Jännittääkö?

Senpä vielä sanon, että silloin syksyllä -95 minut tutkinut ja voimakkaita stressioireita lukuunottamatta terveeksi todennut lääkäri mainitsi ohimennen, että on itseasiassa aika tavallista nähdä vastaanotolla suunnilleen parikymppinen "kympin tyttö", joka on ajanut itsensä loppuun.

Steelin ohjetta laventaen sanoisin myös, että elämässä ylipäätään on hyvä miettiä, kenen odotuksia, vaatimuksia, toiveita ja haaveita pyrkii täyttämään ja miksi. Niistä tahoista ei koskaan tule olemaan puutetta, jotka pyydettäessä ja pyytämättäkin kertovat, millainen kenenkin pitäisi olla, mitä tehdä ja mihin pyrkiä, eikä kaikkien vaatimuksia voi kukaan täyttää. Siksi olisi hyvä olla ainakin summittaisesti selvillä siitä, mitä itse elämältään kaikkein eniten haluaa ja millainen ihminen haluaa olla, ja keskittää voimavarat näiden päämäärien tavoitteluun. Ja olla pelkäämättä virheitä ja epäonnistumisia matkan varrella, koska niiltä ei voi kukaan välttyä.

Mietin tässä vaan, että mistä mahtaa johtua se, että kyse on juuri kympintyttö-syndroomasta? Onko naissukupuoli jostain geneettisen tai kulttuurisen evoluution oikusta johtuen alttiimpi tekemään dualistisen hyvä tyttö vs paha tyttö -jaottelun siinä missä miessukupolvi jaottelee itsensä lukuisiin erilaisiin rooleihin: kova jätkä, älypää, muusikko, runopoika, työmies, johtajatyyppi...

Tyypillisestihän miehistä vain kaikkein hulluimmat diktaattorit yrittävät olla täydellisiä ihmisiä, terveissä yhteisöissä miehiä arvioidaan suhteessa tämän rooliin: kunnioitetun johtajan ei tarvitse olla suuri ajattelija, mutta tämän pitää olla karismaattinen jne.

Jos mietin asiaa omien peruskouluvuosieni kautta, niin muistan, että vaikka alaluokilla kaikki yrittivät vielä olla parhaita kaikessa, muotoutui verrattain nopeasti poikien yhteisö, jossa yksilöillä oli toisistaan poikkeavia rooleja. Tällä yhteisöllä oli omat sääntönsä, ja jos pelasi niiden mukaan, sai aika lailla olla rauhassa. Ikäluokassamme oli monta kovaa jätkää, mutta nämä eivät suuremmin käyneet kimppuuni, koska pelasin sääntöjen mukaan enkä älypäänä uhannut heidän asemaansa. Näin siis ainakin 80-luvun loppupuolella ja 90-luvun alkupuolella eräällä Pohjois-Pohjanmaan peräkylällä.

Voisiko olla, että tämä roolien erillisyys suojaisi miessukupuolta laajamittaisemmalta kympinpoika-syndroomalta? Vai onko niin, että en vain ole onnistunut hahmottamaan naisyhteisöjen roolitusta?

En nyt onnistunut uudestaan löytämään jotain taannoin lukemaani kolumnia, jossa kympintyttö-syndroomaa selitettiin muunmuassa sillä, että jo päiväkodista asti tytöillä ei sallita "häiriökäyttäytymistä" (normaalia ikään kuuluvaa energian purkamista, jos minulta kysytään) siinä määrin missä pojilta sitä sallitaan, ja tytöt näin kasvatetaan "kiltimmiksi" ja tytöille syntyy myös suurempi tarve olla auktoriteeteille mieliksi, koska niin on aina tehty. Ja kaikkihan tietää, että opettajalle aina oma aine on tärkein eikä mihinkään muuhun panostaminen ole niin tärkeää ja... Niin. Sitten ollaan tässä kierteessä, että kiltit miellyttämisenhaluiset oppilaat ylisuorittavat kaikkea.

