Satunnaisia kieli oppi kysymyksiä

Yksi lempiaiheistani, pilkku.

Kuten Isilmírë sanoikin, pilkku erottaa lauseita toisistaan virkkeen sisällä.
Pilkku kuuluu ainakin niiden alisteisen sivulauseen aloittavien alistuskonjuktioiden (että, jotta, koska, kun jne.) eteen, vaikka ne kuinka Steelistä tyhmiltä näyttäisivätkin. Jos vain peruskoulusta on jäänyt se lista mieleen, niin lykkää pilkku aina ennen niitä. Relatiivipronomineilla joka ja mikä alkavat lauseet (ja niiden kaltaiset sanoilla, kuten jollainen, millainen, jossa, missä...) ja epäsuorat kysymyslauseet erotetaan myös päälauseesta pilkulla.

Tämän helpompaa muistisääntöä (=muista kolme kohtaa, alisteiset sivulauseet, relatiivilauseet ja epäsuorat kysymyslauseet) en osaa tarjota, koska esim. rinnasteisten sivulauseiden (alkavat sanoilla ja, sekä, sekä - että, -kä jne) kanssa menee tosiaan monimutkaisemmaksi, joskus pilkku tulee ja joskus ei. Voit yrittää muista vaikka, että ennen kuin-sanaa ei tule pilkkua, ellei sen jälkeen virkkeessä ole verbiä, eli vertailuissa ei tule pilkkua ("kaikki näytti samalta kuin ennenkin" mutta "minusta tuntui, kuin olisin valvonut viikon"). Lisäksi maalaisjärkeä käyttäen pilkun voi laittaa sinne, missä tekstin ymmärtämisen kannalta on helppo pitää pieni ajatuksellinen tauko, etteivät monet eri asiat sotkeennu. Lukemisen helpottamiseksi ne vaan on keksitty. Puheen rytmittämisen ajattelemisesta ei aina välttämättä ole hyötyä, kirjakieli ja puhekieli ovat kuitenkin niin erilaisia järjestelmiä ja lauseet rakentuvat eri tavalla. Valitettavasti helpointa on, jos on ala-asteella saanut päähän taottua niitä sääntöjä.
Englannista ei muuten kannata eikä pidä ottaa mallia, sillä englannin kielessä pilkkua käytetään eri tavalla kuin meillä.


Lopuksi, itse en muista, että koulussa oli erityisemmin opetettu pisteen kuulumista päivämäärissä kuukaudenkin loppuun, mutta kyllä se sinne kuitenkin kuuluu. Oikein, Jaamar, että käyt niitä sinne lisäilemässä! >:]

Ja, sekä, -kä, eli, tai, vai, mutta, vaan, siksi, siis, sillä, näet ja nimittäin alkavat lauseet erotetaan pilkulla vain, jos niissä ei ole selkeää, kynällä osoitettavaa yhdistävää sanaa edeltävän lauseen kanssa (ainakin näin muistaisin säännön kuuluvan). Esimerkiksi:

Hobitti astui ulos kolostaan ja pani tupakaksi. -> Yhdistävä sana on hobitti, joka sekä astui ulos kolostaan että pani tupakaksi, joten sanan "ja" eteen ei tule pilkkua.

Hobitti oli lopen väsynyt, mutta kääpiöt marssivat uupumatta eteenpäin. -> Ei yhdistävää sanaa, joten lauseiden väliin tulee pilkku.

^ Lisäisin vielä, että tuohon litanniaan kuuluvat myös sekä-että, joko-tai ja sen tähden.

Ne ulkoaopeteltavat listat vaihtelevat jonkin verran. Meillä suomen kielen luennoillakin yliopistolla tuli ilmi niin alistus- kuin rinnastuskonjunktioistakin useampia versioita, joita aikoinaan ala-asteella on tullut päntättyä. Riippuu varmaan koulusta ja opettajasta, millaisen listan on aikoinaan opetellut (meillä taisi mennä näin: ja sekä sekä että -kä joko tai eli tai vai mutta vaan siksi osta kiikari sillä näet nimittäin). Konjunktioita muutenkin on enemmän, kuin mitä tässä on mainittukaan, ja niiden luokittelu vaihtelee vähän luokittelijasta riippuen. Ei varmaankaan ole mitään ehdotonta oikeata listaa, koska jotkut konjunktioista ovat rajatapauksia niiden monikäyttöisyyden tai vähäkäytttöisyyden takia.

