ruma sana...
Disclaimer: Salvatore... *halipusittaa miekkosen rusinaksi* Hups...
Summary: Anya joutuu Toriliin, koska hänellä on osansa eräässä vanhassa ennustuksessa...
A/N: En ole ihan varma tsydeemeistä, joten tungen tämän samaan topicciin... Ihan oikeasti, antakaa minulle joku uusi kaava näihin... Ja kommentoikaa.

*************

Valonkantaja


Osa I: Pettureita ja tuttuja tuntemattomia

Anya polki apinan raivolla koulusta kotiin päin. Vihreät kuuset ja syksyn ollessa nyt jo pitkällä, keltaisiin asuihin pukeutuneet koivut vilahtelivat ohitse. Kyyneleet kirvelsivät tytön silmissä eikä hän nähnyt niiden lävitse kunnolla. Miten Natasha oli saattanut! Hän kuuli yhä entisen ystävänsä äänen:

"Haluatteko te tietää kenestä Anya tykkää?"

"Kerro", olivat muut huutaneet kuorossa ja katsoneet häneen silmät ahnaasti kiiluen. Hän ei koskaan ollut tehnyt mitään, mille muut olisivat voineet nauraa. Olisiko nyt aika?

Natasha oli hymyillyt pilkallisesti. "Se on yks tyyppi yhdestä kirjasta", hän oli sanonut.


"No ei mikään ihme!" joku huusi. "Se muutenkin käy melkein joka päivä nussimassa niitä kirjoja!"

Joukko remahti nauruun. Anyan silmissä kiiltelivät kyyneleet, kun hän katsoi Natashaa epäuskoisena. "Miksi?" Hänen äänensä oli heikko, tuskin kuiskausta kuuluvampi. Natasha vain nauroi.

"Olen kyllästynyt sinun niuhotukseen ja yliälykkyyteen ja 'isintyttö'-käytökseen. Minä en enää halua olla sinun kaveri ja se vaan järjestyy parhaiten näin!" Natasha katseli muita. "Sen nimi on Artemis Entreri. Salvatoren kirjoissa tää tyyppi on salamurhaaja, ja meidän pieni Anya-parka on ihan lääpällään siihen ja kirjottelee tarinoita siitä ja itsestään. Eikös ole säälittävää?"

Ilkeä nauru kaikui aukiolla. Anya katseli sumein silmin koulutovereitaan, joista osa oli ollut hänen ystäviään. Natasha ainoa, johon hän oli saattanut luottaa. Äkkiä tyttö tiesi mitä tehdä.

Hän käveli tyynesti Natashan luokse. "Hyvästi", hän sanoi kylmästi. Kun Natasha kääntyi katsomaan häntä siniset silmät hivenen hämmästyneinä, Anya täräytti nyrkkinsä Natashan ohimoon. "Terveisiä Tarterukseen."


Sitten hän oli kääntynyt rauhallisesti ympäri, ottanut pyöränsä telineestä ja lähtenyt paikalta jättäen tyrmistyneet oppilaat taaksensa.

Kotiin päästyään Anya oli jo hivenen tyynempi. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään siltä varalta, että jompikumpi vanhemmista olisi kotona, ja astui sitten sisään.
Talo oli kuitenkin tyhjä. Anya huokaisi helpotuksesta ja harppoi raput yläkertaan jättäen kuluneen farkkutakkinsa eteisen naulakkoon. Kun huoneen ovi sulkeutui Anyan takana, hän huusi ääneen muutaman sekunnin. Se helpotti hieman. Vielä nautinnollisempaa oli kuitenkin laittaa Metallican levy soittimeen ja kääntää volyymi lähes täysille.

Anya istui tuoliin ja kuunteli musiikkia. Hänen hermonsa rauhoittuivat, ja hänen raivonsa alkoi haihtua metallin soidessa - naapureiden mielestä - turhan kovaa. Mutta Natashan ystävä hän ei siltikään olisi enää koskaan.

Yhtäkkiä Anyalle tuli kumma tunne, ettei hän ollut huoneessa yksin. Hän pyörähti ympäri tuolillaan...

... ja joutui silmäkkäin punahiuksisen naisen kanssa. "Hello", tämä sanoi epävarmasti englanniksi.

"Hi", Anya sanoi ällistyneenä ja hiljensi nopeasti soittimensa. "In the Nine Hells, who are ye?"

Nainen hymyili rauhoittavasti. "I am Catti-brie. Warrior of the Icewind Dale and Mithril Halls." Hänen katseensa liisi säikähtäneenä ympäri huonetta. "What is this place?"

Anya, joka uskoi, ettei tämä voisi olla sen epätodellisempaa - Catti-brie muka! - päätti antaa virran viedä. "This is my room", hän vastasi ja hymyili hieman. "Too small, I think." Sitten hän katsahti miettivästi Catti-briehen. "Why are ye here?"

Naisen ilme muuttui ärsyyntyneeksi. "It was Harkle", hän vastasi. "That stupid wizard didnŽt get his spell work." Sitten hän naurahti. "Well, actually I didnŽt even think it could work."

Anya nauroi. "He is Harpell", hän vastasi ja mielessään rypisti otsaansa mietteliäänä. "That can explain everything!"

(A/N: Kaikki nyt varmaan jo tajusikin, että Faerûnissa puhutaan yleiskielenä englantia... Mitä? No en minä sitä tiedäkään, aattelin vaan...)

Naisen ilme muuttui varautuneeksi. "Mistä tiesit Harklen sukunimen?" hän kysyi ja nousi täyteen pituuteensa. "En maininnut sitä."

Anya kohotti kätensä. "Älä huoli; olen kuullut Harklesta aiemmin. Tai no, lukenut kirjoista. Hän on hupaisa persoona." Tyttö mietti miten selittäisi tarkemmin nähdessään, että Catti-brie ei ymmärtänyt. "Katsos, tässä maailmassa Abeir-Toril on vain mielikuvitusmaailma. Ja kaikki sen asukkaat, haltiat, kääpiöt, ihmiset, maahiset, puolituiset, örkit, peikot... Kaikki on vain mielikuvitusta."

Punahiuksinen nainen lysähti takaisin sängylle istumaan. "Minä kuulin, kun Harkle selitti sitä joskus, mutta en uskonut, että hän oli tosissaan..." Hänen äänensä särkyi.

Anya huokaisi. "Älä ajattele sitä, jos se pelottaa... Tai hämmentää", hän lisäsi nähdessään naisen loukkaantuneen ilmeen. "Minä olisin ollut onnellinen jos olisin todella tiennyt, että Faerûn on olemassa." Hänen ilmeensä muuttui unelmoivaksi. "Rakastan sitä paikkaa ja aikaa."

Catti-brie katsoi häntä tutkivasti. "Mitä osaa siitä?"

"A..." Anya sulki suunsa kauhuissaan. Se oli melkein lipsahtanut häneltä. "Aseita", hän sitten lopetti lauseensa. "Ne ovat hienoja. Ja miekkataistelut..." Väristys kulki hänen lävitseen. "Kun luen kirjaa... Minä melkein näen ne! Se on uskomattoman... lumoavaa kokea se kaikki, kuin olisit mukana. Lopulta minä kai halusinkin olla mukana."

Catti-brie pudisti päätään ajatellen kaikkea sitä kuolemaa, minkä oli nähnyt. "Ei", hän totesi lujasti. "Et sinä halua. Se ei ole pelkkää tarinaa, jossa joku henkilöhahmo kuolee. Siinä kuolee oikeita ihmisiä. Se ei ole lumoavaa." Hän katsoi tyrmistyneenä tyttöä, joka nauroi itsekseen.

Anya lopetti lyhyeen. "Anteeksi", hän sanoi, ja ohut hymy piileskeli yhä hänen huulillaan. "Muistin vain Bonaducet." Hän pudisti hymyillen päätään. "Danica ei oikein tykännyt Entreristä." Äkkiä hän vilkaisi syyllisen näköisenä Catti-briehin. "Mutta sinä et tiedä... Niin. Aivan."

Ihmisnainen, jonka salamurhaajan nimi oli jähmettänyt paikoilleen, aukaisi suunsa. "Miten sinä tiedät, kuka se... Kuka se hirviö on?" Samassa hän näytti oivaltavan vastauksen. "Kirjoista."

Tyttö nyökkäsi. "Kirjoista tietysti, miten muutenkaan?" Hän katsahti mietteliäänä naista. "Cadderly ei sitten ottanut yhteyttä teihin?" Catti-brien vaietessa Anya nyökkäsi itsekseen. "Ei. Olisikohan Drizzt..? Ei tuskin edes hän olisi huomannut sitä, vaikka Crenshinibon olikin voimallinen..."

"Kristallisauva? Miten se tähän liittyy?" Catti-brie katsoi kummissaan tyttöä. "Tiedän, että se oli viimeksi Jarlaxlen hallussa, mutta miten niin oli voimallinen? Kuka olisi pystynyt vastustamaan sen kutsua?"

Anyan ilme muuttui ovelaksi. "Etkö arvaa? Drizzt pystyi kerran..." Kun naisen ilme ei muuttunut, hän jatkoi: "Mieti, tiedän että älyät sen kohta." Hän katsoi Catti-Brieta suoraan silmiin. "He ovat muutenkin niin samanlaisia."

Oli hetken hiljaista. Sitten Catti-brien ällistynyt puuskahdus: "Entrerikö?"

Tyytyväinen Anya nyökkäsi. "Drizztin 'muuri', joka esti Kristallisauvan houkutukset, koostui moraalista. Entreri rakensi sen puhtaasta itsekurista ja syvälle juurtuneesta itsenäisyyden tarpeesta." Tyttö pudisti hienoisesti hymyillen päätään. "Se on kunnioitettavaa - jokseenkin."

Catti-brien ilme kuvasti epäuskoa. "Oletko varma?" hän kysyi. "Jos olet nähnyt unta..." Tytön päättäväinen päänpudistus pyyhki pois loput vastaväitteet.

"Se on totta. Entreri on muutenkin muuttunut. Hän on - en tiedä, inhimillisempi kait." Hän virnisti. "Tiedän että kuvittelen suurimman osan muutoksesta, mutta osa on totta. Hän ei ole sellainen kuin ennen." Anya huokaisi, sillä naisen ilme ei ollut muuttunut. "Hyvä on", hän sanoi alistuneesti, "kuuntelehan tätä."

Catti-brie katseli estelemättä, kun tyttö otti hyllyltä kirjan, avasi sen tietystä kohdasta ja alkoi lukea:

-------------
"Molemmat miettivät tätä kysymystä - eihän sinulle nyt jäänyt epäselväksi, keistä puhun? - kun niityn yli heidän korviinsa kantautui ääni, vaikuttava mutta melodinen, voimaa uhkuva. "Pysähtykää ja antautukaa!" se sanoi.
Entreri ja Jarlaxle kääntyivät yhtenä miehenä siihen suuntaan ja näkivät yksinäisen hahmon, haltianaisen, kauniin ja viehättävän. Hän lähestyi heitä avoimesti, hienotekoinen miekka sivullaan.
"Antautukaa?" Jarlaxle mutisi. "Onko kaikkien pakko käskeä meitä antautumaan? Ja pysähtymään? Emmehän me edes liikkuneet?" - hetki, selaan hieman eteenpäin - kas tässä. "Jos jäätte lähelle Korkealentoisen Hengen luostaria", Cadderly siis puhuu, "tietäkää että joudutte todellakin vastaamaan minulle teoistanne ja tietäkää että minä tarkkailen teitä."
"Pelkkä ajatuskin saa minut vapisemaan", Entreri sanoi ennen kuin Jarlaxle ehti lausua samanhenkisen, joskin tahdikkaamman vastauksen."
-------------

Anya kohotti katseensa kirjasta. "Hän todella halusi tuhota sen, tajuatko? Hän inhosi sitä." Tyttö käänsi katseensa takaisin kirjaan.

-------------
"Salamurhaaja veti tikarinsa irti - hän muuten tappoi BergŽinyon Baenren - ja kääntyi ympäri nähdäkseen miten Danica pärjäsi.
Hän näki miekan iskevän naiseen, näki hänen perääntyvän, näki pimeyden kehän laskeutuvan hänen ylleen.
Entreri hätkähti kahden mustan haltian - liian kaukana, että ehtisi apuun ajoissa - kiertävän vastakkaisiin suuntiin naisen sivuille ja ryntäävän tuohon pimeyteen miekat ojossa. Hetki, hieman eteenpäin... Mustan haltian kurkku oli murskautunut niin, ettei se saanut vedettyä enää henkeä, mutta vaikka Danica - Cadderlyn vaimo, muistat varmaan - olisikin kuullut tuon rauhoittavan äänen, se ei olisi paljon hänen toivoaan vahvistanut.
Hän ei pysynyt jaloillaan, hän tiesi, eikä tajuissaan.
Artemis Entreri, kaikkea muuta kuin liittolainen, oli yhä hyvin selvästi elossa ja hyvin, hyvin lähellä."
-------------

Anya vilkaisi naiseen. "Salamurhaaja pelasti Danican tunneleista. Hän olisi voinut jättää tämän kuolemaan ja paeta, mutta pelasti tämän. Samoin kuin hän teki Jarlaxlelle varastaessaan Kristallisauvan. Ei, älä kysy." Hän jatkoi lukemista, ja puheaikeissa ollut Catti-brie sulki suunsa.

-------------
"Entä toteutuiko Zaknafeinin ennustus?" Entreri kysyi.
"Jos toteutui, liittyykö siihen jonkinlainen paljastus Artemis Entrerille?" Jarlaxle kysyi viekkaasti. "Kertoisiko tieto Drizztin ja Jarlaxlen voimista Entrerille jotain olennaista? Miten Artemis Entreri uskoo pärjäävänsä Drizzt DoŽUrdeniin verrattuna?" Sitten kriittinen kysymys: "Uskooko Entreri todella kukistaneensa Drizztin?"
Entreri katsoi Jarlaxlea pitkään, mutta tuijottaessaan hänen ilmeensä pehmeni väistämättä. "Onko sillä väliä?" hän vastasi, ja juuri sen vastauksen Jarlaxle halusi kuulla uudelta ja, hänen mielestään, pitkäaikaiselta kumppaniltaan. Älä kysy mitään. Yksi juttu vielä. Tärkein oikeastaan. "Kuinka monet Artemis Entrerin uhreista yllättyisivätkään?" Jarlaxle kysyi ajatukseen - eli siihen, että Artemis pelasti Danican - takertuen.
"Kuinka monet Artemis Entrerin uhreista ansaitsivat muuta kuin mitä saivat?" salamurhaaja tokaisi takaisin.
Siinä se nyt oli, Jarlaxle tiesi, oikeutus varjoissa eletylle elämälle. Jossain määrin drowin, joka oli selviytynyt paljon synkempien varjojen katveessa kuin mitä Entreri oli koskaan nähnyt, oli rehellisesti myönnettävä sen todenperäisyys. Ehkä tätä taustaa vasten Artemis Entreriin liittyi paljon enemmän kuin mitä päällepäin näkyi. Siitä huolimatta tämä tappajan siirtyminen oikeudenmukaisuuden puolelle tuntui oudolta ja ihmeelliseltä tapahtumalta."
-------------

Anya sulki kirjan ja katsoi vakaasti Catti-briehin. "Ehket ymmärrä vielä," hän totesi, "mutta tulet ymmärtämään." Hän ojensi kirjaa. "Tässä, ota tämä. Lue se ja muista, että kaikki mitä se kertoo, on totta." Hän naurahti. "Se on kuin ennustus. Käänteinen, tosin."

