Isilmírë
Kuukivi
Varjomorsian on minun mielestäni kiehtovalla tavalla kammottava. Siitä tulee mieleen antiikin tarujen Persefonen ryöstö samoin kuin Silmarillionin tarina Aredhelin joutumisesta Eöl Pimentohaltian valtaan, olkoonkin ettei kummassakaan näistä tarinan naisenryöstäjä viettänyt ensin pitkiä aikoja kivipatsaaksi jähmettyneenä. Toisaalta runo tuntuu siltä, että se voisi olla jollain tavalla vertauskuvallinen, jos vain ymmärtäisi, mitä asioita tai ilmiöitä hahmot edustavat: mies, joka ei heitä varjoa, ja hämärässä himertävä nainen, jonka varjoon mies kietoutuu. Esipuheen mukaan tämäkin runo kuuluu marginaliaan eli hölynpölyrunoihin, joten lienee turha toivoa, että asiaan saisi sen suurempaa selkeyttä.
Suomennos on taas kerran erinomainen niin rytmin kuin keskeisen sisällön säilyttämisen puolesta, vaikka joitain pieniä eroja teksteissä tietysti väkisinkin on. Ensimmäisessä säkeistössä tämä näkyy pöllöjen kohdalla: niiden valkeaa väriä ei suomennoksessa mainita eivätkä ne myöskään pyyhi nokkiaan miehen päälaella kyyhöttäessään. Lisäksi alkutekstissä mainitaan kesäkuun tähdet, ei yötä. Tämä on tietysti hyvin pieni ero, mutta ainakin minulle taas kerran muistutus siitä, että Tolkien eli eri leveyspiirillä kuin me ja kesäkuussakin taivaalla öisin näkyvät tähdet olivat hänelle itsestään selvä asia.
Pidän Martinin toisessa säkeistössä käyttämästä verbistä himertää. Se on paljon runollisempi kuin hohtaa, vaikka ihan samaa tarkoittaakin. Miehen herätessä suomeksi sanotaan hänen kimpoavan kivestä, kun alkuteksti sanoo kuin kivestä, eli hän ei oikeasti ollut kirjaimellisesti kiveksi muuttunut. Suomennoksessa sanotaan myös, että "paula taian kun purkautui" ikään kuin se olisi tapahtunut miehestä itsestään riippumatta, mutta alkutekstissä hän nimenomaan itse murtaa lumouksen. Englanniksi ei myöskään puhuta dramaattiselta kuulostavasta syliin tempaamisesta vaan käytetään verbiä clasp, joka sanakirjan mukaan tarkoittaa asioiden kiinnittämistä toisiinsa esim. hakasella tai soljella. Voisi siis sanoa, että mies kiinnittyi naiseen.
Viimeisessä säkeistössä maan alle (englanniksi tosin vain "below", mutta oletettavasti maanalaisesta paikasta on kyse, kun ei sinne minkään taivaankappaleiden valo yllä) vangittu nainen luo todella vahvan Persefone-mielikuvan, varsinkin, kun hän sieltä kuitenkin aina välillä pääsee poiskin. Ei tosin Persefonen tavoin useammaksi kuukaudeksi kerrallaan vaan ainoastaan kerran vuodessa, suomennoksen mukaan kivilukkojen kirvotessa, alkutekstin mukaan kun luolat haukottelevat ja kätketyt olennot heräävät. Suomennos sanoo miehen ja naisen tanssivan silloin sylityksin aamuun valkeaan, englanniksi he vain tanssivat yhdessä aamunkoittoon saakka. Ainoastaan yhdellä varjolla varustettuna tämä puuha kuitenkin molemmilla kielillä suoritetaan.