Sankari palaa kotiin (12-osainen)

Dracaena

Raseena
Täälläpä 2008-09 vaihteessa kirjoitettu novelli, jonka lähetin/kirjoitin erääseen kilpailuun. Ajattelin nyt, että laitetaan se kärmesläistenkin luettavaksi. :) Novelli on melko pitkä ja siksi lähetän sen tänne osissa (onnekseni se jakautuu muutenkin varsin selvästi osiin) ja uutta osaa laitan varmaan uutena viestinä viikon parin viiveellä (no saattehan tekin esittää toivomuksia sen suhteen) mahdollisten kommenttien perään. Eli siis kaikki osat tulevat olemaan tässä topikissa. Osa osista, kuten tämä, ovat hiukan lyhempiä. Mukavampi teidän lukea!
Niin, ja mikäli novellissa on jotain epäloogisuuksia tai virheitä, niistä saa ja pitää huomauttaa ja palautehan on tietenkin äärimmäisen kiva juttu! Tässä tulee siis ensimmäinen osa novellista Sankari palaa kotiin, jonka on inspiroinut Beowulfista (elokuvasta) tuttu kappale A Hero Comes Home.


___________________________________________________________________

Prologi

Juuri murrosikään yltänyt tyttö, tummahiuksinen ja vielä aamutakkiin pukeutunut auringon korkeudesta huolimatta, nojasi ovenkarmiin ja seurasi perheensä toimia. Isoveli kantoi ulos kärryihin tavaroitaan pukeutuneena armeijan asu yllään. Ritan suljetuiden luomien alta poskelle valui kylmä, suolainen kyynel, jota kukaan ei huomannut. Vanhemmat katsoivat vain esikoisensa lähtöä ja halasivat toisiaan. Kuka olisi huomannut nuoremman, lähes toimintakyvyttömän, lapsen surun?

Veli antoi jäähyväissuukon vanhemmilleen ja lupasi puolustaa heidän ja omaansa isänmaata parhaimman mukaan. Sitten, aiottuaan jo kävellä ovesta, hän pysähtyi sisarensa viereen. Tyttö vapisi hiljaa itkusta eikä katsonut veljeensä tämän pyyhkiessä kosteutta hänen poskiltaan ja silittäen päätä hellästi. Niin nuoren naisen mieli ei ymmärtänyt sotaa eikä sitä, että hän joutuisi olemaan yksin, lähes turvatta, tai miltä hänestä ainakin tuntui.

”Minä tulen kyllä takaisin”, veli sanoi hiljaa Ritalle. ”Lupaan sen.”
 

Dracaena

Raseena
Sankari palaa kotiin 2/12

Kuukausia myöhemmin

Yö oli jo ehtinyt pitkälle. Pimeys oli syvä pilvien peittäessä puolikkaan kuunkin, eikä huoneessa ollut ainoatakaan kynttilää tai öljylamppua valaisemassa, mutta Ritaa se ei haitannut. Hän istui yksin Hansin vuoteen vierellä huoneessa, jonne lasittomista ikkunoista tuuli pääsi hiljaa liikuttamaan ilmaa. Rita pyyhki kostealla ja viileällä pyyhkeellä veljensä kuumeisen hien kostuttamia kasvoja. Varovasti hän tunnusteli kädellä tiensä karkeiden kasvojen läpi silmien luo, kosketti luomia, ja tunsi pupillien liikkuvan edes takaisin kuin levottomassa unessa. Tiheä ja vaikean oloinen hengitys vinkui lähes samaan tahtiin. Vain Rita valvoi sitä levotonta unta yön pimeydessä.

Ritan ja Hansin vanhemmat olivat jo nukkumassa, sillä täytyihän heidän nukkua kunnolla yönsä voidakseen työskennellä ahkerasti päivällä. Perhe tarvitsi ruokaa ja rahaa, ja koska Hans oli vuoteen oma ja Rita sisätilojen vanki, he eivät voineet kuin luottaa kuopuksen hoitavan veljeään, jonka kuume oli noussut korkeaksi kuin päivä aavikolla, mutta joka ei helpottanut yölläkään.