Nainen otti epäröiden kirjan käteensä ja katsoi sitä kuin käärmettä. Hän aikoi jo ojentaa sen takaisin, kun Anyan pisteliäs huomautus sai hänen kätensä pysähtymään:

"Aiotko jatkaa vihaasi ja inhoasi ja helliä sitä sylissäsi kuin lasta? Sinun ei tarvitse olla hänen ystävänsä tai edes nähdä häntä enää, mutta älä kuluta voimiasi turhaan vihaan. Anna ihmisille tilaa muuttua."

Catti-brie tunki kirjan tiukasti takaisin laukkuunsa. "Pidän tätä hyvin", hän lupasi. "Tulet saamaan sen takaisin."

Anya katsoi häneen tiukasti. "Älä petä minua. Älä ole ulnŽhyrr."

Nainen hätkähti kuullessaan varmastikin drownkielisen sanan. "Mitä se - "

Anya katsoi hämmästyneenä kuinka Catti-brien ääriviivat äkisti sumenivat ja nainen katosi. Tyttö tiesi tämän palanneen Faerûniin. "Lue se", hän kuiskasi itsekseen, "ja mieti." Sitten hän katsoi ulos ja tiesi mitä itse tekisi.

-------------

A/N: Okei, täynnä... 1) Englannin kielioppivirheitä 2) Jarlaxlen ja Entrerin ihannointia 3) Surkeita ideoita 4) Huono itsetuntoa 5) Toivoa saada palautetta 6) Hieman lisää Jarlaxlen ja Entrerin ihannointia Palautetta?

*****************************************************************************

Osa II: Ennustus
Catti-brie rojahti pöllämystyneenä suurehkon huoneen lattialle yhä jatkaen lausettaan. "...oikein tarkoittaa?" Hän makasi hetken maassa ja nousi sitten seisomaan joutuen silmäkkäin melko nuoren, jäntevän näköisen miehen kanssa. "Cadderly!" hän huudahti ilahtuneena. "Mitä sinä täällä teet? Eikö Carradoonilta ole pitkähkö matka Mithrilsaleille?"

Deneirin pappi hymyili ja osoitti huoneessa olevalla pyöreällä tammipöydällä lepäävää paperikääröä ja sen vieressä olevaa arkisen näköistä miekkaa. "Nuo ovat tuoneet minut tänne."

Nainen asteli pöydän luokse ja aikoi jo ottaa miekan käteensä, kun seinän vierustalta syöksähti musta haltia, joka iski hänen kätensä pois miekan lähettyviltä. "Älä! Olisit kuollut ennen kuin tuntisit kylmän teräksen." Miespuolinen haltia katsoi häneen tiukasti laventelinsinisillä silmillään. "Siihen ei voi koskea - ei edes hanskoilla."

Catti-brie katsoi tuimannäköistä drowia arvostelevasti. Sitten hän halasi tätä nopeasti mutta lujasti. "Mukava nähdä sinuakin, Drizzt DoŽUrden."

Drizzt hymyili. "Samoin", hän sanoi. "Mutta muista mitä sanoin; miekka on vaarallinen. Mies on kuollut sen vuoksi."

Ihmisnainen kauhistui. "Ei kai...?"

"Tuntemattomia", valkohiuksinen haltia sanoi poistaen karmeat epäilykset, jotka olivat täyttäneet Catti-brien mielen. "Varas, joka yritti viedä sen väkisin." Hän värähti kammosta. "Ole onnellinen, ettet nähnyt sitä. Mutta ehkä hänen pitäisi selittää, mitä tuossa paperissa on."

Catti-brie kääntyi katsomaan pappia. "Mitä ne ovat?" hän kysyi epäilevästi. "Kirottuja?"

Cadderly pudisti päätään. "Ei kirottuja. Miekka on luullakseni tarkoitettu tietylle henkilölle. Pergamentti vihjaa siitä. Siihen on kirjoitettu jonkinlainen ennustus."

Kuparinpunaiset hiukset heilahtivat, kun Catti-brie harppasi käärön luo. "Ennustus?" hän mutisi itsekseen ja kääri paperin auki. Sitten hän laski sen pöydälle ja laittoi luiset paperipainot sen päihin, jotta se pysyisi auki. Hän alkoi lukea ääneen.

"Älkää pelätkö, mun tummat lapseni, jotka yössä elätte. Vaikka olette kulkeneet harhaan, en ole ma teitä rankaiseva, vaan tuova luoksenne Valonkantajan ja Pimeydenkantajan, Soturit, jotka päättävät Anastajan kulun niin tällä maailmantasolla kuin muillakin. Toinen on saapuva muualta, toinen on täältä. Toinen on valo, toinen pimeys, niin kuin toinen on elämä, toinen kuolema; toinen nainen, toinen mies. Yhdessä he ovat Voima, ottavat käsiinsä Salatun miekan ja Äänettömän Kuoleman ja haastavat Anastajan mittelöön, josta vain toinen osapuoli on selviävä hengissä. Tietäkäätten lapseni, että Aikojen Alussa jokin meni hirvittävällä tavalla pieleen ja te jouduitte Anastajan kouran puristukseen, te, jotka olitte määrätyt mun lempeään ohjaukseeni. Soturit ovat muuttava kaiken ja asettava Maailmankaikkeuden oikeille raiteilleen. Asettakaatten toivonne heihin, lapseni, ja uskokaa heihin. Jättäkää taaksenne Lukkikuningattaren opit ja seuratkaa Sotureita valoon, mun luokseni."

Catti-brien lopetettua huoneeseen laskeutui käsin kosketeltava hiljaisuus.

Lopulta Drizzt katsoi pergamenttia lukenutta Catti-brieta ja kysyi sitten Cadderlyltä: "Puhuuko se droweista?"

Yksinkertainen oli kysymyskin, joten siihen oli oltava yksinkertainen vastaus. "Puhuu."

Mannunvartija nielaisi. "Mitä se tarkoittaa?" hän ihmetteli. "Mun luokseni, valoon... Mitä se on?"

Deneirin palvelija istuutui tuolille ja viittasi toisiakin istuutumaan. "Luulen että meidän on puhuttava tästä", hän totesi. "Ennustus jatkuu ja se kertoo kuinka Valonkantaja ja Pimeydenkantaja löytyvät."

"Joten he ovat nainen ja mies?" Catti-brie varmisti.

Cadderly nyökkäsi. "Ovat. Löytämisestä vielä: naisella on tietynlainen koru, ja mies on 'Luopion arkkivihollinen', mitä se sitten tarkoittaakin. Mutta ennustus itsessään... Se on poimittu Eilístraeen palvelijattarien kokoelmasta. Samoin kuin miekka - jonka muuten uskon olevan ennustuksessa mainittu Salattu miekka. Joka tapauksessa..." Pappi huokaisi. "Tätä on hieman vaikeaa selittää, mutta yrittäkää pysyä perässä."

Catti-brie ja Drizzt nyökkäsivät vaitonaisina ja kumartuivat lähemmäs nuorekasta miestä kuullakseen tarkemmin.

"Ennustus", Cadderly jatkoi mietteliäänä, "kertoo kuinka vanhat tapahtumat asetetaan kohdalleen. Tarkastellaan asiaa näin: kauan sitten jotain piti tapahtua, mutta kävikin onnettomuus ja tapahtuma joutui väärille raiteille. Nyt nämä 'Soturit' voivat korjata vahingon. Eli droweista piti tulla Eilístraeen palvelijoita - 'hyviä' - mutta he joutuivatkin Llothin palvelijoiksi - 'pahoiksi' - ja nyt Soturit ovat tulossa tappamaan Llothin, jotta Eilístraee saa lapsensa takaisin."

Drizzt vihelsi. "Suurta. Lähes mahdotonta, mutta teoriassa se voisi toimia." Hän kohensi ryhtiään pehmeässä nojatuolissa. "Miten me löydämme nämä Soturit?"
"Miksi juuri meidän pitäisi löytää heidät?" Catti-brie kysyi vastustellen. "Miksi juuri nyt?"

"Siksi", Cadderly sanoi, "että ennustus kertoo siitäkin. 'Kaksi kertaa nuori ollut tietää, kun Soturit ovat tulossa.'" Hän huokaisi syvään. "Se olen minä. Näin merkin unessa. Aika on nyt."

Pitkään he vain istuivat ja miettivät asiaa kukin tahollaan. Lopulta kaikki tulivat samaa johtopäätökseen. Heidän olisi löydettävä Soturit ja autettava näitä parhaansa mukaan. Kukaan ei epäröinyt, kun heillä oli mahdollisuus päästä eroon Lukkikuningattaresta.

Drizzt rikkoi hiljaisuuden. "Tiedän, mistä löydämme Pimeydenkantajan." Muut katsoivat epäuskoisina häntä. Drow vain nyökkäsi. "Sehän puhuu Luopion arkkivihollisesta? No, jos Entreri ei vielä ole lähtenyt Calimportista..." Hän jätti lauseen lopun ilmaan roikkumaan.

Cadderly ähkäisi tukahtuneena. "Ei! Kuka tahansa muu, mutta ei häntä!" Hän nousi ylös tuolistaan ja alkoi kävellä edestakaisin. "Vaikka se olisikin hän, ei Entreri suostuisi! Hän vihaa pappeja, eikä missään tapauksessa toimisi liitossa yhdenkään kanssa, paitsi ehdottomassa pakkotilanteessa. Tiedän kokemuksesta."

Vaikka tummaihoinen haltia hämmästyikin miehen puheista, Catti-brie oli heti tilanteen tasalla. "Silloin kun tuhositte Crenshinibonin", hän sanoi ja nyökkäsi. "Ymmärrän."

Pappi ja drow puhuivat yhtä aikaa.

"Miten sinä tiedät siitä?"

"Kun he mitä?!"

Nainen katsoi tarkasti Cadderlyyn. "Eräs tyttö kertoi sen minulle. Siellä missä olin." Catti-brie jätti kertomatta kirjasta, jonka oli saanut - syystä, jota ei itsekään ymmärtänyt. "Hän kertoi siitä, miten tuhositte sen. Miten Entreri pelasti vaimosi ja tappoi BergŽinyon Baenren."

Drizzt DoŽUrden oli lievästi sanottuna ihmeissään. "Kun Entreri teki mitä?" Hän katsoi anovasti Cadderlyyn. "Sano, että kuulin väärin." Tämä kuitenkin pudisti päätään.

"Catti-brie on oikeassa, mutta ne asiat eivät ole nyt tärkeitä, vaan se, kuinka löydämme Valonkantajan. Ennustuksen mukaan hänellä on Eilístraeen antama koru; hopeisessa ketjussa roikkuu laatta, sormus ja kristallinen sydän."

Kuului kova paukahdus, kun Catti-brie löi nyrkkinsä pöytään. "Se tyttö! Hän puhui jotakin ennustuksesta, ja tunsi minut. Kenties hän tietää jotakin."

-------------

A/N: "Älkää peljätkö"... *häpeää* Hei pliis, mistä minä tuon löysin?! Ja tuo CB:n "Se tyttö puhui jotain ennustuksesta!"... *kaivautuu maan alle* Kaiken kaikkiaan kökkö osa. Mutta hei, te ketkä luitte ja tykkäsitte, jatkoa on tulossa... Miulla on näitä yhteensä *laskeskelee* 12 tällaista pientä osaa, ennen kuin on iskenyt inspitraatiokatkos ja tarina on joutunut jäähylle.
*************************************************************

Osa III: Asmiére admila
Muutamia päiviä myöhemmin, kun Anya istui kirjoittamassa tietokoneensa ääressä, hän äkkiä vaistosi jotakin ja katsoi jälleen taakseen. Nytkään hän ei ollut yksin huoneessaan. Hänen vuoteensa edessä seisoi Catti-brie. Anya ei sanonut mitään, sulki vain koneensa ja nappasi repun lattialta. "Olen valmis", hän sanoi.

Catti-brie peitti hämmästyksensä ja nyökkäsi. "Tule." hänen vierelleen avautui portti. Anya astui siitä sisään, ja kaikki muuttui mustaksi.

Hän heräsi myöhemmin ja huomasi makaavansa laverilla. Hän kohotti varovasti päätään ja näki olevansa yksin huoneessa. Tyttö nousi istumaan ja katseli ympärilleen.

Huone oli pieni. Siellä ei ollut kuin laveri jolla hän istui, pieni pöytä ja kaappi, jossa roikkui vaatteita. Anya penkoi sieltä esiin joitain sopivia ja vaihtoi ne päälleen. Hän kiinnitti juuri hiuksiaan, kun oveen koputettiin. "Tule sisään", hän sanoi rauhallisesti.

Ovi aukesi ja musta haltia astui sisään. "Muut odottavat sinua."

Anya nyökkäsi Drizztille ja tämä poistui. Hän silmäili hetken vaatteitaan, laittoi muutaman oman veitsensä taskuihinsa, piilotti korun vanhasta tottumuksesta paidankauluksen alle ja astui ulos ovesta. Drizzt odotti häntä ulkopuolella ja johdatti hänet hämäriä käytäviä pitkin saliin. Nyt siellä olivat myös Bruenor kääpiökuningas, Wulfgar Beornegarin poika ja Regis puolituinen. Kaikki istuivat pyöreän pöydän ääressä. Keskellä pöytää lepäsi arkisen näköinen miekka. Drizzt johdatti Anyan tyhjälle paikalle. Anya istuutui ja sitten Drizzt siirtyi omalle paikalleen.

Tyttö antoi katseensa kiertää jokaisessa läsnäolijassa. Hän tunsi heistä jokaisen - Cadderlynkin, joskin huonosti. "Miksi minä olen täällä?"

Pappi itse vastasi. "Uskomme, että tiedät jotakin Eilístraeen ennustuksesta."

"Valitan", Anya vastasi ja pudisteli pahoitellen päätään. "En ole kuullutkaan mistään ennustuksista."

