Tänään ensimmäistä kertaa alzheimeria sairastava mummoni oli toistuvasti luullut 18-vuotiasta veljeäni pojakseen. Veljeni oli varmaan aika hämmentynyt kun mummu alkaa kysellä, että "onko teidän nyt pakko erota kun on lapsetkin ja kaikkea". Kyseisestä erostakin on jo vuosia aikaa. Uskon että otti koville. Pelkään sitä hetkeä, milloin hän ei enää tunnistakaan minua. Koko elämäni mukana kulkenut, lapsena läheisin sukulainen. Kalvaa sielusta katsella, kun rakas ihminen katoaa hetki hetkeltä, persoonallisuus muuttuu, hän elää jo omissa maailmoissaan. Pappani on tilanteesta todella kuormittunut ja vaikuttaa masentuneelta, mutta ei ota apua vastaan, ei kumpikaan. Äitini kokee suurta surua oman äitinsä menettämisestä ja vanhempiensa tilanteesta, joka koko ajan pahenee, mutta ei voi mihinkään heitä pakottakaan. Eivät halua ketään käymään edes kerran viikossa. Eivät siivousapua, apua lääkkeiden kanssa, ei mitään, vaikka toinen ei muista enää edes käydä suihkussa.
Tämä on hirveä sairaus. Toinen hiipuu silmissä ja muut voivat vain katsella vierestä. Pelkään etten kohta enää muista, millainen hän oli ennen.