Makar sanoi:
Narsil sanoi:
Kaiken tuon koulutuksen jälkeen voisi olettaa, että ratsun selkään nouseminen tapahtui täysissäkin varusteissa varsin helposti.
Kuva vinssillä hevosen selkään nostettavasta ritarista (tai kirjallinen kuvaus, jonka perusteella se on myöhemmin piirretty) voi liittyä turnajaisiin. 1500-luvun mahtimiehillä oli todella raskaita turnajaishaarniskoja, ja toisaalta heidän koulutuksensa ritaritaidoissa oli ehkä jäänyt pintapuoliseksi.
Paljon mahdollista; keskiajan lähestyessä loppuaan siirryttiin yhä enemmän ammattiarmeijoihin, ja aatelisen ritariratsuväen merkitys väheni. Tällöin monille aatelisille jäi varsinkin vanhoilla päivillään varaa jättää sotiminen vähemmälle.
Sen sijaan ajatus taistelukentästä, jonka reunalla odottaisi pitkä rivi nostureita, tuntuu kieltämättä liian hauskalta ollakseen totta.
Totta on, että turnajaisissa turvallisuus alkoi nousta varsin tärkeään asemaan 1500-lukua lähestyttäessä. 1100-luvullahan ne olivat käytännössä sota-asein suoritettuja, varsin verisiä tosimiesten leikkejä; sellaisesta on mainio kuvaus Sir Walter Scottin romaanissa
Ivanhoe.
Turvallisuusnäkökohdat siis alettiin ottaa huomioon entistä paremmin; eihän ollut mitään mieltä siinä, että soturit teloivat toisensa jo rauhan aikana. Niinpä 1500-luvulla, jolloin levypanssarihaarniskat kehittyivät täydellisimmilleen ennen kuin tuliaseiden kehittyminen pakotti muutoksiin, käytettiin turnajaisissa erityisen paksuja, vahvoja ja jäykkiä haarniskoja. Niissä ei juuri akrobatiaa harrastettu: erityisesti vasen puoli (ritarit ohittivat toisensa vasemmalta, jossa siis loukkaantumisriski oli suurin) saattoi olla melkeinpä yhtenäistä teräsklönttiä, joka salli käden liikkua vain sen verran kuin tarvittiin suitsista kiinni pitämiseen. Minulla on kuvakin sellaisesta eräässä ritarikirjassa. Tätä panssaria ei sitten käytettykään kuin "klassisissa" turnajaisissa, eli kun ritarit karauttivat toisiaan vastaan peitset tanassa.
Turnajaistaisteluja käytiin myös jalan, ja näihin käytetyt panssaritkin olivat erilaisia sallien erityisesti ylävartalon paremman liikkuvuuden. Ritarit saattoivat esimerkiksi hakata toisiaan hilpareilla yli erottavan estepuomin, joka esti vyön alle suunnatut iskut, jolloin jalkapanssareita ei välttämättä edes tarvittu. Yleisesti ottaen turnajaisissa käytiin kamppailuja liki kaikissa sodan aselajeissa, paitsi ammunnassa. Ritarit kokivat arvolleen sopimattomana ampua vihollista jousilla tai tuliaseilla; he tappoivat joko lähitaistelussa kunniallisesti mies miestä vastaan, tai eivät ollenkaan. Jousiammunta saattoi toki olla harrastuksena, mutta sodassa ritarit harvemmin turvautuivat siihen, semminkin kun jousimiehet olivat erikseen, ja ritarit edustivat aikansa raskainta aselajia, raskasta ratsuväkeä.
Turnajaishaarniskat olivat siis jäykkiä, ja näkemieni kuvien perusteella niiden kanssa satulaan kiipeäminen saattoi todella ollakin hankalaa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että niiden kanssa olisi vinssejä käytetty, elleivät jalatkin sitten olleet rautaklöntin sisällä; ennemminkin jonkinlaisia portaita.
Mutta
taisteluhaarniskat olivat aivan erilaisia, niihin pukeutunut ja tottunut soturi pystyi tekemään jokseenkin samat liikkeet kuin ilman panssariakin. Eihän niistä muuten olisi ollut taistelussa mitään iloa; liian raskaassa haarniskassa satulastaan suistunut ritari olisi hetkessä jäänyt joko kavioiden alle tai tikarimiesten saaliiksi. Ei, taisteluhaarniskassa saattoi kieriä, lyödä ja potkia vihollisia kauemmaksi ja nousta maasta ylös niin helposti kuin se 20 kg:n varusteissa oli mahdollista, ja sitähän ritarit sitä paitsi harjoittelivat jatkuvasti. Myös satulaan pääsi varmasti takaisin ilman apua, mikäli sai ratsun käsiinsä eikä ollut loukkaantunut.
Haarniskasta oli kaikenlaista iloa; hyvin tehty haarniska salli kaikki normaalit liikkeet, mutta saattoi samalla esimerkiksi estää jäsenten taipumisen suuntiin, joissa ne olisivat menneet sijoiltaan tai murtuneet. Esimerkiksi taisteluhansikas oli suunniteltu niin, ettei ranne päässyt murtumaan ylä- eikä alasuuntaan (olen itse kokeillut), mutta salli kuitenkin aseiden käytön aivan yhtä helposti kuin ilmankin niitä.
Tietysti riittävän kova isku lävisti haarniskan, sehän on selvä. Mutta ideana ei ollutkaan, että haarniskoitunut ritari vain istuisi paikallaan ottamassa tyynesti iskuja vastaan. Totta kai hän torjui miekallaan tai kilvellään kaikki, jotka vain pystyi. Ja haarniskan sileästä pinnasta edes osittain torjutut iskut lipsahtivat ohi, ja muutenkin oikean kulman saaminen sileän, kaarevan teräslevyn lävistämiseksi, varsinkin taistelun tiimellyksessä, oli vaikeaa, vaikkei iskua olisi torjuttukaan. Harva pystyi esimerkiksi miekalla antamaan sellaisen iskun, että panssari olisi puhjennut, miekan käyttö perustui enemmänkin levyjen väliin tökkäämiseen silmästä sisään -tyyliin. Kirveet ja sotavasarat sen sijaan olivat vaarallisempia. Mutta ritarillahan roikkui satulassaan miekkansa lisäksi kaikenlaista, kuten kirveitä, nuijia ja sotavasaroita, joten todennäköisesti hän valitsi aseensa sen mukaan, millainen vastustaja vastaan asettui; pitkällä miekalla oli hyvä sivaltaa heikosti suojattua rupusakkijalkaväkeä, mutta se ei välttämättä ollut enää tehokas toista samalla tavalla aseistettua ritaria vastaan, ellei sattunut olemaan harvinaisen taitava miekkamies. Tällöin, mikäli aikaa riitti, miekka meni tuppeen ja käteen otettiin esimerkiksi kirves tai sotavarsta, ketjun päässä oleva piikkipallo.
Tiedä sitten mikä tietolähde on oikeassa.
Pitäisi kai alkaa harrastamaan ratsastusta.
