Lohduttaminen

Itse olen surkea lohduttaja. Olen kyllä aidosti murheissani toisen puolesta, mutta tuntuu kuin olisin kahdeksanraajainen mutanttiantilooppi, kun toinen alkaa itkeä tai on erittäin vaikeassa tilanteessa. En tiedä, millaisia sanoja suun pitäisi muodostaa, tai mitä varten kädet ovat olemassa. Kuuntelen vain. Useimpia se auttaa, mutta tuntuu kuin ei tekisi tarpeeksi. Joskus lohkaisen tyhmän vitsin, jonka muka pitäisi piristää. Onneksi ystävät kestävät tällaista aasia. Halauspakokauhuista. Vääriä sanoja sopimattomaan aikaan tai hiljaisuus väärään aikaan.

Itse kun olen murheissani, laitan takin niskaan, ja lähden ulos, tai mättään suklaata naamaan. Läheisiä ystäviä kyllä löytyy, mutta tuntuu jotenkin vaikealta...

Hoh.

Meinasin sanoa etten harrasta lohduttamista, vaikka voisin sanoa jotain tyyliin "Ei tuossa nyt ole mitään järkeä, lopeta murjottaminen niin tehdään jotakin järkevää", mutta sitten äkkäsinkin puhuani itseäni pussiin.

Välillä tuntuu, ettei osaa lohduttaa ketään.
Yks mun kaveri itki ja mä yritin lohduttaa halaamalla häntä ja uskottelemalla, että asia on just toisinpäin.. Mua melkein itekkin alkoi itkettää, mutta ajattelin ettenhän mä voi, kun pitäis toinen saada rauhoitettua. En sit kuitenkaan alkanut.

Jos mä ite itken niin olen yleensä yksin, tai jos joku on siinä, niin tykkään, että joku tiukasti halaa.

Yleensä lohdutan halaamalla, olemalla läsnä ja kuuntelemalla. Usein myös sanon muutaman sanan, joskus enemmänkin. En tiedä miksi mutta sylissä pitäminen ja halaaminen tuntuu itselleni luonnollisimmalta vaihtoehdolta.
Tietysti se riippuu myös paljon kyseessä olevasta ihmisestä miten lohduttaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikki mitä mahdollisesti sanoo tulee suoraan sydämestä ja että toinen myös tuntee ja tietää sen.

Oikeastaan voisin sanoa, että lohdutan niin kuin minuakin on lohdutettu. Halaamisella ja rauhoittavilla, hellillä sanoilla on monesti uskomaton voima.

Nyyh.. Tuli ihan tippa silmää noita juttuja lukiessa.. en ole koskaan ollut oikein hyvä lohduttaja.. Mutta luulen olevani melko hyvä kuuntelija. Yleensä pystyn helposti pitämään mölyt mahassani ja näin päin pois. Mutta lohduttamisessa en kyllä ole hyvä. Tietysti se läsnäolo joka on jo miljoonasti mainittu on tosi tärkeetä. Juuri ei ole vielä sattunut kohdalle sellaista että itseä olis pitänyt lohduttaa. Mutta silloin yleensä tahdon vaan olla yksin. :roll: mutta tiedä häntä.. Tietysti läheistä ystävää on paljon helpompi lohduttaa kuin jotain melkein vierasta.. Mutta ehkä on vain paras olla tukena ja turvana siinä lähellä, eikä oikeastaan sanoa mitään..

En oikeastaan tiedä olenko hyvä vai huono lohduttaja koska harvemmin joudun niihin tilanteisiin. En yritä niitä vältellä vaan ne vain eivät osu kohdalle. (Hyvä näin, jos nimittäin en pystyisi lohduttamaan) Mutta jos joskus joudun tälläiseen tilanteeseen saatan ensin olla hämilläni, mutta sitten vain halaan ja kuuntelen jos toinen haluaa jotain kertoa. Taisin jo jossain toisessa topikissa selitelläkin tätä (olisiko liittynyt itkemiseen? no ei niin väliä). Se etten mene kyselemään mikä toista vaivaa johtuu siitä etten haluaisi minulta kyseltävän tätä asiaa, kerron sen kyllä jos olen siihe kykenevä ja haluan sen kertoa.
Tuo suklaa juttu kuullostaa todella ihanalta ja ehkä jopa toimivalta! En vain ole koskaan ajatellut tosissani sen toimivan, kuullostaa jotenkin sellaiselta elokuva jutulta, mutta ilmeisesti olen kaikki nämä vuodet ollut väärässä.

Joo-o, nyt tuli stoppi.

Minä en enää jaksa kuunnella miten muilla menee huonosti. Kaikki ovat tottuneet siihen että minulle voi kertoa jos menee huonosti, ja olen itse sanonutkin niin, mutta en kyllä arvannut että se menee tällaiseksi. En minä jaksa päivittäin kuunnella muiden ongelmia. Osa ystävieni ongelmista on ihan oikeita ongelmia, osa pelkkää huomionhakua, ja osa ongelmista on sellaisia joihin en pysty sanomaan mitään, sillä en ymmärrä miten joku voi tehdä jostain tietystä asiasta ongelman.