Ja vielä vähän (epä)selventämään pilkkusääntöjen ihmeellisyyksiä:

- Mikäli rinnaisteisissa lauseissa ei ole subjektia ja niiden predikaatit ovat samassa persoonassa/passiivissa, pilkkua ei lauseiden väliin laiteta. Esim. Mokkapalat kuorrutetaan leivonnaisen jäähdyttyä ja kuorrutteen päälle ripotellaan strösseleitä.
ja
Makoilin ruohikolla tuntikausia ja keskustelin ystäväni kanssa lapsuuden muistoistamme.

- Mikäli lauseet ovat ihan lyhyitä, pilkkua ei silloinkaan tarvita: Koirat haukkuvat ja kissa maukuvat.

Periaatteessa osaan pilkuttamisen, mutta aina, kun näitä sääntöjä on jälleen kerran ruvettu kertaamaan (ja joskus muulloinkin), alan seota ihan yksinkertaisten lauseiden kanssa - yritän miettiä, mitä sääntöä tähän pitäisi soveltaa, enkä osaa yhtään luottaa kielikorvaani (johon ei kyllä läheskään aina ole luottaminenkaan).

Samantyyppinen ongelma minulla on usein yhdyssanojenkin kanssa. Tällä viikolla pohdin kirjoitetaanko "äidinkielen luokka" vai "äidinkielenluokka" (ja sain kuulla, että molemmat kelpaavat). Joskus ala-asteella neuvottiin, että jos on epävarma yhteen-/erikseenkirjoituksesta, pitäisi kokeilla, käykö pääte -kin sanojen väliin vai loppuun. Ainakaan minua ei tuo sääntö ole koskaan auttanut - sitä käyttämällä kirjoittaisin varmasti enemmän sanoja väärin kuin luottamalla tuntumaan. Onkohan kukaan muu koskaan kuullut toimivampaa apukeinoa tähän?

Ja kuten moneen kertaan on jo mainittu, piste tosiaan kuuluu päivän lisäksi kuukaudenkin loppuun - ilman pistettä päivämäärä voi helposti sekoittua kellonaikaan, joten saatathan korjauksillasi auttaa muita välttymään väärinkäsityksiltä. Ja voi kun olisi minunkin tehnyt mieli monesti mm. autokoulun teoriatunneilla käydä korjaamassa taululle päivämääräksi tarkoitettu kellonaika - en kuitenkaan kehdannut. ^^

//

lindëalda sanoi:

SamaLLainen, ei samaNLainen

Click to expand...

Pakko vielä tähänkin tunkea väliin tunkea: samanlainen, ei samallainen.

Nyt kyllä tuli hyvin luovuttajaolo Täytyy vaan todeta etten tule koskaan oppimaan pilkun käyttöä. Niin monta viestiä joiden lukeminen on kuin yrittäisi päntätä yläasteen äidinkielen oppikirjaa. Raseena käytti jo paljon sellaisia hienoja sanoja joiden merkitystä pitäisi ensin pohtia muutama minuutti tai googlettaa.
Englantia kirjoittaessa on ihan riittävän hankalaa keksiä miten he haluavat kirjoitettavan sanan joka sanotaan näin. Sinne en edes yritä miettiä pilkkuja joten en varmasti tule sotkemaan kyllä sieltä asioita.

Voihan örkinpapana. En voi kuin istua ja tuijottaa tuota ohjelistaa silmät ja suu pyöreänä tai päättää vaan lähteä töihin. Kiitos nyt kuitenkin kun yrititte

Voihan myös ajatella, että pilkun käyttö on ainakin osittain tyylikysymys. Esimerkiksi Kersti Juva on Tolkien-suomennoksissaan aika säästeliäs pilkuttaja. Muutkin kääntäjät ja jotkut kirjailijat pitävät pilkkua lausetta turhaan rikkovana elementtinä ja siksi jättävät sen pois, jos se ei heistä tunnu aivan välttämättömältä. Asiateksti on tietysti asia erikseen.