Hansin iho oli pahoin palanut, kasvot olivat hädin tuskin tunnistettavissa niiksi, jotka perhe oli hyvästellyt kaksi kuukautta aiemmin. Palovammat olivat tulehtuneet ja ylävartalo pelkästään punaista arpea. Aivan kuin se ei pelkästään riittäisi, hänen jalkansa olivat ruhjeilla piraijojen kammottavan terävien hampaiden jäljiltä. Oli pelkästään ihme, että hän edes oli elossa! Rita oli siunattu, ettei nähnyt noita kasvoja, sillä pelkästään ruhjeiden tunteminen sormien alla sai helposti silmiä kirveltäviä kyyneleet valumaan Ritan poskilta veljen peitteelle.

Rita kaatoi varovasti kauhasta vettä hänen suuhunsa. Hän ei voinut olla varma, onnistuiko Hans nielemään sen, mutta ainakaan hän ei yskinyt tai tukehtunut. Päiväsaikaan hän oli muutamia kertoja onnistunut nielemään vähän velliä äidin tarjoamana. Äitikin oli kuitenkin suurimman osan päivästä pellolla ja pääsi vain muutaman tunnin välein tarkastamaan poikansa voinnin Ritan nukkuessa pakollisen ja kohtuullisen tuntimäärän päivässä, sillä hän oli vielä kasvavassa iässä eikä millään voinut valvoa päiviä yhteen menoon. Koko perheen onneksi yö oli hänelle oikeaa aikaa, ja hän hoiti veljeään. Veli sitä houreensa ja kuumeensa alta tuskin huomasi, mutta olisi arvostanut itse elämää enemmän, jos olisi tiennyt saavansa osaksi niin paljon rakkautta siskolta, jota hän oli, omasta mielestään mutta todellisuudessa syyttä, laiminlyönyt.

Hänen pikkusiskonsa jaksoi valvoa koko pimeän yön sodan turmeleman veljensä vieressä. Hän joi itsekin vettä kauhasta, otti koripunoksensa esiin ja etsi alati tarkasti muutoksia hänen hengityksessään pienten sormien etsiessä oikeaa paikkaa kullekin oksalle.
 

Dracaena

Raseena
3/12

Noh, jaksaaka kommentoida! :)
___________________________________________________________________
Näin kaikki alkoi
Lentosää oli mitä parhain: taivas poutainen, pilvipeite esti aurinkoa häikäisemästä muttei syytänyt vettä sotilaiden niskaan, eikä tuulikaan ollut heille vastainen. Outoa, kuinka kohtalo iskee pahimpansa aina parhaimmalla ja kauneimmalla hetkellä.

Hans ja hänen toverinsa pienkoneessaan syöksyivät ilman halki etsien viholliskohdettaan. Toiset kokosivat ammuksia, yksi ohjasi, toiset valvoivat koneen ja koko lentueen turvallisuutta ampumaetäisyyden sisällä vihollisen varalta. Jokainen teki työnsä oikein ja huolella eikä tuntunut olevan epäilystäkään etteikö maa olisi näiden sotilaiden suhteen hyvissä käsissä.

He lähestyivät kohdetta. Vihollisten viimeinen kone, mutta hävittäjistä kaikkein suurin, tuli metsän yli veden ylle, tavoittaen tulenkantaman nopeammin kuin Hansin puoli voisi itse uneksia saavuttavansa edes parhaalla välineistöllä. Ihastuksen huokaukset jäivät, ja he latasivat ja tulittivat. Joukko oli lähtenyt taistoon varmana nopeasta ylivoimavoitosta, mutta vihollinen ei pudonnut heidän armadansa tulesta. Miehet vaihtoivat kypärien alla katseita ja suuntasivat uuden iskun.

Kriittisellä hetkellä toinenkin hävittäjä ilmestyi taivaalle.

”Jäljellähän piti olla vain yksi!” eräs miehistä huutaa kääntäessään koneen nopeasti kahden hävittäjän tieltä. He kuulivat räjähdyksen ja tunsivat paineaallon, ja tähystäjät kertoivat yhden heidän koneistaan pudonneen.
”Väliäkö sillä, tulittakaa ne molemmat alas!” perämies huusi. Jälleen valmistauduttiin uuteen sarjaan.

