Tajunnan virtaa

Lähden nyt kokeilemaan vihdoin ensimmäistä "oikeaa" Kulmikkaaseen tarkoitettua keskustelua. Lyhyenä neuvona on siis se, että sen sijaan että keskitytään johonkin tiettyyn aiheeseen, keskitytään puhtaasti edelliseen viestiin. Ei ole pakottavaa tarvetta hakeutua "aiheeseen". Kukaan toinen ei ole lähtenyt huoneelle oikein muotoa hakemaan, joten joutuu itse kokeilemaan asioita.


Nykyään elämäni on mennyt varsin pistaleiseksi. Eri tahot vaativat venymään moniin eri suuntiin: pitäisi hankkia töitä, pitäisi päivittää ja pitää yllä monia eri sivustoja, pitäisi tehdä ohjelmointiprojekteja, haluaisi välillä rentoutua ja pelata, haluaisi tehdä monia ideioita joita päähän tulee, haluaisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa... kärsin modernin elämän monista haittapuolista. Monet asiat pyörivät liian nopeaa tahtia ohitse ja kun montaa asiaa pitäisi aina yhden päivän aikana hoitaa, jää pakostakin jyrän alle.

Tällä hetkellä päähuomioni on kaikesta huolimatta jäänyt siihen, mitä kulloinkin haluan syystä tai toisesta tehdä. En hae niin aktiivisesti töitä kuin voisin, koska inspiraatio puuttuu. En ylläpidä kaikkia vanhempia projektejani niin aktiivisesti kuin voisin, koska inspiraatio puuttuu. Toisaalta aikaani syö eräs muukin tekijä, joka saa jäädä tästä pois. Käytän kuitenkin aikaani monin tavoin "huonosti". Toisaalta myös hyvin: silloin kun jotain vähänkään hyödyllistä teen, olen joko auttamassa toisia tai tekemässä jotain, josta toiset voivat edes jotenkin hyötyä. Monet tempauksistani ovat myös verrattavissa Star Wreck -ilmiöön: ilmainen elokuva, ilmaiseksi levityksessä ja teko aiheuttanut tekijöilleen lähinnä vain kuluja ja paljon "ajanhukkaa". En osaa sanoa, arvostetaanko tätä asiaa niin paljon kuin pitäisi. Ainakin olen muualta päätellyt työttömistä kuvauksia tyyliin "laiska ja saamaton".

Vaikuttaa siltä, että nykyisen yhteiskuntarakenteen ongelmista lähdetään liikkeelle. Lisättäköön tähän väliin, että kirjoitin noin kymmenen kertaa enemmän tekstiä ennen kuin päädyin johonkin, jonka kohdalla kehtasi painaa Lähetä-nappulaa. "Vapaa aihe" on vaikea aihe lähteä liikkeelle. Ainakin seuraavalla on jotakin, mistä lähteä liikkeelle. Ja toivottavasti nämä ekstrakirjoitukseni vain ohitetaan olankohautuksella.

Maailma menee liian kovaa nykyään. Tai ehkä se on aina mennyt liian kovaa. Tuntuu, että mie oon liian hidas, en pysy hommassa mukana. Yritän, ja teenkin parhaani, mutta se ei riitä sen takia, että teen sen niin hitaasti. Teen jonkin asian paljon paremmin kuin joku muu, huolellisemmin, mutta se ei sitten ole niin hyvä, koska sen tekemiseen tuhlautui niin paljon aikaa. Voi tosin myös olla, että miusta tuntuu, että muut pitävät miua hitaana. Ehkä omasta mielestäni haluankin olla sekä hyvä, että nopea: tehokas.

Miulta jäi eräs opiskelupaikka saamatta, koska en ollut tarpeeksi hyvä. En hoksannut katsoa kaikkia paikkoja läpi. Ei ollut kyse ennaltavalmistautumisesta (--> lukeminen), vaan ennakkotehtävästä , joka piti lähettää ennen kun oli mahdollisuuksia ollenkaan edes pääsykokeisiin. Miua ei informoitu missään vaiheessa ennakkotehtävästä ja siksi miua nyt ihmetyttääkin, että olenko helkkarin tyhmä, kun en älynnyt sitä sivuilta katsoa (tosin en tiennyt mitä katsoa, kun en arvannut, että miun olisi pitänyt etsiä ja katsoa jotain) vai oliko se tieto tosiaan kiven ja kannon alla.
No, onneksi paikka ei ollut miulle tärkeä ja olisi ollut epävarmaa olisinko mennyt edes pääsykokeisiin jos olisi ollut mahdollisuus. Mutta tulipa mietittyä, että jos tämä olisi ollut lempparipaikkani ja koko homma olisi mennyt kiisseliksi noin typerän jutun takia!