Kunnia muuten sille pitkän matematiikan (ihanalle<3) opettajalle, jota suurin osa luokasta vihasi ja vielä suurempi osa ei ymmärtänyt hänen opetuksestaan mitään. Hän uskalsi lopulta sanoa ääneen, että ei hän oleta kaikkien haluavan opiskella pitkää matematiikkaa kympin arvosanoilla ja oppilailla saa olla muitakin tavoitteita. Se pisti omatkin ajatukset liikkeelle - mitä minä tältä aineelta haluan, miksi tähtään kymppeihin, riittääkö itseasiassa se, että opin olennaisen ja saan kurssin läpi ja minulla oli kivaa?
Kunhan nostalgisoin, ei tämä aiheeseen liittynyt millään tavoin

Mä olen nyt yrittänyt jo pidempään kirjoittaa tähän jotain järkevää, mutta kaikki kuulostaa väärältä. Joten ehkä tiivistän vain siihen, että:

1) Komppaan aikaisempia täydellisyydentavoittelun sekä stressin välttämisen kohdalla. Jos numerot on nykyisellään sellaiset, että niillä pääsee jotakuinkin mihin lukioon vain, niin lisäpanostuksesta stressin uhalla voi hyvinkin olla kokonaisuudessaan enemmän haittaa kuin hyötyä.

2) Yleistasolla olen myös samaa mieltä noista odotuksista: kaikkien odotuksia ei voi täyttää, ja niitä ihan omiaan kannattaa pitää etusijalle muiden toiveisiin nähden.

3) However, vaikka saisikin ignoroitua kaikkien ulkopuolisten vaatimukset, niin niiden omienkin toiveiden ja odotuksien määritteleminen on usein _aivan_ _hiiskatin_ _vaikeaa_, ja hommassa saattaa mennä vuosikymmeniä (joo, tää oli tää Heatherin "innostetaan nuoria" -luento). Lisäksi elämäntilanteet muuttuu niin, että sinänsä hyvät ja innostavat ja realistiset tavoitteet voi syystä tai toisesta 5 tai 10 vuoden päästä ollakin jollain tavalla vähemmän hyviä. Oletan, että tämä on verrattain normaalia. Siitä ei kannattane huolestua (ainakaan vielä), mutta voi olla hyvä etukäteen tiedostaa, että tätä sattuu, ja että se omien toiveiden määrittely ei yleensä lopukaan siinä vaiheessa kun vaikka aloittaa opiskelun.

Mulla oli pari muutakin juttua (ammatinvalinnasta jne), mutta jätän ne nyt sanomatta, koska ne ei ole Sidhielille ehkä ihan vielä olennaisia (plus ne on aivan liian masentavia).

Joo, tämäkin postaus kuulostaa nyt väärältä. Plöh.

Lisään Heathertoesin prinsiippeihin kohdat

4) Älä koskaan mene siitä mistä aita on matalin. Mene siitä mistä aita on kaatunut. (Vanha teekkariviisaus)

5) Tee niin tai näin, niin varmasti myöhemmin kadut.

Heathertoes sanoi:

1) Komppaan aikaisempia täydellisyydentavoittelun sekä stressin välttämisen kohdalla. Jos numerot on nykyisellään sellaiset, että niillä pääsee jotakuinkin mihin lukioon vain, niin lisäpanostuksesta stressin uhalla voi hyvinkin olla kokonaisuudessaan enemmän haittaa kuin hyötyä.

2) Yleistasolla olen myös samaa mieltä noista odotuksista: kaikkien odotuksia ei voi täyttää, ja niitä ihan omiaan kannattaa pitää etusijalle muiden toiveisiin nähden.

Click to expand...

Ongelma on siinä että stressaannun, jos mulla ei ole mitään stressattavaa. Kaiken lisäksi tiedän, että käyn koulua vain itseäni varten ja juuri sen takia haluan mahdollisimman hyvät todistukset, koenumerot ym. Yritän korottaa numeroitani siksi että haluan, en siksi että muut haluavat.

Haluatko ja kykenetkö Sidhiel täsmentämään, miksi todistukset ja koenumerot tuntuvat sinusta niin tärkeiltä? Kun sinulla tuntuu lukupäätä ja -halua löytyvän, niin olisiko mahdollista vaikka itseopiskella jotain mikä ei suoraan liity peruskoulun tai lukion opetuksen ytimeen? Ajattelen vaan, että hyötyisit varmaankin pitemmän päälle vähän avarammasta katsannosta vaikkapa juuri oppineisuuden maailmaan.

Jos ottaa esimerkiksi historian, jonka parhaiten tunnen, niin peruskoulussa keskitytään hyvin karkeisiin yleistyksiin ja muutamiin kaikkein keskeisimpiin aihealueisiin. Valtava määrä tärkeitä asioita ohitetaan tyystiin, että saataisiin pidettyä paketti kasassa. Jos oppilas metsästää kymppiä historiasta keskittyen vain ja ainoastaan oppikirjaan ja muuhun tunnilla jaettavaan aineistoon, haaskaa hän mielestäni aikaansa ja kykyjään. Se on vähän kun opettelisi ulkoa tuhatsivuisen romaanin takakansitekstin ja jättäisi itse romaanin lukematta.

