Lohduttaminen

Mä yritin etsiä aiheeseen liittyvää keskustelua, en löytänyt, joten ajattelin aloittaa sellaisen.(voi olla myös omaa typeryyttäni kun en löytänyt sitä...)

Eli... Mä haluaisin tietää kuinka te lohdutatte ihmisiä ja miten te haluaisitte teitä lohdutettavan. Mulle on ollut aina vaikeaa lohduttaa puhumalla. Mielummin vain istuisin vieressä tai halaisin.
Mutta mun hyvä ystävä on nyt tosi surullinen enkä oikein tiedä kuinka voisin parantaa edes vähän hänen oloaan, koska hän on aika -miten sen nyt sanoisi- erinlainen kuin itse olen ja siksi en tiedä oikein kuinka häntä parhaiten auttaisin.

Olisi huippua, jos kertoisitte mikä on ollut ihanin ja "toimivin" lohdutuskeino ja miksi juuri se.

Harvemmin sitä osaa sanoa mitään oikeaa, läsnäolo on paljon parempi. Äkkisältään kun mietin, niin itse lohdutan halaamalla ja paijaamalla. Olemalla läsnä. Itsellekin on tärkeää se, että kun minä olen lohduton, surullinen ja kaipaan ystävää, niin sellainen vain on läsnä. Ei tarvitse mitään erikoista tai ihmeellistä, läsnäolo on merkitsee niin paljon.

Pidän itseäni todella huonona lohduttajana. Oli ystävän tai perheenjäsenen suru mikä tahansa, en koskaan tunnu löytävän oikeita sanoja. Äitini soitti muutama vuosi sitten, että hänen isänsä eli isoisäni oli kuollut edellisenä yönä. Menin täysin lukkoon ja vastaukseni oli luokkaa "no voi". Viime keväänä ystäväni pitkäaikainen poikaystävä jätti hänet, enkä silloinkaan osannut sanoa mitään. Pari päivää myöhemmin kyllä osasimme jo manata miehen alimpaan kärsimykseen, mutta sinä iltana olin kuin puulla päähän lyöty.

Jotenkin tuntuu, että toista lohduttaessa mikä tahansa sanottu tuntuu äärimmäisen tökeröltä, turhalta, ellei jopa töykeältä. En ole kovin halausherkkä ihminenkään, joten sekin tuntuu niin kömpelöltä. Toverillinen taputus selkään on jo lähes mautonta, mutta kun ei muuta oikein osaa tehdä.

Hyvänä kuuntelijana olen kyllä itseäni aina pitänyt, joten jos toinen haluaa vain puhumalla saada pahan olonsa pois, se onnistuu. Mutta viisauden sanoja ei minulta kannata tulla hakemaan. En vain osaa niitä antaa.

Tosin ehkä olen onnistunut tekemään jotain oikein, sillä ystäväni kyllä soittavat tai tulevat yhä käymään, jos heillä on jotain ajatuksissaan. :roll:

En noin periaatteessa osaa lohduttaa ketään, koska harvoin löydän sanoja jotka tahtoisin sanoa. Tiedän kuitenkin kokemuksella, että usein sanoja ei tarvita, usein riittä se, että toinen on läsnä. Ei tarvitse sanoa mitään, riittää kun joku on siinä.

Kuitenkin, joka ikinen kerta, kun joku läheinen ihminen kärsii tahtoisin osata sanoa jotain oikein. Vaikka teidän, että heille riittää sama kuin minullekin, lähellä oleminen, niin jollain tavalla tahtoisin silti aina sanoa jotain.

Usein tilanteet, joissa lohdutusta kaivataan tulee niin äkkiä, että ei osaa sanoa mitään. Ja kaikki mitä sanoo, tuntuu kovin tökeröltä. En tiedä, miten lohdutan, pidän sylissä lähinnä. Useaa se on ainakinheidän omien sanojensa mukaan auttanut, tiedän, että auttaa minuakin, joten se on varmasti paras lohdutuskeino, ainakin minä uskon niin.

---

Äärimmäisen vaikea taito, ja vielä vaikeampaa on sanoa, osaako sitä vai ei. Itse luulisin, että tuppaan liiankin herkästi vetämään keskustelun siihen, miten ongelma ratkaistaan tai miten surun saisi poistettua, sen sijaan että aidosti kuuntelisen ja lohduttaisin. Tätä voi aina kehittää.