Minua ei jaksa enää kiinnostaa muiden masentuminen ja ongelmat. Saisin edes viikon olla rauhassa niin se voisi auttaa. Minulla ei itselläni ole ongelmia, mutta tarkoittaako se sitten sitä että minun pitäisi omistaa elämäni muiden masennukselle?

Ngh. Ja sitten kun kaikki vain valittavat tyhjästä ja kaikki puhuvat toisistaan pahaa. Ei tämmöistä jaksa kukaan. :roll:

Lohdutettavana olemisessa on juuri vaikeinta se, että silloin näyttää ihmisille osan sisäistä minäänsä. Muutenhan meillä on hyvin paksut suojakuoret, joillain paksummat, toisilla ohuemmat.

Lohduttamista ei ole tule hirveän usein vastaan, jostain syystä. Luultavasti ihmissuhteeni eivät ole niin syviä ainakaan irl-tasolla.
Vaikeinta minulle lohduttamisessa on se, että tunnen suurta myötätuntoa lohdutettavaa kohtaan. Minun lahjani on kyky tuntea myötätuntoa.
Ja kuten arvata saattaa, silläkin on kääntöpuolensa.
Sen vuoksi olen osittain joutunut etäännyttämään ihmisiä itsestäni, sillä se sattuisi liikaa jos läheisilläni menee huonosti, ja minä tuntisin kaiken aivan kuin olisin heidän asemassa.
Luulen, että varmasti voi oppia tuntemaan terveellä tavalla myötätuntoa, mutta jos ei ole vielä oppinut niin on vain pidettävä se etäisyys.

Kuten Nappa viestissään sanoi siitä, että on aina toisten lohduttaja, tiedän omasta kokemuksesta että se on raskasta. Minä olen joutunut luopua siitä roolista, sillä voimani eivät riitä sellaiseen.
Enkä usko, että kenenkään voimat pidemmän päälle riittävät. Pitäisi olla sopivassa määrin lohdutettavana ja lohduttajana, yhtä roolia on raskasta vetää.

Eilinen oli äärimmäisen raskas päivä. Kolme menetystä samana päiväna ... Oli äärimmäisen lohduttavaa kun nähdessämme ystäväni ensimmäiseksi halasi.

Taidan olla itse hirveän huono lohduttaja. Paras lohdutus on läsnäolo ja kuunteleminen.

Enpä muista yhtään tapausta, jossa olisin ollut lohdutettavana. Yleensä minulla ei ole mitään surunaiheita, ja jos on, niin en niitä kenellekään mene itkemään.
Luonnollisesti myös toisen lohduttaminen on vaikeaa. Jos itse ei osaa olla edes lohdutettavana, niin miten osaisi sitten lohduttaa?
Mutta lohduttaminen taitaa loppujen lopuksi olla helpompaa kuin lohdutettavana oleminen.
Lohduttamisesta minulla saattaa olla jonkinlaista kokemustakin, ei kylläkään paljon. Sen vähän perusteella voin kuitenkin sanoa, että vaikeaa se on. Joskus ei tiedä, haluaako toinen olla vain yksin. Tai sitten ei löydä sanoja, ei tiedä pitäisikö halata... Olen kyllä kovin myötätuntoinen henkilö, mutta sen ilmaiseminen on jo vähän hankalampaa.
Irkissä ei ole yhtään sen helpompaa. :/ ja -suriot vaikuttavat jotenkin typeriltä, mutta se, mitä ajattelikaan sanoa, vaikuttaa varmasti vielä typerämmältä.
Kovin usein en kuitenkaan joudu lohduttamistilanteeseen. Minun luokseni ei ainakaan yleisesti tulla purkamaan huoliaan. Varmaan tuollainen napan tilanne olisikin ahdistava.

Kaisla sanoi:

Taidan olla itse hirveän huono lohduttaja. Paras lohdutus on läsnäolo ja kuunteleminen.

Click to expand...

Totta. Miksi hyvältä lohduttajalta tunnutaan vaativan, että hän keksisi jotain viisasta sanottavaa kuin jotain smal-talkia? Itse en halua muuta kuin että joku välittää, että olen surullinen. Ilmeiseti suoritus-yhteiskunta on murtautunut tällekkin elämän pyhälle saralle. Itsetunto muuten ropisee aika reippaasti jos joku sanoo sinua huonoksi lohduttajaksi. Mikä on aika v***umaisesti sanottu...

Vooi. (Maargariini)

Olimme entisen parhaan ystäväni kanssa oikeita lohdutuskoneita. Koko ajan oli jompikumpi purkamassa surujaan ja toinen lohduttamassa. Parasta oli vain olla hiljaa ja kuunnella, kun toinen makaa sylissä. Koskettaa hellästi, laittaa surullista musiikkia soimaan. Itkeä ja myötäelää.