Mutta jos ihminen todella haluaa metsästää arvosanoja ja se on hänelle tärkeää, niin mikäpä minä olen kieltämäänkään. Ei kympin keskiarvosta varmaan suurta haittaakaan ole. Ehkä sitä vaan tahtoo vähän varoitella nuorempia tiellä olevista kuopista ja yrittää levittää sitä ymmärrystä mitä itse on oppinut vuosien mittaan.

Jatkan tuosta Kointähden viestistä esimerkin kautta eteenpäin eli eri syitä siihen, miksi mulle hyvät numerot oli yläasteella tärkeitä.
-

Sidhiel sanoi:

Ongelma on siinä että stressaannun, jos mulla ei ole mitään stressattavaa. Kaiken lisäksi tiedän, että käyn koulua vain itseäni varten ja juuri sen takia haluan mahdollisimman hyvät todistukset, koenumerot ym. Yritän korottaa numeroitani siksi että haluan, en siksi että muut haluavat.

Click to expand...

Meinasin pyörtyä lavalla, kun ilmanvaihto oli niin surkea.
Nyt jännitän sitä, että tuleeko samanlainen huono-olo
huomenna tuplaesityksissä. Taistelin n. 30min lavalla ja
huomasin monen ihmisen huolestuvan tilanteesta.

Onneksi isäni käveli perässäni lavalla, jos olisin tippunut.

Jännitän, etten pysty esiintymään sunnuntaina yhtä
suurella panoksella, kun pelko pyörtymisestä tulee
koko ajan mieleen.

Logiikan koe huomenna. Voin sanoa että jännittää ihan "pikkuisen"..toisin sanoen melkein tärisen... toivottavasti tämä jännittäminen menee ohi ennen koetta, koska jos olen hermostunut niin koe menee pieleen..

Hain töitä yliopistolta, opintosihteerin paikkaa. Tehtävien kuvaus kuulostaa juuri minulle sopivalta ja sen tasoiselta, että vastavalmistuneella olisi jopa mahdollisuuksia saada se työ. Haluaisin sen paikan niin kovasti, etten muista halunneeni mitään yksittäistä asiaa näin kovasti vähään aikaan. Voi ihmeiden ihme, se olisi vakituinen neljän kuukauden koeajan jälkeen. Jos saisin sen työn, ensi joulukuussa uskaltaisi katsella asuntoilmoituksia vähän vakavamminkin aikein. Jos saisin sen työn, ensi kesänä minulla olisi jo parin viikon palkallinen kesäloma. Jos ja jos ja jos.

Huomenna pyydän harjoittelupaikan pomolta ja pomon sairasloman ajan käytännön asioista vastuussa olevilta luvat suosittelijoiksi listaamiseen ja päivitän sitten hakemusta taas vähän. Deadline on 28.4.

Kirjoittelin tänään graduohjaajalle kyselysähköpostin jatko-opinnoista, ja hänhän käski heti pistää täyden vaihteen silmään ja raapustamaan välittömästi hakemuksen, olkoonkin että tän kevään hakuaika päättyy viikon päästä. Proffallakaan ei ollut mitään sitä vastaan. Vähän pistää jännittämään, jos mä nyt rupean näin nopealla aikataululla vääntämään vauva-aivojani takaisin tutkimusaivoiksi....

Pääsiäisen jälkeen pitäisi mennä työharjoitteluun päiväkodin keittiöön, ja eräällä pikkuneidillä on niin tarkka ruokavalio, että tutisen jo nyt.
Hirvittää ajatuskin, että tekisin jotain väärin ruokien valmistuksessa..

Tähänkö malliin?


Minua jännittää, pääsenkö protuleiritiimiin, milloin ja minne. Lisää juttua on Leirit-ketjussa Majatalossa. Olen päivittänyt viimeisintä postaustani siellä.

^Juurikin ylläolevan kaltainen mielikuva on tullut viime aikoina minulle niin tutuksi.

Apua, minulla on huomenna työhaastattelu! Koitan olla ajattelematta koko asiaa, mutta aina välillä iskee hervoton jännityskohtaus.

Muoks: lisäys seuraavana päivänä:
Olimme kisassa alueemme ykkönen. Nyt sitten jänskään kun sivuilla on ilmoitus, että kisa päättynyt, ottavat yhteyttä voittajiin henkilökohtaisesti. Tekevät tarkistuslaskennan, jossa esim. useamman kerran äänestäneiden muut kuin yksi ääni poistetaan jne. Joten arvatkaa kuka ravaa tulevat päivät postilaatikolle ihan hermorauniona.