Kone nytkähti uhkaavasti alaspäin, kun se sai samanlaisen iskun, kuin äsken alas tulitettu. Polttoainetankki repeytyi, ohjaamo syttyi liekkeihin ja kone lähti hurjaan syöksyyn, jolta pilotti pystyi hädin tuskin estämään heitä putoamasta suoraan mereen. Se syöksyi läheisen saaren kukkulalle, iskeytyi sen kallioon ja jäi vaappumaan jyrkänteelle. Hetken ajan ohjaamossa oli aivan hiljaista. Miehet käänsivät varovasti katseensa toisiinsa. Kukaan ei hengittänyt.

Silloin polttoainetankki räjähti ja kone putosi liekehtien veteen. Miehet iskeytyivät koneen seinille tai lensivät ulos ikkunoista, kun se vajosi matalikossa pohjaan asti ja juuttui mutaan. Tankista vuotava polttoaine syttyi tuleen. Miehistö, tai se osa siitä, joka ei ollut murskaantunut törmäyksessä ja palanut jo kuoliaaksi, pääsi ulos auki revenneestä kyljestä ja päätyi veden varaan tulimeren keskelle.

Hans oli vajota pinnan alle saman tien pinnalle päästyään raskaassa varustuksessaan. Hän pystyi sinnittelemään kasvonsa pinnalle vain hädin tuskin, mutta silloin liekit polttivat hänen kasvojaan, ja silkasta järkytyksestä ja upposi takaisin pinnan alle. Suolainen vesi kirvelsi kasvoja. Hän ei tiennyt mitään muista eikä hän heitä jaksanut ajatellakaan taistellessaan hengestään koneen hylyn palasissa kelluen. Hans tiesi, että vain sukeltaminen oli mahdollisuus pelastua, mutta kymmenien metrien levyisen alueen ali sukeltaminen oli lähes mahdotonta. Hän ajatteli elämää, kuolemaa ja sotaa. Pieni päätös sai hänet vetämään keuhkonsa täyteen ilmaa ja upottautua jälleen. Hänen shokkisessa mielessään ei käynyt kertaakaan perhe, kun hän ui suoraan eteenpäin tulisen alla.
 

Caele

tukehtuva majava
Pari kysynystä:
Minkä maalaisia ovat Hans, Rita ja heidän perheensä?
Entä mihin aikaan novellin tapahtumat sijoittuvat?
Kiitos jo etukäteen!
 

Dracaena

Raseena
4/12

Eivät minkään maalaisia. :wink:
He voivat olla missä maassa tai maailmassa tahansa. Mielestäni sillä ei ole sinänsä merkitystä, periaatteessahan tämä voisi tapahtua missä tahansa. Sama juttu ajan kanssa. Teknologia on kuitenkin jonkin verran kehittynyttä, eli suhteellisesti maailma on varmaankin verrattavissa meidän 1900-lukuumme. Ilmasto taas on lämmin tai kuuma. Minulla on välillä pieni kuvitelma, missä maassa tämä voisi tapahtua, mutta en kerro sitä teille. Jokainen saa kuvitella tapahtumat Ardaan tai Marsiin ihan oman mielensä mukaan.
Nyt onkin jo aika laittaa jatkoa. ^_^

_____________________________________________________________________________________

Iltapäivän kirkkaus oli himmennetty huoneesta paksuilla lehvillä, kun koko perhe oli kokoontunut nuoren miehen vuoteelle. Rita piti silmänsä tiukasti kiinni, mutta puristi veljensä kättä, ja se riitti hänelle reitiksi ulkomaailmaan. Valo sai hänen silmänsä polttamaan kuin alkoholi avohaavassa.

Perheen isä katsoi surun murtamin silmin esikoistaan ja ylpeyden aihettaan. Äidille tuon kamalan kohtalon katsominen tuotti liian suurta tuskaa, ja hänkin piti helmien kaltaisten kyynelten ympäröimät silmänsä ummessa. He halasivat toisiaan ja katsoivat, kuinka molemmat heidän jälkeläisensä olivat rikkinäisiä ja turmeltuja maailman vaaroista ja kuinka tuskakaan ei suonut heille suojaa lisältä tuskalta. Isä pyyhki vaimonsa nenän ja nousi ylös.