Hän oli kuitenkin ruvennut näpräämään koruaan, ja sen kilinä kiinnitti Cadderlyn huomion. Tämä katsoi korua tarkemmin, mutta Anya oli jo sujauttanut sen takaisin paitansa alle. "Me uskomme sinun tietävän", mies sanoi itsepintaisesti. "Mieti. Jos vaikka muistat jotakin."

Anya mietti, muttei saanut mitään päähänsä. "Olen pahoillani", hän toisti ja kohautti olkiaan. "En tiedä." Saman tien hän alkoi tarkastella pöydällä olevaa miekkaa. Se tuntui kutsuvan häntä luokseen. Katsellessaan sitä ääni puhui hänelle, ja hän alkoi ymmärtää. "Vai niin", hän kuiskasi itsekseen. "Siis vihdoinkin." Sitten hän katsoi vakaasti kaikkia, jotka istuivat pöydän vierellä... Ja kurotti ottamaan miekan käteensä.

"Älä!"

Mutta Bruenorin kauhistunut älähdys kuului liian myöhään. Anyalla oli jo miekka kädessään, ja hänen piirteensä näyttivät muuttuvan. Hän vanheni.

Drizztkin oli kauhistunut, sillä juuri näin oli varkaallekin tapahtunut - tämä oli vanhennut, kunnes liha oli mädännyt hänen yltään.

Anyan vanheneminen kuitenkin pysähtyi, kun hän näytti suurin piirtein hiukkaa vajaa kolmekymmentävuotiaalta, jonkin verran nuoremmalta kuin Catti-brie. "Näin tässä siis käy", hän huokaisi hiljaa. "No, kaipa se oli väistämätöntä." Sitten hän katsoi kääpiökuninkaaseen. "Pyydän anteeksi, että huolestutin teidät, Bruenor-herra. En ehtinyt selittää." Hän tarkasteli miekkaa käsillään. "Aika on koittanut." Hän pudisti hiljaa nauraen päätään. "En uskonut, että se tulisi näin pian."

Cadderly katsoi häneen tyrmistyneenä. "S-sinäkö olet Valonkantaja?" hän änkytti. Mies ei voinut uskoa sitä vieraasta tytöstä... Niin, tai naisesta oikeastaan. "Miten se on mahdollista?"

Anya kohautti olkiaan. "Olen aina tiennyt, että minulla on jotain tekemistä täällä, mutten tiennyt mitä. En uskonut, että se olisi jotain tällaista..." Hänen äänensä oli hämmentynyt.

Catti-brie katsoi häntä epäilevästi ja uskoi, että drowit olivat tuhoon tuomitut.

-------------

Anya seisoi korkealla kalliolla ja katseli sateen piiskaamaa taivasta. Hän oli ollut siellä jo jonkin aikaa, odottaen: Pimeydenkantaja oli tulossa.

Hän tunsi sen sielussaan.

Salama välähti vahvistaen sen mitä Anya oli epäillyt jo jonkin aikaa: hän ei ollut ulkona paikalla yksin. "Eikö sade haittaa sinua?" nainen kysyi tuulen riepotellessa hänen märkiä hiuksiaan.

Drowhaltia kohautti kapeita harteitaan. "Viitta suojaa minua", hän vastasi. Drizzt DoŽUrden katsahti siihen suuntaan, mihin Anya oli tuijottanut. "Odotatko jotakin?"

Naisen kasvoilla käväisi ohut hymy. "Hän on tulossa."

Vastaus oli yksinkertainen, hillitysti ja välinpitämättömästi lausuttu - silti Drizzt tiesi Anyan olevan kiihdyksissään. "En pidä siitä", haltia sanoi suoraan. "En usko Jarlaxlen kertoneen, että olen elossa."

Anya kohautti hartioitaan ja virnisti kylmästi. "Luulet liikoja itsestäsi. Hän muistaa sinut, muttei välitä siitä enää. Sinä et ole enää pakkomielle hänelle." Nainen naurahti. "Nehimiére betulille sinä et ole muuta kuin taitava miekkamies, jota hän vihaa."

Kuullessaan vanhaa kieltä kastunut musta haltia katsoi terävästi Anyaan. Äkkiä hän haukkoi henkeään, sillä Drizzt ei nähnyt enää sitä tyttöä, jonka Catti-brie oli tuonut toisesta maailmasta. Hän todella näki Valonkantajan, naisen, joka oli ennustuksen välikappale. Syystä, jota ei itsekään tiennyt, hän kumarsi kunnioittavasti. "Tervetuloa tänne, asmiére admila", hän sanoi. "Mikä teidän nimenne on?"

Anya katsoi tarkasti Drizztiin ja vihelsi matalasti. Sitten hän niiasi sirosti. "Minä olen vain Anya, Luonnon äiti." Hän painoi päänsä nöyrästi. "En muuta."

Drizzt - tai Mielikki - hymyili lempeästi. "Sinä olet odottanut niin kauan, lapsi rakas. Olet kovin kärsivällinen." Sitten jumalatar huokaisi palvelijansa suulla. "Mutta sinun aikasi koittaa vielä. Kunhan vain jaksat odottaa."

Anya hymyili. "Niin, Luonnon äiti." Hän katsoi jumalattaren viisaisiin silmiin ilkikurisesti. "Mutta milloin...?"

Jumalatar itse asiassa nauroi. "Odota vain. Huomaat sen kyllä."

Drizztin pää nuokkui hetken hänen rinnallaan ja sitten haltiasoturi nosti katseensa. "Mitä tapahtui? Minä en muista..." Hän hiljeni nähdessään Anyan hymyn.

"Ole iloinen, Drizzt DoŽUrden, Menzoberranzanin Daermon NŽaŽshezbaernonin huoneen luopio. Jumalattaresi on kunnioittanut ruumistasi läsnäolollaan." Anya katsoi häneen oudon kunnioittavasti ja toisti vakavana: "Ole iloinen."

Drow tuijotti häntä sanattomana ja mutisi sitten kunnioittavan rukouksen Mielikille. Sen jälkeen hän tarttui Anyaa käsivarresta. "Tule. Mennään sisään, ennen kuin vilustumme molemmat." Mannunvartija irrotti otteensa kun Anya läimäytti hänen kättään kevyesti.

"Odota."

Hämmentyneenä Drizzt katsoi alas. Hän erotti heikosti kaksi pistettä, jotka taivalsivat kohti Mithrilsalia ja kääpiöiden asuinsijoja. "He tulivat", hän kuiskasi ihmeissään ja katsoi naiseen. "Miten sinä tiesit?"

Tämä ei vastannut, hymyili vain. "Minä ohjaan heidät perille." Sitten hän hyppäsi vuorelta alas, suoraan reunan yli.

Säikähtänyt Drizzt ryntäsi katsomaan mihin hän meni ja ehti parahiksi näkemään heikon valonkajastuksen ja muutamien sekuntien kuluttua valon paikalla tunturihaukan, joka päästi kimakan kirkaisun ja syöksyi alaspäin.

Hän vihelsi itsekseen vaikuttuneena. "Valonkantaja. Ja Pimeydenkantaja..." Oivallus sai yhtäkkiä sijaa hänen mielestään. "Vain valoa ja valon puutetta..."
Drizzt hymyili. Epävarma ilo sai sijaa hänen sydämessään.

Ehkä kylmällä salamurhaajalla, hänen perivihollisellaan, oli sittenkin vielä toivoa.

-------------
A/N: Min tunnen nyt sielussani, että joko tuo Mielikin ilmentymä on täydellinen moka tai täydellinen idea... Kallistun edellisen puoleen. Minulla on aina tällainen outo tapa haukkua omat tekstini maanrakoon. Nämä osat ehkä tökkii ja toistavat itseään, mutta minä silti pidän niistä. <= Kaksi hyvin ristiriitaista lausetta. Palaute on yhä sallittua.
Guille: Se alku oli oikeastaan vain sysäys, että tämä kaikki lähti liikkeelle ja Anya lähti niin helposti C-Bn mukaan... Nimet oli vähän erikoisia sen takia, että se oikeastaan pysyy samana koko ajan, eikä minun korvissani "Maiju otti käyttöön voimansa ja tuhosi pahuuden, joka uhkasi fantasiamaailmaa", kuulosta kovin vakuuttavalta... *just my opinion* :roll:
*************************************************************

Osa IV: Nehimiére betul

Jarlaxle katseli edellään sitkeästi kulkevaa mustahiuksista miestä. Drow oli seurannut ystäväänsä Mithrilsaleille asti, vaikka epäilikin että he molemmat olivat järjiltään.

Muutamaa kuukautta aiemmin heille molemmille oli tullut yhtä aikaa sama ajatus lähteä pohjoiseen. Kumpikaan ei tiennyt mistä se johtui tai miten se loppuisi. Siksi he olivat - suurin varauksin - päättäneet lähteä liikkeelle. Heidän matkansa rannikkoa pitkin oli ollut karmea huonon sään vuoksi - aivan kuin etelä ei olisi halunnut päästää heitä otteestaan. Nyt he kuitenkin olivat täällä.

Äkkiä Entreri pysähtyi Jarlaxlen edessä. "Kuuletko sinä tuon?" hän kysyi ja kohotti käden korvalleen. "Mikä tahansa onkin, se tulee tänne päin."

Jarlaxle katsoi häntä kummissaan ja kuunteli sitten tarkasti. Pian hän erottikin haukan kimakat huudot jonkin matkan päästä heidän edeltään. "Se on vain haukka. Mitä sinä - "

Hänen lauseensa keskeytyi, kun pieni tunturihaukka laskeutui polulle heidän edelleen. Drow katsoi sitä kummastuneena. "Miksi se ei pelkää meitä?" Hän kohautti olkiaan. "No jaa, tyhmä mikä tyhmä. Illallisaika alkaakin olla jo käsillä." Jarlaxlen pieni loitsu keskeytyi, kun hän kuuli kuivan äänen kaikuvan päässään.

"En suosittelisi yrittämään."

Musta haltia hätkähti ja vilkuili ympärilleen. "Kuka olet?" hän sanoi ääneen. Sitten hänen silmänsä kiinnittyivät haukkaan, joka oli alkanut loistaa kovin kirkasta valoa...

Ja sitten sen paikalla seisoi nainen, jonka hiukset olivat märät. "Tervetuloa Mithrilsaleille, mestari Baenre." Nainen kumarsi eikä huomioinut Jarlaxlen kiristynyttä ilmettä. "Toivon että nautitte olostanne." Hänen ilkikurinen katseensa pyyhki yli drowin ja tämän kumppanin ja tuntui näkevän suoraan heidän sisimpäänsä. "Outo parivaljakko, te olette. Drow, josta puolet on harhaa ja puolet tappavan vaarallista. Mutta kukaan ei tiedä kumpi puoli on kumpi ja mikä sinusta on osa mitäkin puolta." Nainen käänsi päätään niin, että näki Entrerin kokonaan. "Ja sinä..." Hänen vihreisiin silmiinsä ilmestyi mietteliäs ilme.

"Olen salamurhaaja", Artemis Entreri vastasi suorasukaisesti. "Palkkionmetsästäjä ja varas." Hän kohautti olkiaan ja sanoi sitten vailla omahyväisyyttä: "Paras salamurhaaja, minkä voit käsiisi saada."

Entrerin hämmästykseksi nainen nauroi pilkallisesti. "Sinä et ole mitään. Jos veisin sinut omaan maailmaani ja laittaisin salamurhaajan perääsi, olisit kuollut ennen päivän päättymistä." Hän pyhähti. "Vaikka sinulla olisi aseet."

Ennen kuin mies ennätti sanoa jotakin vähemmän ystävällistä, nainen kohotti kätensä. "Mutta ei siitä sen enempää", hän tokaisi. "Sinä olet täällä. Seuratkaa nyt." Hän kääntyi ympäri ja katsahti ovelasti olkansa yli.

Taas loisti niin kirkas valo, ettei Jarlaxle voinut katsoa vaan hänen täytyi kääntää päätään, ja taas tunturihaukka oli heidän edessään. "Aiotteko tulla vai ette?"

Miehet kohauttivat olkiaan ja seurasivat haukkaa, joka pyrähteli aina muutaman kymmenen metriä eteenpäin ja jäi sitten taas odottamaan heitä. Lopulta vieraat saapuivat ovelle, jota vartioi tiukkailmeinen kääpiökaksikko. "Mitä asiaa?" he kysyivät ja kirveet ilmaantuivat heidän käsiinsä.

Jarlaxle otti näyttävästi suuren sulkahatun pois päästään paljastaen hätkähdyttävän mustan ihonsa. "Olemme tulleet tapaamaan kuningas Bruenoria. Meidät on... kutsuttu."

Punapartainen kääpiö katseli häntä epäluuloisena. "Minä lähetän jonkun viemään viestin Bruenor-herralle. Hän saa - " Kääpiö vaikeni ällistyneenä nähdessään naisen ilmaantuvan yhtäkkiä eteensä.

"Ei sinun tarvitse", tämä sanoi hymyillen. "Tuo tuossa puhuu totta." Naisen kalpeiden kasvojen ilme oli tutkimaton. "Bruenor tietää, että he tulevat."

Kääpiö kumarsi syvään. "Olen pahoillani, Anya", hän sanoi hämmentyneenä. "En huomannut teitä..."

Anya nauroi kevyesti ja hänen mustat hiuksensa heilahtivat. "Ei sinun pitänytkään, mainio kääpiö. Jatka nyt vartiointiasi ystäväsi kanssa. Uskon löytäväni Bruenor-herran yksin."

Entreri nyökkäsi huomaamatta hyväksyvästi naiselle. Tämä oli kätevästi kerralla vakuuttanut kääpiön heidän ystävällismielisistä aikeistaan, kohottanut tämän itsetuntoa ja varmistanut, ettei kukaan seuraisi heitä.

Mies käveli tyynesti naisen perässä sisälle. Kun ovi sulkeutui heidän takanaan eikä ketään näkynyt tyhjässä salissa, hän tarttui Anyaa käsivarresta. "Kuka hitto sinä olet?" salamurhaaja kysyi kiivaasti. "Miksi me olemme täällä?"

Nainen irrottautui nopsasti hänen otteestaan ja nyökkäsi kevyesti. "Minä olen Anya", hän sanoi. "asmiére admila. Te olette täällä, koska sinä, ystäväiseni, olet osa erästä Eilístraeen ennustusta, johon myös minä kuulun."

Artemis Entreri pudisti päätään. "Sinä olet järjiltäsi!" hän huudahti. "Minä en kuulu mihinkään ennustukseen, sinä et kuulu mihinkään ennustukseen, ja kaikkein vähiten minun kuuluisi olla täällä." Hän nauroi katkerasti. "Kohta varmaan väität, että DoŽUrden elää."