Minäkään en yleensä tiedä, mitä sanoa, etenkään sellaisissa tilanteissa, joita en itse ole kokenut. Siksi sanonkin, että "en nyt oikein osaa sanoa mitään järkevää, mutta olen tässä". Ja useimmiten jo se, että on läsnä ja kuuntelee tekee paljon.

Äitini tuntuu aina osaavan löytää juuri oikeat sanat kaikkiin tilanteisiin. Pyrin toki samaan, ja olen huomannut, että oma intuitio kyllä tietyssä mielessä ohjaa. Hirveän paljon ei kannata ennalta suunnitella sanomisiaan tai miettiä niitä valmiiksi. Paras lohdun sana tulee suoraan sydämestä.

Minusta lohduttaminen on äärimmäisen hankalaa. Tärkeää, mutta hankalaa. En ikinä tiedä mitä sanoisi, tai mitä pitäisi tehdä, mutta niinkuin joku jo sanoikin läsnäolohan se on siinä tärkeintä. Yritän kyllä aina miettiä, että mitä haluaisin tai en haluaisi kuulla, jos olisin itse siinä tilanteessa.

Onneksi minulla ei ole ollut paljoa sellaisia tilaanteita, missä pitäisi lohduttaa. :wink:

Eipä minultakaan löydy tuota jokseenkin tärkeää taitoa. Valitettavasti. Minultakaan ei tahdo löytyä niitä oikeita sanoja juuri silloin. Jos olisi jotain, sanat juuttuvat tuonne jonnekin sisimpään. Jälkeen päin on helppo ajatella, että mitä olisi pitänyt sanoa, mutta se on sitä jälkiviisautta. :roll:

Jos minun on lohdutettava, tuntuu halaaminen ja kuunteleminen parhaalta ratkaisulta. Kirjoittamalla lohduttaminen on minusta helpointa. Silloin vain tarvitsee ajatella kirjoittamisia, ei ulkoista olemusta. Silloin käytän joko lohduttavia sanoja tai yritän piristää positiivisilla ja hauskoilla ajatuksilla.

No täytyy sanoa tähän, että omasta mielestäni en kauhean hyvä tässä lohduttamisasiassa ole, mutta muilta, eli niiltä joita olen lohduttanut, olen saanut positiivista palautetta. On vain itsellä sellainen olo, kun yrittää toista lohduttaa, että vaan pilaa koko homman tai että sanoo jotain typerää ja asiat on kohta vielä huonommin. Pitäisi olla vain sitä kuuluisaa itsevarmuutta tai itsetuntoa sen verran että uskaltaa lohduttaa. Ei pelkää sitä mitä suustaan päästää seuraavaksi niin kaikki sujuu paremmin

Minä en ole kovinkaan hyvä lohduttamaan.. Niinkuin moni on sanonut, sanat tuntuvat vain juuttuvan jonnekkin tai sitten ne tuntuvat liian tökeöiltä tai kömpelöiltä. Yritän, yritän kovasti kuunnella ja sanoa jotakin, mutta yleensä tunnen epäonnistuvani. Kun rakkaat ihmiset kertovat ongelmistaan ja puhuvat pahasta olostaan, en jotenkin osaa sanoa mitään.

Totta on se, että yleensä se, että kuuntelee ja on läsnä niin riittää. Kuitenkin sitä itse lohduttajan asemassa haluaisi sanoa jotakin lohduttavaa.. Se halaaminen ei jotenkin ole minun juttuni.. Ei silloin kun olen lohduttaja tai kun olen lohdutettavana.

Läheisyys ja kuunteleminen tuntuu olevan avainsanoja. Pitäisi vain muistaa, että ei se lohdutettava arvostele sinun sanojasi, hän vain kaipaa tukea ja läheisyyttä.

Hassua... Useimmat täällä ovat sanoneet olevansa huonoja lohduttajia. En tiedä, mistä se johtuu, mutta uskoisin, että yleensä vain tuntee itsensä huonoksi lohduttajaksi. Ainakin minusta tuntuu aina, että olen kömpelö ja hölmö enkä osaa sanoa mitään oikeaa. Kumminkin luulen, että jokainen osaa lohduttaa - omalla tavallaan.

Jos joku kaipaa lohdutusta, niin minä yleensä halaan. Olen vaan lähellä. Sanon jotain, jos pystyn ja keksin, väkisin en rupea mitään vääntämään. Esimerkiksi irkissä/puhelimessa, jos joku minulle purkaa huoliaan, niin on vaikeaa, kun en voi halata. Silloin olen useasti sanonut, etten osaa sanoa siihen mitään, mutta että olen pahoillani, tai jotain sinne päin. On helpompaa, jos voi olla lähellä.