”Kutsuin tänne poppamiehen”, isä sanoi hiljaisella äänellä, jota käytettiin aina Hansin sairasvuoteen luona. Isä oli aina osannut puhua hiljaa, mutta tuon hiljaisuuden aiheutti syvä heikkous ja suru. Se suru oli aivan samanlaista kuin kenellä tahansa muullakin, sillä suru on aina surua ja sen erot näkyvät vain niiden uhrin käytöksessä, reagoimisesta riipivään voimaan joka saattoi vahvistaa vain vahvoja ja turmella pienimmät ihmiset. Pienet ihmiset, kuten Ritan.

Lääkäri oli tehnyt voitavansa, mutta nyt kaikki olikin kiinni Hansin omasta voimasta. Hänellä täytyi olla kamalat kivut, kun lähes puolet kehosta oli pahojen palovammojen peitossa ja luihin asti yltävät haavat jaloissa olivat peitetty halvalla harsolla. Perhe halusi luottaa Hansin voimiin, mutta toimettomana istuminen ja odottaminen kaipasivat heiltäkin vahvuutta – joten he hakivat kaiken mahdollisen avun.

”Hän osaa tehdä jotain. Pakko hänen on”, äiti sanoi painokkaasti. Rita alkoi itkeä ääneen. Kuin vaistoten sisarensa levottomuuden, Hansin pää kääntyili puolelta toiselle tyynyllä ja hengitys rahisi. Äiti halasi vielä miestään ja puhui rikkoutuneella äänellä:

”Poppamies voi auttaa häntä. Hänellä on keinot parantaa kuume. Ja hän voi puhua koomassa oleville ihmisille. Hän voi auttaa Hansia…”
 

Dracaena

Raseena
5/12

Meinasin ihan unohtaa tämän! Kesällä oli niin paljon kaikkea hommia, etten ehtinyt ajatella tätä. Nyt sitten laitan sen seuraavan osan...
________________________________________________________________
Hans raahautui rantakalliolle ja lyyhistyi lähes täysin tajuttomana. Piikikäs jäkälä painoi hänen poskeaan ja muistutti ruumista eloonjäämisestä ja maailman olemassaolosta. Hänen täytyi mennä pois aukealta, vihollinen voisi huomata hänet. Tai nousuvesi voisi viedä hänet pois. Meressä eli lukemattomia vaarallisia kaloja, joista alue olikin tunnettu. Hans ymmärsi hitaasti kaiken, ja unenomaisesti hän nousi kyynärvarsien varaan ja raahautui pusikkoon. Silloin vammat veivät häneltä tajun hetkeksi.

Alle puolet koneen miehistöstä oli selvinnyt saarelle, ja heistäkin vain puolet kykeni vammoiltaan seisomaan. Heillä ei ollut mitään, millä hoitaa vammoja ja mitään mitä syödä tai juoda, ei paikkaa jossa piileksiä vihollisen joukoilta eikä tarkkaa tietoa sijainnista. Heidän olisi pian päästävä tukikohtaan kertomaan häviöstä, sillä tuntui hyvin todennäköiseltä, että muutkin koneet olivat haaksirikkoutuneet. Vihollisen toisesta hävittäjästä oli myös kerrottava, ennen kuin seuraava joukko lähetettäisiin. Mutta he olivat kaikki heikossa kunnossa – mitä he voisivat tehdä?

Ketkä kykenivät, istuivat ja loput makasivat ringissä jakaen syksyn näivettämiä kesän hedelmiä, jotka olivat löytäneet. Tuli oli hetken sinnitellyt heidän ilonaan ja toivonaan. Nyt se oli kuitenkin sammunut ja sen myötä noussut toivo alkoi myös hiipua. Jotain piti kuitenkin tehdä.

”Miten me pääsemme mantereelle?” kysyttiin jo ties monennen kerran. Katseet oli luotu joko taivaalle tai syksyn ruskettamaan ruohoon. Lintu lauloi jossain kauempana.