"No, nyt kun asia tuli puheeksi...", kuului sointuva ääni hänen takaansa.

Entreri kääntyi hitaasti ympäri hämärässä salissa. Hänen äänensä oli pelkkä pihahdus, tuskin kuiskausta kuuluvampi. "Ei ole mahdollista..." Palkkionmetsästäjän silmät laajenivat hänen nähdessään arkkivihollisensa: drowmannunvartija Drizzt DoŽUrdenin.

Musta haltia näpräsi jumalattarensa Mielikin symbolia, joka oli veistetty vasaraluupäätaimenen luusta ja roikkui nahkahihnassa hänen kaulallaan. "Tässä minä olen", hän sanoi tyynesti ja levitti äkkiä kätensä. "Mitä aiot tehdä? Haluatko yhä taistella?"

Salamurhaaja katsoi häntä huvittuneena. "Taistella? En enää." Hän katsoi tiukasti Jarlaxleen. "Haluan selityksen." Jarlaxle, joka oli tähän asti ollut vaiti, rykäisi vaivautuneena.

"Minä tein sen - no, järjestin kaiken, jotta sinä saisit mielenrauhasi takaisin." Hänen vaaleansiniset silmänsä siristyivät mietteliäästi. "Luulen että tein sen, koska sinä olet ystäväni."

Entrerin katse muuttui etäiseksi, aivan kuin hän olisi muistellut jotain. Lopulta hän naurahti. "Kai niin sitten." Hän kumarsi suurieleisesti. "Rikoksesi on anteeksiannettu." Sitten mies katsoi taas Anyaan. "Koskapa hänkin oli elossa, niin... Mikä ennustus?"

Tyytyväinen hymy kohosi Anyan huulille. "Ennustus... Tule. Minäpä näytän."

Mies seurasi itsensä pituista naista huoneeseen, jossa miekka ja ennustuskäärö olivat. Anya otti käärön ja antoi sen Entrerille, joka luettuaan tekstin ei osannut kuin puistella päätään. "Ja miten niin minä olen juuri tuo 'pimeydenkantaja'?" hän kysyi huvittuneena.

Anya napsautti sormiaan. "Koska Cadderly on 'kahdesti nuori ollut, joka tietää koska on aika'. Hän sai merkin unessa. Drizzt on ainut tietämämme luopio tähän aikaan, ja sinä... No, sinä olet 'luopion arkkivihollinen'."

Salamurhaaja kohautti välinpitämättömästi olkapäitään. "Entä sitten? Luulisi että DoŽUrdenilla on Menzoberranzanissakin arkkivihollisia."

-------------

A/N: Joo, jätkät rämpii metässä eikä mitäään idskuja oo pöllitty Eddingsie-papalta. Min vaan tykkään valkoisista petolinnuista. Meni vähän aikaa tämän lisäämiseen, sorry...
************************************************************

aika jees. *hymy*
vaikken yleensä pidä tarinoista jotka ovat toisesta tarinasta, jos ymmärrät.
ihan sujuvaa tekstiä kuitenkin.

täällä eräs joka rakastaa jarlaxlea myös..

Minusta on alkanut tuntua, että olin harvinaisen typerä teini-ikäinen kun luen täällä mitä 13-vuotiaat ovat kirjoittaneet...

Jostain syystä pidin erityisesti Valon kantajasta, vaikka yleensä en juurikaan pidä tämän tapaisista tarinoista. Tämä on ihan pikkuseikka, mutta nimivalintasi ihmetyttivät hieman. Anya on kaunis nimi, mutta hyvin eksoottinen eikä Natashakaan Suomessa ole niitä ihan tavallisimpia nimiä. Et tietenkään missään ilmaissut minne tarinasi sijoittuu, mutta koska tarinassasi reaalimaailma ja mielikuvitusmaailma (tai millä nimellä sitä nyt halutaankaan kutsua) kohtaavat, olisi hieman arkisempi nimivalinta ehkä toiminut paremmin.

Alkukohtaus oli hyvä, ainoa mikä vähän häiritsi oli Natashan sanavalinta. Yliälykäs ja isintyttö eivät kuulosta kovin negatiivisilta, itse asiassa päinvastoin. Toisaalta nekin sanat kyllä toimivat tässä ihan hyvin kun tuo Natasha muuten ilkeili sen verran.

Anyan suhtautuminen Catti-Brien ilmaantumiseen oli ihastuttava, tuo "antaa virran viedä". Tai siis, luulen että suurinpiirtein niin sitä reagoisi, varsinkin jos on juuri ollut uppoutuneena kyseisiin kirjoihin. Joka tapauksessa,s e oli hyvä ratkaisu.

En pidä Catti-Briestä, joten oli mukava kun toisessa osassa mukaan tuli muitakin hahmoja. Odotan innolla jatkoa, olen utelias näkemään mitä tästä kehittyy. Tapaavatko Anya ja Entreri? Ja jäi myös mietityttämään tuo Natasha ja koko tuo aloitus, kai palaat vielä siihenkin jossain vaiheessa?

"Maiju otti käyttöön voimansa ja tuhosi pahuuden, joka uhkasi fantasiamaailmaa", arvaa nauroinko tuota! En enää ihmettele nimivalintaasi

Palautteenantajille...

Kiitos palautteesta (taas). Olen väkerrellyt tämän ficin kanssa pitkän aikaa, ennen kuin uskalsin julkaista, joten esitän nyt vain vilpittömät ja sekavat kiitokseni Haltiasielulle, Guillelle, doralle ja Arenelille. Toivottavasti luette ätä jatkossakin (se nimittäin ei vielä ole kesken!).

Seuraan kyllä tarinaasi kiinnostuneena koko ajan ja yritän taas kommentoida vaikka tuskin saan mitään kovin rakentavaa sanottua kuitenkaan.

Minua jatkuvasti hieman kummastuttaa tapa, jolla Anya hallitsee tilanteen täysin. Hänhän tuntee kuitenkin kyseisen maailman vain kirjojen kautta jos nyt oikein ymmärsin ja muut taas elävät siinä maailmassa silloinkin kun heidän toimiaan ei kirjoissa kuvata. Tiedän, tiedän, jos kirjoittaisit Anyan ihmettelyä ja kummastelua olisi teksti aika tylsää lukea eikä etenisi minnekään. Mutta minä pidin Anyasta enemmän ensimmäisessä pätkässä kun hän oli jotenkin inhimillisempi eikä hallinnut tilannetta koko aikaa.

Haukaksi muuttuminen oli sinänsä ihan kiva juttu, mutta taas jäi vähän kiusaamaan kun Anya noin vain teki sen. Hän alkaa olla hieman turhan ylivoimainen. Tarkoitan, että pidin kyllä haukasta. Ja se miten Jarlaxle reagoi oli hauskasti kirjoitettu. Mutta itse Anya alkaa olla ärsyttävä.

Pidän erityisesti dialogista. Jotenkin tavoitat hahmojesi persoonallisuuden. Jarlaxle ja Entreri olivat hienosti kirjoitettuja. Olet selvästi lukenut Salvatoresi hyvin.

Metsässä rämpimisessä ei ole mitään pahaa

Ai niin, et olisi kirjoittanut sitä "Maiju otti käyttöön voimansa ja tuhosi pahuuden, joka uhkasi fantasiamaailmaa", en voi olla hihittelemättä aina kun katson topiciasi.

Nauru pidentää ikää, Guille...

Olet oikeassa Anyan suhteen. Minun taitaa olla aika muokata ficciä - tyyppi näes alkaa käydä minunkin hermoilleni. (Herranjestas, minä en enää hallitse henkilöhahmojani)... Tuo on ongelmana aina, kun kirjoitan. En saa hahmoista "heikkoja", vaan heistä tulee aina jotain superihmisiä...
Seuraava saattaa viedä hieman aikaa.
BTW, älä ota tätä niin, että loukkaannuin (välitön reaktio jonka typeryyden tajusin). Palautteesi oli hyödyllinen.

Jos en saa tuota pirskutan juttua muokattua, niin sinä lakkaat lukemasta, olen näköjään aikaa sitten turvautunut sellaisiin ylilyönteihin että huhhuh... Piti sanomani tuosta haukasta, muistatko kohdan, jossa selitän että
"Drizzt ei nähnyt enää sitä tyttöä, jonka Catti-brie oli tuonut toisesta maailmasta. Hän todella näki Valonkantajan, naisen, joka oli ennustuksen välikappale."?
Se liittyy siihen, tavallaan Anya ymmärtää enemmän, koska osa hänestä on yhä Anya, mutta osa on asmiére admila. Jos muuten huomasit jotain tuttua tuossa ennustuksen välikappaleessa.... Kyllä, olen lukenut Eddingsiä kuten sanoin... Itse asiassa ensimmäiseni. :roll: Nyt minä taas höpötän...

Pajupuu sanoi:

Olet oikeassa Anyan suhteen. Minun taitaa olla aika muokata ficciä - tyyppi näes alkaa käydä minunkin hermoilleni. (Herranjestas, minä en enää hallitse henkilöhahmojani)... Tuo on ongelmana aina, kun kirjoitan. En saa hahmoista "heikkoja", vaan heistä tulee aina jotain superihmisiä...

Click to expand...

Varsin tuttu ongelma minullekin, henkilöt meinaavat usein muuttua superihmisiksi jossain vaiheessa kun kirjoittaa. En tajua miten siinä aina meinaa käydä niin vaikka yrittäisinkin olla varovainen. Anyalla kuitenkin on persoonallisuutta, pidin erityisesti siitä miten hän suhtautui kun Catti-Brie ilmestyi silloin ensimmäisen kerran hänen huoneeseensa. Kylmäpäinen tyttö

Pajupuu sanoi:

BTW, älä ota tätä niin, että loukkaannuin (välitön reaktio jonka typeryyden tajusin). Palautteesi oli hyödyllinen.

Click to expand...

Luin kirjoittamani palautteen lävitse ja huomasin, että kirjoitin jyrkemmin kuin oli tarkoitus. Kyse on vaan siitä, että minä pidän tarinastasi ja siksi on helppoa kritisoida sitä, ne muutamat jutut pistää silmään. En siis olisi kritisoinut, ellen olisi pitänyt tarinastasi eli älä loukkaannu.

Pajupuu sanoi:

Jos en saa tuota pirskutan juttua muokattua, niin sinä lakkaat lukemasta, olen näköjään aikaa sitten turvautunut sellaisiin ylilyönteihin että huhhuh...

Click to expand...

Äläpäs nyt sentään liioittele En minä lukemasta lakkaa vaikka toivonkin, että teet jotain tuon Anyan suhteen...

Pajupuu sanoi:

Piti sanomani tuosta haukasta, muistatko kohdan, jossa selitän että "Drizzt ei nähnyt enää sitä tyttöä, jonka Catti-brie oli tuonut toisesta maailmasta. Hän todella näki Valonkantajan, naisen, joka oli ennustuksen välikappale."? Se liittyy siihen, tavallaan Anya ymmärtää enemmän, koska osa hänestä on yhä Anya, mutta osa on asmiére admila.

Click to expand...

Ymmärsin kyllä. Anya vaan uhkaa kadota kokonaan asmiére admilan tieltä ja se olisi sääli.

Odottelen edelleenkin innokkaasti jatkoa.

Osa V: Voimainkoetus

"Mutta sinä olet ainoa, jolla on Äänetön kuolema." Anya veti esiin omalta vyöltään Entrerin jalokivikoristeisen tikarin. "Tämä ase." Hän tarkasteli sitä huolettomasti. "Kaunis ja voimakas. Varmasti hyvin hyödyllinen." Hän ojensi sen äkäisen näköiselle miehelle.

Tämän silmistä huokuva kylmyys lähes jähmetti Anyan. "Kukaan ei ole koskaan onnistunut tuossa", Entreri sanoi ilmeettömästi. "Eikä kukaan sitä yrittänyt ole jäänyt kertomaan siitä."

Anya tutkaili häntä katseellaan ja kohautti sitten olkapäitään. "Joten? Uskoisin, ettet aio tappaa minua."

Artemis Entreri virnisti. "Muttet koskaan voi olla varma."

Nainen sanoi tyynesti: "Vaikka yrittäisitkin, tuskin onnistuisit." Hänen ilmeensä suorastaan kutsui miestä taisteluun, vaikka ääni olikin hieman hermostunut. Anya oli tarkkakatseisen silmissä itsevarmempi kuorensa alla kuin oikeasti. "Olet liian vanha, ja minä liian nopea sinulle", hän lisäsi vielä.
Kharonin Kynsi ja smaragdikoristeinen tikari ilmestyivät välittömästi ulos huotristaan. "Kokeillaanko?"

Lähes iloinen virne levisi Anyan huulille, kun hän tiesi onnistuneensa. "Mikä ettei." Hän loikkasi vikkelästi Entrerin sivuitse pöydälle, nappasi miekan käteensä ja loikkasi pöydältä alas onnistuen vaivattomasti torjumaan tikarin, joka lähestyi ylhäältä. Saman tien Anya joutui hyppäämään korkealle ja vetämään jalat alleen, kun Kharonin kynsi heilahti hänen altaan jättäen jälkeensä tuhkaseinämän - siltikin hän tunsi terän hipaisun saappaanpohjissaan.

Kun Catti-brie ryntäsi huoneeseen Drizztin ja Jarlaxlen kanssa - sillä he olivat kuulleet aseiden kalskeen - he eivät voineet kuin rukoilla Anyan puolesta. Tämä oli pahasti alakynnessä. Entreri ahdisti naista koko ajan lähemmäs nurkkaa ja miehen tyynen kylmästä ilmeestä näki, että jos se hänestä riippui, Anya lähtisi huoneesta jalat edellä.

Anya kumartui ja väisti yhtä aikaisen survaisun tikarilla ja miekalla ja käytti hyväkseen Kharonin kynnen ilmaan jättämää tuhkaa livahtaen kauas sivulle Entrerin luota. Pahaksi onneksi salamurhaaja lähti samaan suuntaan. Niinpä he olivat taas vastakkain ja nyt Entreri sai ahdistettua naisen seinää vasten.

"Oletko nyt tyytyväinen?" Anya kysyi viileästi selkä seinää vasten etsien katseellaan pakoreittiä. "Olet kenties voittanut minut."

"Minä voitin sinut", Entreri oikaisi. "Et pääse pakoon. Olit niin typerä, että annoit ajaa itsesi nurkkaan. Ansaitset kuolla typeryytesi tähden, olit osa ennustusta tai et."
Anya hymyili ivallisesti. "Tiedätkö, miten kaduilla pysyy hengissä?" hän kysyi huohottaen ja haukkoen ilmaa sisäänsä nopeatempoisen taistelun jäljiltä.