Aika monet ihmiset kertovat minulle ongelmiaan. Minä kuuntelen, kyselen (hienovaraisesti) ja esitän mielipiteeni. Halaan ja lohdutan.
En pidä itseäni huonona lohduttajana, mutta epäilen kuitenkin, että parempiakin löytyy paljon.

Tärkeintä on empaattisuus ja just se myötäeläminen, että tuntee, miltä tuntuu. Olipas kivasti sanottu.^^

Hmm. Enkö mie tosiaankaan ole tähän kirjoittanut?

No, joka tapauksessa. Mie olen ihan tajuttoman huono lohduttamaan. Varsinkin nykyään. Ennen aina kaikki tuli miulle avautumaan kun oli huolia, ja aina mie jaksoin lohduttaa ja halata ja olla tukena. Mennä jopa kuuntelemaan ihan ventovieraita, kun näin että on paha olla.

Nykyään... huoh. Perusajatuksena on "Minä kaipaan itse sitä lohdutusta, en mie jaksa ketään auttaa." Toki mie olen poikaystäväni tukena, tai niiden harvojen ystävieni, jos he joskus lohdutusta kaipaavat. Mutta totuus on, että mie en enää jaksa. Välillä tekee mieli huutaa, että menkää pois ja pitäkää huolenne, mutten tietenkään voi sitä tehdä.

Ärr, miusta on tullut huono kuuntelija.

Yleensä lohdutan vain olemalla läsnä ja kuuntelemalla
mitä toisella on sanottavaa. Riippuen aina siitä miksi
toisella on paha olla saatan myös sanallista arkkuanikin
enemmän aukaista.

Jos minä tarvitsen lohdutusta mulle tuo yllämainittu
on varmaan parasta rohtoa. Yleensä kyllä olen yrittänyt
salata huonoa oloani, enkä siksi oo saanutkaan koskaan lohdutusta. Ei ehkä kovin järkevää mutta...

Yleensä minä olen se lohdutettava. Olen todella herkkä, ja siksi mieli on usein maassa.
Ennen ystäväni purkivat minulle paljon huoliaan, ja lohdutin heitä parhaani mukaan. Nykyään jos joku tarvitsee lohdutusta, en osaa sanoa oikein mitään, tuijotan vain eteenpäin ja olen hiljaa. Olen kai etääntynyt ystävistäni tai jotain.. :roll:

Kannatti tulla vielä näin yöllä (01:02) tänne tietokoneelle ja varsinkin Kontuun - miten muuten olisin löytänyt tämän nimenomaisen aihepiirin?

Lohduttaminen on kiinnostanut minua pitkään ja ne lohdutustilanteet ovat yleensä yllättäneet minut täysin. Yksi tilanne nousee ylitse muiden, yksittäisenä kokemuksena, kaveri soitti ja kertoi, että hänen isänsä on kuollut. Siinä ei osannut sanoa oikein mitään ja puhelimesta johtuen, piti kuitenkin jollain tavalla välittää toiselle se tilanne(/asenne) jossa, minä todella olen läsnä ja kuuntelen.

Sitten on ollut niitä tilanteita joissa keskustelu on mennyt sellaiselle alueelle toisen ihmisen kohdalla, että pintaan on noussut valtava määrä tunteita. Jollain - lähes mystisellä - tavalla näistä tunteista saa kiinni, vaikka ei niitä samalla tavalla ole itse kokemassa, kuin toinen joka on aloittanut omaa tarinaansa.

Entä lohdutus käytännössä?

Minusta ensisijaisen tärkeää on läsnäoleminen ja vierellä kulkeminen. Käytännössä tämä merkitsee intensiivistä kohtaamista, siinä ollaan sekä tarpeeksi lähellä, että tarpeeksi etäällä - täsmälleen toisen tarpeiden mukaan. Ei nimittäin ole hyödyksi tunkea itseään liian lähelle, kuin se fyysinen lähestyminen nyt olisi se oikea metodi. Minä jaksan edelleen hämmästyä itsessäni sitä, miten toisen kyynelehtiminen, sellainen heiveröinen ja horjuva tila saa minussa aikaan "lohdutusreaktioita". Voin laittaa käteni toisen olkapäälle, ottaa askeleen lähemmäksi tai voin jopa halata - eikä näitä tekoja pysty välttämättä jälkeenpäin sen ihmeemmin analysoimaan. Ihmeellistä on myös se miten sitä lähes täysin tiedostamatta lukee toista ihmistä ja reagoi vähäeleisen lempeästi.

On ollut sellanenkin tilanne, että olen ollut puhelimessa, ja kaverini alkaessa itkemään, olen myös alkanut itkemään. Näin on käynyt muistaakseni vain kerran. Mikä sen sitten tekeekin, en tiedä - itse ajattelen tästä, että kyseessä on vahva transferenssi (tunteen siirto), mikä kuin tuuppaa "kopion" siitä pahasta olosta kuulijaan. Eli kuulija saa emotionaalisen kosketuksen toisen sisäiseen maailmaan ja tuntuu ihmeelliseltä, että näin voi käydä jopa puhelimessa.