”He eivät voi uida, ja merihän on aivan täynnä piraijoja ja haita, olisi silkkaa hulluutta…” eräs kutisi viitaten lähinnä heihin, jotka olivat veripäissään ja vakavasti loukkaantuneita. Päivän pimetessä yksi heistä oli jo henkäissyt viimeisen kerran ennen ylösnousemusta.

”Rakennetaan lautta.”

Se oli paras ehdotus tuntikausiin. Miesten ryhti kohosi varovaisesta innostuksesta. Lautta! Saarella täytyi olla asutusta, sillä he olivat kuulleet koirien haukkua, joten jossain täytyi olla tarpeita lautan tekoon. Valitettavasti he olivat vihollisen alueella. Ryhti ja innostus latistuivat takaisin surkeaan näiden faktojen tullessa heidän mieleensä.

”Katse ylös, toverini”, yksi miehistä sanoi. ”Me varastamme ladoista lautaa ja laidunten piikkilangalla kokoamme niistä lautan ja seilaamme kotiin, sillä me emme hylkää isänmaatamme näin! Me olemme ehkä hävinneet taistelun, mutta perheemme odottavat meitä kotiin ja he luottavat siihen, että he voivat nukkua yönsä rauhassa! Me nousemme nyt ylös ja teemme lautan!”’

Miehet ja Hans heidän joukossaan nousivat ylös ja katosivat metsän siimekseen etsiäkseen ladon ja piikkilankaa.
 

Dracaena

Raseena
6/12

(BTW, puolessa välissä!)Meinasin taas unohtaa. Voisin tässä piakkoin laittaa esille koko helahoidon, jos vaikka joululomilla joku innostuisi lukemaan tämän läpi kokonaan. Nyt kyllä voisi itusekin lukea ja tuhota kaiken oudon ja ällön ja kunnolla muokata tämän. Mutta siihen tarvitaan teidän kommenttejanne

___________________________________________________________

Rita istui omatekemässään korituolissa huoneen nurkassa tumma harso silmillään, kun hänen vanhempansa ohjasivat punaihoisen poppamiehen sisään. Poppamiehen takia valon sallittiin taas päästä ikkunoista sisään, ja siksi Rita pietti silmänsä valolta. Hän olisi voinut mennä toiseen huoneeseen, mutta vaikka hän luotti poppamieheen - hän oli sentään parantanut monia ihmisiä heidän kylässään - valvottuaan ja hoidettuaan veljeään niin kauan, hän ei uskaltanut jättää häntä yksin. Rita vain ei tiennyt, tekikö niin itsensä vai veljensä takia.

Poppamies käveli hitaasti potilaan sängyn luokse. Hän katseli Hansia pää kallellaan perheen seuratessa kauempana. Mies nuuski ilmaa ja kumartui lopulta lähemmäs. Verestävät kasvot eivät säikyttäneet häntä laisinkaan. Sitten hän Ritan tavoin kosketti Hansin luomia, sitten ohimoita. Hänen ilmeensä oli oudolla tavalla keskittynyt. Taaempana isä loi varovaisen katseen vaimoonsa ja Rita puri huultaan katsomatta poppamiestä suoraan.

”Onko hänelle annettu vettä?” poppamies kysyi yllättäen hätkähdyttäen kaikki muut.

”Totta kai on”, äiti vastasi. ”Hänhän kuivuisi muuten tuohon kuumeeseen ja verenhukkaan!”

”Älkää antako hänelle vettä”, hän sanoi ja kääntyi perheeseen päin.

Vanhemmat vaihtoivat lisää ymmyrkäisiä katseita ja Ritakin suoristautui tuolissaan. Hänen sydämensä hakkasi rintakehään.

”Mitä ihmettä?” isä kysyi peittäen äänestään melko hyvin sellaisen raivoisan sävyn, jonka isä joutuu usein kohtaamaan, jos hänelle neuvotaan lastensa hoitamista ja kasvattamista.

”Minä näen”, poppamies kääntyi takaisin Hansin puoleen, ”että hän on kärsinyt paljon vedessä. Vesi on vahingoittanut häntä…”

”Hänhän on aivan palovammojen peitossa!” äiti huudahti, muttei ehtinyt jatkamaan.