"Koskaan ei saa aliarvioida vastustajaansa."

Nainen pudisti yhä hymyillen päätään. "Olisitpa sinäkin joskus oppinut sen." Äkkiä huohotus oli kadonnut ja hän hengitti jälleen tasaisesti. "Olisit voinut elää." Sitten hän syöksähti suoraan eteenpäin, kohti kuolemaa.

Hetkeksi hämmentynyt Entreri nosti miekan eteen, mutta piti tikarinsa valmiina. Kuitenkin, kun Anya loikkasi ilmaan, otti jalallaan vauhtia Kharonin kynnen terästä ja putosi hallitusti miehen taakse läimäyttäen häntä miekallaan selkään ja vieden sen sitten salamurhaajan paljaalle kaulalle niin nopeasti, ettei edes taistelua seurannut Drizzt sitä kunnolla erottanut, ei Entreri voinut muuta kuin ihmetellä naisen kykyjä.

"Onko mukavaa olla avuton?" Anya kysyi. "Tietää, että kuolema on nurkan takana, mutta että se antaa odotuttaa itseään vielä hetken?" Hänen äänensä oli käheä tunnekuohusta, kun hän kuiskasi pehmeästi salamurhaajan korvaan: "Haluatko sen tulevan?" Entreri saattoi suorastaan nähdä hänen pilkallisen hymynsä, kun hän jatkoi: "Eikö niin olisikin helppoa? Jättäisit kaiken tuskan, hämmennyksen, kaiken vihan... Jättäisit menneisyyden taaksesi." Hän sysäsi miehen pois luotaan.

Artemis Entreri katsoi häntä outo ilme kasvoillaan. "Kuolema ei ole lahja", hän sanoi painokkaasti.

Anyan ilme kuvasti puhdasta halveksuntaa. "Sinä olet tekopyhä, Entreri. Tiesitkö sen? Sanot ettei kuolema ole lahja ja kuitenkin itse työnäsi jakelit sitä muille." Nainen sylkäisi lattialle miehen jalkojen eteen. "Sinä olet säälittävä."

Tarvittiin molemmat drowit, Drizzt ja Jarlaxle, pitelemään Entreriä aloillaan kun Anya poistui. Catti-brie napsi Entrerin aseet tämän vyöltä ja vei ne kauemmas. Kharonin kynteen hän ei voinut koskea, mikä oli huonompi juttu; se juuri oli salamurhaajan aseista voimakkain.

"Päästä minut irti", Entreri ärähti. "Päästä minut irti niin minä menen ja tapan sen nartun!" Hän yritti riuhtoa itsensä irti. "Päästäkää minut irti!"

Jarlaxle virnisti Drizztille. "Kuten tahdot", hän totesi ja he irrottivat samaan aikaan otteensa.

Palkkionmetsästäjä kompuroi hieman ja suoristautui sukien yönvärisiä hiuksiaan pois kasvoilta. "Mihin hän lähti?" mies tiukkasi Catti-brielta uhkaavan näköisenä. "Kerro."

Nainen pudisti päätään. Hän ei pelännyt miestä enää. Halvaannuttava kauhu oli poissa. "Enpä kerrokaan", hän totesi uhmakkaasti. "Saat itse etsiä hänet, jos haluat."
Entreri kirosi raskaasti ja harppoi pois kammiosta ja saman tien ulos koko paikasta.

-------------

Vasta vedettyään raitista ilmaa sisäänsä kääpiökaivosten ulkopuolella hän saattoi harkita johdonmukaista ajattelua. "Jos minä olisin paennut raivostunutta salamurhaajaa", hän mutisi itsekseen, "niin minne minä menisin?" Artemis Entreri lähti kävelemään sateeseen kietoen viittansa tiukemmin ympärilleen.

Puolen tunnin kuluttua hän tuli kivistä kasatulle mäenrinteelle, joka loppui toisella puolella jyrkkään pudotukseen. Entreri katseli reunalta alas ja peruutti sitten päättäväisesti takaisin. Hän istahti kivelle ja huomasi äkkiä tunturihaukan liitelevän yläpuolellaan. "Tule alas", hän huusi kostonhimoisesti, "niin kuolet!" Hänen ihmeekseen lintu kaarteli alaspäin ja lennähti hänen vierelleen kivelle. Valo häilähti, ja hänen vieressään istui Anya, joka piti hetken silmiään kiinni ennen kuin avasi ne

"Etsitkö minua?" hän kysyi. Ja istui edelleen kalliolla katsellen kauas etelään, eikä osoittanut merkkiäkään sen pelosta, että Entreri aloittaisi uudelleen heidän taistelunsa.

Entreri nyökkäsi synkästi ja nousi seisomaan. "Haluan saattaa päätökseen sen, minkä aloitimme." Hänen silmänsä siristyivät vaarallisesti kun nainen tuhahti.

"Me päätimme sen jo", tämä sanoi vakavana. "Luulisin. Sinä hävisit, eikö?"

Mies mietti hetken. "Kenties niin", hän myönsi ja istui takaisin. "Missä olet oppinut noin taitavaksi?" hän kysyi.

Anya vilkaisi häntä yllättyneenä - hän muisti Entreristä sen verran, ettei tämä yleensä puhunut paljoa. "Pidin keskiajasta jo omassa maailmassani", hän sanoi hiljaa. "Etsin kuukausia, kunnes löysin opettajan itselleni. Halusin oppia kunnon miekkailua, en pistomiekoilla huitomista maskit naamoilla valkoisessa kokovartalosukassa." Hän virnisti ja vaihtoi asentoa. "Guy oli englantilaissyntyinen ja muuttanut Suomeen. Hänen koulunsa oli lähellä ja minun varani riittivät siihen."

Salamurhaajan kiinnostusta puheenaiheeseen ei näyttänyt muu kuin se, että hän katsoi suoraan Anyaan. "Kauanko opiskelit?"

"Kaksi vuotta." Nainen puisteli päätään. Miten rankkaa se olikaan ollut: hänen huono kuntonsa oli joutunut kovaan kouluun, ja Guy olikin pistänyt hänet peruskunnon kurssille, ennen kuin oli suostunut hyväksymään tytön oppilaakseen. Mutta englantilaisen tiukka kuri oli kantanut hedelmää. "Olin yksi sen vuosikurssin parhaista."

"Mutta koulusi jäi kuitenkin kesken?" Entreri varmisti. Naisen nyökätessä mietteliäs ilme laskeutui hänen kasvoilleen. Hetken ilmaa ei täyttänyt kuin tuulen hiljainen humina ja satunnainen pöllön huhuilu. "Haluaisitko oppia enemmän?" Kysymys oli kokeileva, se oli kuin jäänmurtaja suuremman laivan edellä.

Anya ei ollut uskoa korviaan. Tarjoutuiko Entreri tosiaan opettamaan häntä? Tämä oli uutta. "Että haluaisinko?" hän puuskahti. "Tietysti! Jäin vielä niin alhaiselle tasolle - mestari itse opiskeli kymmenen vuotta ennen kuin edes pääsi opettajakoulutukseen - ja mitä minä tein? Heiluttelin muovimiekkaa vuoden ja puoliterästä toisen. Kyllä, minä todellakin haluaisin oppia enemmän."

"Osaat improvisoida", calimportilainen totesi hyväksyvästi. "Ja olet voimakas. Kaaresi ovat hiukan turhan laajoja - mutta kenties löydät itsellesi arvoisesi opettajan."

Jos Anya olisi tiennyt, hän olisi ollut vaiti. Nyt hän kuitenkin päätti - omasta mielestään - pelastaa Entrerin pinteestä ja kysyi: "Opettaisitko sinä?"

Mies tuijotti viileästi vanhan ennustuksen täyttäjää - toista niistä, kuten hän itselleen kirpeästi muistutti.
Sitten Artemis Entreri pudisti päätään ja jätti naisen seisomaan sateeseen.
Hän ei huomannut Anyan huulilla kareilevaa hymyä, kun tämä tiesi että mies kuitenkin suostuisi.

-------------
************************************************************

A/N: Kammo, kammo, KAMMO! Minä onnistuin kirjoittamaan tämän kappaleen lopun uusiksi, kun pähkäilin tuota ongelmaani... Peräti *laskee* tuplasin vähintään. Sain oikeastaan Guillelta tavallaan inspiksen, ja lisäsin tuo miekkailuopiskelun.
Älkää välittäkö, minulla on aina jokin pakkomielle pölliä sen Life Stealeri.

Hienoa, Pajupuu! Loistavaa, sinä onnistuit tekemään Anyasta inhimillisemmän mutta säilyttämään silti hänet asmiére admilana. Miekkailukohtaus oli hieno, mutta erityisesti pidin Anyan ja Entrerin keskustelusta kappaleen lopussa. Se, että Anya kertoi itsestään tuolla tavoin teki hänet inhimillisemmäksi ja Entreri oli kyllä ihan oma itsensä. Sitä paitsi, minä olenkin jo odottanut malttamattomana koska nuo kaksi puhuvat keskenään. Dialogia on yleensäkin hauska lukea ja sinä näköjään osaat kirjoittaa sitä vieden samalla juontakin eteenpäin. Minä todella pidän tästä jaksosta, jatka samaan malliin ja kirjoita pian lisää!

Osa IV

A/N: *takoo otsaansa pöytään* Strabieroa, ei *tumpsa* Strabieroa ei... *tumps* //Ei niin.\\ No ole sinä hiljaa! //Eikä se muuten ole flamencoakaan.\\ Ettekö te kaikki olekin nähneet Zorron naamion kohtauksen, kun Jones ja Banderas tanssivat sen kuvernöörin pirskeissä? //Ehkä he eivät ole.\\ Hiljaa, minä sanoin. //Miten vain, K...\\

*************

Osa VI: Juhla ja strabieroa
Kääpiökuningas Bruenor kertoi vastahakoisesti muutamien kuukausien päästä aikovansa pitää tanssiaiset muiden maiden kuninkaallisten ja näiden lähettiläiden kunniaksi. Anya oli ihastuksissaan ajatuksesta, koska siten hän saisi ajatuksensa pois Entreristä, joka ei ollut liikauttanut eväänsäkään lupauksensa suuntaan. "Siitä tulee aivan loistavaa!" hän hehkutti Catti-brielle. "Saat pukeutua hienosti ja arvostella aivan vapaasti muiden kaameita - kuinka muutenkaan? - asuja." Nähdessään naisen tylsistyneen ilmeen hän nauroi. "Luuletko, että olen muuttunut aivan letukaksi?" hän kysyi silmät sädehtien.

Catti-brie selvitti kurkkuaan hämillään. "Se, miten puhut, vain tuntuu siltä miten aateliset naiset - tyhjäpäät kuten niin loistavasti heitä aiemmin kuvailit - puhuvat." Hän kohautti anteeksipyytävästi olkiaan. "Mutta minun täytyy varmaan katsoa pintaa syvemmälle."

Anya nyökkäsi jokseenkin vakavoituneena. "Kuninkaat puhuvat kaikkein eniten vaimoilleen", hän totesi, "joten tanssiaisissa on oivia tilaisuuksia 'heittäytyä letukaksi' ja kuunnella juoruja." Hän nosti käsin ruskeat hiuksensa päänsä päälle. "Mitä luulet, sopisivatkohan nämä näin?" hän kysyi täysin vakavalla naamalla.

"Erinomaisesti", toinen nainen vastasi vailla hymynhäivää. Sitten he molemmat purskahtivat nauruun.

-------------

Tanssiaisiltana Mithrilsalissa paloivat monet soihdut, ja velhoja oli palkattu luomaan saliin maagista, sinertävää valoa, joka ylettyi sen kauimmaiseenkin nurkkaan. Bruenor nurisi hieman, mutta ei näyttänyt sitä. Mieluiten hän olisi keskustellut valtion asioista kuninkaiden kanssa kokouspöydän ääressä, mutta hänen ehdotuksensa oli äänestetty kumoon lähes yksimielisesti.

Kääpiösoturi oli melkoisen hyvin sopeutunut kuninkaan tavoille. Hän otti kohteliaasti vastaan lähettejä ja sanansaattajia, kuninkaitten edustajia ja nämä itse. Ainoastaan hänen silmäkulmiinsa ilmaantuneet ohuet juonteet kertoivat hänen kaipaavan nyt yhä harvemmin sattuvia seikkailuja.

Illalla Entreri ja Jarlaxle - jotka outoa kyllä olivat jääneet Mithrilsaliin, vaikka yhtenään puhuivatkin lähtemisestä - kinastelivat salamurhaajan huoneessa siitä, tulisiko tämä juhlaan. "Sanon kolmannen ja viimeisen kerran", mies tokaisi ystävälleen, "minä en astu saliin jalallanikaan."

"Ei sinun tarvitsekaan", Jarlaxle virnuili hyväntuulisesti suoristellen takkinsa kaulusta, "minä voin kantaa sinut sinne!" Hän nauroi heitolleen. "Todella, miksi et tulisi sinne?" hän sitten kysyi. "En ole nähnyt sinun käyvän missään vuosiin!"

Entreri pudisti päätään. "Ei minun tarvitse käydä", hän sanoi yksinkertaisesti. "Huvielämä ei ole minua varten." Hän istuutui sänkynsä laidalle. "Miksi minun edes tarvitsisi käydä missään?"

Jarlaxle katsoi häneen viistosti. "Kuule, muistatko mitä sana 'nainen' tarkoittaa?"

Salamurhaaja tuhahti. "Siitäkö tässä on kyse? Minä en kaipaa naisia... sillä tavalla kuin sinä tarkoitat." Hän naurahti. "En ainakaan juuri tällä hetkellä."

Drowhaltia katseli häntä päätään puistellen. "Mitä sinä olet oikein luvannut itsellesi? Elää selibaatissa, kenties?" Hän nautti nähdessään tyrmistyneen ilmeen palkkamurhaajan kasvoilla.

"Se ei kuulu sinulle tippaakaan!" tämä ärähti ja joutui hillitsemään itsensä ettei olisi läimäyttänyt luottamuksensa ansainnutta drowia. "Pidä näppisi erossa siitä puolesta minun elämääni." Hän vaiensi ääntään kuullessaan jonkun koputtavan oveen. "Minä. En tule." Hän meni avaamaan oven.

Entrerin harmiksi Anya pölähti sisään ja pyörähteli ympäri huonetta tanssiaisasussaan. "Miltä minä näytän?" hän kysyi Jarlaxlelta tyttömäisesti hymyillen. Tämä katseli häntä ihastuneesti.

"Vallan loistavalta, kultaseni, vallan häikäisevältä!" Musta haltia hymyili naisen innolle. "Miehet suorastaan kerjäävät päästä tanssittamaan sinua."