Lohduttaminen on vaikeeta.. Mä oon kans aina ollu huono lohduttaja, koska mä en keksi sanoja.. Yleensä se meneekin aina siihen, et ystävät tietää, että mä kuuntelen ja ne puhelee mulle.. Tavallisesti jos joku ystävä puhelee murheistaan mulle puhelimessa tai kasvotusten, ni loppujen lopuks siinä käy niin me molemmat itketää..

Mutta mä oon ihan samaa mieltä siitä, et kyllä se on tärkeintä että ystävät tietää että sä kuuntelet jos haluavat puhua.. Hyvä kuuntelija on paras lohduttaja!!

Niin ja sitten tuo lohduttaminen puhelimessa, irc:ssä tai vastaavassa. Jotenkin koen sen paljon helpommaksi. Tai en nyt ehkä helpommaksi, mutta kun ei näe miten paljon toiseen sattuu, on hieman helpompi saada sanottua jotakin mistä luulee oikeasti olevan apua. Kuitenkin itse koen, että kun tarvitsen lohdutusta niin tarvitsen myös läheisyyttä.

Tulipa tässä mieleen, että voiko sitten sanoa onko tytöt vaiko pojat parempia lohdutajia? Jotenkin itse ainakin ajattelen eri sukupuolien lohdutustavat erilaisiksi, mutta en silti sanoisi kumpaakaan paremmaksi.

Lohduttaminen on hankalaa, kuten tässä onkin jo sanottu, ei oikein tiedä mitä sanoa. Puhelimessa se on vielä hankalampaa, kun ei voi halata tai muuten olla siinä. Parasta IMO on olla siinä tukena ja kuunnella.
Kaikki mitä sanoo tuntuu kuitenkin typerältä, varsinkin jos ei tunne ko. ihmistä kunnolla.
Tytöt ovat mielstäni parempia lohduttajia. Tytöt osaavat tulla lähelle ystäää kuin pojat ja osaavat muutenkin ottaa asiat vakavammin, ainakin tietyissä ikäluokissa.

Voi voi. Itse yritän monesti lohduttaessa "tehdä Everwoodit" eli kertoa periamerikkalaiseen tyyliin jonkin itselleni/kaverille sattuneen tapauksen jonka sitten pitäisi muka auttaa. Itsekästä, i know, mutta yleensä muutakaan ei keksi.
Jos taas kaverin suru saa väärät mittasuhteet tai kohteen, yritän puhumalla palauttaa hänen mietteitään oikealle ladulle.
Omasta kokemuksesta olen huomannut, että usein jopa olalle taputtaminen tai halaus riittää. Se todistaa, että olet surussa mukana.

Minä sitten taas koen lohduttamisen puhelimitse/tietokoneitse helpommaksi kuin kasvotusten. Kuten Skadi tuolla aiemmin mainitsi, silloin ei tarvitse ajatella ulkoista olemusta.

Lohduttaminen on vaikeaa, koska et voi tietää millaista lohdutusta toinen haluaa. Itse en pidä halauksista enkä muutenkaan hirmuisesta lohdutuksesta. Haluan vain olla yksin ja surra/vihata oman aikani. Jos joku yrittää minua lohduttaa, räjähdän vain entistä enemmän, usein onnistun jopa loukkaamaan lohduttajaa.

Ystävät ovat erilaisia. Jotkut haluavat halauksia ja tahtovat että laitan kuumaa kaakaota (minun lääkkeeni joka asiaan) ja tarjoan suklaata. Ja sitten puhutaan ja puhutaan, samaa asiaa niin kauan että ysti on paremmalla tuulella. Eräs toinen ystäväni sitten taas haluaa aina lähteä esim. juoksulenkille. Hän tahtoo purkaa surunsa liikunnalla. Ja se ei olekaan mikään tavallinen lenkki; sillä lenkillä juostaan täysillä ja huudetaan täysillä. Sen jälkeen lysähdetään maahan selälleen makaamaan ja huudetaan lisää. Toiset sitten taas itkevät ja huutavat, ja vain tahtovat minun myönnyttelevän ja olevan samaa mieltä.