”Näen myös, että poikanne on nähnyt matkallaan paljon tulta. mutta katsokaa, hän jäi henkiin liekkien hyökkäykseltä – hän on vahingoittunut vasta sen jälkeen pahimmin. Hänen sisäinen elementtinsä on tuli. Tuli vahvistaa häntä – ja myös siksi vesi on hänelle pahasta. Tohtori ja kenraali kertoivat, että hän oli joutunut uimaan öljypalon alta. Sehän tarkoittaa, että hän joutui tulen keskelle vedessä ja veden takia tuli pääsi vahingoittamaan häntä. Mutta koska hän ei kuollut tuleen ja hornan lieskoihin..”

Rita näki sielunsa silmin, sillä omansa olivat varsin heikot, veljensä hukkumassa tulimereen. Jos hän jotain pelkäsi veljensä menettämisen lisäksi, se oli tuli. Tuli merkitsi Ritalle kuolemaa, tuskaa, menetystä, kauhua ja paljon pelkoa. Hän ei halunnut, että Hans mitenkään liittyi tuleen. Hän hädin tuskin tiesi, mitä sisäisellä elementillä tarkoitettiin, mutta se kuulosti hyvin tärkeältä. Eikä tämä tieto ilahduttanut vanhempiakaan.

”Hänhän kuolee, jos ei voi juoda!” äiti melkein kirkaisi, mutta koska puhui edelleen kuolinvuoteen ääreen sopivalla hiljaisella äänellä, se kuulosti lähinnä kaukaiselle lokin huudolle.

”Juottakaa hänelle maitoa”, poppamies vastasi. Muuta sanomatta hän istui lattialle ja kaivoi nahkaisesta laukustaan leveän ja suuren punaisen kynttilän. Hän vuoli sen alaosan suipoksi, jotta se sopi kynttilänjalkaan, jonka hän myös kaivoi laukustaan. Sitten hän nousi ja laski kynttilän pöydälle. Nostaen hihojaan hän löi kipakasti kätensä yhteen ja kuin tyhjästä hänen sormenpäähänsä ilmestyi pieni liekki.

Vanhemmat henkäisivät äänekkäästi ja se sai Ritan entistäkin levottomammaksi. Poppamies pyöritteli tuota pientä liekkiä sormillaan ja kämmenissään, kuin se olisi pieni sulka narun päässä, kuten taikureilla. Taidonnäytteensä jälkeen poppamies pudotti liekin suureen kynttilään.

”Tuo vahtii hänen untaan ja paranemistaan”, hän sanoi ja kunnioittaen kumartaen vanhemmille hän poistui huoneesta. Ikkunasta he näkivät hänen kävelevän tietä poispäin.

Äiti peitti ikkunan taas lehvillä ja Rita nousi tuolistaan. Hän ei kuitenkaan riisunut kangasta silmiltään, sillä kynttilä oli edelleen pöydällä, eikä hän aikonutkaan sitä sammuttaa. Se voisi todella olla Hansin vahtina.
 

Dracaena

Raseena
Vautsi, en ole vuoteen lähettänyt tälle jatkoa! Ilmeisesti kukaan ei ole sitä erityisemmin kaivannut, mutta jos jotakuta nyt on jäänyt vaivaamaan, niin yritän saada tämän lähetettyä kokonaisuudessaan tänne. On sitten tylsälle päivälle tekemistä. Itse en pidä tästä enää läheskään niin paljon kuin alussa, ja parannusehdotuksia olisi mielessä muutama, mutta en ole jaksanut paneutua tähän uudestaan...
Niin, ja kerta muutenkin nämä omat kommenttini ovat tässä olleet sinisiä, niin olkoon nytkin. Vaikka itsenäisyyspäivän kunniaksi.



Seuraavana iltana miesten kokoontumisalueelle oli raahattu sekä lahoa, että uutta puuta sekä yhteen pylvääseen keritty sähkölanka, jonka he olivat saaneet varastettua suurtilan kesälaitumelta. Nyt osa heistä oli keräämässä viherkasvien suurimpia lehtiä, sillä niillä voisi tehdä jonkinlaisen peitteen lautalle, jottei vesi roiskuisi alta heidän päälleen tai rautalanka repisi heidän vaatteitaan.

