Mirima
Hän hiippailee tien vieressä, ei aivan tiellä, ei aivan sen ulkopuolellakaan. Tumma viitta, tukka takussa, iho naarmuilla. Mirima ei oikein tiedä missä on. Laivansa hän hukkasi jonnekin, joskus hyvin kauan sitten. Hevonen karkasi, säikähti jotakin, tuhansia vuosia aiemmin. Asevalikoimansa hän hukkasi hitaasti mutta varmasti, nuolet taisivat jäädä suonsilmään, veitset jonnekin. Hän ei muista. Perheensä hän kyllä muistaa, mutta ei kaupunkia. Isänsä hän näki muutaman kerran, mutta pääosin Mirimalla ei ole mitään tietoa siitä missä perhe on nyt. Saleissa kai. Siellähän kaikki tuppaavat olevan, näinä aikoina. Jotenkin hänen menneisyytensä liittyy isoon, synkkään metsään. Mutta mihin niistä? Jotakin sotkua joistakin jalokivistä oli myös, joskus. Turhaa länsimaista hapatusta, hän ajattelee. Nostaa nyt semmoinen meteli joistain kiiltävistä kivenkappaleista.
Mirimaa väsyttää. Ei jaksaisi ajatella, jalka toisen eteen, yksi, kaksi. Mirimaa mietityttää, sillä kaikki vaikuttaa olevan muuttunut. Kun vain muistaisi, mikä. Ja mihin suuntaan. Hän pysähtyy. Missä hän oikein on? Mukavan näköinen tie, kivoja puita. Mutta uusia. Nuoria puita. Pelkkiä lapsia. Ilma tuntuu lämpimältä. Mirima tuntee tähtien tuijotuksen, ne vaativat häntä katsomaan ylös. Hän tuhahtaa, epämääräisesti. Turhaan siellä tuijotatte. Ei teillä ole vastauksia, ja vaikka olisikin, en minä niitä halua.
Hän jähmettyy. Hän kuuli jotakin. Edestäpäin kuuluu puhetta, astioiden kilinää. Mirima ei mieti, hän livahtaa varjoihin. Luultavasti se ei ole vaarallista, mitä todennäköisemmin ei, mutta jos. Jos. Käsi hipaisee saappaanvartta, ei mitään. Veitsi on poissa, on ollut jo kauan. Äänet kuulostavat rauhallisilta, ystävällisiltä. Mirima uskaltaa hiipiä hieman lähemmäs. Hän kurkistaa varovaisesti pensaikosta, ja siellä, puutarhamaan luona, istuu kaksi olentoa. Pieniä, kiharapäisiä. Lapsia? Jotka polttavat? Ei varmasti. Niitä puolituisia. Pakko olla. Hän tajuaa, että on nähnyt sulkahattuisen aikaisemmin. Hän ei muista milloin, mutta on kuitenkin nähnyt.
Mirima vetäytyy takaisin varjoihin, ja niistä tielle. Hankaa viitalla naamaansa, selvittelee tukkaa sormilla, yrittää lettiä. Tunkee tukan selän puolelle. Lopulta hän tuskastuu takkuihin, ne ovat virttyneet yhteen. Antaa olla. Nappaa maasta kepinpätkän, saa aikaan sotkuisen nutturan. Hän ei näytä haltian perikuvalta, ei ollenkaan, mutta ainakin hän yritti. Ulkonäkö ei ole ollut hänen mielessään hyvin pitkään aikaan. Miriman on muistutettava itseään useaan otteeseen, että puolituiset eivät ole vaarallisia, eivät samalla tavoin kuin jotkin muut samankokoiset olennot. Hän yrittää ystävällistä hymyä, kokeilee sitä kasvoileen. Kohauttaa olkiaan. Kävelee tielle, puolituisia kohti. Hän pysähtyy vähän matkan päähän.
"Anteeksi, onko täälläpäin majataloa?"