Täällä on mielestäni aika napakka ja asiantunteva opastus pilkun käyttöön:

http://www.dtpage.fi/pilkun_kaytto.pdf

Yksityiskohtaisempaa pilkutusta löytyy täältä:

http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/4.3.html

Tärkeintä on tietysti muistaa, että pilkkukammoa tulee välttää: epävarmuuden pilkkuasioissa ei pitäisi estää ketään kirjoittamasta ajatuksiaan julki. Ei se niin vakava juttu ole, vakavampaa on jättää (kirjallinen) sanottavansa sanomatta.

Minäkin olen ymmärtänyt, että kaunokirjallisuutta suomennettaessa - tai kirjoitettaessakaan - eivät pilkkusäännöt ole ensimmäisinä mielessä. Eikä niiden minusta kuulukaan olla.

Englannin pilkutus on tavallaan helpompaa kuin suomen, koska se perustuu puheen rytmiin, eikä sääntörypäkseen kuten suomessa. Eli pilkku siihen kohtaan, mihin puheessa tulisi luonteva tauko. Enkkuun pätee myös sääntö "when in doubt, leave it out". Eli jos ei ole aivan varma tuleeko lauseeseen pilkkua, on se parempi jättää kokonaan pois.

Minusta sääntö pätee myös suomeen, eli parempi jättää laittamatta kuin laittaa ylimääräisiä. Minulla ei ole suomen pilkkusäännöistä hajuakaan vaikka olen yleisesti ottaen aika tarkka oikeinkirjoituksen suhteen. Menen enemmän fiiliksen mukaan ja aika paljon tulee tehtyä enkkutyylistä puheen rytmitykseen perustuvaa pilkutusta.

Mutta oli minulla kysymyskin. Toimittajat tuntuvat viljelevän nykyään hyvin, hyvin paljon "X on yksi maailman suosituin yhtye" -tyyppistä rakennetta. Ei kai tuo hirvittävyys voi olla oikein? Kai siinä pitäisi aina olla "suosituimmista"? Minun logiikkani mukaan tuo ei edes tarkoita mitään järkevää.

Toimittajat viljelevät paljon kieliopillisia kauheuksia ja sekoittavat lisäksi kielikuvia käsittämättömäksi puuroksi (ei ole montaakaan päivää, kun luin jutun, jossa toimittaja syytti tutkijoita "omiin norsunluutorneihinsa tuijottelusta"). Äidinkielen suullisen taidon kurssiamme yliopistolla aikoinaan vetänyt opettajakin yritti taivutella ryhmässä olleita suomen kielen opiskelijoita ryhtymään valmistuttuaan toimittajiksi, jotta lehtijuttuihin saataisiin edes vähän oikeakielisempää ja selkeämpää tekstiä.

Siinä olisi tolkkua vain tarkoituksessa "sinä olet yksi ääliö!". En kuitenkaan usko, että toimittaja väittää yhtyeen olevan maailman suosituin, vaan yksi suosituimmista yhtyeistä. Urheiluselostajille on annettu anteeksi se, että selostaessaan he sanovat "Hänen sijoituksensa on tällä hetkellä kaksikymmentäkolmas" eikä "kahdeskymmeneskolmas", mutta puhuttu kieli onkin vähemmän täsmällistä kuin kirjoitettu.

douv sanoi:

Englannin pilkutus on tavallaan helpompaa kuin suomen, koska se perustuu puheen rytmiin, eikä sääntörypäkseen kuten suomessa. Eli pilkku siihen kohtaan, mihin puheessa tulisi luonteva tauko. Enkkuun pätee myös sääntö "when in doubt, leave it out". Eli jos ei ole aivan varma tuleeko lauseeseen pilkkua, on se parempi jättää kokonaan pois.

Click to expand...

