Forochelia kohti - Kinn-Lain matka Pohjoiseen - Filhindrosin muistiinpanot
Kokoonnuimme Rivendellin sillalle - matkaan oli lähdössä kirjava joukko haltioita, kääpiö, sekä kaksi ihmistä. Neljänkymmenen soturinsa etunenässä hevosensa selässä istui Timanhdris, retkikunnan johtaja. Tervehdin häntä, ja muita paikalle kokoontuneita. Olin ilmeisesti viimeinen saapuja, sillä hetikohta vaunut alkoivat liikkua. Matkasimme varoen ylämailla, ja saavuimme parissa tunnissa Bruinenin kahlaamoille. Alkoi sataa. Vielä muutaman tunnin matkasimme länteen, ja pimeän tullen pystytimme leirimme Peikkokorpeen, lähelle tietä. Vietin yön tutustumalla niihin muutamaan Kinn-Lain upseeriin, jotka olivat matkalla kanssamme.
Aamu valkeni, ja pilvet väistyivät. Päivä oli kirkas, eikä tuonut yllätyksiä. Yhä matkasimme länteenpäin. Pystyttäessämme leiriä, eräs vartiomies sai kiinni naisen- hänet vietiin Timandhrisin telttaan kuulusteltaviksi. En tiedä mitä he puhuivat, mutta nainen tuli teltasta ulos kummallinen hymy kasvoillaan- ei lainkaan kuin kiinniotettu vakooja. Timandhrisin kasvoilla oli myös hymy, tosin erilainen. Sellainen, kuin joku olisi juuri saanut juuri mitä haluaa, ja maksanut siitä vähemmän kuin kauppaaja tajusi. Karistin tapauksen mielestäni, ja aterioin muiden matkalaisten kanssa.
Timandhrisilla ja Erinwynillä näytti olevan erimielisyyksiä, ilmeisesti vangista. Päivä sujui kuitenkin hyvin, ja illalla leiriydyimme taas. Näin jatkui meno, ja saavuimme Viimeiselle Sillalle. Tiedustelijat varoittivat örkeistä Yksinäisillä Mailla, ja pystytimme leirin Sillan itäpuolelle. Seuraavat päivät etenimme pikamarssia Tietä länteen. Alkoi taas sataa.
Ensimmäisen todellisen esteen kohtasimme Viimavaaroista kaakkoon. Kuivuneen joenuoman yli vievä kivinen silta oli sortunut, ja uoma, jonka poikki Tie kulki, oli mutainen. Peläten viivytystä, päätimme jatkaa pikimmiten eteenpäin. Vaunut eivät kuitenkaan pystyneet ylittämään mutaista joenuomaa, joten jouduimme mutaiseen työhön. Useamman tunnin jälkeen työmme alkoi tuottaa tulosta (herra kääpiö ei kuitenkaan katsonut hyväksi auttaa meitä urakassamme), ja saimme vaunut uoman yli säästyen vahingoilta. Kinn-Lai eivät halunneet kulkea Briimaan läpi, joten käännyimme pohjoiseen, Viimavaaroille. Leiriydyimme eteläisille kukkuloille.
Vanki, kiinniottamamme vakooja, pääsi karkuun - tai pikemminkin päästettiin karkuun - illansuussa. Ilmeisesti Erinwyn, huolissaan nuoren naisen kohtalosta, oli päättänyt vaihtaa itsensä hänen tilalleen. Edstan lähti saattamaan tyttöä Briihin, joten jäimme viikoksi paikallemme odottamaan Edstanin paluuta.
Hän palasi yöllä. Kuunsirppi loisti haaleasti Viimapään yllä, ja Edstan käveli suoraan Erinwynin, nyt sidotun, luokse tälle osoitettuun telttaan. He puhuivat, ja pian näin miehen kävelevän Timandhrisin telttaan. Hän kuitenkin pysähtyi hetkeksi luoksemme ja kertoi Areenen, entisen vangin, olevan nyt kuollut.
Aamulla saimme todistaa mitä kummallisinta tapahtumaa. Paikalla olivat kääpiö Twion, minä, ystäväni Laenir, joukossa mukana oleva Rivendellin haltia Daerundros, Edstan, neiti Timandhris, sekä Kinn-Lain upseeristo. Sotilaat kantoivat teltastaan ulos Erinwynin. Eräs upseereista piti jotakin tulessa. Toinen laski Edstanin vasemman käden pienelle puiselle pöydälle ja piti siitä tiukasti kiinni. Nyt Timandhris otti esiin veitsen, mustan kuin yö. Hän laski sen Edstanin pikkusormen päälle. Sitten hän painoi.
Veitsi leikkasi lihaa kuin sulaa voita, ja kun se osui luuhun, Timandhris teki edestakaisen liikkeen, ja painoi yhä lujemmin. Sormi katkesi, ja kättä paikoillaan pitänyt upseeri nosti sen ilmaan. Samalla toinen upseeri nosti tulesta kuumana hehkuvan raudankappaleen, ja painoi sen haavaa vasten. Ilmaan kohosi palaneelta lihalta haiseva savupilvi. Edstan näytti nyt ensimmäiset kivun merkit kasvoillaan, ja hänen suunsa vääntyi irveeseen. Erinwyn parkaisi. Timandhrisin kasvoilla oli voittoisa hymy. Muut olivat tyrmistyneitä tapahtuneesta, ja sanoivat Timandhrisia julmaksi. Hän on sitäkin, mutta minusta tuossa neidossa on myös jotakin kumman viehättävää.
Kun Edstanin sormesta oli suurin kipu hälvennyt, lähdimme pienen joukon kanssa tiedustelemaan edessä olevaa reittiä pohjoiseen. Mielestäni suunnitelma oli hullu, mutta en vastustanut, sillä olisin vain saanut Kinn-Lain vihat niskoilleni. Kuljimme luoteeseen, ja näimme Sääskiveden kahlaamon kaukana. Kuljimme pohjoiseen, yrittäen löytää parhaan kulkureitin vaunuille. Törmäsimme kuitenkin örkkeihin, ja jälleen kerran sain näyttää taitoni taistelussa. Tuima oli myös kääpiö Twion, ja kunnioitukseni häntä kohtaan nousikin.
Hoideltuamme örkit jatkoimme matkaa, ja pian löysimmekin sopivan reitin vaunuille ja hevosille. Jatkoimme myös kahlaamoista luoteeseen, ja päästyämme korkealle harjanteelle, siinsivät Pohjan ylängöt jo horisontissa. kuljimme takaisin etelään, ja paluumatkalla näimme vilauksia samoojista.
Viikkojen kuluessa matkasimme kohti pohjoista ilman suurempia hankaluuksia, sillä saimme samoojan, Amlaradin, oppaaksi. Ohitimme metsät ja niityt, emmekä nähneet enää vilaustakaan muusta elävästä kuin puista metsän ja villeistä eläimistä.
(kuvassa Laenir vasemmassa reunassa, sinisessä viitassaan Edstan, jonka oikealla Daerundros valkoisissaan, hevosen selässä Timandhris, samooja Amlarad, sekä haarniskassa Prangol, Kinn-Lain upseeeri.)
(jatkuu kun aikaa riittää/rope etenee)