Nainen nauroi. "Tuskin sentään, J", hän totesi käyttäen opportunistisesta drowsta tälle keksimäänsä lempinimeä.

Se soinnahti mukavasti haltian korvissa. "Kyllä he..."

"Tuskin kerjäävät", Anya toisti. "Olen tuijottanut suorastaan kateudesta vihreänä joidenkin kaukaisempien maiden naisten pukuja." Hän hieroi mietteliäästi leukaansa ja istahti pehmustettuun tuoliin. "Miten ihmeessä Calimportin pashojen naiset saavat pukunsa pysymään koossa? Eihän niihin kuulu kuin muutama mitättömän pieni kankaansuikale..." Anya nauroi taas nähdessään Jarlaxlen ilmeen. Sitten hän kiinnitti huomionsa salamurhaajaan. "Miksi sinä et ole pukeutunut?" hän kysyi aidosti hämmästyneenä.

Tämä huokaisi. "Älä nyt sinäkin aloita", hän lausui viileään sävyyn, "olen tolkuttanut viimeisen puolen tunnin ajan tuolle jäärälle, että minä en lähde tanssiaisiin." Hän silmäili vaivihkaa naisen asua tämän alkaessa puhella Jarlaxlen kanssa jostakin tanssiaisiin liittyvästä seikasta. Anya näytti oikeastaan varsin sievältä silkistä tehdyssä yönsinisessä, melkein mustalta näyttävässä leningissä, jossa oli pitkät hihat, mutta melko avara kaula-aukko. Joka tosin ei suurentunut edes hänen kumartuessaan; jokin taika, mies oletti. Muuten leninki oli kevyesti vyötäröstä alaspäin levenevä, ja sen helma ulottui jalan verran naisen polvien alapuolelle paljastan jonkin matkaa ruskettuneita sääriä. Jaloissaan Anyalla oli matalakantaiset kengät.

Äkkiä salamurhaaja alkoi tajuta, mitä teki katsellessaan yhä Anyaa, kun tämä käänsi katseensa häneen. "Sinä tulet sinne", tämä lausui varmasti. Entrerin pudistaessa päätään hän tarttui tätä leuasta, eikä salamurhaaja edes tajunnut irrottautua otteesta. "Sinähän tulet: minä lyön vetoa sinun kanssasi. Jos et... uskalla tanssia minun kanssani flamencoa, et saa mitään. Jos taas tanssit..." Hän irrotti kevyen otteensa ja hymyili. "Siitä voimme keskustella myöhemmin. Äläkä sinä virnuile siellä", hän ärähti olkansa yli Jarlaxlelle. "Yksikin kaksimielinen kommentti, ja uskot lopun ikääsi olevasi nelivuotias pikkutyttö!"

Palkkamurhaaja näki Anyan olan yli miten drow näytti lievästi epäilevältä. "Et sinä uskaltaisi", hän totesi itsevarmana.

Anya katsoi haltiaa hymyillen lempeästi. "Catti-brie voi letittää hiuksesi." Hän kääntyi takaisin Entrerin puoleen. "Osaatko tanssia flamencoa?" hän kysyi tältä. Miehen pudistaessa päätään hän huokaisi. "Tämäkin vielä." Sitten hän mutristi suutaan mietteliäästi. "Jarlaxle", hän aloitti hapuillen oikeaa ajatusta, jonka tunnun oli tavoittanut. "Kuinka hyvin sinä tunnet tansseja?"

Palkkasoturi virnisti. Itseopiskeltu hovikasvatus oli hyödyllinen useammin kuin monet ymmärsivätkään. "Hyvin, oikeastaan. Minähän olen herrasmies, näetsen..." Drowin kasvoilla oleva virne oli leveä, mutta Jarlaxlen äänensävy paljasti hänen olevan tosissaan. "Miten niin? Etsitkö kenties tämän flamencon vastaavuutta?"

Anya nyökkäsi leikitellen kevysti löyhästä nutturasta karanneella hiussuortuvalla. "Itse asiassa kyllä. Flamenco on... miten minä sitän nyt kuvailisin." Hän väänteli tuskastuneena käsiään hetken aikaa, kunnes tajusi toisen samankaltaisen 'tanssin'. Hän hymyili. "Flamenco on tavallaan kuin miekkailua: tunne on samanlainen. Se on tulinen, upeaa katseltavaa..." Hänen hymynsä sai susimaisen ilmeen.

"Strabiero", Entreri tokaisi kohottaen kulmiaan yllättyneenä, ennen kuin Jarlaxle ehti avata suutaan. "Kotoisin Calimshanista. Täydelleen samanlaista kuin sinun flamencosi, mutta hyvin vaativa laji." Hän vilkaisi ovelasti ruskeahiuksiseen naiseen. "Osaan tanssia sitä."

Anya katsahti miestä tuumivasti. "Hienoa", hän vihdoin sanoi nyökäytti päätään, "siitä ei siis tule ongelmaa." Hän lähti ja huikkasi vielä ovelta nauru äänessään: "Alahan jo pukeutua, juhla alkaa millä minuutilla hyvänsä!"

Jarlaxle pudisti kevyesti hymyillen päätään oven sulkeuduttua kevyesti kolahtaen. "Hän ohjailee sinua haluamaansa suuntaan kuin lapsi kaarnavenettä, oletko huomannut?"

Artemis Entreri nyökkäsi itsekseen ja alkoi miettiä, millaiseen liemeen oli itsensä järjestänyt.

-------------

Paria tuntia myöhemmin hän jo liiteli tanssilattialla Anyan kanssa. He olivat tanssineet lähes jokaisen tanssin yhdessä, sillä melkein kaikki naiset väistivät Entreriä. Ilmeisesti hänen nimeään ei oltu yritetty piilotella. Mies hyväksyi asian tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Mitään Anyan kanssa tanssimista vastaan hänellä ei ollut, sillä tämä osasi tanssia eikä kompastellut tai tallonut salamurhaajan varpaille joka neljännellä askeleella.

"Eihän tämä niin hirveää ole?" tämä äkkiä kuiskasikin hänen korvaansa. "Turhaan jännitit."

"En minä jännittänyt", Entreri puolustautui harmistuneena naisen kiusoittelevasta äänensävystä. "Mutta koska meidän vuoromme on?"

Anya vilkaisi nopeasti seinustalla maleksivaa Jarlaxlea. Tämä nosti kaksi sormea pystyyn ja alkoi kävellä orkesteria kohti. "Seuraavaksi", nainen sanoi hiljaa, silmät haastavina. "Jos siis uskallat."

Palkkamurhaaja nyökkäsi vakaasti. "Saatat yllättyä", hän totesi itsevarmasti. Nainen hymyili.

"Lupailet vain."

Musiikin loputtua kuului drown taialla vahvistettu ääni salissa. "Nyt, arvon rouvat ja herrat, pari ystävääni esittää meille strabieron." Hän nyökkäsi orkesterille. "Hyvä herrasväki: pyydän, tyhjentäkää lattia." Jarlaxle odotti hetken. "Anya... Artemis... Lattia on teidän."

Anya käveli miehen vierellä keskelle salia ja iski matkalla silmää Bruenorille, joka tuijotti heitä äimistyneenä. "Hiukan yllätysohjelmaa", nainen kuiskasi
kääpiökuninkaalle. "Enkä joutunut edes uhkailemaan Entreriä." Pieni virnistys kareili hänen huulillaan. "Paljoakaan."

Bruenor hekotti hiljaa. "Onnea, tyttöseni." Hänkin iski silmää. "Varo ettet joudu hänen aseidensa tielle."

Anya jatkoi matkaansa ja viimein he tulivat keskelle salia. Orkesteri soitti ensin alkutahdit. "Oletko valmis?" salamurhaaja kysyi häneltä.

Naisen vihreät silmät hohtivat odotuksesta hänen nyökätessään. "Jos sinä olet."

Musiikki alkoi, ja pari aloitti tanssin. He vuoroon astelivat rytmikkäästi, pyörähtelivät hurjasti ympäri ja vetäytyivät vastakkaisiin suuntiin. Katsojat haukkoivat henkeään katsoessaan kiivaan upeaa strabieroa.

Pienimuotoinen esitys loppui vaikuttavaan taivutukseen. Anyan ruskeat hiukset lähes koskettivat maata, ja Entrerin kasvot olivat lähellä hänen omiaan. "Yllätinkö sinut?" tämä kysyi hiljaa, silmät palaen tanssin kiihkosta.

Anya nielaisi ja nyökkäsi hieman. "En ole koskaan kokenut mitään tuollaista", nainen sanoi silmät sädehtien ihmetyksestä tähtien lailla. Hän lisäsi murheellisesti: "Tuskin koskaan koenkaan enää."

Salamurhaajan kasvoilla ei näkynyt mitään ilmettä, kun hän veti Anyan ylös. He kääntyivät kohti väkijoukkoa, joka oli kerääntynyt salin eteläseinustalle ja kumarsivat.
Huikea aplodien myrsky kaikui salissa. Entrerin ilme oli lievästi typertynyt, mutta Anya vain hymyili suotuisasti ja talutti miehen Jarlaxlen luo. "Kiitos, että sait orkesterin taivuteltua tähän", nainen sanoi niiaten kevyesti.

Drow pudisti päätään. "Ei tuo mitään. Teidän tanssinne kannatti nähdä!" Hän katsoi Entreriin. "Kannattiko se sinun mielestäsi, salamurhaajaystäväni?"

Mies mietti hetken ja nyökkäsi näennäisen välinpitämättömästi. "Toi se ainakin vähän vaihtelua." Hänen sisällään paloi kuitenkin liekki, joka oli yllättäen syttynyt täyteen roihuun.

He puhelivat keskenään vielä jonkin aikaa. Sen jälkeen Anya kävi heittämässä hyvätyöt Catti-brielle ja äimistyneen näköiselle Drizztille. Sitten hän lähti huoneeseensa.

-------------

A/N: Tämä osa on itsessään pöhkö, mutta kuuluu sittenkin minun lemppareihini - yhdessä seuraavan kanssa. Ai niin, mielenrauhani takia Anya kävi parturissa värjäyttämässä hiuksensa kolmannen ja neljännen osan välillä. //Olisit voinut muokata sen.\\ Minä olen laiska, sinun jos kenen pitäisi tietää se. //*hmph* Olet oikeassa, mutta se - .\\ Vaikene!
Pyydän anteeksi sivupersoonani käyttäytymistä. :roll:

Ettei vain unohdu: olet todella saanut Anyan inhimillisemmäksi ja moniulotteisemmaksi. Strabiero, vau. Itse tanssikohtauksesta, strabieron tanssimisesta siis, olisit voinut kirjoittaa hieman pidemminkin. Se vaan meni jotenkin niin nopeasti ohi, kuittasit sen parilla lauseella. Olivathan ne hyviä lauseita, mutta silti olisin kaivannut vähän enemmän siihen jotain kuvailua tai no, jotain.

Dialogia ei voi kuin kehua. Etenkin se kohta missä Anya, Jarlaxle ja Entreri juttelevat ennen tanssiaisia oli hauska. Sinä osaat tuoda vuoropuhelussa esille eri henkilöiden persoonallisuudet ja saat samalla vielä vietyä juontakin eteenpäin (minulta se ei meinaa koskaan onnistua vaan tapahtumat seisahtuvat kun henkilöt innostuvat puhumaan).

Hm, oletko jotenkin riidoissa sivupersoonasi kanssa tai jotain...? Vai onko tuollainen väittely ihan normaalia teillä kahdella (kai teitä sentään on vain kaksi)?

Re: Kaksi?

Pajupuu sanoi:

*tumpsa*

Click to expand...

Härtsyykkelis, minä nauran tuolle koko loppuikäni...

Vain kaksi? Ehei, meitä on monta, ainakin - //Viisi. Neljä, jos et laske itseäsi mukaan.\\ Viisi? Siis sinä (tuo on mies , enkä minä tiedä kuka se on), Paju... //Äiti Kirjailija ja Vaitikas.\\ Vaitikas? Ai hän... Surullinen tyyppi. En kovin usein päästä sitä vallalle.

Äiti Kirjailija on... Äidillinen kirjailija, sanoisin kai. Iskee välillä kun kirjoitan viestejä. Paju on luonnonlapsi, siitä taitaa löytyä pikkaisen parantajan vikaa...
Näitä sivupersoonia on vähän vaikea selittää. Vertaa niitä vaikka rooliasuihin. Eläviin rooliasuihin.
Tuo mies... Se on outo. Puhuu oudosti ja muutenkin irrallisin minusta. Aivan kuin se eläisi päässäni . Hui...

Ja sitten olen minä, kaikkien näiden yhdistelmä. //Tuo oli kyllä aika tyhjentävä selitys, K.\\ Niin taisi. Toivottavasti Guille ei kyllästynyt siihen. //Tuskin. Kyllä hän varmaan antaa sinulle pienet ohilyöntisi anteeksi.\\ Varmaan, Paju...

Tuosta tarinasta piti sanomani... Minulla on siis vielä yksi kokonainen osa, idea seuraavaan ja vasta-alkanut kesäloma *tuulettaa*, joten luultavasti saan tämän kokonaiseksi melko hyvässä tahdissa...

Hauskaa kesää! //Samoin meiltä, Guille dear.\\

Äsh...

A/N: No niin, nyt palaamme ficciin (kun olen selvittänyt asiani sivupersoonieni kanssa). Alarm! Tämä siis viimeinen valmis osa, sitten voitte vain odottaa... :twisted: Yritän olla nopea.

*************
Osa VII: Palkinto

Anya sulki oven takanaan. Hän teki huolellisesti tavanomaisen loitsun varmistaakseen, ettei pienessä huoneistossa ollut muita. Sen jälkeen hän istahti pehmeän sänkynsä laidalle ja alkoi nauraa itsekseen. Hän myhäili itsekseen. "Hän saa kuulla siitä vielä ensi vuosikymmenelläkin." Nainen riisuutui puvustaan ja aikoi mennä kylpyyn, kun kuuli ovelta koputuksen. Hän vetäisi nopeasti kevyen, valkoisen aamutakin ylleen ja avasi raskaan tammioven. "Niin?" Hänen hämmästyksekseen oven takana oli hoikka, mustahiuksinen mies, joka oli pukeutunut tavanomaisiin mustiin vaatteisiinsa ja mustaan, kapealieriseen boleroon

Artemis Entreri vilkaisi nopeasti Anyan aamutakkia. "Voin tulla myöhemmin", hän tarjoutui ja kääntyi lähteäkseen.

"Odota." Anya näytti puhuvan jaloilleen, kun Entreri katsoi häntä kummastuneena. "En tehnyt mitään tärkeätä." Nainen väistyi ovelta. "Tule vain."