Olenko mie hidas vai onko yhteiskunta liian nopea vai onko se vain liian nopea miulle?

Eilen taivaalta satoi tomusokeria. Saattoi avata ikkunan - tuoksui talvelta - ja ajatella Muumipappaa seisomassa kuistilla haistelemassa talven tuloa. Vihdoinkin jotain tolkkua tässä syksyssä, joka on ollut moraalittoman lämmin. Vielä viikko sitten tienposkessa seistä törötti muutama umpikahjo voikukka - siis voikukka! Tähän aikaan vuodesta näillä leveyksillä! Luonnotonta se on eikä siitä mitään hyvää seuraa, sanoisi hobittiväki. Nyt maa on viattoman valkoinen ja mielikin tuntuu puhdistetulta. En aio käydä talviunille enkä missään nimessä vaella etelään. Sytyttelin pieniä tulia täplittämään suloista pimeyttä. Aamuyön pysähtyneisyydessä on kuin ajan ulkopuolella, päivämaailma on jossain kaukana, pienenä häiritsevänä kutinana jalkapohjassa. Pimeässä on hyvä hengittää ja leijailla ja lukea Janssonin Taikatalvea.

Minusta oli oikeastaan ihan kiva, että oli lämmintä vähän pidempään, koska ei tarvinnut kuljetella niin paljoa lämmintä vaatetta edestakaisin Ouluun matkatessa. Seuraavalla kerralla saa jo harkita paksua talvitakkia mukaan. Valkoisuus alkaa jo lähennellä Oulun lääniäkin sääkartasta katsoen. Valkoista ei silti ole vielä kertaakaan ollut, kotipihasta en tiedä kun en ole siellä nyt muutamaan päivään ollut. Päivänä minä tahansa nyt voi ensilumet kuitenkin tulla tälle korkeudelle, mikä sinällään on ihan kiva asia. Vaikka talveen tulee sitten taas kyllästymäänkin ajan myötä.


Vinyarogwen: lienee tilanteesta riippuvasta, onko yhteiskunta on liian nopea. Entiset päivät tuntuvat jäävän turhan nopeasti muinaishistoriaan ja tilanteet muuttuvat todella nopeaan. Aika paljon pään resursseja menee jo siihen, että pysyy ajan tasalla. Hassusti telkkarissa menevä Big Brother on aika hyvä esimerkki: sieltä kun viimeiset kisailijat pääsevät pois, menee heillä ajan tasalle pääsemiseen luultavasti monta viikkoa, ja tulevat kärsimään pienestä tiedonpuutteesta ehkä monta vuottakin. Kaikki tieto ei tietenkään ole oleellista. Netissä toimii sama logiikka: ole muutama päivä pois ja heti palatessa joutuu perehtymään välillä tapahtuneisiin asioihin tuntitolkulla.

Kaikka nyt ja heti on kuitenkin päivän sana. Jossain vaiheessa siihen kuitenkin pimahtaa, joiltakin osin olen itse jo pimahtanutkin. Kärsivällisyyden palauttaminen on plussaa (olin ennen todella kärsivällinen tietokoneharrastuksen takia: esimerkiksi pelien lataamisessa saattoi hyvinkin mennä 15 minuuttia).

Itse olen huomannut kunnolla vasta viime vuosina, kuinka nopeasti kaikki meneekään ja kuinka minun olisi hetkessä saatava kaikki. Nykyisin nettisivun lataaminen saa minut hulluksi ja pienikin myöhästys itselle tärkeissä jutuissa tekee minut hulluksi. Ja toisaalta yritän olla rennon letkeä rentoutujatyyppi. Vähemmästäkin tulee päähän solmuja :roll:

Kova pettymys. Rakastan joulunaikaa ja nyt en saanut ensilumesta minkäänlaista tunnetta. Katselin taivaalta satavaa valkeata tomusokeripilveä ja ajattelin jotakin ankeaa ja epäjoulumaista. Pieni asia valitettavaksi, iso juttu minulle.