Alkuperäinen viesti sunnuntaina 27.4.14
Jännittää, olemme kakkosena netissä olevassa kilpailussa, jossa erään vakuutusyhtiön alueyksiköittäin eniten ääniä saanut unelma voittaa 1000 euroa. Näin dokumentin ratsastusterapiasta, ja huomattuani kisan (vasta pari päivää sitten, eli todella myöhässä, kisa alkoi jo maaliskuussa), tartuin tähän mahdollisuuteen saada meidän erityispojalle iloa ja itsetuntoa. Olen ollut hiljainen täällä Vihreässä Lohikäärmeessä ja muutenkin, kun elämä on ollut hullunmyllyä pienen miehen kanssa.

Eli pieni mies. Meidän kultapoika, 10-vuotias, jolla on neurologisia ja psykiatrisia ongelmia, koulunkäynti oli mahdotonta normaalikoulussa ja pääsi erityiskouluun, jossa sentään ei enää itsetuhoista käytöstä. Kavereita ei ole, koska taitonsa sosiaalisissa tilanteissa ovat hyvin vajavaisia. Älyä on, fiksu ja oppii koulussa hyvin, siksi tajuaakin tilanteensa olevan kovin erilainen kuin siskolla ja veljellä, joilla on kavereita ja menoja. Itse hän on aina kotona, ilman kavereita, ja potee usein sitä miksi hän ei osaa olla oikein, olla sellainen kuin pitää. Parhaat kaverinsa ovat meidän koira ja kissat. Niiden kanssa juttelee, istuu ja kertoo juttujaan ja eilenkin sängyssä luki koiralle iltasatua, kunnes kumpikin nukahtivat.

Haaveeni oli: Jos voitan, raha menee ratsastustallille... mies vie lapsen tallille, ratsastamaan ja hoitamaan hevosia, se vaan on meidän kaaoksessa ollut oikeastaan mahdotonta järjestää (erityislapsen hoito, terapiaan vienti 2 kertaa viikossa, keskellä päivää ja teen yövuoroja..., muidenkin lasten tarpeet ja toiveet huomioitava, ja meidän aikuisten voimatkin jo hyvin hyvin ohuella). Minä itse katselisin vain etäältä, pelkään hieman hevosia. Katselin dokumenttia ratsastusterapiasta ja tajusin miten iso ilo se olisi meidän pienelle miehelle.

Kävin äänestämässä. Jos voi antaa iloa ja sisältöä pienen rikkinäisen ihmisen elämään niin nuo joidenkin karibianmatkat tai olohuoneen sisustamiset ovat aika toisarvoisia asioita. Pidän peukkuja teidän puolesta.

Kävin myös äänestämässä. Onnea matkaan!

Tiedättekö sen näyn, kun lapsi nauraa riemuaan, niin että ilo oikein kimpoilee hampailla ja silmissä on aurinkoa. Sitä näkyä kaipaan kun pieni mies on apea ja nauru ja hymy kadoksissa. Se ilo pursuaa yli kun leikkii naapurin Manu-koiran kanssa, tai kun meidän Minni-koira kuuntelee kun Elmo lukee sängyssään koiralle iltasatua ääneen kunnes molemmat nukahtavat. Osaan myös kuvitella sen näyn kun Elmo on hevosen selässä ja se ilo ja riemu pirskahtelee. Sen ilon nähdäkseni vaikka voitan pelkoni hevosia kohtaan ja menen katsomaan.

Enää tämä ilta aikaa, ja arvelin, ettei mahdollisuuksia, ja nyt kun mahdollisuus kutkuttelee, olen ihan hämmentynyt. En uskalla toivoa... mutta toivon silti. Voisiko jotain noin upeaa tapahtua, kun viime vuodet ovat olleet aivan voimavarojen reunalla haparointia. Nyt kun tässä istun, aurinkokin jotenkin paistaa ulkona kirkkaammin. Vaikka ei edes voittoa tulisi, on mulla uskomattomia ihmisiä ystävinä, pystyvät jopa ihmeisiin.

Muokkaus vuorokauden vaihduttua ja äänestyksen päätyttyä:
Lopputulos ainakin näin epävirallisesti näyttäisi siltä, että olemme alueemme voittaja, ero kakkoseen selvä: 163 - 101. En ihan oikein vielä uskalla uskoakaan tuota, joten varovainen: jei!

Odotan vielä virallisia tietoja, äänet sääntöjen mukaan tarkistuslasketaan, ennen kuin voittajille ilmoitetaan. Jään nyt jännittyneenä odottamaan miten käy...