Salamurhaaja astui sisään ja silmäili nopeasti huonetta. Siellä paloi muutamia kynttilöitä, ja huone oli hämärä. Hän puri huultaan nähdessään sängylle huolettomasti heitetyn tanssiaispuvun. "Se oli..."

"Jännittävää", Anya päätti kesken jääneen lauseen. Hän oli jo päässyt eroon miehen tulon aiheuttamasta hämmästyksestä. "Minä pidin siitä." Naisen vihreät silmät säihkyivät taas. "Voisimme joskus ottaa uusiksi."

Palkkionmetsästäjän silmät olivat tutkimattomat. "Ehkäpä." Entreri suoristi ryhtiään. "Tulin hakemaan palkkioni."

Anya hätkähti näkyvästi. "Niin. Niin tietysti." Hän naputteli sormillaan hermostuneesti ovenkarmia. "Mitä haluat?" Hänen kysymyksestään kuulsi heikko pelokkuus.

Salamurhaaja läheni naista muutaman askeleen. "Mitä luulet, että haluan?" hän kysyi kevyesti.

Anya vilkaisi häntä kulmiaan kohottaen, ja silmäili sitten miestä tutkivasti päästä varpaisiin. "Tuskin mitään sellaista", hän sanoi viimein. "Joku muu ehkä saattaisi haluta, mutta et sinä." Hän virnisti. "Voisit saada kenet vain."

Hämmästynyt Entreri ei kommentoinut lausetta. Hän kumarsi kevyesti. "Haluan vain yhden ainoan tanssin erään tietyn henkilön kanssa." Hänen katseensa oli hämmentävä. "Luulisitko pystyväsi järjestämään sen?"

Nainen tuijotti häntä vaiti jonkin aikaa. Sitten tämä nyökkäsi vakaasti. "Hyvä on. Odota hetki, niin puen päälleni."

Mies odotti huoneen ulkopuolella ajatukset sekaisin. Kun Anya tuli, hän ojensi tälle käsivartensa ja johdatti tämän hiljaa ulos Mithrilsaleista. He ohittivat vartiovuorossa olevat kääpiöt liikkuen ääneti kuin varjot.

Anya ei tiennyt, minne salamurhaaja vei häntä, vaan seurasi tätä vaiti. He saapuivat melko lyhyen kävelymatkan jälkeen pienelle aukiolle metsän keskelle. Taivaalla paistoi täysikuu, ja tähdet loistivat kirkkaina. "Upea ilta", Anya kuiskasi itsekseen. Ja he alkoivat tanssin, joka kesti kauan.

--------------

Useita tunteja oli kulunut, ennen kuin Entreri saattoi Anyan takaisin huoneeseensa. He toivottivat toisilleen hyvätyöt, ja äkkiä tunnelma oli vaivaantunut. ”Minä… Tätä ei koskaan tapahtunut, vai?” Anya sanoi äkkiä kiihkeästi. Hän ei ollut valmis tähän, ei vielä.

Entreri nyökkäsi helpottuneena. Ei hänkään ollut. "No... Nuku hyvin." Hän kosketti kömpelösti Anyan poskea ja käänsi sitten selkänsä lähteäkseen.

"Noinko te Calimportissa toivotatte hyvää yötä?" kuului huvittunut ääni hänen takaansa. Kääntyessään katsomaan Anyaa Entrerin kulmat kohosivat kaarelle.

"Miten te sitten sinun luonasi toivotatte hyvää yötä?" hän kysyi mietteliäästi. Miehen hengitys lähes salpautui, kun Anya astahti askeleen lähemmäksi, ja hän sulki silmänsä, kun naisen kasvot lähenivät hänen omiaan.

Suudelma kesti pitkään, ja sen jälkeen salamurhaajaa huimasi hiukan, aivan kuin hän olisi juuri pudonnut korkealta. "Vai noin", hän totesi Anyalle, "vai noin." Sitten hän lähti, yhäti hymyillen.

-------------


A/N: Tuo monta tuntia juttu ei ole sitä miltä se kuulostaa! ops:

Oijoi, romantiikkaa! Sinänsä on mukavaa kun keskityt myös Anyan ja Entrerin suhteen kuvailuun ja oi, ihanaa nähdä Entreri hämillään naisen edessä. Vaikka en oikein tiedä, Entreri oli vähän sillä rajalla että onko hän enää oma itsensä. Kannattaa olla varovainen jatkossa hänen kanssaan, vaikka tämä jakso olikin hieno. Hm, kevyt valkoinen aamutakki oli vähän liikaa vaikka kai Mithrilsalista sellaisiakin löytyy. Vaikka kai se aamutakki oli välttämätön, johonkinhan Anyan oli pukeuduttava :roll:

Mutta hieno jakso tämä oli ja toivottavasti jatkoa ei kovin pitkään jouduta odottelemaan...

VIISI persoonaa? Kuinka te oikein tulette toimeen keskenänne??? Tai siis, kuinka te päätätte kuka milloinkin on vallalla? Outo mieskin vielä? Hm, ainakaan sinulle ei tule yksinäistä, taitaa olla aika kiinnostavaa elämää... Joka tapauksessa, hyvää kesää vaan teille kaikille ja koittakaahan löytää aikaa kirjoittamiseenkin!

Se on täällä! Viimeinkin!

A/N: Se on vihdoin täällä. Se on vähän väkisin kirjoitettu ja hyppivä (ja outo), mutta se antaa sysäyksen suuremmille tapahtumille. Lukekaa ja nauttikaa - tai sitten älkää. Kommentoikaa nyt kuitenkin.

Teidän,
Paju

********************'

Osa VIII: Vieras

Ukkosti. Häikäisevän kirkkaat salamat välähtelivät ja jymisevä ukkonen tärisytti maata, jota ankara sade piiskasi suurilla, jäisen kylmillä pisaroilla. Ulvova myrskytuuli pieksi heinikkoa, ja kaiken tämän keskellä, autiolla niityllä, istui yksi ainoa hahmo. Sen pitkät valkeat hiukset heiluivat kevyesti tuulen mukana, tuulen, joka ei hakannut vaan hyväili, kastuen sateesta, joka ei kastellut inhottavan läpimäräksi vaan pesi.

Hahmo istui kevyesti polvistuneena, pää painettuna, katsoen maata niin kuin ainakin palvelija laskee katseensa mahtavan herransa edessä. Suuri salama iski aivan lähelle, mutta kyyryssä oleva hahmo ei liikahtanutkaan. Se vaikutti tarkkaavaiselta - kuin olisi kuunnellut.

Aivan yhtä nopeasti kuin myrsky oli kauniina, uskomattoman lämpimänä loppusyksyn päivänä alkanutkin, se loppui. Tuuli asettui väsyneenä kaikesta puhaltamisesta, ja sade loppui pilvikoirien ravisteltua itsensä kuivaksi. Ukkonen vaikeni ja salamat sammuivat. Tuli aivan hiljaista.

Kaiken tämän hiljaisuuden keskellä liikkumaton hahmo liikkui. Se nousi ylös ja kohotti kapeat, siropiirteiset kasvonsa kohti taivasta. "Miksi?" se kuiskasi hiljaa heleällä, melodisella naisen äänellä. Kun vastausta ei kuulunut, nainen lähti paljasjaloin kävellen pois niityltä, kohti pohjoista.

-------------

"Lasket liikaa painoa etummaisen jalkasi varaan", Artemis Entreri huomautti kun Anya haki oikeaa asentoa. "Se rikkoo tasapainosi." Mies katseli tyynenä, kun nainen murahti ja kallistui tuskin havaittavasti taaksepäin siirtäessään hitusen painoaan. "Jatkammeko?"

Anya oli vihdoin ottanut oppitunnit puheenaiheeksi kääpiökuninkaan juhlien jälkeen. Hän ei ollut ilmaissut eleelläkään, että hänen ja Entrerin välillä olisi tapahtunut sen enempää kuin mitä muut olivat nähneet, ja toinen oli ottanut vihjeestä onkeensa. Kun nainen oli kysynyt, milloin he aloittaisivat, salamurhaaja oli vain tuijottanut taivasta mietteliäänä ja vastannut, että seuraavana täydenkuun aikana.
Kolmen päivän kuluttua he olivat aloittaneet, ja viikon kuluttua Anya toivoi, että olisi unohtanut koko asian. Edes hänen aiempi mestarinsa Guy ei ollut ollut näin vaativa. Entreri hyvin selvästi tiesi mitä opetti. Hän pani Anyan harjoittelemaan yksinkertaisia liikkeitä, kunnes tämä - kirjaimellisesti - osasi tehdä ne yhdellä jalalla silmät sidottuina. Sitten mies opetti, kuinka hän hienovaraisesti muuntelemalla saattoi tehdä niistä hyvinkin monimutkaisia sivalluksia ja pistoja, joita vastustaja ei osannut arvata.

Anya piti siitä. Hän rääkkäsi itsensä uuvuksiin jokaisena päivänä ja sai niin pidettyä ajatuksensa poissa... sellaisista asioista, joita hän ei halunnut ajatella. Ei kerta kaikkiaan.
Liian myöhään. Hetkellinen herpaantuminen kostautui ja Anyan pisto retkahti kun hän ojensi kättään liikaa. "Pitäisikö minun aloittaa alusta sinun kanssasi vai luovuttaa?" Entreri kysyi välittömästi vailla tunteen häivääkään. "Tuota virhettä et ole tehnyt aikoihin."

Nainen irvisti itsekseen ja mutisi: "Niin, en sen jälkeen kun pistit minut kävelemään laattojen päällä kuin narri..." Ääneen hän kuitenkin totesi: "Aloittaa alusta? Sinun kärsivällisyydelläsi?" Hän virnisti.

Entreri hymähti ja viittasi kädellään. "Tee se uudestaan."

-------------

Muutaman tunnin jälkeen palkkionmetsästäjä vihdoin päästi Anyan. Tämän oli pakko myöntää, että koulu oli kova, mutta kannatti. Vaikka hän oli luullut osaavansa paljon, oli hän saanut huomata luulonsa olevan väärä. Kun nainen nyt asiaa tarkemmin ajatteli, istuessaan ulkona kalliolla, hän ymmärsi, että vaikka hän olikin erilainen ennustuksen vuoksi, oli hänessä silti vieläkin paljon samaa. Hän ei ollut sen viisaampi tai kauniimpi. Oli totta, että hän saattoi nähdä välähdyksiä tulevasta, tai osasi muuttaa muotoaan ja joitain hieman vaativampiakin loitsuja - silti se vanha Anya oli osa häntä.

Anyan mietteet keskeytyivät, kun hän kuuli askelia takaansa. Se oli Regis, pullea puolituinen, jota Bruenor leikkisästi kutsui liikanimellä Kurnimaha. "Terve", pikkumies lausahti leppoisasti ja istui Anyan viereen. "On se ilmoja pidellyt, vai mitä?"

Nainen tuijotti löysiin vaatteisiin pukeutunutta puolituista voimatta uskoa korviaan. Sitten hän nauroi ja käänsi katseensa takaisin taivaalle. Tuo keskustelunaloitus oli vanhempi kuin aika ja siitä kuulsi läpi, että enkelinkiharaisella miehellä oli muutakin asiaa. "Sano pois vain", hän tokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Regis katsahti Anyaa yllättyneenä ja virnisti sitten nolostuneena. "Niin. Onhan sitä parempiakin tapoja yrittää udella asioita." Miekkosen hymy hiipui, ja hän alkoi väännellä hermostuneena käsiään. "Drizzt lähetti minut etsimään sinua. Me... saimme vieraan." Vaivautunut yskäisy. "Hän on drow."

Jos Bruenor olisi ilmoittanut perustavansa kukkakaupan, ei Anya olisi voinut olla yllättyneempi. "Drow?" hän sanoi epäuskoisena. "Miksi... Kuka... Milloin?"

Regisin kertoessa vieraasta tarkemmin, Anyan ajatukset alkoivat taas harhailla. Miksi tämä drow oli liikekannalla? Mikä vielä tärkeämpää, palvoiko hän Llothia, Eilistraeeta vai jotakuta muuta jumaluutta? Naista huimasi. Hän oli halunnutkin tätä, ja nyt hän oli kaiken keskipisteessä. Tarkalleen ottaen hän ja Entreri olivat. Oli heidän tehtävänsä surmata Lukkien kuningatar, ja pelastaa drowit. Anya hymähti itsekseen. Haluaisivatko drowit pelastua? Tuskin.

Samassa jokin puolituisen siellä sun täällä kaartelevassa puheessa herätti Anyan huomion. "Mistä sanoit hänen tulleen?" Hänen oli ollut pakko kuulla väärin. Miten hän olisi voinut...?

"Hän tuli niistä tunneleista, Mithrilsalien alapuolelta", Regis toisti ja alkoi vapista näkyvästi. "Hänestä huokuu pahuus, Anya. Hän on kaunis ja lumoava, mutta niin... paha. Hänen nimensä on Tholl."

Se vahvisti Anyan epäilykset. Hän katsahti mietteliäänä ympärilleen. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja korkealla taivaalla pääskypariskunta lenteli toistensa ympärillä, keväästä huumaantuneina. Hänen alapuolellaan vehreässä laaksossa näkyi muutama nuori kauris niiden syödessä niityllä.
Nainen huokaisi ärtyneenä. Ja tänäänkö sen pitäisi alkaa? "Vie minut hänen luokseen."

-------------

Eteishallissa ei ollut paljon väkeä. Vain muutamia seisoi suurten kaksoisovien vieressä, ja oli yksi, joka seisoi rennosti näitä vastapäätä.
Hän näytti drowin perikuvalta. Paksut valkeat hiukset valuivat pitkälle selkään, ja kasvot olivat sirot, mutta ilme niillä oli veistetty jäästä. Nainen seisoi kuin patsas, liikkumatta: hän ilmiselvästi odotti jotakin.

Sitten pariovet aukesivat, ja hahmot alkoivat jälleen liikkua. Kaksi ihmistä isommassa ryhmässä tarkastelivat naista epäluuloisina, ja ihmisnaisen vieressä seisova drow näytti lähinnä pahoinvoivalta. Kääpiön käsi oli hänen kirveellään, ja kolmas ihminen oli heidän takanaan - varuillaan hänkin.

Drownainen kiinnitti huomionsa ovesta sisään astuviin. Toinen heistä, lyhyt puolituinen, kipitti rivakasti suuremman ryhmän suojiin. Pitkähiuksinen nainen jäi sen sijaan seisomaan oviaukkoon. "Mahdat olla tyytyväinen näkemääsi", hän tokaisi purevasti toiselle.

