Paljon kiitoksia vastauksista. Palaan ehkä tapaamisasioihin myöhemmin. Olen ainakin kerran osallistunut Traconin yhteydessä pidettyyn kokoontumiseen, joskus viime vuosikymmenen loppupuolella.
Olen kyllä miettinyt, miksi Silmarillion oli vuosien ajan suosikkini Tolkienin teosten joukossa. (Myöhemmin varsinkin TSH nousi kyllä sen rinnalle, ehkä ohikin, ja opin arvostamaan myös Hobittia enemmän kuin alakouluiässä.) Tässä syitä:
1. Keski-Maassa (samoin kuin useimmiten tieteiskirjoissa ja ‑sarjakuvissa) minua kiehtoivat aivan alusta asti eniten muut älylliset lajit kuin ihmiset ja hobitit. Silmarillion antoi valtavan määrän tietoa etenkin
noldorista ja
sindarista, avasi kunnollisen ikkunan
maiarin ja
valarin olemukseen ja näytti jopa valottavan örkkien alkuperää.
2. Arvostin TSH:ssa aivan erityisesti sitä, että se rakensi myyttisistä ja yliluonnollisista asioista täysin toisella tavalla johdonmukaisesti hahmotettavan kokonaisuuden kuin mikään lapsena lukemani satu tai fantasiakirja tai edes se vähä, mitä tiesin Kalevalasta ja muista kansalliseepoksista. Tätä herkkua Silmarillion ja Keskeneräiset tietenkin tarjosivat runsain määrin.
3. Minusta oli hyvin vaikuttavaa, että Silmarillionissa suurhaltiain kuninkaat ja ruhtinaat esitettiin yhtä aikaa tiedon saralla kiistämättömän pitkälle edenneinä ja silti lapsenomaisuuteen asti erehtyväisinä. Minulle oli hyvin tärkeää nähdä, minkälaista tietä oli kuljettu siihen etäännytettyyn, jopa maailmasta vieraantuneeseen ylhäisyyteen, jota TSH:ssa edustavat varsinkin Elrond, Galadriel, Gildor ja Glorfindel. (Lisäys 8.4.2024: Olen tällä välin löytänyt keskustelun, jossa
foorumin Luvailin ynnä muut ovat pysähtyneet pohtimaan juuri tätä.)
4. Kasvuympäristössäni ei juuri arvostettu myyttisiä aiheita, ainoina merkittävinä poikkeuksina Kalevala sekä mahdollisesti Ilias ja Odysseia. Ne olivat minulle aivan liian raskaita ja tylsiä. Silmarillionin suorasanainen kerronta ja spektaakkelimaiset elementit kuten lohikäärmeet, voimanhenget ja Ungoliant saivat minut huokailemaan: miksei Kalevalakin voi tuntua tältä?
5. Ylätyylinen kerronta oli tullut minulle hyvin tutuksi kahdeksan iässä, jolloin lueskelin runsaasti pätkiä Raamatusta, erityisesti sen historiallisista ja mytologisista osista kuten Apostolien teoista ja Mooseksen kirjoista. Tämä puolestaan johtui siitä, että kotini ei ollut oikein uskonnollinen mutta pohdiskelevainen paikka kyllä. Ensimmäisten luokkien uskonnonopetus hämmensi minua kovasti. Yritin ymmärtää, mistä siinä oikeasti oli kysymys. Mahdollisuudet ja aikaa minulla oli siksi, että koulussa oli aina Raamattuja saatavilla ja pakenin niitten pariin tiettyjä vielä tylsempiä aiheita. Tuntemieni vanhan ajan lastenkirjojen perusteella päättelin, että Raamatun lukemisesta opettajatkaan eivät varmaan pahastuisi (toisin kuin monesta muusta sellaisesta asiasta, joka ei varsinaisesti kuulunut opetusohjelmaan). Useimpiin Raamatun kirjoihin verrattuna Silmarillion oli kevyttä ja selkeää luettavaa, ja Ensimmäisen Mooseksen kirjan, samoin kuin uskoakseni Kalevalan, luomismyytit olivat minulla tuoreessa muistissa tehden Ainulindalësta ja Valaquentasta aivan eri tasolla kiinnostavia kuin ne muuten olisivat olleet.
6. Silmarillion oli selvästi vähemmän pelottava ja ahdistava kuin tietyt TSH:n osat, koska – hämmentävää kyllä –
noldor tuntuivat olevan paljon tasaväkisempiä käydessään Morgothin armeijoja vastaan kuin hobitit tai edes Aragorn kohdatessaan sormusaaveita. Toki varsinkin Berenin ja Túrinin tarinat olivat niin synkkiä, että epäilemättä hidastelin niitten kohdalla.
En ollenkaan kehuskele, että koko Silmarillionin valtava hahmokaarti olisi ollut helposti sulatettava. Rehellisesti sanottuna en tänäkään päivänä osaa luetella Fëanorin, Fingolfinin tai Finarfinin poikia ulkoa saati muista, missä vaiheessa kukin kuoli. En välittänyt. Keskityin niihin hahmoihin, jotka tuntuivat tarinan kulun kannalta olennaisilta, ja lunttasin aina välillä sukupuista. Esimerkiksi Thingoliin ja Melianiin, Maedhrosiin, Felagundiin, Eöliin, Bereniin, Túriniin, Mîmiin, Belegiin ja Tuoriin kyllä pääsi kiinni.