Helpompaa, ja ei. Meidän viimeisimmällämme kielioppikurssillamme professori opetti tämän säännön: "extra information, extra punctuation". Eli ei sitä aina voi jättää poiskaan. Jatkankin lisää tästä aiheesta tänne pian, koska itse ainakin olin ymmärtänyt koko englannin pilkkusäännötyksen täysin väärin, ajatellen jotakuinkin näin: "sitä ei ole, tai jos on, sillä ei ole niin väliä". Olisinpa ollutkin oikeassa! Asiasta lisää huomenna.

ps. Enkä edes pidä pilkkusäännöistä.

Miksi niin moni lentää lomallaan Thaimaaseen?

Jossakin toisessa topiikissa vastaisin tähän: "koska laivalla ja autolla matka kestää liian kauan", tai: "koska työajalla ei - onseniinväärin - pääse lähtemään", mutta tässä topiikissa lienee etsiminen taivaallista selitystä:

Tuttujen ja yleisten sanojen taivutus vaikuttaa vähemmän yleisten tai uudempien sanojen taivutukseen. Koska taivutamme taivas, taivaaseen, samanalkuinen Thaimaa- saa helposti saman päätteen -seen. Ihan vahingossa ja huomaamatta, mutta niin kieli toisinaan toimii, oikeakielisyyden vartijoiden suureksi harmiksi, kummastukseksi tai ehkä huviksikin.

Miedän kolmevuotiaamme meni vielä vähän aikaa sitten sitkeästi kotiiseen (tai totiiseen, koska ei osaa lausua k-kirjainta), sänkyyseen, syliiseen jne. En ole vieläkään keksinyt, mistä moinen pitkä illatiivimuoto niin tiukasti lapsen kielentajuun tarttui.

Ja myös samanloppuisia sanoja taivutetaan eri tavoin: vapaaseen maahan.

Ei ihme, että muut kuin äidinkielenään suomea oppivat pitävät kieltä vaikeana.

Meidän lapsemme tapasivat taivuttaa monikon genetiiviä tyyliin "tytöitten ja pojitten". Nyt he ovat päässeet sen yli jo.

Monikon genetiivi on varmaan yksi monimuotoisimmista sijoistamme. On vanhahtavia päätteitä (esim. maiden / maitten) ja lukuisia murrevariantteja (illatiivi kotiiseen on ehkä osin sitäkin; lounaismurteissa on myös looginen illatiivin pääte -sse, vrt. kotisse, Turkusse, joka sopii mainiosti sarjaan -ssa, -sta, -sse / -lla, -lta, -lle) ja sitten on sanoja, joihin kirjakielessäkin hyväksytään useita päätteitä, eritoten nukke, joka voi monikon genetiivissä olla nukkien, nukkejen, nukkein - kaikki kelpaavat.

Kuuluuko nimi Satu taivuttaa Sadulle, vai Satulle? Entäpä nimi Tuomas? Tuomakselle vai Tuomaalle? Satu-nimestä olen omassa elämässäni kuullut käytettävän molempia mainitsemiani versioita.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus antaa Satu -nimelle ainoaksi taivutukseksi "Sadulle" (linkki). Toisen käden lähteen mukaan Kielikello-lehdessä on lukenut näin: "Kun nimen rinnalla on astevaihtelun alainen yleissana, pääohjeena on taivuttaa nimeä sanan mallin mukaan. Kuitenkin usein joko ei tunnisteta yleissanaa tai halutaan ottaa etäisyyttä sanan merkitykseen ja korostaa erisnimen luonnetta. Mitä konkreettisempi nimen rinnalla olevan sanan merkitys on, sitä suurempi on tarve nimen taivutuksella irrottautua sanan merkityksestä." Näin siis jos vertaa esimerkiksi nimiä Meri ja Satu, niin meri on sanana niin konkreettinen, että nimi on haluttu erottaa siitä taivutuksella (Merin).

Olen ollut ymmärtävinäni, että Tuomaalle, Luukkaalle jne. ovat vanhahtavaa kieltä, mutta kumpikaan tapa ei sinänsä ole väärin.