Naisen silmissä välähti, ja tämä nauroi pilkallisesti. "Sinä siis olet suuri asmiére admila? Miten säälittävää!" Hänen naurunsa kaikui hallin seinistä, ja kajahteli siellä vielä pitkään hänen lopetettuaankin. "Olet vain ihminen. Samoin kuin mieskin." Drow vilkaisi Entreriä, joka pysytteli varjoissa. "Näytät viihtyvän olinpaikassasi. Et välittäisi siirtyä minun palvelukseeni, Uumenenalaan pimeyteen? Pitäisit varmasti Menzoberranzanista."

Salamurhaaja sihahti halveksivasti. "Olen käynyt siellä, maŽam", hän sanoi vino hymy huulillaan, "enkä pitänyt siitä." Hän suoristi asentoaan ja laski näkyvästi kätensä aseidensa kahvoille. "Tosin joudun pakosta vierailemaan siellä vielä kerran."

"Ja se kerta on oleva viimeisesi!" kaunis nainen huudahti. "Mutta olen jo tuhlannut liikaa aikaa merkityksettömään keskusteluun teidän kanssanne. Jääkää hyvästi", hän hymyili ilkeästi, "kunnes kohtaamme jälleen."

Hän nauroi vielä kerran, ja katosi ilmaan jättäen jälkeensä käsin kosketeltavan pahuuden tunnun ja pimeyden.

Muutaman minuutin oli hiljaista, sitten Catti-brien ääni kysyi heikosti: "Oliko se... Oliko se - ." Hänen ahavoituneet kasvonsa vääristyivät inhosta, ja hän kiirehti ulos ovista. Hetken päästä muut kuulivat tukahdutettua kakomista.
Kun Catti-brie palasi, hiljaisuus katosi.

Anya katseli sitä kohtaa lattiassa, jolla Lloth oli seisonut. "Miten", hän ihmetteli ääneen, "miten hän pystyi tulemaan pinnalle?" Hän rypisti otsaansa mietteliäästi. Jotta Lloth pystyisi tulemaan pinnalle, siellä täytyisi olla tarpeeksi hänen palvojiaan, ja heidänkin täytyisi olla riittävän lähellä Mithrilsaleja, jotta kaaosjumalattaren voimat yltäisivät... Mutta missä?

Askelten ääni kivisellä lattialla havahdutti heidät kaikki. Anya kääntyi ja näki toisen drownaisen astelevan sisään. Hän kuuli Regisin voihkaisun ("Kaksi drowia saman päivän aikana!") ja Bruenorin vihamielisen urahduksen. Hän itse oli epäuskoinen. Ensin Mithrilsaleissa ei ollut kuin yksi drow, ja nyt heitä suorastaan sateli!
Anya käveli lähemmäs oviaukon luo jäänyttä naista, ja tivasi tältä: "Mitä sinä teet täällä?" Painottaen sinä-sanaa hän teki hyvin selväksi, että tiesi tulokkaan tietävän Llothin "vierailusta".

"Anya", nainen sanoi lempeän tasaisesti ja katsoi häntä vakavana, "on tullut aika."

Viha kiehui Anyan sisällä nyt, kun se päästettiin vapaaksi. Se suorastaan kiskoi häntä Uumenenalaan.
Oli todellakin jo aika.

-------------


A/N: Those comments? *toiveikas*

Haa, viimenkin jatkoa ficciisi!

Tämä luku oli yksi parhaista, ehkä jopa paras, tässä tarinassa. Tämä vaikutti hiotummalta kuin aikaisemmat osat, ehkä siksi että tässä oli kohtauksia, joissa ei tapahtunut paljoakaan vaan joissa kuvailtiin enemmän. Väkisin kirjoitetulta tämä ei todellakaan vaikuttanut. Hyppivä? Hm, enemmän kuin aikaisemmat luvut, kyllä. Mutta ei ainakaan minua häirinnyt. Nuo kohtaukset sopivat kuitenkin luontevasti peräkkäin, kokonaisuus ei ollut mitenkään sirpaleisen oloinen.

Miekkailutunti oli hienosti kuvattu. Kiva kun Anya ei ole täydellinen vaan tarvitsee opetustakin ja tekee virheitä. Ja että hän osaa suhtautua siihen. Oli myös kiva kun keskityit myös hieman kertomaan Anyan mietteistä, syventämään hänen hahmoaan.

Jaa, juoni alkaa näköjään edetä. Lloth oli hienosti kuvattu! Ja nyt Anya ja Entreri lähtevät Uumenalaan? Lähteväthän he, eivätkö lähdekin? Ja tapaavat muitakin droweja? Kai sinä jatkat tarinaa pian...?

Osa IX: Epätoivo

"Mitä sinä tarkoitat?"

Miten Jarlaxle olisi osannut sanoa mitä tarkoitti? Opportunistisella drowilla oli yleensä hyvä käsitys tilanteesta, ja tämän hetkisestä hän ei pitänyt laisinkaan.He olivat lähdössä Uumenenalaan, tarkoituksenaan kohdata Hämähäkkien kuningatar. Miten hän pystyisi sanomaan, mitä tarkoitti?
"Minä en vain pidä tästä", sulkahattuinen haltia toisti synkästi. "Olemme liian heikoilla."

Artemis Entreri nyökkäsi yllättäen, vastaten rehellisesti, "Minä tiedän." Hän tuijotti hetken aikaa ikkunasta ulos. "Minä tiedän, ja silti... Se kutsuu minua. Se on kuin kutina kohdassa, jota et ylety raapimaan. Sinun on käytettävä kaikki keinot sen lopettamiseksi." Hän pyörähti ympäri ja katsoi drowystäväänsä vakava ilme kalpeilla kasvoillaan. "Minun täytyy mennä." Salamurhaaja huokaisi ja istui sänkynsä laidalle.

"Niin kuin täytyy Anyankin mennä", Jarlaxle totesi ja nyökkäsi. "Ymmärrän." Hän ei hämmästynyt nähdessään, että Entreri oli epäluuloisen näköinen katsoessaan mustaan haltiaan.

"Ehkä ymmärrät. Mutta mitä?"

Jarlaxle hymyili poikamaisesti ja heitti äkkiä sulkahattunsa pöydälle ja istahti toisen miehen viereen. "Ymmärrän, että sinun täytyy mennä. Se on - anteeksi, että ilmaisen sen näin - ainoa asia, jota varten edes synnyit! On sinun ja Anyan tehtävä tappaa Lloth." Opportunistinen, Menzoberranzanissa harvinaisen korkeassa asemassa ollut palkkasoturikaan ei voinut olla värähtämättä ajatellessaan asiaa. "Ei kenekään muun. Kukaan muu ei edes pysty siihen."
Hän katsoi Entreriä tarkkaavaisesti suoraan silmiin. "Ymmärrän senkin, että sinä rakastat häntä."

Palkkionmetsästäjä pyhähti ensin, mutta nyökkäsi sitten, ehkä hieman vastahakoisesti. "Niin taidan", hän sanoi hiljaa ja virnisti katsoessaan Jarlaxlea. "Niinpä taidan." Sanomatta sen enempää hän nousi ja lähti huoneesta.
Drow tuijotti hölmistyneenä miehen perään.

-------------

Anya istui pyöreän pöydän ääressä - sen saman, jonka äärellä hän oli saanut selville todellisen itsensä, hän huomasi - ja kuunteli tylsistyneenä Bruenorin neuvonantajien luentoa siitä, miten sotaretki Uumenenalaan tulisi suunnitella. Vielä muutama minuutti - ja tarkoin kuvattu tapa säilyttää kirveet terävinä - eikä hän kestänyt enää. Nainen nousi seisomaan ja läimäytti kädellään kulunutta pöytää. "Nyt tämä höpötys saa riittää!"

Kaikki tuijottivat häntä tyrmistyneinä. "Anya! Catti-briekin huudahti paheksuvasti, mutta vaikeni toisen alkaessa puheensa, joka oli yllättävän lähellä totuutta.

"Mitä tämä on? Mitä täällä on tekeillä?" Anya kysyi epätoivoisesti. "Miksi me suunnittelemme suurta sotaretkeä, kun ratkaisevia tekijöitä on kaksi ja vihollisia yksi? Tiedän, että tarvitsemme taustatukea droweja vastaan, mutta että armeija? Se on pelkkää miesten haaskuuta ja sinä tiedät sen itsekin, Bruenor kääpiökuningas!"

Punapartainen jykevä kääpiö tuijotti palavasilmäistä naista suutaan hyödyttömästi aukoen. Anya huusi hänelle, ja vähitellen Bruenor alkoikin huutaa takaisin - siitä kehkeytyi huutokilpailu, jonka aikana neuvonantajat katosivat kiireen vilkaa ja vain muut seikkailijat jäivät huoneeseen.
"Meidän täytyy suunnitella, täytyy miettiä tätä!" kääpiö jyrisi.

"Miksi ihmeessä?" Anya laukaisi vastaan kasvot epäilyttävästi nykien. "Miten paljon sinä mietit, kun lähdit heidän kanssaan etsimään kotiasi?"

Bruenor röyhisti rintaansa. Hän oli noussut seisomaan ja vaikutti kiveltä, joka oli juurtunut maahan kiinni. "Ensinnäkin tiesin minne menemme..."

"Osoite on epäilemättä Menzoberranzan, Uumenenala."

"... mitä vastuksia mahdollisesti kohtaamme..."

"Luolakalastajia, koukkuhirmuja, kuusijalkaisia panttereita ja droweja", Anya luetteli ulkomuistista. "Ja ai niin, yhden kiukkuisen jumalattaren", hän lisäsi hymyillen kuivasti.

"... mitä varusteita me tarvitsemme..."

"Aseet ja ruokaa. Kenties leiriytymisvarusteet."

"... ja varsinkin sen, mitä olemme tekemässä!" Puheen loppu sanottiin hyvin painokkaasti, ja Bruenor heristi kirvestään tehdäkseen asian selväksi. Miten paksupäinen tuo tyttö oikein oli?

Anya kohautti olkiaan ja virnisti kevyesti. "Menemme Menzoberranzaniin, liiskaamme yhden hämähäkin ja palaamme kotiin juuri sopivasti teeaikaan." Hetkeen kukaan ei sanonut mitään, ja nainen voihkaisi nostaen kätensä teatraalisesti ilmaan, "Kautta Yhdeksän Helvetin, emme me millekään lastentarharetkelle ole menossa! Tämä on vakava asia, tiedän - mutta nauru pidentää ikää." Hän leväytti erään karttakäärön auki pöydälle ja seurasi reittiä sormellaan. Se vei ohitse Hopeakuun, myötäillen sitä reittiä, jota Drizzt oli kerran kulkenut - suoraan luolalle, josta pääsi astumaan sisään Uumenenalan pimeyteen.

Kun hän kohotti katseensa kysyäkseen, mitä he tekisivät, hän näki itseään tuijottavien, ihailevien katseiden risitulen. "Sinä muistutit minulle, mitä todellinen seikkaileminen on", Bruenor sanoi hitaasti ja hymyili jäyhän iloisesti. "Olen istunut liian kauan kuninkaan tuolilla, sillä persukseni alkaa puutua. Ehkä on aika nousta siltä vähäksi aikaa!"

-------------

Myöhään illalla, Anyan kävellessä Mithrilsalien kivisillä käytävillä, hänen tiensä pysähtyi äkkiä. Jotain harvinaista tapahtui juuri sillä hetkellä: epätoivo iski naiseen täydellä voimallaan, tuoden mukanaan kaikki pahimmat vaihtoehdot, kauhukuvat kumppaneiden kuolemasta ja Llothin ylivallasta. Hän henkäisi ja lysähti sitten istumaan käytävällä, haudaten kasvot käsiinsä. Hän tajusi vapisevansa holtittomasti ja haukkovansa ahdistuneena henkeä.
Se kaikki palasi hyökynä hänen mieleensä: mahtava, sanoinkuvaamattoman pahuuden tuntu Lukkikuningattaren ympärillä; se pelko, jonka Anya oli onnistunut piilottamaan muilta, mutta ei Llothilta: hän oli nähnyt sen tämän ylimielisestä, voitonvarmasta katseesta. Jumalatar tiesi, etä Anya oli ollut kauhuissaan silloinkin, kun oli esittänyt kylmää ja ylimielistä.

"Tuo ei auta tippaakaan, jos sinua kiinnostaa tietää."

Anya ei ollut kuullut askeleita; hän ei ollut edes huomannut kenenkään muun olleen paikalla, ennen kuin kuuli äänen. Hän nousi kiireesti seisomaan ja pudisteli pölyä vaatteiltaan pää painuksissa. "Tiedän. Minä vain..." Hän haki hetken oikeaa sanaa. "Hermot pettivät."

Drizzt nyökkäsi synkästi. "Toivottavasti sitä ei tapahdu uudelleen", hän sanoi etäisesti, "koska silloin sinä olet pulassa." Tummat vaatteet drowin yllä sulautuivat hämärän sivukäytävän varjoihin. Hän näytti aaveelta, mustalta kuolemanenkeliltä.

Anya värisi. "Tiedän", hän toisti. "Ja minä vihaan häntä. Lloth on iljettävä, saastainen. niin paha..." Oli lähellä, ettei hän luhistunut uudelleen. "Hän on kaaosjumalatar. Se on kamalampaa kuin mikään." Silmät jotka näyttivät katsovan luopioon, eivät oikeasti nähneet mitään. Ne tuijottivat tyhjinä. "Sinä tiedät, että maailmankaikkeus - planeettojen radat, kuun kierto, painovoima - kaiki se perustuu tarkkaan järjestykseen. Jos Lloth pääsisi vapaana, voimakkaana sekoittamaan sen..." Tukahtunut haukotus karkasi Anyan suusta. "Hän saattaisi tuhota sen kaiken."

Vaikka Drizzt DŽ'Urden ei ymmärtänyt puoliakaan siitä, mistä nainen puhui, hän tajusi tämän silti olevan jonkinasteisessa shokissa. "Niin", haltia myönteli ympäripyöreästi. "Ehkä sinun pitäisi nyt mennä nukkumaan." Hän tarttui Anyaa kevyesti käsipuolesta ja alkoi johdattaa tätä oikeaan suuntaan.
Kun nainen makasi turvallisesti omassa sängyssään ja hengitti rauhallisesti, mannunvartija katseli tätä jonkin aikaa.
"Niin haavoittuvainen..." Hän toivoi todella, että Anya tiesi mitä oli tekemässä. Ja vaikka ei tietäisikään, niin ainakin onnistuisi.

-------------

Seuraavana aamuna he lähtivät matkaan kohti luolaa, jonka kautta Drizzt oli kulkenut Uumenenalaan, ja jota hän ei ollut toivonut näkevänsä enää koskaan.

-------------