Minulla on viime aikoina mennyt toisinpäin. Sen sijaan, että haluaisin kaiken nyt heti ja kärsimättömästi odottaisin ja haluaisin asioita, olen jotenkin jumahtanut näille sijoilleni ja menettänyt kaiken kunnianhimoni. Toistaiseksi vain, mutta kuitenkin. En jaksa tavoitella mitään enkä saa aikaan oikein mitään. Mielelläni syyttäisin tästä tätä syksyä mutta en syytä, sillä tämä on ollut niin harvinaisen kaunis syksy, että jos sillä jotain vaikutusta on ollut, se on ollut positiivista. Mutta kyllä tämä tästä taas. Saan vielä kärsimättömän luonteeni takaisin. Olen vain jossain horroksen tapaisessa tällä hetkellä.
Ensilumikin tosiaan satoi, ja mietin, että piristyn huomattavasti sitten, kun lunta tulee ja talvi alkaa ja joulu lähestyy pikkuhiljaa, mutta eei. Ei se piristänyt niinkuin toivoin. Sitä paitsi ei sitä lunta olekaan enää.

Lumi on mukavaa ja joulu myös. Ikävää vaan on se, että ainakin minä odotan joulua aika paljon, muttei se koskaan ole sellainen kuin odotan. Jotenkin se ei ole niin lämmin ja onnellinen kuin silloin vanhoina hyvinä aikoina kun oli vielä pieni. Ei sitä nykyään edes jännitä, mitä saa lahjaksi, eikä kuusenkaan koristelu ole sitä mitä ennen. Ja missä vaiheessa kynttelikköjen ikkunaan laitto ei enää saakaan sydäntä läpättämään tavallista nopeammin.

Äiti kysyi viikonloppuna, mitä halutaan syödä jouluna. Eihän sitä voi suunnitella kun sitten siinä ei ole enää mitään jännää. Nykyään joululahjojenkin osto tahtoo rasittaa, eikä aattoaamuna ole hurjan hienoa mennä sytyttämään pimeään olohuoneeseen kuusen kynttilät. Voi romu. Tänä vuonna taidetaan leipoa piparitkin pikkusiskon kanssa kahdestaan. Perhejoulu ei enää ole sama kuin ennen tämän perheen kanssa. Ehkä sitten joskus, kun on toisia tosi tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä piparkakkutaloa ja katsoa telkkarista lumiukkopiirrettyä.

Tosiaan, ainakin omalla kohdallani joulu oli kohtuullisen yhdentekevä juhla pitkän aikaa oman lapsuuden ja omien lasten välisen ajan. Ainakin aaton sai kulumaan mukavasti olemalla joulupukkina ja lisäksi sai vähän rahaa. Voi suositella, muiden joulunviettoa ja varsinkin lasten eläytymistä on hauska katsoa parran takaa.

Syksyn aikana ilmaantui uusi ongelma. Mitä kertoa lapselle joulupukista ja tontuista. Aluksi itsestäänselvä vastaus oli, että tietysti eläytyä satumaailmaan minkä pystyy ja yrittää olla särkemättä illuusiota mutta ei se ollutkaan niin yksinkertaista. Lapset leikkivät mutta haluavat myös tietää minkälainen maailma on oikeasti. Suoraan kysymykseen en osannut antaa muuta kuin suoran vastauksen. Sen jälkeen keskusteltiin, että se on vähän kuin muumit ja Ronja ja hobitit ja lohikäärmeet; niitä on hauska leikkiä, vaikka ei niitä oikeasti olekaan olemassa. Illuusiosta voi pitää kiinni, vaikka tietää.

Mielikuvitusmaailman ja todellisuuden raja voi joskus hämärtyä liikaakin, vai voiko ?
Kävin teatterissa katsomassa näytelmän "Näkymätön Elina" ja siinä pieni isänsä menettänyt tyttö kävi läheisellä suolla juttelemassa kuolleen isänsä hengen kanssa.
Tyttö pakeni todellisuuden ongelmia tuohon mielikuvitusmaailmaan ja koki sen todellisemmaksi kuin olemassa olevan maailman.
Se kyllä helpotti hänen elämäänsä mutta hän päätyi myös, tuon kuvitellun maailman olentojen houkuttelemana hyppäämään suonsilmään, miltei hukkuen sinne.

Mikä olisi se oikea määrä mielikuvitusmaailmassa elämistä, sillä rikas ja arvokas maailmahan se kiistatta on ?