Mielestäni oikeaa lohdutustapaa ei oikeastaan voi tietää. Kaikkein pahinta on mennä halaamaan ihmistä, joka ei halua sellaista lohtua. Ehkäpä tässäkin asiassa ystävä pitää tuntea tarpeeksi hyvin, jotta tietää mikä on paras keino hänen huoliensa purkamiseen?

Riippuu hyvin paljon ketä yritän lohduttaa ja miksi.
IRL harvoin keksin mitään sanottavaa, joka tuntuisi auttavan. Sitä sitten vain halaa tai pitää kädestä ja yrittää ilmaista että tahtoisi auttaa.
Irkissä tai sätissä on helpompi yrittää puhua, vaikka aina tuntuu ettei se auta. Kerran lähetin ystävälle musiikkia, kun hän oli masentunut. Sanoi sen auttavan.

Lohduttaminen... Varmasti yksi vaikeimmista asioista, jonka eteen olen joutunut. Menen totaalisen hämilleni, lähinnä vain istun ja kuuntelen. En edes tajua halata. Johtunee kai siitä, että itse suren ja raivoan yksinäni! Jos joudun vaikean paikan eteen (omassa elämässä siis) muiden katsellessa, yritän heittää koko jutun vitsiksi ja suhtaudun huumorilla. Ja puran pahan oloni yksin. Entinen poikaystävä (eräänlainen :wink: ) ei tajunnut tätä ollenkaan. Hän halusi selvittää riidat siltä istumalta, eikä ymmärtänyt, että tarvitsin aikaa rauhoittua! Mihin se juttu sitten kaatuikaan... No, ei nyt ihan siihen

Tosin kokemukseni mukaan suurin osa ihmisistä haluaakin vain kuuntelijan, latteat sanat eivät johda mihinkään... Pahan olon haluaa saada purettua jollekin ja keskustelu vaihe tulee vasta myöhemmin. Sellaisia kokemuksia ainakin minulla...

keijuneito sanoi:

Mielestäni oikeaa lohdutustapaa ei oikeastaan voi tietää. Ehkäpä tässäkin asiassa ystävä pitää tuntea tarpeeksi hyvin, jotta tietää mikä on paras keino hänen huoliensa purkamiseen?

Click to expand...

Hyvin sanottu. Etenkin uusia tuttavuuksia on mielestäni vaikeaa lohduttaa, koska ei tiedä miten he reagoivat esim. halaukseen. Itse lohdutan yleensä olemalla läsnä ja tapauksesta riippuen myös halaamalla. En tiedä onko siitä mitään apua, mutta usein myös kyselen tapahtuneesta lisää. Minusta itsestäni ainakin tuntuu että toinen välittää jos hän kyselee ja kuuntelee mitä on tapahtunut. On tietenkin aivan eri asia käydä kyselemään lisää, jos esim ystävän läheinen on kuollut. Silloin yleensä vain sanon otan osaa ja olen lähellä.

Olen niin myötäelävä ja tunteellinen ihminen, että jos ystävä itkee, itken itse usein mukana. Minun ei tarvitse kuin nähdä kyyneleet toisen silmissä kun jo omat kyynelkanavani aukeavat.

Lohduttaa voi myös yrittämällä piristää toista. Etenkin jos ystävällä menee seurustelusuhde poikki ja hän on monta viikkoa ollut jo masentunut, on hyvä lohdutus-keino keksiä jotain yhteistä kivaa tekemistä.

keijuneito sanoi:

Ehkäpä tässäkin asiassa ystävä pitää tuntea tarpeeksi hyvin, jotta tietää mikä on paras keino hänen huoliensa purkamiseen?

Click to expand...

Joskus ystävän tai perheenjäsenen perinpohjainen tunteminenkaan ei auta. Uskoisin tuntevani esimerkiksi lapsuudenystäväni tai äitini "tarpeeksi hyvin", mutta siltikin lohduttaminen voi tuntua kovinkin kömpelöltä. :roll:

Toisaalta, tulipa mieleen, että lohduttamistilanteitakin on useita. Ensiksi on se ensimmäinen shokki, kun kuulee toisen murheesta. Ja siitä pari päivää myöhemmin, kun molemmat ovat jo käsitelleet tapahtumaa. Sitten lopulta ajan kuluessa, ikävien muistojen tullessa vain hetkittäin mieleen. Ensimmäisessä tunnen oloni hyvin tökeröksi, seuraavalla kerralla osaan jo jotain sanoakin ja niin edespäin.