Hans kyhäsi paareja niille, jotka olivat liikuntakyvyttömiä. Vainajat he olivat jo haudanneet, sillä he tiesivät heidän henkiensä ymmärtävän, että kyseessä oli kuitenkin maan turvallisuus eivätkä he pystyneet kuljettamaan kaikkia, etenkään jos he eivät olleet melontakelpoisia. Hans rukoili heidän puolestaan ja liittyi lautan kokoajiin.

”Pääsemme aamuun mennessä lähtemään, jos kaikki kokoavat lauttaa”, Roe totesi äänessään pieni kyseenalaistamisen sävy. Hansista oli melkein törkeää asettaa kyseenalaiseksi muiden panostus pelastuksen suhteen, sillä he kaikki olivat jättäneet jonkinlaisen perheen taakseen eikä kenenkään uskollisuudessa ollut epäilemisen varaa, ei edes inhottavimpien keskuudessa. Hän kuitenkin vaikeni ja alkoi vääntää rautalankaa suoraksi.

Yksi miehistä alkoi pian menettää otteensa elämään. Mies oksensi verta useasti ja veren hukassa alkoi vajota shokista syvään tajuttomuuteen. Muiden tunnelmat olivat hyvin ristiriitaiset. He muut pelastuisivat suuremmalla todennäköisyydellä, mikäli lautalle pääsisi harvempi, ja toisekseen miehen pelastaisi kenties vain avun hakeminen ihmisten keskuudesta, mikä riskeeraisi koko ryhmän. Heillä oli myös kiire koota lautta, joten päätös oli selvä mutta sitäkin vaikeampi. Menehtyvä näki totuuden tovereidensa ilmeestä ja huokaisi surkeasti viimeisen kerran hereillä ja jätti miehet itseinhoon ja sydäntä riipivään surkeuteen, jonka takaa kuitenkin urheus laittoi heidät jatkamaan töitä.

Hans nosti hatun päästään. Auringon valo alkoi valaista läntisen metsän puiden latvoja. Lautta oli valmistunut.

”Hyvät rintamatoverit”, lausuttiin. ”Olemme menettäneet monta hienoa ystävää ja taistelukumppania sekä tärkeitä apujoukkoja sodan tiellä.”

”Levätkööt he rauhassa! Viemme perheille heidän vaatteensa ja syvimmän osanottomme, mikäli meidän suodaan kotiin päästä sitä viemään. Luonto ei valikoi parhaita selviytymään, kun katastrofi meitä kohtaa…”

Ennen kuin aurinko ehti kokonaan nousta, vaitonaisesti lautta vietiin rannalle, loukkaantuneet nostettiin kyytiin ja miehistö työnsi lautan vesille. Reunimmaiset tarttuivat karkeatekoisiin meloihin ja alkoivat meloa, kohti pohjoista ja kotia.


Edit: Hei, miksei kursiivi näy? Se olla tärkeä, olla pitää kursiivi.
 
Kuules nyt Dracaena, on suorastaan halpamaista näin pitää jännityksessä aktiivista lukijaa, joten sitä tekstiä tänne niin kuin olisi jo!

P.S Ole vain aivan ylpeä tästä:D<3 Love it
PP.S Niin ja sitä jatkoa kiitos? :)
 

Dracaena

Raseena
Oho. Minä olen sitten ihan kokonaan unohtanut tämän. Kyllä se minulla jossain on kokonaisuudessaan tallessa, mutta novelli on jo sen verran vanha, etten ole varma, kestäisinkö lukea 16-vuotiaana kirjoittamaani tarinaa.

Mutta unohtavaista sydäntäni kuitenkin lämmittää, että olet lukenut tarinaani ja vieläpä pitänyt siitä! Kiitoksia paljon A. U. I. :) Ehkä minun pitää sinun mieliksesi etsiä novellin loppu jostain ja harkita sen julkaisemista täällä.
 
Ylös