Olen pohdiskellut tuota mielikuvitusmaailmoissa elämistä. En tiedä ketään, jolle olisi käynyt huonosti sen takia, että kuvitteli kaikenmoista. Isosiskoni ratsasti ala-asteella joka päivä kouluun sinisellä tähtiposkisella Ella-ponilla. Minä istuksin välillä vaatekaapissa ja kuvittelin pääseväni sen läpi Narniaan. Kaikki meidän perheen lapset on jossain vaiheessa lapsuuttaan yrittänyt päästä peilin läpi toiseen maailmaan, enkä usko, sen vaikuttaneen meihin mitenkään pahasti. Ennemmin ehkä päinvastoin. En osaa sanoa, mutta mielikuvitusmaailmat on siitä hyviä, että ne on aina täydellisiä. Niihin ei koskaan pety.
Pikkusiskoni kertoi viikonloppuna ajatelleensa, että olisi hauskaa viedä lyhtypylväs keskelle metsää, niin joku Narniaa tunteva äimistyisi. Minä olen miettinyt samaa. Mitä jos tekisi joskus jotain epätavallista? Satunnaisia mukavia tekoja; vaikka lähettäisi villasukkia vieraille ihmisille tai kävisi sairaalassa tapaamassa täysin tuntematonta ihmistä. Eihän siinä periaatteessa olisi mitään pahaa, mutta kovin moni ihminen ei varmaan sitä käsittäisi helposti. Ostaisi kukkia naapurille ihan muuten vaan. Mielenkiintoista.

Minulle joulu on onneksi säilyttänyt kaiken hohtonsa. Tietysti perheemme joulu on muttunut vuosien varrella, mutta se tietty tunnelma alkaa edelleen jouluaamusta. Lahjat eivät tosiaan ole mikään yllätys enää, mutta sitä hauskempaa on antaa ihmisille lahjoja. Käytänkin joka jouluahjoihin enemmän kuin olisi varaa. Meidän joulu on hyvin intiimi ja pieni juhla. Joulupöytään on monta vuotta istunut viisi ihmistä ja kukaan ei joulu aattoa enää höyryä mistään vaan kaikki ottavat hyvin rauhallisesti. Ihana joulu syntyy pienistä asiosta kuten esimerkiksi kynttilöistä joulusaunassa tai eräästä tietystä lastenohjelmasta...
Nyt ei kuitenkaan jouluiselta tunnu sitten yhtään. Ulkona sataa vettä ja jouluvalot näyttävät tyhmiltä ilman lunta. Jos jouluun mennessä ei tule lunta, täytyy vain keksiä joku juttu millä saan itseni joulumielelle. Aina sellainen löytyy, jos ei muuten niin viimeistään silloin, kun kuusi tuodaan sisään.

Mielikuvitusmaailmassa elävät ovat yleensä melko mielenkiintoisia ja vilkkaisan mukavia ihmisiä.

Ite tuumailin, että onko väärin ihastua kirjojen/elokuvien hahmoihin (kyllä, tästä on jo keskustelua mm.Kirjastossa), jos seurustelee...? Jos joku ihana mieshahmo löytyy, niin sitä helposti ajattelee hänestä vain kaikkein parasta ja joskus toivoisi, että juuri hän tulisi ja veisi miut pois, jos kaikki tuntuu olevan ihan päin mäntyä ja mikään ei tunnu miltään. Hän on Täydellinen, koska sie ajattelet niin.

Mutta missä vaiheessa tällaiset ajattelut menevät liian pitkälle? Että ylenpäätään ajattelen vieraista miehistä näin lämpimiä vai kun kaikki muut tuntuvat todella tylsiltä häneen verrattuna ja haluaisit muuttaa hänen maailmaansa asumaan?
Onko omassa suhteessa välttämättä mitään vikaa vaikka tällaisia ajattelisikin?

Tällaisia välillä tuumailen, kun ihastun (viime aikoina)elokuvien henkilöihin.

hassuja ajatuksia, toisaalta ihan järkeviä. Tottakai elokuvien ja kirjojen henkilöihin on helppo ihastua, niiden inhimillisistä puolista ei kovin usein kerrota. Olis ihana jos Sormusten herrassa olis pätkä "Niinpä, sanoi Gandalf kaivaen nenäänsä mietteliäästi".

Itellä on pieni masennuspaniikkisaamattomuus päällänsä. Eli tuota nykymaailman kiireisyyttä minäkin kauhistelen. Tuntuu välillä että mä en oikein sovi tänne, tai että mä ajattelen asiat niin eritavalla ku suurin osa... "aikuisista". Tai mistä sitä tietää miten muut ajattelee, eihän muiden päähän pääse turistimatkoille. Olis kyllä hauskaa, vähä niinku "Being John Malckowitchissa (sori en ossaa kirjottaa)

Tai ehkä mulla on vaan arvomaailma ja maailmankatsomus vielä hakusessa, jostain luin että sen pitäs kehittyä suht valmiiks tuossa 25 kieppeillä... että on vielä aikaa olla ihan rauhassa sekasin.

Viimeks oon tämän maailmankuvajutun huomannu viimeviikolla kun oli keskiviikkona ihana ilma ja päätin kävellä 5km kouluun aamulla, ekalla tunnilla liikuntaa. Olin tapani mukaan myöhässä jo lähtiessäni. Ja maailma oli niin kaunis, sininen hetki, lunta, hiljainen hautausmaa kynttilöineen... en voinu kävellä kovin nopeesti ja piti pysähtyä tekemään yks lumienkeli puistoon. Sit olin lopulta puol tuntia myöhässä. Selityksenä "koska maailma oli niin kaunis" ei varmaan oo niitä tavallisimpia...

"Koska maailma on niin kaunis" olisi ainakin mun mielestä selityksistä viehättävimpiä. Kaikki pommiin nukkumiset on niin tylsiä ja perinteisiä, että vaikkei oikeasti olisikaan myöhästynyt maiseman ihastelemisen vuoksi, se olisi jo keksittynä syynä niin omalaatuinen, että luultavasti antaisin anteeksi.

Isosiskoni kiisteli ala-asteella ruotsin opettajansa kanssa, kun sisko sanoi hiirtensä syöneen läksyt, jotka oli kyllä tehnyt, ja opettaja hermostui tästä "valehtelemisesta". Lopulta sisko hermostui ja nappasi repustaan pakastuspussillisen pienen pientä paperisilppua ja kumosi sen opettajan pöydälle. Opettaja katsoi hetken aikaa äimistyneenä ja myönsi sitten siskoni olleen oikeassa. Siinä tilanteessa ei varmaan hirveästi vastaan väitetä.

Yläasteella samainen sisko oli pari minuuttia myöhässä liikkatunniltaan aamulla ja pyyteli kovasti anteeksi opettajalta selittäen perinteisen liian pitkään nukkumisen hiukset sekaisin, posket punaisina ja raskaasti huohottaen juostuaan kouluun. Hetken päästä sisään astui toinen liikuntaryhmän tyttö, joka tuli myöhässä ja antoi lähes saman selityksen kuin siskonikin: nukkui liian myöhään, mutta kiiruhti heti kouluun herättyään. Tällä tytöllä tosin oli sekä vaatteet, meikki että hiukset tip-top: yksikään hiuskarva ei ollut väärällä paikalla, vaikka neiti "oli juossut koko matkan". Opettaja ei kommentoinut.

Mahtaa olla mielenkiintoista toisinaan kuulla oppilaiden selityksiä erinäisissä tilanteissa. Maailma oli niin kaunis. Saatoit parantaa opettajasi päivää tuolla lauseella.

Huomasin tuossa järkyttyneenä, että minulla on tullut kokonainen vuosi täyteen Konnussa! Tuntuu kyllä kuin olisin ollut täällä paljon pitempään ja toisaalta tuntuu, että joko on vuosi kulunut. *Lumi herkistyy*
Kuluneeseen vuoteen on kyllä mahtunut niin paljon isoja tapahtumia ja kokemuksia, että ei ihme jos vähän tuntuukin, että vasta vuosi! (En osaa päättää, onko se vasta vai jo vuosi...) Ylioppilaskirjoitukset yms., kevät mielenkiintoisia töitä, lakkiaiset, matka Unkariin ja viimeisimpänä pääsy yliopistoon ja opintojen aloittaminen.
Vuosi sitten en vielä tiennyt, millainen foorumiaddiksti minusta tulee. Tuntuu kuin vuoden aikana elämäni olisi siirtynyt tietokoneelle. Sosiaalinen elämä, koulujutut yms hoituu koneella kaikki. Messengerin avulla puhelinlaskuni ovat minimaalisia. Ah tätä autuasta koneiden aikaa!

Kiitos tästä vuodesta!

Tuon Talven väittämän olen minäkin huomannut. Että jotkut myöhässä tulleet näyttävät kävelevän luokkaan suoraan kauneussalongista ja itseä sitten hävettää kun hikisenä, punaisena ja kaiken kukkuraksi vielä myöhässä lompsii luokkaansa. Silloin pistää kyllä vihaksi. uch: En ymmärrä miksi edes tunnille tulevat, jos ovat jo kerran päättäneet olla myöhässä. Itselleni ajankäyttö on joskus kyllä elämän ja kuoleman kysymys.. Tästä takaisin valittamaan jatkuvaa kiirettä.

Mikä olisi tarpeeksi persoonallista puolituttujen joulutervehdyksiin, joita jakelen joulujuhlassa? Ajattelin pieniä kelloja itse kasaamieni korttien seuraksi, mutta liekö se niin hyvä idea..

Minulla on aina vaikeuksia persoonallisten joululahjojen keksimisessä, onneksi tänä vuonna Kirkon Ulkomaanavulla on toisenlainen joululahja-projekti käynnissä josta ajattelin ostaa kavereille vuohet. Siis oikeasti ne vuohet menee kehitysmaihin. Hyvä idea mun mielestä. Siellä on vaikka mitä ostettavaa mutta vuohi sopi opiskelijabudjettiinkin.

Tuolla topicin alussa puhuttiin, että maailma menee nykyään liian kovaa. Minua itseäni on tässä järkyttänyt, kun aina tähän saakka joulukuu on madellut, vaikka tietysti viimevuosina on ollut kiire ennen joulua, mutta silti on ollut aikaa odottaa joulua, ei vaan tänä vuonna. Vaikka kuinka monta kertaa olen joutunut avaamaan monta joulukalenterin luukkua kerralla, kun vaan tajuaa, että onkin taas mennyt kolme päivää, ilman että on muistanut... Tekisi mieli vaan jättää ne kiinni ja ajatella, että aika sitten ehkä pysähtyy hetkeksi.
Ja sitten voisi hypätä suoraan tammikuuhun.

Mielestäni aika on kummallinen käsite. Se on alatimuuttuva. Constant Fluctuation On mielenkiintoista huomata että kellohan on vasta ilta ja seitsemän, minä en edes jaksa raahautua avaamaan sosiaalisen elämäni huipentumaa, konettani vielä. Tänään yritin mahtua sinisilmäisen pojan kenkiin, mutta vain jalkani menivät. Pääedellä korvat ottivat kiinni. Ja joskus taas huomaa kellon olevan jo aamu ja kuusi ja ehtii nukkua vielä puolituntia ennen koulunalkua. Terveellisyys on kaiken a ja o, neidit ja herrasmiehet.

Nestemäistä saippuaa, toisinaan tuntuu, että avaruusmadot syövät korvani ja vievät varpaani. Silloin en tunnista oikein. Viimeyö on kummallisen sumuharson peitossa, viisi kuppia kahvia tekee hyvää! Tahtoisin kirjoittaa LJ, mutta en minä voi. En voi, ilmaisuni on nollapotenssi, yksi. Toisinaan taas olen mielenkiintoisella päällä ja unohdan että kello on. Silloin tulee olotila ja olitila vie korvatkin. Älkää unohtako portaita, ne hohtavat.

On se vain. Inhottaa, harmittaa ja itkettää huomata oman itseni hauraus. Opiskelen ja teen työtä ja yritän kehittyä ja saavuttaa lopullista päämäärää, jota ei ole olemassa. Olen koko nuoruuteni tahtonut kokiksi, ruuan laiton mestariksi! Yritän aivan liian kovaa ja hetki hetken jälkeen unelmani murtuvat yhä pienemmiksi osiksi.
Ystäväni ja kaverini kaikkoavat, tunnen itseni ulkopuoliseksi seurassa jossa joskus olin kotonani, en tunne veljeäni en siskoa, oma isä ja äitikin on kaukana, mutta ruuan laiton suuri maailma nielee minut yhä syvemmälle, sillä loppijen lopuksi silläkään ei ole mitään väliä,
että menettäisin ystäväni, perheeni, kykyni/haluni rakastaa Jne. sillä Ruoka pysyy, se ei valita, tai soimaa, se hyväksyy minut sellaisena kuin olen ja haastaa aina vain vaikeimmilla tehtävillään joita on loputtomasti.

Tuntuu joskus että minulle ei ole muuta elämää kuin ruoka ja sen fysiologia.
Kun ihmiset kysyvät minulta -" eikö sinulla ole muuta elämää"
Vastaan - " Ei"
Sehän oli totuus.

-Hymy ja Kyynel-